Powered By Blogger

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Anna-Maija Raittila: Lehtimajanjuhla

Anna-Maija Raittila (1928 – 2012) kirjoitti vuonna 1988 julkaistun runoteoksen nimeltä Lehtimajanjuhla. Ajattelin, että luenpahan jotakin tältä kuululta virsirunoilijalta, mutta olisin varmaan voinut valita luettavani paremminkin. Raittilan lehtimaja vain vähän kahahti, kun minä sen lukaisin eikä jälkeenpäin silmäillessäkään tekstistä mitään erityisempää kosketuskohtaa löytynyt.

Raittila kirjoittaa hengellisistä lähtökohdistaan käsin ja ne lähtökohdat ovat minulle niin syvällä, etten pääse juuriin kiinni ja latvuksetkin vain heilahtelevat tuulessa kevyesti. Ymmärrän, että alun Lehtimajanjuhla-niminen kuuden runon runosarja kertoo Luojasta. Aluksi on erämaavaellusta ja Pilvipatsasta ja neljännestä runosta lähtien siirrytään käsittelemään Vapahtajaa eli Christus Praesens. Ja siinä viidennessä runossa puhutaan kauniisti keveitten kavioitten kosketuksesta luotujesi kamaraan minussa ja kuudennessa puhutaan nätisti harmaasta Pilvestä ja kajastavasta Hämärästä ja Läsnäolon valosta. Hieno homma. Keviät kaviot.

Muissa osioissa puhutaan siihen malliin, että välillä en saa selvää onko runojen minällä läheinen suhde Jeesukseen vai onko sittenkin kyse ihan arkitodellisuuden ihmisestä, jota runominä tarkkailee. Ymmärtääkseni aika usein puheena on arkitodellisuus ja tavanomainen parisuhde. Tai siinä mielessä ei ihan tavanomainen, että keskinäinen kunnioitus vaikuttaa hieman ylimitoitetulta ja ei siten oikein onnistu koskettamaan minua edes keveillä kavioilla.

Jossain vaiheessa runoissa matkataan maailmalle ja niitten runojen sävy osoittautuu jokseenkin tavalliseksi sarjaksi uskovan suomalaisen henkilön tallentamia havaintoja. Merkillistä tai ei, eniten huomiotani herätti kuvaus matkalta, jossa runojen kertoja tutustuu iranilaisiin maahanpyrkijöihin. Katkelma runon Suolakurkku lopusta:

Lapsi taputtaa käsiään, heitä on vaunussa
kolmekymmentä, yhdessä he kävelivät vuorten yli,
yhdessä pääsivät lentokoneeseen, yksi nainen, yksi
lapsi, kaksikymmentäkahdeksan miestä. Kurotan
kättäni junanikkunasta Trelleborgin asemalla...
Tiukkatakkinen naispoliisi vetää heitä perässään
kohti tullipaviljonkia. He kääntyvät katsomaan
taakseen, eivät hymyile enää. Mutta vilkuttavat,
vilkuttavat.

Niin sitä on maahanmuuttoa ollut aina olemassa. Ei ole sitäkään viime aikoina keksitty. (Kokoelman runot eivät muuten ole yleensä noin proosarunomaisia.)

Melkoinen pettymys tämä kirjanen oli minulle. Joissakin luontorunoissa oli nättejä ilmaisuja, mutta ne eivät kantaneet kovin pitkälle.

Kirjassa on 63 sivua. Lueksin sitä pari päivää.

5 kommenttia:

  1. En muista olenko lukenut Raittilan runoja. Pitäisi kokeilla joskus, miten ne minuun kolahtaisivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa varmaan kokeilla jotain laajempaa valikoimaa, sellaista mistä löytää taattuja hittejä.

      Poista
  2. Minulle Raittila on virsirunoilija niin hyvässä kuin pahassa: hän on tehnyt hienoja virsisanoituksia ja toisaalta nitistänyt vanhojen virsien vuosisataisen patinan uudistamalla niiden sanamuotoa. Raittila oli merkittävä vaikuttaja kirkon piirissä ja hän toi uudenlaista spiritualiteettia kirkkoon. Oli sääli, ettei meidän mediamme muistanut häntä millään tavalla hänen kuollessaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raittilan panos virsirunoilijana on kyllä tunnettua varsinkin niitten parissa, jotka niitä virsiä veisaavat. Ehkä hän oli niitä tienraivaajia uudenlaisille virsiteksteille joskus 1960-1980-luvuilla?

      Tästä uudenlaisesta spriritualiteetista eli vissiin siitä Taizé-yhteisöstä ja varsinkaan heidän mantralausuistaan en välttämättä ole niin viehättynyt. Toisaalta voi johtua siitä, että oikeastaan tunnen itse Taizéta aika vähän. Kyllä minä niitäkin lauluja kirkossa muitten mukana laulan, ovat aika helppoja oppia. Eivät välttämättä ole olleet niin simppeleitä suomennettavia tiiviydestään johtuen.

      Poista
  3. Tuo "mantralaulu" on hyvä - sitähän ne Taizé-laulut yleensä ovat. Ne puhuttelevat ehkä enemmän tunnekerrosta kuin älyä.

    VastaaPoista