Anna-Maija Raittila: Lehtimajanjuhla

Anna-Maija Raittila (1928 – 2012) kirjoitti vuonna 1988 julkaistun runoteoksen nimeltä Lehtimajanjuhla. Ajattelin, että luenpahan jotakin tältä kuululta virsirunoilijalta, mutta olisin varmaan voinut valita luettavani paremminkin. Raittilan lehtimaja vain vähän kahahti, kun minä sen lukaisin eikä jälkeenpäin silmäillessäkään tekstistä mitään erityisempää kosketuskohtaa löytynyt.

Raittila kirjoittaa hengellisistä lähtökohdistaan käsin ja ne lähtökohdat ovat minulle niin syvällä, etten pääse juuriin kiinni ja latvuksetkin vain heilahtelevat tuulessa kevyesti. Ymmärrän, että alun Lehtimajanjuhla-niminen kuuden runon runosarja kertoo Luojasta. Aluksi on erämaavaellusta ja Pilvipatsasta ja neljännestä runosta lähtien siirrytään käsittelemään Vapahtajaa eli Christus Praesens. Ja siinä viidennessä runossa puhutaan kauniisti keveitten kavioitten kosketuksesta luotujesi kamaraan minussa ja kuudennessa puhutaan nätisti harmaasta Pilvestä ja kajastavasta Hämärästä ja Läsnäolon valosta. Hieno homma. Keviät kaviot.

Muissa osioissa puhutaan siihen malliin, että välillä en saa selvää onko runojen minällä läheinen suhde Jeesukseen vai onko sittenkin kyse ihan arkitodellisuuden ihmisestä, jota runominä tarkkailee. Ymmärtääkseni aika usein puheena on arkitodellisuus ja tavanomainen parisuhde. Tai siinä mielessä ei ihan tavanomainen, että keskinäinen kunnioitus vaikuttaa hieman ylimitoitetulta ja ei siten oikein onnistu koskettamaan minua edes keveillä kavioilla.

Jossain vaiheessa runoissa matkataan maailmalle ja niitten runojen sävy osoittautuu jokseenkin tavalliseksi sarjaksi uskovan suomalaisen henkilön tallentamia havaintoja. Merkillistä tai ei, eniten huomiotani herätti kuvaus matkalta, jossa runojen kertoja tutustuu iranilaisiin maahanpyrkijöihin. Katkelma runon Suolakurkku lopusta:

Lapsi taputtaa käsiään, heitä on vaunussa

kolmekymmentä, yhdessä he kävelivät vuorten yli,

yhdessä pääsivät lentokoneeseen, yksi nainen, yksi

lapsi, kaksikymmentäkahdeksan miestä. Kurotan

kättäni junanikkunasta Trelleborgin asemalla...

Tiukkatakkinen naispoliisi vetää heitä perässään

kohti tullipaviljonkia. He kääntyvät katsomaan

taakseen, eivät hymyile enää. Mutta vilkuttavat,

vilkuttavat.

Niin sitä on maahanmuuttoa ollut aina olemassa. Ei ole sitäkään viime aikoina keksitty. (Kokoelman runot eivät muuten ole yleensä noin proosarunomaisia.)

Melkoinen pettymys tämä kirjanen oli minulle. Joissakin luontorunoissa oli nättejä ilmaisuja, mutta ne eivät kantaneet kovin pitkälle.

Kirjassa on 63 sivua. Lueksin sitä pari päivää.