Reijo Pajamo: Hymnologian peruskurssi

Kansakoulun virsikirja ja kirjanmerkki vuodelta 1969.

Reijo Pajamo (s. 1938) toimi 1983 lähtien Sibelius Akatemian kirkkomusiikin lehtorina. Opetustyötään tukemaan hän laati opiskelijoille vuonna 1991 ilmestyneen kirjan nimeltä Hymnologian peruskurssi. Kirjassa Pajamo käy läpi virsien historiaa keskiajan Euroopasta nykypäivän Suomeen.

Hymnologia tarkoittaa siis virsioppia. Pajamon mukaan virressä ovat mukana osatekijöinä Raamatun sanoma, runoasu ja sävelmä. Virren lähtökohtana on hänen mukaansa runoilijan voimakas elämys. Esimerkkinä tällaisesta virsirunoon innoittaneen elämyksen kuvauksesta hän mainitsee mm. Dietrich Bonhoefferin virren Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan (600). Miten pitkäkestoinen elämys senkin runon synnytti, on minulle epäselvää. Yleisesti ottaen virren tehtävä on Pajamon mielestä paitsi Raamatun tekstin välittäminen myös seurakunnan yhteinen rukous ja sielunhoito. Kirjan teksti on selkeää ja niukasti kuvailevaa.

Nopsaan tahtiin Pajamo käy läpi Euroopan keskiajan ja myöhempien aikojen virsiä niitten moninaisissa muodoissaan. Vaikka hymnit, aklamaatiot, leisit ja sekvenssit jäävätkin minulle laveammin avautumatta, olin sentään kiinnostunut kontrafakti- eli parodiavirsistä. Virsiin voitiin näet valita maallisia sävelmiä eli kuten Pajamo kirjoittaa: Martti Luther varasti pirulta sävelmät. Pajamo kertoo miten tiettyjen virsirunoilijoitten (mm. Martin Opitz) työn kautta virret kehittyivät, niistä karsittiin murre, vieraskieliset sanat, sananlyhennykset ja runojen piti sopia runomittaan (painolliset tavut kohdillaan).

Suomen keskiajalta, joka kenties jatkui vähän pisempään kuin muualla Euroopassa, Pajamo mainitsee erikseen Piae Cantiones -laulukokoelman (1582), jonka laulut eivät olleet suomalaista alkuperää. Vuonna 1546 julkaistu raumalaisen Mathias Johannis Westin kokoelma Codex sisälsi jo suomennettuja virsiä, mm. Me kiitämme sinua (126). Myös Mikael Agricola julkaisi suomenkielisiä virsiä jo vuonna 1544 julkaistussa Rukouskirjassa. Sitä tehen sitten alkoi suomenkielisiäkin virsiä ilmaantua, Jaakko Finno julkaisi vuonna 1583 virsikirjan nimeltä Yxi Wähä Suomenkielinen Wirsikirja (jne.) Siitäkin kirjasta on 34 virttä vielä nykyisessä virsikirjassa. Hemminki Maskulaisen virsikirjasta (1605) mukana on 39 virttä. Vuoden 1701 virsikirja tunnetaan nimellä ”Vanha virsikirja”. Se sai pitkään pitää statuksensa kansan virsikirjana ja siinä on julkaistu suomeksi 81 virttä, jotka löytyvät nykyisestä virsikirjasta, mm. Suvivirsi. Vuosina 1886, 1938 ja 1986 virsikirjaa jälleen uusittiin ottamalla mukaan uusia ja toisinaan vanhojakin virsiä sekä karsimalla vähemmän laulettuja pois.

Virsikirjan virsien lisäksi Pajamo kertoo hengellisiä sävelmiä sisältävistä teoksista. Niitten kauttahan useasti laulut ovatkin virsikirjaan kulkeutuneet. Kansansävelmiä on kerätty, joskin usein ne ovat osoittautuneet Euroopasta Suomeen kulkeutuneiksi. Herätysliikkeitten piirissä syntyneet laulut ovat usein suomalaista alkuperää. Toisaalta hengellisiä lauluja sisältävien teosten kautta myös monet suomennetut laulut löytävät tiensä virsikirjaan, kuten vaikkapa negrospirituaalit tai ruotsalaisen Lina Sandellin laulut.

Minusta oli ihan mielenkiintoista lukea, miten monta kristillistä aikakautta virsikirjojen välissä hengittää. Voisinpa sanoa pulahtaneeni lyhyesti virsirunouden valtamereen, joten on turha toivoakaan, että olisin sieltä täysin oppineena rantautunut. Kävin jonkin verran läpi tekstissä mainittuja virsiä koettaen tunnistanko niitä. Kirjassa on 176 sivua, lopussa muutamia kopioita vanhojen virsikirjojen sivuilta. Luin kirjaa nelisen päivää.