Anna-Mari Kaskinen: Minä en sinua unohda

Anna-Mari Kaskinen (s. 1958) on virsirunoilija ja hengellisten laulujen sanoittaja sekä lukuisien muitten hengellisten runojen taitava sepittäjä. Luin hänen tuotantoaan vuonna 2001 ilmestyneestä runovalikoimasta nimeltä Minä en sinua unohda.

Heti aluksi haluan korostaa, että pidän Kaskista erittäin taitavana mitallisen ja loppusoinnutellun runon sepittäjänä. Kokoelman runoissa ei esiinny lyhenneltyjä sanoja, sanasto on nykykielistä ja helppotajuista, sanajärjestys on selkeä, kielikuvat ovat kauniita ja toimivia. Runojen logiikka ei vaadi erityisempää myytinmurtamista, melko vähäisellä kristinuskon oppien tuntemuksella pärjäilee alusta loppuun. Monet runoista tuntuvat lauluilta ja aivan ilmeisesti ovatkin lauluja tai virsiä. Useimpien runojen teemana on Jumalan ja Jeesuksen ylistys tai kaipuu taivaan kotiin.

Kaskisen runot osoittavat, että perinteisellä runolla voi sanoa asioita aivan yhtä lailla kuin vapaamuotoisella nykyrunolla. Itse seisahduin kuitenkin miettimään, sanooko Kaskinen itse runoissaan juuri muuta kuin ylistää ja kaipaa? Monet runoista koostuvat toisintosäkeistä, joissa tämä ylistys ja kaipaus eivät juurikaan etene. Ne ehkä toimivat paremmin lauluina, mutta toiminevatko niin mainiosti siinäkään tarkoituksessa?

Kun Raamatussa Jumalan kerrotaan sanoneen Moosekselle: ”minun kasvojani ei kukaan saa nähdä”, tuntuu joissakin runoissa olevan tavoitteena monien muitten kristittyjen tavoin kyetä kumminkin määrittelemään Jumalan tai Jeesuksen olemusta tai tehtävää. Tehtäviä tai vertauskuvia myös löytyy pilvenpyörtein pimein. Olisin itse toivonut hieman enemmän ihmisen omassa ympäristössä liikkuvia tekstejä, sen hakemista, millaista on elää kristittynä. Sikäli kuin ihmisen elämää kuvataan, on siinä sekä päivänpaistetta että varjoja, mutta kaikki johtaa lopulta taivaan kotiin, mitä myös päädytään odottamaan. Useammassa peräkkäisessä runossa tällainen ratkaisu ei jaksa innostaa. Tietysti valikoiman voisi lukea vähän kerrassaan, mikä saattaisi auttaa keskittymään.

Mukana on myös rakkausrunoja, jotka voisivat olla kiitollisia tunnustuksia puolisolle sekä juhlapäivärunoja, jotka voisivat olla onnittelukortista tai vieraskirjasta. Aika usein runoista kuvasteleikse sellainen kiiltokuvamainen hengellisyys, joka ei onnistu minua koskettamaan – ei ainakaan toivotulla tavalla. Lisäksi mukana on kansalaisopiston runopiiristä minulle tutuksi tullut runo Mikä mies! Siinä äiti ylistää vastasyntynyttä poikaansa. Omaa sukua kuvaavat runot ovat myös kivoja. Tämäntyyppistä olisin kernaasti lukenut enemmän.

Ollakseni reilusti ristiriitainen, haluan lainata loppuun viimeisen säkeistön runosta Hän ohitse ei kulje. Se on kumminkin samoilla halmeilla oman uskonkäsitykseni kanssa:

Ei poistu täältä tuska,

ei kärsimyksen yö,

vaan kaaoksenkin alla

Jumalan sydän lyö.

Hän hallitsee jo aikaa,

se kerran katoaa,

ja silloin keskellämme

on uusi taivas, maa.

Kirjassa on 260 sivua ja luin sen kolmessa päivässä.