Säkenistö

Vuonna 1924 kuudetta kertaa ja täydennettynä painoksena ilmestynyt Säkenistö on kuvailevan alaotsikkonsa mukaan Kokoelma uudempaa suomalaista runoutta. Nimiösivun tarkennuksen mukaan teos sisältää Kolmenkymmenenyhdeksän runoilijan runoja ja muotokuvat. Valikoiman kokosi ja alkusanan ensimmäiseen painokseen kirjoitti Helmi Krohn. Runoilijat on esitelty järjestyksessä syntymäajankohtansa perusteella.

Jotakuta saattaa hämmästyttää miten vuonna 1924 puhutaan uudemmasta suomalaisesta runoudesta, joka alkaa Oksasesta, Yrjö Koskisesta ja Aleksis Kivestä. Voi olla, että nykylukija kysyy, mitä sitten oli olemassa ennen tätä uudempaa? Vastaus ei ole Lapin kesä, sillä sekin löytyy tästä valikoimasta. Kosken omaa pätevyyttä ryhtyä vastausta itse sorvaamaan, vetäisen esiin toisen valikoiman suomalaista runoutta, sellaisen, joka on minulle tuttu lapsuudestani ja joka kykenee minua paremman vastauksen uudemmuuden kysymykseen tarjoamaan. Suomen Kirjailijaliiton kokoamaan, vuonna 1931 valmistuneeseen, toistatuhatta sivua sisältävään teokseen nimeltä Suomen runotar on valittu seuraava jaottelu vanhemman ja uudemman suomalaisen runouden suhteen:

1. Suomalainen kansanrunous (Kanteletar ja Kalevala), 2. Vanha taiderunous (Agricolasta Juteiniin vuodet 1542 – 1810), 3. Kansanmiesten runous (ns. kansanrunoilijain tuontanto), 4. Uusi taiderunous (Juteinista nykyaikaan eli vuodet 1810 – 1930).

Suomen runotar tahtoo siis kunnianhimoisesti esitellä näytteitä koko suomalaisesta runoudesta. Jaottelussa minua alkoi kiehtoa kansanmiesten runous, johon tutustumiseksi Kuopion kirjastosta näyttäisikin löytyvän sopiva, suppea teos nimeltä Kansanrunoiliain runoja vuodelta 1898. Kahtoohäntä antaavatko lainaan.

Säkenistö lähtee liikkeelle kuopiolaislähtöisestä August Engelbrekt Ahlqvistista (1826 – 1889), joka runoili nimimerkillä Oksanen. Hän oli mielenkiintoinen kulttuuripersoona, johon tekee mieleni tutustua myös lähemmin. Oksanen kirjoitti runon Säkenet, jossa säkenet merkitsevät kipunoita, joita sepän pajan savutorvesta kohoaa ilmaan ja jotka voivat otollisissa oloissa sytyttää lähiseudut roihuun. Runoilija toivoo runojen muodostuvan vastaanottavaisessa kuulijakunnassa kipunoiksi, jotka saavat laulun leimuamaan Suomen kansassa. Tämän runon kielikuva on lukemani teoksen nimessä laajennettu Säkenistöksi, jonka ylevyyttä tavoitteleva kansallisen herätyksen meininki näkyy monissa isänmaallisissa tai muulla tavoin moraalisesti kohottavissa runoissa. Oksanen itse kirjoitti Savolaisen laulun, nykyään Savon maakuntalaulun. Nykylukija saattaa näistä säkenistä nousta palontorjunta-asemiin, mutta kirjasta löytyy myös Aleksis Kiven kaltaisia runoilijoita, joille runo ei ole juhlapuheeseen sepitetty kaunismittainen jatke vaan runoilijan oman sisäisen palon soipa ilmentymä. (Ehm.) Myös Aleksis Kiven runoja tekeepi mieleni lukaista.

Kaiken kaikkiaan tämä pieni runokirja eksyi käsiini kirjaston hyllystä ihan sattumalta. En ollut suunnitellut sitä lainaavani, mutta tiiviin kokonsa vuoksi se vetosi minuun kuin spanielin silmät, niin että sujautin sen pussiini ja lukaisin läpi. En kuitenkaan selvinnyt kirjasta ihan noin vain. Kerran jos toisenkin etsiydyin tietokoneelle hakemaan lähempää tietoa kirjan runoilijoista ja heidän runojensa aihepiiristä. Hektisestä elämäntilanteestani huolimatta toivon voivani keskittyä myös hakujeni kautta löytämiini kiehtoviin 1800-luvun teoksiin.

Vuoden 1924 Säkenistössä on 208 sivua ja sen lukaisemiseen kului minulta kolme päivää.