Taivalkoskelainen
maanviljelijä ja karjankasvattaja Heikki Luokkanen (s. 1964) kirjoittaa
runoja taivalkosken murteella. Luin hänen kaksi runoteostaan: Sonnaatteja selekosesta, vuodelta 2013 ja Kostonrannan rapsotiat, vuodelta 2017.
Sonnaattien
takakanteen laatimassaan tekstissä Luokkanen vertailee runojaan puihin,
niitten puitten käyttötarkoituksen mukaan. Mikä kelpaa paneeliksi, mikä
reenjalaksiksi. Lahopuutakin voi olla joukossa, mutta vaikka olisi
tykky latvan katkaissut, niin puun sisältä saattaa löytyä arvokalun
tarpeet, kun vain essiin kaevelee. Tämän taidon Luokkanen kyllä
hallitsee. Hänen runoistaan löytää ajatuksen sineä, jota muuallakin
kuin Koillismaalla voi tarkastella ilahtuen. Lukijana haltioidun kerta
toisensa jälkeen Luokkasen ympäriltään löytämistä pienistä
yksityiskohdista, joista runoina kasvaa lämmin ja kotoisa kuva maaseudun
rauhasta. Aika on armahtavasti kulkenut hiljenneitten pientilojen
sivuitse, niin että elikoita loihtiva trulli löytää navetasta ja
tallista vain siellä joskus sijaansa pitäneitten lehmien ja hevosten
muiston. Tai saattaa saunan lattialla kulkeva muurahainen saada
kulkuluvan sitä ihmettelevältä isäntämieheltä. Niinikään voi piirongin
laatikosta löytynyt vanha neulatyyny ilahtua saadessaan lopulta
käyttötarkoituksen, kun siihen joku taipperi kiinnitetään. Parsinavetta
saa oodinsa, gotler-tanko ylistyslaulunsa. Runot suovat lohtua niille,
jotka ovat niin usein sitä ilman jääneet – lukijan päätä silitetään
veikeän hymyn kanssa.
Kuten yleensä lyyrisessä aihevalikoimassa,
on rakkaudella sijansa Luokkasen runoudessa. Parissakin runossa
lähdetään etelään, jopa Ruotsiin asti työhön ja luvataan palata joskus
kun on saatu kasaan rahat taloon, jossa on uuni ja takka ja semmonen huussi, josta lähtöö veen mukkaan kakka.
Nuori poika saa mopon tarakalle etelästä kesänviettoon saapuneen
neitosen. Ja se mopokin toimii, kun on käyttöohjeet luettu. Erotiikka
kukkii myös vanhusten välillä, kunhan mummeli muistaa tummelin. Navetan
tuuletushormin suulla talven lämmitellyt varpunen lemahtaa sonnalle,
mutta yrittää silti tehdä vaikutusta paikkakunnalle saapuneeseen
lajitoveriinsa. Atomiaikakin ehättää pohjoiseen raha-automaatin ja
lypsyrobotin rakkaustarinan myötä.
Myös kitkeriä sävyjä Luokkasen
runot tavoittavat EU:seen kohdistuvassa arvostelussa. Tarkastajat
tekevät iskuja pienen viljelijän tilalle, nautaeläinten korvamerkit
tarkastetaan ja navetan alat mittaillaan, peltojen hoidon tarkkailusta
puhumattakaan. Maaseutu, tuo viimeinen vapauden korpimaa, ujuu
direktiivien ja kalastuksen valvonnan piiriin. Maalla eläjälle maaseutu
merkitsee kuitenkin kotia, sen kodin rajat ovat laajat, ne ulottuvat
soille ja selkosille. Porot syövät kukkapenkin kasvillisuuden,
thaimaalaiset poimivat metsästä marjat. Suohauta koitui muinoin janoisen
lehmän kohtaloksi.
Runoissa ei korosteta liikaa lämpimiä sävyjä,
ne esitetään velmuilevan maanläheisyyden kautta. Huimimmillaan runojen
filosofinen näkemys koskettelee elämän tarkoituksen ja olemassaolon
kysymyksiä yllättävällä, hauskalla tavalla, joka saa minut lukijana
vuodattamaan yhtä aikaa ilon ja haikeuden kyyneliä. Näyte
pääsiäisellisestä runosta Tunnollinen rulli, jossa muinoinen
trulli kiertelee yhä tehdäkseen pahuutta tyhjenneissä navetoissa.
Maaseutu on kuin hiljainen kotiseutumuseo, josta elämä on poissa:
Ja pian kääntyy takasin
tuo tunnollinen rulli
vain sielun silimin haavan sai
se kuviteltu mulli
ja lehmän utareistakaan ei
parteen tipahtele aito veri
se kauan sitten tapahtui
kun aika oli ihan eri
Luin
näitä kirjoja noin viikon. Molemmissa on vajaat sata sivua. Suosittelen
Luokkasen runoja lämpimästi sille, joka haluaa tietää millaisista
runoista minä oikein mahdan pitää.
Kyllä tässä ihan syvän raytyy, kun nuin ylihtevuotavata kehhua tullee...
VastaaPoistaIhanpa sama juttu, katohhan kun kerrannii suan kehuva aeheesta! Sitä joskus intoutuu kehumaan kirjoo sen taotta, että sen on suanna luvettuva ja poes käsistään, mutta tässä tappaoksessa ol runoessa sanottava ja sanomisen taeto kohillaan.
Poista