Anna-Elina
Lyytikäinen (s. 1971) kirjoitti vuonna 23.2.2011 ensi-iltansa
Tampereen teatterissa saaneen näytelmän Hämähäkkimiehen
kosto. Lyytikäinen myös ohjasi ja lavasti esityksen. Luin
näytelmän vuonna 2011 ilmestyneenä kirjana.
Näytelmä
on rakennettu taitavasti. Se alkaa teatteriesityksenä, jota
häiritään. Tapahtumat käynnistyvät viivyttelyittä ja etenevät
samaa rataa. Hahmot ovat selkeitä, karrikoituja ja hauskoja. Huumori
on reipashenkistä, jopa ronskia, katsoja tietää missä
kohdassa pitää nauraa. Farssista en silti puhuisi, pikemminkin
näytelmässä kosketellaan elämän ilmiöitä sellaisella kielellä,
jonka tunnistan helposti ja joka silti taipuu ilmaisemaan syviäkin
sävyjä. Paikoitellen – ja hyvästä syystä – käytetään
kirjakieltä.
Tietyissä
kohdin vuoropuheluun osallistuu myös katsomossa istuva (näyttelijä),
mikä saa katsojan luultavasti rikkomaan mieleensä kehkeytyvää
illuusiota näytelmän ”todellisuudesta”. Näytelmä on
katsottavaksi koottu esitys, sen luoma illuusio ei murene sillä,
että katsoja tajuaa kohtaavansa näyttämölle esiin asetellut
varsin yleiset ongelmat yhtenä suuresta joukosta. Luettuna tämä näytelmä
muuten vaikuttaa rennommalta ja vähemmän tempoilevalta kuin netistä
löytämäni trailerin katkelmat esityksestä. Laitan tähän itseäni
koskettavan poiminnan tekstistä. Se ei ehkä ole ihan letkeimmästä
päästä, mutta puhuttelee minua:
No, kun
sun äiti ei voinu sietää mua ja uhkas tehdä sut perinnöttömäksi,
jos sä jatkaisit mun kanssa, ni ihan kun jollain kuninkaallisilla,
niin sä vastoin vanhempies tahtoa päätit jäädä mua passaamaan,
etkä sä nyt sitten ikinä saa rahojas, jotka sulle muutoin kuuluis.
Kirjan
kanteen on koostettu erinomainen kuva. Rikkinäisessä peilissä
näkyy erilaisin ilmein näytelmän pääpari Maria ja Pena
– sen sijaan näytelmässä esitettävän näytelmän
käsikirjoittaja ja ohjaaja Anna Lyydekken puuttuu
kuvasta. Peilin keskellä on reikä, ydin on poissa,
sisimmässä on aukko, sen ympärillä pariskunta kiihkeissä
tunnelmissa. Kirjaston kirjaan on lyöty tarra ilmeisesti kannen
suunnittelijan nimen päälle. Harmi.
Kirjassa
on 158 sivua. Lukaisin sen aamupäivän aikana. Lukupäivän
valikoituminen juuri ensiesityksen päivämäärälle on merkillinen
sattuma.
Mm, lisää teoksia joista en ole koskaan kuullutkaan.
VastaaPoistaMutta tuossa tuli esiin yksi pointti jota olen joskus mielessäni pyöritellyt, että miksi pidän näytelmien lukemisesta: monissa löytyy kiinnostavan kokeellisia kerronnallisia ja rakenteellisia ratkaisuja (kuten just sisätarinoita, näytelmiä näytelmässä, useita päällekkäisiä ja yhtaikaisia tasoja jne) mutta teatterimuoto vaatii niiden toteuttamiseen kuitenkin tiettyä selkeyttä, enemmän kuin proosa...
Sikäli kuin tarkoitat, että teatteriesitystä varten näytelmään sisältyvää monimutkaista rakennetta joudutaan yksinkertaistamaan, niin varmaan näin on.
PoistaMinä pidän rakenteellisesti selkeistä tarinoista. Selkeys ei edellytä, että lukija/katsoja välttämättä pääsisi helpolla. Kun kirjailija on keksinyt vaikkapa sopivan vaikean moraalisen ongelman, on näytelmästä nauttija sen kanssa ihan yhtä hämillään kuin Szymborskan runoja lukiessaan.
Minusta näytelmät avautuvat lukemalla sen vuoksi paremmin, että lukijalla on mahdollisuus palata taaksepäin, miettiä mitä roolihenkilö oikein tarkoittaakaan tai yksinkertaisesti vain virkistää muistiaan aiemmin tapahtuneesta. Sitä paitsi en välttämättä pidä lukemani näytelmän toteutuksesta, mikäli esityksessä käytetään kohkaavaa metelöintiä kirjailijan näytelmään sisällyttämän kiinnostavan aiheen kustannuksella.
Siis ihan myös että näytelmissä usein pystytään esittämään varsin monimutkaisiakin rakennelmia selkeästi. Mietin vaikka Fossen Tyttöä sohvalla, jossa lavalla on yhtaikaa kahden eri aikatason tapahtumia (ja henkilö joka elää niitä molempia yhtaikaa), tai Stoppardin Travesties jossa kanssa harhaillaan aikatasoissa ja päähenkilön muistoissa jotka on epäluotettavia ja helposti sivuraiteille ajautuvia, ja nuo ovat kuitenkin sujuvasti luettavia, mitä eivät kovinkaan helposti olisi proosaromaaneina...
PoistaEn tunne noita mainitsemiasi näytelmiä. Paljon riippunee siitä, miten kirjana julkaistu näytelmä on kirjan sivuille saatu asettumaan. Yleensä helposti seurattavat näytelmät purevat minuun paremmin kuin näytelmät, joitten tapahtumat jäävät minulle jotenkin epäselviksi.
Poista