Powered By Blogger

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Anna-Elina Lyytikäinen: Hämähäkkimiehen kosto

Anna-Elina Lyytikäinen (s. 1971) kirjoitti vuonna 23.2.2011 ensi-iltansa Tampereen teatterissa saaneen näytelmän Hämähäkkimiehen kosto. Lyytikäinen myös ohjasi ja lavasti esityksen. Luin näytelmän vuonna 2011 ilmestyneenä kirjana.

Näytelmä on rakennettu taitavasti. Se alkaa teatteriesityksenä, jota häiritään. Tapahtumat käynnistyvät viivyttelyittä ja etenevät samaa rataa. Hahmot ovat selkeitä, karrikoituja ja hauskoja. Huumori on reipashenkistä, jopa ronskia, katsoja tietää missä kohdassa pitää nauraa. Farssista en silti puhuisi, pikemminkin näytelmässä kosketellaan elämän ilmiöitä sellaisella kielellä, jonka tunnistan helposti ja joka silti taipuu ilmaisemaan syviäkin sävyjä. Paikoitellen – ja hyvästä syystä – käytetään kirjakieltä.

Tietyissä kohdin vuoropuheluun osallistuu myös katsomossa istuva (näyttelijä), mikä saa katsojan luultavasti rikkomaan mieleensä kehkeytyvää illuusiota näytelmän ”todellisuudesta”. Näytelmä on katsottavaksi koottu esitys, sen luoma illuusio ei murene sillä, että katsoja tajuaa kohtaavansa näyttämölle esiin asetellut varsin yleiset ongelmat yhtenä suuresta joukosta. Luettuna tämä näytelmä muuten vaikuttaa rennommalta ja vähemmän tempoilevalta kuin netistä löytämäni trailerin katkelmat esityksestä. Laitan tähän itseäni koskettavan poiminnan tekstistä. Se ei ehkä ole ihan letkeimmästä päästä, mutta puhuttelee minua:

No, kun sun äiti ei voinu sietää mua ja uhkas tehdä sut perinnöttömäksi, jos sä jatkaisit mun kanssa, ni ihan kun jollain kuninkaallisilla, niin sä vastoin vanhempies tahtoa päätit jäädä mua passaamaan, etkä sä nyt sitten ikinä saa rahojas, jotka sulle muutoin kuuluis.

Kirjan kanteen on koostettu erinomainen kuva. Rikkinäisessä peilissä näkyy erilaisin ilmein näytelmän pääpari Maria ja Pena – sen sijaan näytelmässä esitettävän näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Anna Lyydekken puuttuu kuvasta. Peilin keskellä on reikä, ydin on poissa, sisimmässä on aukko, sen ympärillä pariskunta kiihkeissä tunnelmissa. Kirjaston kirjaan on lyöty tarra ilmeisesti kannen suunnittelijan nimen päälle. Harmi.

Kirjassa on 158 sivua. Lukaisin sen aamupäivän aikana. Lukupäivän valikoituminen juuri ensiesityksen päivämäärälle on merkillinen sattuma.

4 kommenttia:

  1. Mm, lisää teoksia joista en ole koskaan kuullutkaan.

    Mutta tuossa tuli esiin yksi pointti jota olen joskus mielessäni pyöritellyt, että miksi pidän näytelmien lukemisesta: monissa löytyy kiinnostavan kokeellisia kerronnallisia ja rakenteellisia ratkaisuja (kuten just sisätarinoita, näytelmiä näytelmässä, useita päällekkäisiä ja yhtaikaisia tasoja jne) mutta teatterimuoto vaatii niiden toteuttamiseen kuitenkin tiettyä selkeyttä, enemmän kuin proosa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sikäli kuin tarkoitat, että teatteriesitystä varten näytelmään sisältyvää monimutkaista rakennetta joudutaan yksinkertaistamaan, niin varmaan näin on.

      Minä pidän rakenteellisesti selkeistä tarinoista. Selkeys ei edellytä, että lukija/katsoja välttämättä pääsisi helpolla. Kun kirjailija on keksinyt vaikkapa sopivan vaikean moraalisen ongelman, on näytelmästä nauttija sen kanssa ihan yhtä hämillään kuin Szymborskan runoja lukiessaan.

      Minusta näytelmät avautuvat lukemalla sen vuoksi paremmin, että lukijalla on mahdollisuus palata taaksepäin, miettiä mitä roolihenkilö oikein tarkoittaakaan tai yksinkertaisesti vain virkistää muistiaan aiemmin tapahtuneesta. Sitä paitsi en välttämättä pidä lukemani näytelmän toteutuksesta, mikäli esityksessä käytetään kohkaavaa metelöintiä kirjailijan näytelmään sisällyttämän kiinnostavan aiheen kustannuksella.

      Poista
    2. Siis ihan myös että näytelmissä usein pystytään esittämään varsin monimutkaisiakin rakennelmia selkeästi. Mietin vaikka Fossen Tyttöä sohvalla, jossa lavalla on yhtaikaa kahden eri aikatason tapahtumia (ja henkilö joka elää niitä molempia yhtaikaa), tai Stoppardin Travesties jossa kanssa harhaillaan aikatasoissa ja päähenkilön muistoissa jotka on epäluotettavia ja helposti sivuraiteille ajautuvia, ja nuo ovat kuitenkin sujuvasti luettavia, mitä eivät kovinkaan helposti olisi proosaromaaneina...

      Poista
    3. En tunne noita mainitsemiasi näytelmiä. Paljon riippunee siitä, miten kirjana julkaistu näytelmä on kirjan sivuille saatu asettumaan. Yleensä helposti seurattavat näytelmät purevat minuun paremmin kuin näytelmät, joitten tapahtumat jäävät minulle jotenkin epäselviksi.

      Poista