August Strindberg (1849 – 1912) kirjoitti vuonna 1901 julkaistun näytelmän nimeltä Ett drömspel. Lauri Sipari suomenti näytelmän vuonna 1985 nimellä Uninäytelmä.
Näytelmän alussa on huomautus, jossa annetaan vähän ohjeita luetun ymmärtämiseksi. Siinä väitetään, että puheena olevassa näytelmässä on pyritty jäljittelemään unen vapaata mutta ilmeisen loogista muotoa. Noh, ehkä Strindberg sitten on nähnyt erilaisia unia kuin minä. Uninäytelmä näet etenee tosiaankin niin loogillisesti, että minun uneni olisivat kerenneet muuntua toisenlaisiksi jo monta kertaa sinä aikana, minkä tämän näytelmän tapahtumat vaativat tullakseen esitetyiksi. Näytelmän juonena on Indra-jumalan tyttären laskeutuminen maan päälle tutkimaan ihmisten eloa ja muuta oloa. Maan päällä jumalan tyttäre havaitsee ihmisten elämän olevan jatkuvaa piinaa ja kärsimystä. Toisaalta niinhän intialaiset uskonnot taitavat väittääkin? ”Kaikki elämä on kärsimystä, kärsimys johtuu elämänjanosta jne.” Tytär, josta käytetään välillä nimeä Agnes, saa sitten tavata ihmisiä erilaisissa ympäristöissä ja vakuuttua kaiken elämän sisältävän isonlaisia taakkoja eläville.
Ehkä unimaailmoihin viittaavat ne lavasteratkaisut, joita Strindberg on tarjonnut näytelmäänsä. Lavasteet muuntuvat toisenlaisiksi, saavat uusia merkityksiä ja niitten sävyt vaihtuvat. Varmaan hyvin toteutettuna saattaisi näyttää vaikuttavalta, mutta luettuna tuntui aika tylsältä. Oikeastaan sytyin tapahtumiin vasta sitten kun päästiin välimerellisiin ympyröihin. Siellä varakkaat asuivat paratiisillisissa oloissa, mutta köyhät eivät päässeet edes mereen uimaan, kun rannat olivat aina jonkun omistuksessa. Tästä muistui mieleeni miten joku kesä vein lapseni uimaan erään kylän uimarannalle. Takaoikealle ilmaantui mieshenkilö, joka pitemmän aikaa selitti omille joukoilleen, ettemme olisi saaneet tulla uimaan heidän rannalleen, koska tämä ei oo mikkään ylleinen uimaranta, tämä on tämän kylän uimaranta. Tätä samaa asennetta eri muodoissaan olen täällä Siilinjärvellä kohdannut ällistyttävässä määrin. Järviä on, mutta ne tuntuu aina joku omistavan. Näytelmässä köyhät hiilenkantajat päättävät mennä hirteen, kun elämä on kumminkin tällaista helvettiä. Varakkaat sen sijaan joutuvat hekin välillä rehkimään, jotta jaksavat syödä vielä lisää. Hieman latisti tunnelmaa, kun lopussa Indran tytär väittää, että työtä välttelevä runoilija osaa kaikista parhaiten nauttia elämästään. Miten niin?
En saanut tästä isompia irti. Kiinnosti lukea silti näytelmä, kun sitä Fanny ja Alexander -elokuvan lopussa niin mainostetaan. Katseltiin se elokuva taas uudestaan tänäkin jouluna. Aika paljon oli karsittu tapahtumia, mutta saatiin sentään viisituntinen tv-sarja samassa paketissa, katselen sen sitten joskus paremmalla ajalla.
Kirjassa on 91 sivua. Luin sen tänään. Sitten yritän vielä symbolistisempaa näytelmää, jos en sitä jaksa, niin siirryn seuraavaan. Varmaan pari päivää menee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti