Sinivalkoiset sävelet – HKO:n Suomalaisen musiikin päivän konsertti 2024

Suomalaisen musiikin päivää vietetään säveltäjämestari Jean Sibeliuksen syntymäpäivänä 8. joulukuuta. Tulin tuumineeksi, että keitäs niitä muita suomalaisia säveltäjiä onkaan ja mieleen tulivat Merikanto ja Madetoja. Niin ja Kilpinen ja Kuula. Muistin myös Armas Järnefeltin ja katselin youtubesta mitä hänen sävellyksiään sieltä voisi kuunnella. Berceuse löytyy monena eri tulkintana, yhden muunkin löysin, mutta en oikein viehättynyt.

Madetojalta löysin Pohjalaisia-oopperan. Sen alkusoitossa oli pari tuttua teemaa. Se pitempi teema oli kansanlaulu, jossa miesääni julistaa, että ”nyt mua vierähän linnasta linnahan…” Mutta ihan alussa oli tutunoloinen, sellainen pahaenteinen teema niin kuin oltaisiin painiottelua aloittamassa. Parin kuuntelun jälkeen tajusin, että sehän on kuin Talvisota-elokuvan musiikista. No, katselin sitten, että Talvisota-elokuvan musiikista on palkittu Juha Tikka, jotenka eihän se sama piisi voi olla…?

Suomalaisen musiikin päivänä autoa ajellessa kuulin radiosta, että samana iltana esitettäisiin Helsingin kaupunginorkesterin (HKO) konsertti Sinivalkoiset sävelet, jossa säveltäjänimet eivät sisältäneet Sibeliusta. Tämä kuulosti mielenkiintoiselta. Ajattelin kuunnella konsertin myöhemmin Areenasta, kuten sitten kävikin.

Kuuntelin konsertin aamuvarhaisella tiistaina. Alussa oli Jouni Hirvelän sävellys Muistijälkiä, Helsinki-variaatiot (ke.). Hirvelästä en ollut aikaisemmin kuullutkaan. Sävellyksen tietojen lopussa oleva ke. ei tarkoittanut keskiviikkoa, kuten luulin, vaan kantaesitystä. Helsinki-variaatiot tarkoitti jotain hanketta, joka oli polkaistu käyntiin Suomen itsenäisyyden 100-vuotismainingeissa. Muistijälkiä oli siis sävellyksen nimi. Meidän nuorempi kissamme tuli melko vauhkoksi tästä musiikista, ehkä minun olisi pitänyt käyttää kuulokkeita? Toisaalta voihan kissaa näin sivistää, kun kerran itseäänkin. Puhallinsoitinmusiikkia se kuulemma oli. Väliajalla kuultiin säveltäjän haastattelu. Hän sanoi pohjana olleen Leevi Madetojan sävellyksen Kuoleman puutarha, jota Hirvelä oli nuorempana soittanut. Kyseinen sävellys on kuulemma syntynyt, kun Madetojan veli kuoli sisällissodan melskeissä. Madetoja itse kuulemma oli sisällyttänyt sävellyksensä teemoja toiseen sinfoniaansa, joka kuultiin sitten konsertin lopuksi.

Toisena säveltäjänä kuulijoille tarjoiltiin ja annosteltiin Aarre Merikanto, jolta kuultiin sopraano Anu Komsin ja HKO:n tulkitsemana sävellykset Syyssonetti ja Savannah-la-Mar. Yritin houkutella kissaa kuuntelemaan Savannah-sävellystä, kun on kerran niitä savannah-kissojakin olemassa, mutta kissa kieltäytyi. Tästä sävellyksestä en tunnistanut juuri mitään. Ensimmäinen esitys oli ehkä suomenkielinen, kuulemma Koskenniemen kirjoittama, varmaankin runo. Savannah kertoi jonkin Karibian kylän tuhosta myrskyssä tai vastaavassa. Se saattoi olla ruotsinkielinen.

Väliajalla toimittaja Noora Hirn haastatteli kapellimestari Kristian Sallista, jolla oli tahtipuikko mukana, mutta se laitettiin pöydälle haastattelun ajaksi. Lisäksi kuultiin tallenteelta Jouni Hirvelän haastattelu sekä Nuppu Koivisto-Kaasikin haastattelu. Koivisto-Kaasik on mukana HKO:n HUOM-hankkeessa, jonka on tarkoitus nostaa esiin unohdettuja säveltäjiä ja heidän musiikkiaan (HUOM sanoista Historian unohtamat orkesterimusiikit). Netistä löysin tiedon, jonka mukaan Koivisto-Kaasik työskentelee Sävelten tyttäret -hankkeessa.

Väliajan jälkeen kuultiin Heidi Sundblad-Halmeen sävellykset Pan ja paimenet & Pan soittaa laulusarjasta Pan. Noora Hirn lausui että Pan eikä Paan. Tuli mieleen Peter Pan. Jälkimmäisen sävellyksen yhdestä kohdasta tuli mieleen Valkoinen peura -elokuvan musiikin huilutteleva jakso. En saanut selvää milloin Pan Suite olisi sävelletty ja mikäpäs tuossa. Melko vähän tästäkin hattuun jäi.

Viimeisenä esitettiin sitten Leevi Madetojan toinen sinfonia. Kaksi ensimmäistä osaa sujuivat rauhallisesti, jopa idyllisesti. Kolmannessa sitten oli sitä mitä kapellimestari Sallinen kuvaili sanoilla ”bensaa liekkeihin”.

Jotenkin aavistelen, että tämä jäi tähän minun osaltani. Mutta jos joku tietää kotimaista, minunlaiselleni kuulijalle vähän helpompaa suomalaista orkesterimusiikkia, niin saahan siitä vihjaista. Ehkä minun kannattaa kuunnella näitä uusimpia säveltäjiä, esimerkiksi Aki Yli-Salomäeltä on youtubessa kiva, hyvinkin sinfoninen teos nimeltä Uneen... Vai pitäisikö Madetojan sinfonioita yrittää löytää jostain?

Joulukuun kuvat

Tämän tekstin teemaa voisi kuvailla laulun sanoin: ”Isä, äiti, te rakkahat mulle!” Joulukuu on semmoinen. Käperrymme perheeksi, joka saattaa olla enemmän tai vähemmän pyhä sinänsä, mutta itse kullekin se perhe on pyhä. Ja meille jokaiselle se perhe on erilainen kuin muille perheemme jäsenille. Antakoot siis ne muut jäsenet minulle anteeksi, että tämän harvan kerran perhettäni omalta kannalta kuvailen.

 

Ensimmäinen kuva on otettu jouluaattona 2017 Siilinjärven sankarihautausmaalla. Kuvassa on kivi, joka on lumihärmän peitossa. Hetkeä myöhemmin se kivi pyyhkäistiin puhtaaksi ja näkyviin tuli vaimoni äidin isän nimi. Tämä vaimoni ukki kaatui talvisodassa, helmikuussa 1940, Laatokan Karjalassa. Anoppini, joka hänkin on nyt Siilinjärven hietakehtoon kätketty, ei varmaan paljon isäänsä muistanut, sillä hän oli vasta kolmannella ikävuodellaan isänsä kuollessa. Hänellä oli muistonaan kirjeet, joita isä oli lähettänyt ”täältä teltasta” ja ”täältä jostakin”, arkisia asioita ilman välimerkkejä.

 

Meidän jouluumme kuuluu vierailu haudoilla. Itselleni varasin hautapaikan tänä syksynä. Se on sen verran syrjässä, että toivon, ettei kenenkään siellä tarvitse vierailla ellei nyt ihan välttämättä siltä tunnu. Isää voi käydä tapaamassa hänen eläessään. Myöhemmin voi vain todeta: ”mies kuoli, hokemat jäivät”.

 

Toisen kuvan otin äidistäni hänen viimeisellä vierailullaan luonamme joulupäivänä 2014. Äiti väsähti syömisistä ja juomisista ja otti pienet ettonet pyörätuolissaan. Kuvasin tarkoituksella äidin siten, että takana näkyvä kynttelikkö näyttää kruunaavan hänet. Äiti eli vielä puolisentoista vuotta kuvan ottamisen jälkeen ja kuoli 90-vuotiaana. Äiti tuli jo lapsena orvoksi, hänen molemmat vanhempansa menehtyivät sairauksiin, kun äiti oli vielä pikkutyttö. Hän kasvoi jonkin aikaa lastenkodissa kaksosveljensä kanssa. Lopulta heidän ukkinsa meni uusiin naimisiin ja pystyi ottamaan lapset huostaansa. Äiti muisteli ukin kodissa ensimmäisenä eineenä saamaansa riisipuuroa, joka oli tehty oikeaan maitoon eikä veteen kuten lastenkodissa. Äiti oli veljensä kanssa syönyt puuroa niin ahnaasti, että kunnon ruokaan tottumaton vatsa oli kääntynyt ylös ja sisarukset olivat molemmat oksentaneet pihamaalle.

 

Kolmas kuva kertoo sekin syömisestä. Kävimme vaimoni, tyttäreni ja hänen miesystävänsä kanssa vuoden 2019 joulunpyhinä Puijon tornissa, minkä jälkeen piipahdimme Ramin konditoria-kahvilassa. Tilaan siellä yleensä perunaleivoksen, jonka olen kuvassa jo kuorinut esiin kääreestään. Leivos näyttää pieneltä, mutta sen nautittuaan tietää saaneensa makeaa massun täydeltä. Kahvila on laaja, siellä on aina rauhallinen tunnelma, Kuopion paras kahvila minun mielestäni.

 

Kuva on otettu viattomien lasten päivänä. Eikös se sulje perheteeman mukavasti kääreeseen?

Marraskuun kuvia

On 11.11. kuluvaa vuotta. Vuodet kuluvat muistoissa, maatuvat kuin lehdet puistoissa. Ainakin ellei joku niitä lehtiä haravoi ja korjaa pois. Nykyään lehdet tilataan kotiin digimuodossa. Valokuvien avulla on mahdollista taltioida muistoja, joita sitten vuosien kuluessa ei enää olisi muistanut olleenkaan. Kaikki maatuu, muistotkin. ”Marraskuu on musta hauta”, totesi Reijo Mäki kirjansa otsikon muodossa. Marras tarkoittaa kuollutta. Marraskuu on siis kuoleman kuukausi. Kuvat valikoituivat tämän teeman mukaan.

Ennätin jo valita yhdeksi kuvaksi otoksen, jossa makaan sohvalla kuin junttinapaljuuni, käsi mahan päällä, olohuoneen pöydällä on tuttavan kuolinilmoitus, silmäni ovat suljetut, paitani on punainen, housut ovat siniset, jalkojani lämmittävät villasukat. Kuvia kumminkin pyrki mukaan niin monta, että valintaa oli tehtävä. Kelpuutin mukaan lähinnä luontoaiheita sisältäviä kuvia, joilla kumminkin on inhimilliselta kannalta vahva symboliarvonsa.

 

Ensimmäinen kuva on otettu anopin kerrostaloasunnon ikkunasta. Hän asui loppuvuosiaan hautausmaan naapurissa. Kuva lienee pyhäinpäivänä otettu? Viinamäen hautuumaa ei ole vielä hiljaisena valomerenä. Vasta siellä täällä näkyy kynttilöitä ja muutama ihmishahmo.

Kuva on vuodelta 2013, päivämäärä 2.11. Anoppi kuoli tänä keväänä. Iso osa vuodesta meni tämän asian hoitamiseen ja sulatteluun. Kokonaan ohitse se ei ole vieläkään. ”Kaikki loppuu aikanaan, kokonaan ei milloinkaan”, tuumasi Pekka Kejonen.

 

Toisen kuvan otti vaimoni. Kuvassa näkyy valaistusilmiö, jossa valonheitinten loiste osuu matalalla kulkeviin pilviin, joihin sitten kuvastuu Siilinjärven kirkon varjo. Aikoinaan kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa puhuttiin isän pitkästä varjosta. Siinä todettiin, että varjo voi tarkoittaa helpottavaa tai ahdistavaa asiaa, joka seuraa kulkijaa. Raamatussakin taidetaan puhella kuoleman varjon maasta. Kirkon varjo taivahan pilvissä voi tuntua oudolta, ehkä ahdistavaltakin. Mikä on se kirkko, joka ulottuu taivaisiin? Mikä on sen kirkon missio, tehtävä? Pääseekö sen kirkon myötä tikapuita pitkin taivaaseen? En käy vastaamaan.

 

Kolmas kuva liittyy valokuvaharrasteeseeni. Tonttimme rajalla kasvaa aroniapensaita. Olen kuvannut niitä aika tavalla. Aroniamarjat ovat mustia, ne ovat varsinaisia marraskuun marjoja. Emme poimi aronioita mihinkään erityisempään käyttöön. Toiveena on, että tilhet ahmisivat ne paremman puutteessa talviaikaan. Tilhet syövät ensin punaiset marjat ja vasta sitten – jos meillä on tuuria – ne tulevat hotkimaan aroniat. Usein edellisvuoden marjoja on pensaissa vielä seuraavana talvenakin. Marraskuun kuvassani näin on käynyt. Rusinoita muistuttavat kurttuiset vanhat marjat ovat peräisin vuodelta 2007, tuoreemmat marjat vuodelta 2008. Itkuiset marjat odottavat lumipeitettä, ennen kuin tilhet saapuvat. Kuva on otettu 14.11.

Teatterissa Kuopiossa jakobiinilakissa

Théâtre Guillotine?

Kävin eilen Kuopion kaupunginteatterissa katselemassa ennakkonäytöksen reipasta tanssia ja rytmimusiikkia sisältävästä näytelmästä Marie Antoinette. Näytelmän kirjoitti taannoin amerikkalainen David Adjmi. Ohjaus Taava Hakala, lavastus- ja pukusuunnittelu Marie Antikainen, koreografi Sanaz Hassani. Marie Antoinetten roolissa Lotta Vaattovaara.

Netissä Adjmi kertoo vuonna 2012 ensiesitetyn näytelmän valmistelun taustoista, siitä miten tuolloin oli pidetty USA:n pressanvaalit. Näytelmän ehdittyä Kuopioon oli käyty jo vuoden 2024 vaalit, nyt valta vaihtuu USA:ssa ja niin se vaihtuu myös Kuopion teatterin lavalla 1700-luvun lopun Ranskassa. Ancien régime, vanha, yksinvaltainen kuningaskunta oli tullut lähelle tiensä päätä ja niinpä näytelmän upeasti tehdyt lampaat vaihtavat päätä muuttuen susiksi.

Marie Antoinette, Ranskan kuningatar oli alkuaan itävaltalainen prinsessa, jonka Ranskan kruununperillinen nai puolisokseen tuolle ajalle tyypillisellä naimakaupalla. Kuninkaana Marie Antoinetten puoliso otti nimekseen Louis XVI. Hänestä tuli viimeinen vanhan regiimin kuningas. Pysähtyikö Ranskan vallankumoukseen johtanut kehitys kuninkaan mestaamiseen? Eipä varmaan, susilauma lampaitten kimpussa toimii ylivirittyneesti. Ja sitä paitsi kansa kaipaa vahvaa johtajaa… Leiki siinä sitten tasavaltaa.

Nykymeiningissä USA:n pressanvaalien tulos osoittaa amerikkalaisten kyllästymistä jatkuvaan Euroopan ja muitten liittolaisten tukemiseen. Marie Antoinetten puoliso, kuningas Louis XVI sanoo Ranskan tarvitsevan juhlapukujen sijasta laivoja. Silti hän itse räplää kellojen parissa, purkaa niitä eikä saa niitä kasattua. Kello jää vetämättä. Kaikki odottavat perillistä. Näytelmästä aika iso osa keskittyy tähän ongelmaan. Niin sanoakseni vetävyyden kannalta vähempikin riittäisi.

Näytelmään sisältyy voimallisen rytmimusiikin ja häpsäkän koreagrafian säätämiä tanssiesityksiä. Voisin väittää että ne ”rikkovat” mukavasti näytelmän etenemistä. Mutta olisiko asia niin? Tanssiesitykset, joissa kuulemma käytetään street dance liikehdintää, saivat näytelmän aikana eniten suosionosoituksia. (Tosin väliaplodit näytelmäjaksojen aikana ovat nykyään perin harvinaisia.) Tanssi ja voimallinen musiikki mylläsivät liikkeelle tunteet, jotka vaihtelivat tanssijoitten ja heidän pukujensa ihailusta historian myllynkivien puristavaan voimaan.

Marie Antoinetten elämän surullinen loppu on katsojien tiedossa eikä tuhoonsa luisuvan hallinnon harjoittama rakenteellinen väkivalta riitä poistamaan sääliä häntä kohtaan. Nuori itävaltalaiskuningatar esitetään lapsekkaana, piloille passattuna hahmona, joka ei tajua mitä hänen ympärillään tapahtuu. Vaan kukapa sitä sitten tajuaa? Näimme hiljattain USA:n vaalien tuloksen ja tänään uutisissa kerrotaan, että junien nettiyhteys muuttuu nopeammaksi. Uutisissa ei voida kertoa, miten jossakin hiotaan sirppejä hiipuvan sadon kaatamiseksi länsimaitten ennen viljavilta vainioilta, joitten päätuote on todellisuuspako.

Näytelmän ennakkonäytös kesti 2 tuntia 15 minuttia väliaikoineen ja loppukiitoksineen.

Setä-elokuvia osa 1

Olen tässä katsellut pari ihan kivaa setä-elokuvaa eli elokuvia vanhenevista sedistä. Niistä nyt pari sanaa.

The Etruscan Smile. Valmistumisvuosi 2018, ohjaajat Oded Binnun ja Mihal Brezis. Pääosan setää näyttelee Brian Cox, hänen poikaansa JJ Feild, pojan vaimoa Thora Birch ja special guest starrina Rosanna Arquette. Elokuva perustuu José Luis Sampedron romaaniin La Sonrisa Etrusca. Nimen voisin itse suomentaa muotoon Etruskin hymy. Elokuvan kielenä on pääosin englanti, mutta gaelin kielellä on oma huomattavakin osansa.

Rory-setä lähtee Hebridien saarelta Amerikoihin tapaamaan poikaansa, joka asuu San Franciscossa. Setä menee siellä erikoislääkärin vastaanotolle. Samalla hän tutustuu poikaansa ja hänen vaimoonsa sekä vauvaikäiseen lapsenlapseensa. Kyseinen setä on vanhan polven mielensäpahoittaja ja hän nauttii isoja määriä viskiä. Örisevän mörrimöykyn poika taas on hyvänpuoleisissa hankkeissa kuten vaimonsakin ja heillä on hulppea näköalahuoneisto missä yöpyä. Sekä isä että hänen poikansa ovat taitavia ruuanvalmistajia. Setä liikkuu paikkakunnan taidenäyttelyissä ja taputtelee siellä parin vuosituhannen ikäistä etruskien hautamuistomerkkiä, kun museon ehtoisa esinainen rientää häntä toppuuttelemaan. Setä hieroutuu sanfranciscolaiseen elämänmenoon kuin Hebridein saaret Atlanttiin. Karheasta esiintymisestään huohlimatta setä on lämmin ja rakastettava hahmo ja elokuvasta jää miellyttävä muistikuva.

Kesto 107 min.

Touch. Perustuu Ólafur Jóhann Ólafssonin romaaniin. Islanniksi nimi on Snerting. Valmistumisvuosi 2024, ohjaaja Baltasar Kormákur. Pääosan vanhaa setää näyttelee Egill Ólafsson, setää nuorena miehenä Palmi Kormákur ja hänen ihastustaan Mikoa näyttelijätär nimeltä Koki. Mikon isänä, Nippon-ravintolan omistajana, häärii Masahiro Motoki.

Pääosa elokuvan tapahtumista sijoittuu 1960-luvun lopun ja vuoden 2020 Lontooseen, myös Japanissa vieraillaan. (Englanninkielisessä wikipediassa on muuten jokseenkin täydellinen juonipaljastus!) Lontoossa opiskeleva islantilainen luopuu opiskelustaan ja menee työhön japanilaiseen ravintolaan. Siellä hän kohtaa viehättävän neitosen, johon ihastuu.

Hyvin hellämielisesti aikajärjestystä rikkova kerronta souvatteleikse katselijan nuorten ihastumiseen ja rakastumiseen ja siihen miten maailma heidät toisistansa vieroittaa. Kuten edellinen elokuva, myös Touch kuvaa setää, joka omalla pehmeämmällä tavallaan rages before the dying of the light, Dylan Thomasin runoa mukaellen. Tämä oli minulle jotenkin Etruskihymyä lempeämpi katselukokemus. Setä nauttii kyllä sakea ja jonkun mielestä tarina voi olla vähän makea, mutta on siinä sen verran iisoppia seassa, että kyynelet noruivat poskille elokuvateatterin pimeässä. Jos tätä johonkin mahjong-peliin vertaa, niin palaset kyllä saadaan pelilaudalta kivi kiveltä, mikä on sinänsä katsojaa palkitseva kerrontakeino. Edellisen elokuvan tapaan ruuanvalmistus on näkyvässä osassa meininkiä.

Kesto 121 min.

Sisäilmaa

Katselin tällä viikolla kotimaisen tv-sarjan nimeltä Sisäilmaa. Sarja on valmistunut vuonna 2021 ohjaajana ja käsikirjoittajana Tiina Lymi, toisena käsikirjoittajana Juha Lehtola. Tykkäsin siitä kovasti.

Kyseessä on kolmeosainen, noin tunnin mittaisista jaksoista koostuva minisarja. Sisäilmaa kertoo työkkäristä, jossa virkailijat ovat uuvuksissa ja asiakkaat menettämässä toivonsa työllistymisestä, sillä työkkärillä on tarjottavana vain tyhjänpäiväisiä koulutuksia, muuta rääkkäystä ja natinkia. Tämä on tavanomainen tilanne ja tuttu kaikille pisempään työttömänä läsineille – myös minulle. Nykyään olen tosin mielenterveyssyistä elakkeella ja parin vuoden kuluttua jo työeläkeiässä. Olen siis eräänlainen asiantuntija. Vaikka en suinkaan siinä katsannossa asiantuntija kuin nyt puheena olevan tv-sarjan asiantuntijat, jotka työskentelevät työkkärin palveluksessa.

Pääosissa nähdään aika tavalliset kotimaisen tv-viihteen tähdet, etummaisessa nenässä Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman. En kehtaa kaikkia nimiä tähän luntata wikipediasta, lukekaa itse, jos niin kiinnostaa. Minä en sitä paitsi olisi muistanut edes noita kahta nimeä, sen verran alkaa jo turhuuden aiheuttama dementia minun mieltäni helpottaa. Nukuin toisen jakson aikana pienet nokkaunet, se helpotti vielä enemmän. Minulla tuppaa nokka menemään tukkoon ihan myötäänsä, sen verran jymmäkät sisäilmat on meilläkin. En käytä hengityssuojainta kuten sarjassa virkailijat käyttävät, mutta yöllä hengitän nenäcpap-laitteen kautta. Sikäli kuin henki kulkee.

Kerronnan etenemistahti on räväkkä, hahmot siksi hauskasti yliampuvia, että voisi heidät uskoa todeksi – ainakin ajatusmaailmansa tasolla. Useinhan ihmiset eivät sano ihan suoraan kaikkea mitä ajattelevat, mutta nämä hahmot nyt ihan kiitettävän raikkaasti niin tekevät. Arto Nybergin haastattelussa – suorassa lähetyksessä – työnsä uudistuksiin kyllästynyt virkailija villisti kehottaa ihmisiä nousemaan barrikadeille, sana-assosiaatiossa hänen mieleensä tulee sanasta ”kesäloma” sana ”mielialalääkkeet”. Tai jotain siihen suuntaan.

Usein tv-sarjoissa kuolemasta tehdään kauhistuttava asia. Oikeesti kuolema on meidän kaveri, saman joukkueen kannattaja, joka on lapsena itsekin pelannut ja nyt istuu katsomossa odottamassa kuka tekee maalin, että pääsee taputtamaan olalle. Tässä sarjassa minusta oikein kivasti on kuollut virkailija esitetty milloin alkkareissa milloin morsiamena. Kaikkihan me kuollaan, eikä se ole edes mikään kuolemantuomio, kyllä sen voi nähdä ihan eläköitymisenä. Joku saa kellon, joku toinen silmälasit, joku joutuu lusimaan vanhustentaloon.

Viimeisen jakson loppupuoli oli ehkä himpun verran turhan pitkä. Siihen Ievan polokkaan olisi voitu ihan kernaasti lopetella. Ei siihen mitään kauhuefektejä sen lisäksi olisi tarvittu. Elämä on kumminkin sellaisenaan niin tylyä, että se kyllä pesee kauheudessaan vaikka sarmat-ohjukset. Tämä asia tavallaan sarjassa hyvin tuodaan esille ja siihen olen tyytyväinen. Ja jotta itsekin välttäisin sanomasta kaiken mikä on totta lopetankin tähän.

Hyvä ja suositeltava sarja vaikkapa työttömien illanistujaisissa katseltavaksi. Sopii varmaan työkkärin immeisillekin. Niin, sehän minun vielä piti todeta, että tavallaan tämä sarja täydentää Säälistäjät -lyhytelokuvan luomaa hurjanpuoleista maailmankuvaa. Olen itse nauranut sillekin lyhärille ihan katketakseni ja oli tosi kiva hohottaa ja hähättää tällekin.

Hyvää Aleksis Kiven päivän iltaa!

Lokakuu kuvina

Jatkan tätä kuvasarjaa, jonka syyskuussa aloitin. Etsin vanhoja lokakuun kuvia ja löysinkin niitä tietokoneelta. Lokakuu ei selvästikään ole mikään kuvien aarreaitta, joiltakin vuosilta en löytänyt kuvan kuvaa lokakuulta. Valitsemani kuvat eivät ainakaan kaikilta osin edusta lokakuuta sellaisena kuin se elämässäni on näyttäytynyt. Toisaalta vaikea on mennä sanomaan millaisia elämäni lokakuut ovat olleet, kun mitään täsmällisiä merkintöjä on vaikea löytää. Kaikki kuvat on ottanut vaimoni.

Aikajärjestyksessä ensimmäisenä pääsee esiin kuva, jossa seison viimeisen varteenotettavan työpaikkani edustalla. Tosin minulla oli tapana sanoa, että olin Oikeus- ja poliisitalolla Kuopiossa poliisin tarkkailtavana. On 20.10.2012. Olemme joko menossa teatteriin tai tulossa sieltä. Voi olla, että näytelmänä oli Aapelin tekstiin perustuva Siunattu hulluus, saattoi olla joku muukin.

PS. Pankaa merkille komea takkini, sillä näette sen pian uudelleen.

Kuopion Oikeus- ja poliisitalolta siirrymme Eduskuntatalolle Helsinkiin. Käväisimme Helsingissä 20.10.2013 eli edellisen kuvan ja tämän kuvan päivämäärillä on eroa tasan vuosi. En ole ihan varma miksi juuri tuolloin Helsingissä kävimme. Tytär taisi jo asua pääkaupungissa, ehkä kävimme häntä tapaamassa? Laitan tämän kuvan nähtäville, kun on ollut kohua Eduskuntatalon pylväitten töhrimisestä.

Sitä paitsi minulla on kuvassa Turusta ostettu takki, joka tosin jäi melko pian pieneksi, salpasi hengitykseni. Onneksi sain tilalle hankittua Kuopiosta uuden takin, joka sopii minulle vieläkin.

 

Kolmas kuva esittelee minua kotimme edustalla Siilinjärvellä. Työnäni on haravoida lehdet paitsi tontiltamme, myös tonttia ympäröivältä kunnan viheralueelta. Sitä työtä teen syksyisin ja keväisin. Keväisin lehdet ovat pieni sivuseikka, pääosan haravoinnista muodostaa hiekoitussora. Näytän kuvassa onnelliselta, koska jäljellä on enää lehtikasojen siirto jätesäkkeihin. Tai ehkä meillä silloin jo oli sellaisia suursäkkejä, joissa lehdet voi kätevästi kuljettaa maankaatopaikalle. Nyt meillä vain on pienempi auto, saa nähdä millainen ruljanssi lehtien ja soran kuljetuksesta sillä oikein muotoutuu. Kuva on otettu 19.10.2017. Edellisestä kuvasta on siis kulunut melkein tasan neljä vuotta.

Kuten ensimmäisen kuvan yhteydessä huomautin, hieno 1980-luvun mokkatakkini, jonka veljeni minulle loppusijoitti, on päässyt uusiin tehtäviin – se on tullut miehen ikään kuten Suomikin oli tuolloin tulossa. Kävin tarkastamassa ja siellä se takki on edelleen eteisen komerossa syksyn haravahommia odottelemassa.

Espanjalainen kesä – koin sen näin

Ylellä vietettiin espanjalainen kesä eli esitettiin radiossa ja tv:n Teema-kanavalla Espanjaa käsittelevää tahi espanjalaista ohjelmaa. Itse katselin muutaman elokuvan.

Alkusoittona nähtiin kauniisti jalostunut El sur, suomeksi Etelä. Elokuvassa seurattiin nuoren tyttösen varttumista isän pitkän varjon suojista omaan ja itselliseen elämän tarkasteluun. Minä katselin loppusoitoksi peliculan nimeltä Cinco lobitos, suomennettu nimellä Tyttäreni laulu. Alkuperäinen nimi viittaa tuutulauluun, jota äiti ja tytär esittävät. Laulu kertoo viidestä sudenpennusta. Elokuvan ohjasi Alauda Ruiz de Azúa ja se valmistui vuonna 2022. Goya-palkintojakin ropisi.

Siinä missä El sur esittää asiansa siistiksi siintyneenä, toimii Cinco lobitos arkisemmin ja realistisemmin. El sur kertoo tyttären lisäksi isästä, jonka taustalla häärää äiti. Cinco lobitos kertoo tyttärestä, jolla on hyvin käytännönläheinen, paikoin lujanuottinen äiti, perheen naarassusi. Isä on hienotunteinen taustahahmo. El sur kuvaa tyttären kasvamista alle kouluikäisestä teini-ikään, Cinco lobitos kuvaa tyttären äitiyttä tuskastuttavasta alusta alkaen. Koliikkilapsia kasvattaneelle vauvan yöllinen itku ja rauhoittelu eri keinoin tuntuvat kiusallisen tutuilta. Nämä elokuvat toimivat hienosti toistensa vastapareina tai sulkevat saman ympyrän muutoinkin kuin sen suhteen mitä tässä olen kehdannut paljastaa.

Cinco lobitos on katseltavissa Areenassa vielä muutaman päivän. Sen kesto on 104 min.

Varsinainen Suomi

 

Turussa aurani kahlasi sumussa –

Surussa? Ehkäpä siinäkin, juu.

 

 

 

Pienenä sienenä taapersin torilla

kakkua sisällä, etteks’ tajuu?

 

 

 

 

 

Olikin puolikas Suomea istuttu,

tattina ratissa rekeä ohjattu.

Päättäjätasoja syrjästä seurasin

aikojen kulua arvotellessani.

 

Jellonan hännän ja kielenkin kuvasin

aamulla Turkua jolkotellessani.

”Kielen näytän, hännän nostan,

sillä maammon maion kostan!”

Syyskuun kuvia

Marjatta blogissaan esittelee kolmen kuvan kautta näkymiä syyskuuhun. Minä ajattelin matkia Marjattaa tältä osin. 

Ensimmäinen kuva on Siilinjoesta vuodelta 2012. Se on otettu syyskuun 15. päivä. Kuva tuo minun mieleeni Andrei Tarkovskin elokuvan Solaris, jonka alussa kuvataan verkkaisesti liikehtivää vettä vesikasveineen. Valokuva on tietenkin tapahtumiltaan pysäytetty tallenne, mutta saa siinä riittävässä määrin liikkeenkin näkymään. Solaris on elokuva, joka mainitaan suomenkielisessä wikipediassa hakusanan hiljaisuus kohdalla. Elokuvan teho perustuu hitaaseen etenemiseen – katsoja haluaa toisaalta päästä selville Solaris-planeetan mysteeristä ja toisaalta säilyttää unenomaisen kohtaamisen rakastettujen välillä. Molempia ei kuitenkaan voi saada. Jos sitten kumpaakaan.

Viime yönä näin unen, jossa olin jollain mökillä. Oli talvi, olimme menneet mökille kelkalla, sellaisella pienellä vetokelkalla, sellaisella Rosebudilla, jonka minä lapsena pudotin veljelleni parvekkeelta ja särin sen, koska en tajunnut, ettei kelkka kestäisi pudotusta kolmannen kerroksen parvekkeelta jäiselle pihamaalle. Unessa oli oma hätänsä ja lohduttomuutensa. Syttyi sota tai ainakin jonkinmoinen sekamelska, jota meidän piti paeta mökiltä. Autoimme muita, jotka olivat huonommassa asemassa. Jostain syystä toistuvasti soitettiin sävellystä Kimalaisen lento. Unen lopulla tuumasin, että tuota piisiä ei viitsisi ihan heti uudelleen kuunnella.

Toinen kuva kertoo minulle kovin lyhyen kokemuksen Kiihtelysvaaran kirkosta, jonka luona kävin vaimoni kanssa 13.9.2015. Teimme pienen kierroksen pohjoisessa Karjalassa. Näimme neljä kirkkoa, joista mihinkään emme päässeet sisään, sillä Kiihtelysvaarassa kirkonmenot eivät olleet vielä alkaneet ja Pyhäselässä, Rääkkylässä ja Liperissä ne olivat jo ohi, kun me paikalle ennätimme. Pyhäselän kirkon pihalla oli runsaasti maamyyrän koloja. Kiihtelysvaaran kirkko joutui kärsimään myyräntyöstä myöhemmin, kun syyskuussa 2018 joku poltti sen.

Kolmas kuva olkoon nimeltään Pelikenttä. Se näytää joltakin valokuvataiteen teokselta, josta ei ota pirukaan selvää mitä se mahtaa tarkoittaa. Ehkä nelikenttää, maaleja näkyy olevan kahdeksan. Otin kuvan Siilinjärven kunnan Harjamäen kylässä. Kenttä sijaitsee muinoin Harjamäen mielisairaalan päärakennuksena toimineen komean pytingin läheisyydessä. Kuva on otettu syyskuun 24. päivänä vuonna 2020. Oikeastaan tästä kuvasta tulee mieleeni kaverini Olli, joka harrasti valokuvausta. Hän myös käytti minua kerran merkillisessä valokuvanäyttelyssä, jossa oli kuva lumisesta tenniskentästä. Ehkä olin tavoitellut jotain samanlaista tähän otokseen.

Miesnäkökulmia mielisairaaloihin

Claes Andersson: Kuvien takana. Alkuteos romaani Bakom bilderna, 1972, luin Pentti Saaritsan tekemän suomennoksen vuodelta 1973. Aiheesta valmistui vuonna 1975 samanniminen tv-elokuva, jonka tuolloin katselin.

Sivulta 13 alkaen löytyy kohta, jonka tahdon tähän tallentaa, vaikka se aika pitkä onkin:

Hän oli yhtä valtarakenteen kanssa, hän oli yhtä Sokkelon kanssa. Hänen avainnipussaan oli avaimet sen moniin lukkoihin, mutta hän ei käyttänyt niitä lukkojen avaamiseen, hän ei käyttänyt niitä vapauttamiseen vaan osallistui ovien sulkemiseen, telkeämiseen, riistoon, ulkopuolelle jättämiseen. Ja hän suoritti usein työtään tuntien tekevänsä jotain oikeaa, merkityksellistä ja vapauttavaa. Jotta voisi itse säilyttää vapauden illuusion täytyy toisia pitää vangittuina. Jotta tuntisi itsensä voimakkaaksi täytyy pitää heikkoja vallassaan. Jotta kokisi itsensä terveeksi täytyy tuntea hallitsevansa toisten sairaus. Toisten. Pois suljettujen ja erilaisten.

Kuvauksen kohteena on Carl, Sokkeloksi kutsuttavan sairaalan lääkäri. Carl on nuori psykiaatteri, jossain työtehtävien lomassa hän lopettaa suhteen naisystäväänsä ja alkaa kohtapuoliin uuden suhteen Sokkelossa työskentelevän psykologin, Bettyn, kanssa. Carl ja Betty ovat idealisteja, vankan vasemmistolaisesti suuntautuneita. He pistävät pystyyn oman hoitokokeilun. Vastalauseena sairaalan lääkityskeskeiselle hoidolle, heidän pienryhmähoitonsa perustuu yksilölliseen potilaitten kanssa vuorovaikuttamiseen. Toiminta, tekeminen ovat tärkeä osa hoitoa.

Romaanissa kuvataan puolta tusinaa hoidossa olevaa ihmistä, heidän taustojaan, heidän sairauttaan. Carl ja Betty haluavat nämä ihmiset ulos sairaalasta, elämään muitten parissa. Heistä sairaalajärjestelmä pyrkii vain putsaamaan sairaat pois katukuvasta. Onnistuminen uudella hoitomenetelmällä ei ole helppoa, Carl arvelee, että sairaus on osa yhteiskunnan rakennetta.

Romaani julkaistiin Suunta-sarjassa, joka oli kuulemma pamfletti-tyylisten kirjojen julkaisualusta. Paikoin romaanin pamflettikenttä on sen verran tiheästi miinoitettu, että väisteleminen vei mehuja lukemisesta. Siinä vaiheessa, kun kirjailija palaa romaanikerrontaan yhteiskunnallisesta latingistaan, luettava on sujuvaa ja kiinnostavaa. Yhteiskunnalliset väitteet sujahtavat ajatteluni läpi kuin armeijassa harrastetut tähdätyt heittolaukaukset ilmaan.

Sivuja kirjassa on vain 162, mutta lukeminen kesti viikkokausia.

 

Harjamäen mielisairaalarakennusta puretaan 2009. Siilinjärvi.

Lauri Törhösen elokuva Palava enkeli valmistui vuonna 1984. Käsikirjoituksen laati ohjaajan kanssa Claes Andersson psykologi Hannele Törrösen alkuperäisidean pohjalta.

Elokuvan keskushenkilönä on vastavalmistunut sairaanhoitaja Tuulikki (Riitta Viiperi), joka saa ensimmäiseksi työpaikakseen Kaiholan mielisairaalan suljetun osaston. Tuulikki täyttää työpaikassaan 21 vuotta, joten avo-osasto olisi varmasti soveltunut paremmin alkuvaiheessa. Työyhteisö on varsin itseensä sulkeutunut, liikepaikoille on pisempi matka. Nuori Tuulikki alkaa oirehtia.

Oma kokemus: Olin syksyllä 1981 lyhyen aikaa vipparihoitsuna Niuvassa avo-osastolla, en oikein sisäistänyt minkä olisi pitänyt olla tehtäväni, joten hoiturin ura jäi lyhyeksi. Avo-osastolla olivat ovet lukossa ja muutoinkin touhu aika tukossa. Jos olisin työskennellyt siellä kauemmin olisin varmaan alkanut purnata työn vähyydestä ja potilaitten elämän tuhlaamisesta. Parempi että laittoivat minut sieltä pois. Olin tuolloin 20 v.

Tuulikki sotkeentuu toisaalta omaan kasvuunsa ja toisaalta riittämättömyyteensä, hänen kapinansa suuntautuu naisille tyypillisesti sisäänpäin.

Oma kokemus: Minä pääsin laitoksesta ulos vähäisemmin vaurioin. Viimeisenä päivänä riisuin valkoisen takin yltäni ja nautin kahvit potilaitten pöydän ääressä. Hyväkuntoinen vanhempi setä, jota ei kirjoitettu sairaalasta ulos, koska ei ollut enää jäljellä paikkaa mihin hän olisi mennyt, sanoi minulle, kun olin lähdössä pois: ”Olehan kilttinä poikana, ettet joudu meidän kanssa tänne piinapenkkiin.” Hän vaikutti tyyneltä, mutta tuska painoi sanoissa.

Näyttelijäntyö on valitettavan epätasaista, lisäksi aiheen työstäminen tarinaksi vaikuttaa jääneen puolitiehen. Kaihola viitannee Joensuun lähellä sijaitsevaan Paiholaan.

Kesto 101 min.

Naisnäkökulmia mielisairaaloihin

Inkeri Kilpinen: Tuntematon potilas. Näytelmä vuodelta 1964. Tarina oli minulle tuttu puolen vuosisadan takaisena MTV:n tv-näytelmänä. Voi olla, että muistoni ovat muuttuneet, sillä hieman erilaisilta tapahtumat tuntuivat.

Keskushenkilönä näytelmässä on kokousneuvos Egolin, joka yhdessä näytelmän neljän muun erilaisissa lautakunnissa istuvan jäsenen kanssa päättää mutu-tuntumalta monenmoisista asioista. Asiantuntijoitakin kokouksissa vierailee, tässä tapauksessa mielisairaalan ylilääkäri, mutta vaikka hän saakin esittää asiansa, on lautakunta jo mielenpuolensa valinnut – päätökset noudattelevat aikaisemmin valittuja linjauksia.

Näytelmän aiheena on mielisairaanhoidon tulevaisuus. Sairaalan ylilääkäri ehdottaa osittaista luopumista kaukana asutuksesta sijaitsevasta laitoksesta, kun taas lautakunnan jäsenet eivät tahtoisi potilaita ihmisten ilmoille. Lautakunnan aika kuluu suun pieksemiseen ja talouspuolen neuvonantajan puunivahan käyttöä koskevan tutkimuksen esittelyyn.

Kohtalon sorkka puuttuu tapahtumiin: mielenterveyspotilas ryövää Egolinin vaatteet hänen ollessaan avantouinnilla ja potilaan vaatteisiin verhoutunut Egolin toimitetaan puheena olleeseen Myttylän sairaalaan. Sairaalassa Egolinin väitteitä henkilöydestään ei uskota, vaan hänen katsotaan kärsivän suuruusharhoista. Hoitolaitoksen käytäntöihin uutta potilasta koulii vuosikausien kokemuksella vanhempi potilas, riski ja isokokoinen mies, joka tunnetaan nimellä Euroopan Keisari.

Oli kiva lukea näytelmää, kun sain käyttää apunani näytelmäteoksen alusta löytyvää Kansallisteatterin vuoden 1964 esityksen roolitusta. 107 sivua, luin parissa päivässä.

 

Harjamäen mielisairaalarakennusta puretaan vuonna 2009. Siilinjärvi.

Sina Kujansuun ohjaama tv-näytelmä Poltettu oranssi vuodelta 1980 perustuu Eeva-Liisa Mannerin näytelmään lisänimeltään: balladi sanan ja veren ansoista. Pääosassa nuorena Marina-neitosena Anne Nielsen, tohtori Frommina Göran Schulman. Tallenne on MTV:n teatteritoimituksen tuotantoa.

Elellään aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa, paikka on suomalainen pikkukaupunki, joskus nähdään tsaarillinen kotkankuva. Ajasta kertoo myös kepeä viihteellinen musiikki. Psykiaateri Fromm puhuttaa Marinaa yksityisvastaanotollaan. Kerronta on runollista, hevonen sumussa, puutarha. Hevosen nimi on Poltettu oranssi. Myöhemmin se on Marinan uusi nimi. Siinä seuduin tohtori toteaa: ”Kukka on puhjennut hulluuden puutarhassa.” Itseensä sulkeutuneesta nuoresta neidosta kasvaa tohtorin hoidossa tai siitä riippumatta jokseenkin lukkiutunut ja avun ulottumattomissa oleva mielisairaalan potilas. Loppuvaiheisiin maallikon juurevaa näkemystä tuo tohtorin avustaja, jota esittää Katriina Rinne. Muistaakseni hän esiintyy myös Tuntematon potilas- tv-näytelmässä.

Vaikka kuvaus onkin kaunista ja runollista, on pohdiskelu mielen sairauksista ja niitten hoidosta välillä sen verran koukeroista, etten jaksanut sitä seurata. Sitä paitsi tieteen kyky tunnistaa ja selittää saatikka sitten hoitaa asioita asetetaan näytelmässä kyseenalaiseksi, mikä ei varsinaisesti lisää kiinnostusta tekstin syvempään ymmärtämiseen. Tohtori tuntuu pitävän yhtenäiskulttuuria kaikenlaisen pahan alkuna, ihmisten originelliys ei ole muodikasta vaan kaikkien pitäisi olla tavallisia ja samanlaisia. Tämä tekee poikkeavan ihmisen elämästä erityisen raskasta.

Hevonen, Poltettu oranssi, lentää Marinan kertomuksen mukaan ulos ikkunasta punainen harja hulmuten. Tämä toi mieleeni Pentti Saarikosken loppuvaiheen runosarjan, jossa harjalintu käväisee pihalla ja myöhemmin joku lintu lennähtää ikkunasta sisään. ”Että auttaa sen ulos, on runo.”

Asteroidi tulloo kohta

Asteroid. (2021) Dylan Averyn ohjaama ja yhdessä Korey Rowen kanssa käsikirjoittama komedia kertoo perheestä, joka muuttaa isän (Cuyle Carvin) johdattamana Oneontan pikkukaupunkiin. Isä on kyllästynyt suurkaupungin eloon ja tahtoo rauhaan. Rauhallinen talo on löytynyt loitolla taajamasta – niin loitolla, ettei siellä toimi edes internet. Teini-ikäinen tytär (Miley Rose) ei tykkää. Äiti (Mattie Jo Cowsert) suostuttelee isän hankkimaan internetin tyttären mieliksi. Isä suostuu ja reissulla Oneontan kauppoihin paljastuu seudun palvelurakenteen ero suurkaupunkiin verrattuna. Samalla isä tapaa muutamia paikkakuntalaisia ja kuulee ensimmäiset uutiset Maata lähestyvästä asteroidista, jonka arvellaan iskeytyvän Yhdysvaltoihin parin vuorokauden kuluttua.

Löysin elokuvasivustoilta tietoja tästä komediasta. Ilmeisesti sinne kirjoittelevat ihmiset ovat nuoria katastrofielokuvien ystäviä ja heidän käsityksensä katastrofista vaatii enemmän kuin avaruudesta laskeutunutta nokea – moukaria on tultava ihan kunnolla. Kuusikymppisenä olen nähnyt inhimillisiä tragedioita omassa elämässäni sen verran usein, että yksi asteroidi tuntuu vain räpsäkältä pierulta. Elokuvan komediallisuus aukenee minulle omakotitaloasukkina (”Get off my property!”) sen verran helposti, että nautin katselusta peräti tukevasti, samalla nautin hyviä sipsejä ja muita pikku herkkuja.

Kesto 84 min.

Things to Come. (1936) William Cameron Menzies ohjasi tämän H. G. Wellsin romaaniin perustuvan englandilaisen scifi-elokuvan. Suomeksi elokuva tunnetaan nimellä Tulevia aikoja. Minä katselin sen youtubesta enkä ymmärtänyt läheskään kaikkea, mutta pääasia taisi kumminkin tulla selväksi. Isompi sota käynnistyy 1940 ja jatkuu 1970-luvulle asti. Ennen sotaa pohdiskellaan kiihdyttäisikö sota kehitystä vai lopettaisiko se sen. Tämä kiteytyy elokuvan sanomaksi. Sota vie yhteiskunnan aluksi rappiolle, polttoaineen loppu merkitsee sotakoneiston loppua, siirrytään käyttämään hevosajoneuvoja, yksinvaltainen heppu ottaa komennon rähjäisessä palatsissaan. 

Elokuvan tehokeinona ovat näyttävät kuvat, lavasteet ovat teatterimaisen komeita, näyttelijäntyö tehostaa vaikutelmaa. Kun kehittyneempi yhteiskunta valloittaa seudut, on heidän tekniikkansa niin ylitsekäypää, ettei vastaan ole sanomista. Syntyy jonkinlainen tuhatvuotinen valtakunta, jonka upean futuristiset kaupungit ovat kuin porsliinikauppa odottamassa härkää. Löytyykö ihmiskunnan pelastus sitten Kuusta vai demagogisen puhujan suusta tai onko kehitys välttämätöntä jää enemmäkseen katsojan itsensä pohdittavaksi.

Kesto 96 min.

From Other Worlds. (2004) Barry Strugatzin käsikirjoittama ja ohjaama komediallinen scifi-elokuva kertoo Brooklynissa asuvasta perheenäidistä Joannesta (Cara Buono), jota avaruuden muukalaiset lähestyvät yhtenä yönä. Nainen ahdistuu ja alkaa toimia oudosti, hän etsii apua niinkin epätoivoisesti, että osallistuu UFO-ryhmän kokoukseen. Siellä hän tapaa toisen ensikertalaisen, Norsuunluurannkolta kotoisin olevan komean miehen nimeltä Abraham (Isaach de Bankolé). Heitä kumpaakin vaikuttavat lähestyneen öiseen aikaan samat muukalaiset, jotka ovat jättäneet heihin merkkinsä. Tämä näennäisen epäsopiva, vaikka oikeastaan tosi näyttävästi yhteensopiva pari alkaa selvitellä mikä yhteydenoton takana mahtaa olla. Selkiytyäkseen elämän on sekoituttava ja niin myös käy. 

Elokuva ei sisällä mitään suurempaa sanomaa tai erityisen yliviritteistä jännitystä ja pauketta, komediallisten ainesten lisäksi juuri sopiva hippunen romantiikkaa piristää katselijaa. Mukana on sivumennen myös kivaa kuvausta metropolin katujen vilinästä.

Kesto 88 min.

Elo ja Varkaus

Punaisten muistomerkki. Varkaus.

Joitakin vuosia sitten synnyin Varkaudessa. Muutimme sieltä Kuopioon ja yksi veljistäni pelasi Kuopion Elossa junioritasolla. Minä pelasin Kopareissa vielä juniorimmalla tasolla. Maailma meidät vieroitti ja nyt veljeni on ollut jo vuosikausia kokonaan toisella tasolla. Sen sijaan Kuopion Elo on noussut jostain syövereistä ja pelaa virkeästi kakkosdivisioonan C-lohkossa. Kävin asioikseni katselemassa kun Elo päihitti keskuskentällä OTP:n. Teki mieli huutaa kesken pelin, että TUL – hei, hei, hei! Mutta enpäs kumminkaan huutanut. Kiva oli nähdä että Elolla elonpäiviä riittää, kuten myös OTP:llä.

"Porukkoo on kun Elon pelissä."

Anoppini sen sijaan sai elonpäivilleen viimeisen kirjauksen kevättalvella. Hän oli jo päivitellyt eloa likemmäs yhdeksänkymmentä vuotta. Kaikki loppuu aikanaan, kokonaan ei milloinkaan, totesi Pekka Kejonen. Anopin jälkeen on tehty loppulitviikkiä monenmoista. Eilen tyhjennettiin vanhaa pientilaa, jossa anoppi oli nuoruutensa viettänyt. Anopin isän kaaduttua talvisodassa, oli anopin äiti löytänyt uuden miehen ja pyöräyttänyt tälle kaksi poikaa – tähän uuteen mieheensä hän viittasi myöhemmin sanoilla poekiin isä.

Anoppi kuoli suunnilleen samanikäisenä kuin äitinsäkin. Heidän entistä kotiaan eilen tyhjennettiin. Kokonainen jätelava tuli täyteen eikä riittänytkään. Entinen perunamaa kasvoi horsmikkoa ja monenmoiset lehtipuut rehottivat talon takana lupia kyselemättä. Tyhjensin vanhaa saunaa polttopuiksi varatuista hirsistä, joitten lahonpöly sumensi ilmaa, kun mätin hirrenpokaleita ulos. Kotona mietin oliko nekin hirret veistetty Venäjän vallan aikaan, kun ne kerran oli puretusta myllystä 1940-luvulla rakennettuun taloon hankittu. Polttopuuvarastossa niistä oli tullut pahvin painoisia.

Pahvin painoiset hirret.

Viime viikonloppuna kävin vaimoni kanssa Varkaudessa. Varkaus oli kauppala, kun synnyin, mutta asia korjattiin ja Varkaus on ollut kaupunki jo niin pitkään, että sen selkäranka on alkanut painua köyryyn. Väkiluku on kääntynyt laskuun, vanhoja taloyhtiöitä on ajautunut konkurssiin, kerrostalojakin on purettu. Minä asuin Varkaudessa Savontien varressa, 1920-luvulla rakennetun puutalon hellahuoneessa, tehtaan työläisten vuokra-asunnossa. Varkauden Konsti-museossa on näytteillä sellainen hellahuone, taisi olla noin 20 neliömetriä. Meitä asui semmoisessa pienessä asunnossa vanhemmat ja viisi poikaa. Omakohtaisia muistoja minulla ei siitä ole, koska muutimme Kuopioon, kun olin kaksivuotias.

Sen sijaan mummoni, joka oli hänkin saman tehtaan työntekijöitä, pääsi asumaan tehtaan vanhainkotiin, joka sijaitsi vanhassa kartanossa hyvän matkaa kaupungista. Mummon asunto oli sivurakennuksessa ja se oli hellahuone. Siellä vietin usein öitäkin lattialla maaten. Mummolassa oli oma tuoksunsa ja kartanon puutarhassa kasvoi pieni kirsikkapuu. Laiturin lautojen raoista tarkkailin veljeni kanssa miten salakat uivat laiturin alla.

Paatit.

Menin vaimoni kanssa Varkauteen, jotta saisimme jonkinmoisen kesälomareissun. Siilinjärveltä Varkauteen matkaa kertyy vain karvan verran yli sata kilometriä, joten kohtuuden rajoissa pysyttiin. Olin laatinut tarkan suunnitelman missä kävisimme ja ihmetykseni oli melkoinen, kun huomasin, että olimme unohtaneet vierailla naivistien kesänäyttelyssä. Eikä kirkkoonkaan ehditty. Sen sijaan piipahdimme hautuumailla, ruokailimme kuunnellen kevyttä klassillista musiikkia ja museossakin käväistiin. Erikoisin osuus oli risteily kahdella höyrypaatilla, jotka oli kiinnitetty toisiinsa, jotain vanhoja hinaajia vissiin. Matkan kestäessä saattoi vapaasti siirtyä aluksesta toiseen. Reitti oli minulle ihan tuntematon, taisivat paikalliset puhua Lehtoniemestä. Välillä satoi ja tuuli, mutta paistoi siellä aurinkoinenkin. Maihin tultuamme saimme nähdä ohikulkiessamme varkautelaisnuorison katselemassa katusählyturnausta. Oikein fiksuja nuoria, eivät alkaneet meille vanhoille räksyttää.

Oltiin hotellissa yötä, siellä ei ollut kenkälusikkaa eikä jääkaappia, mutta ilmainen parkkipaikka kyllä löytyi, vähän kuten meille kaikille joskus. Iltaravintolakin sulkeutui jo kymmeneltä, niin että yö oli rauhaisa.

Kolme uskontoaiheista elokuvaa

Olen katsellut viime aikoina paljon jalkapalloa ja myös elokuvia. Kerron tässä muutamasta elokuvasta, jotka aihepiirinsä perusteella liittyvät toisiinsa vaikka muutoin ovat kuin eri hyvinvointialueilta.

Rapture-Palooza. Vuonna 2013 valmistunut amerikkalainen kreisikomedia sijoittuu aikaan, jolloin Antikristus – elokuvassa The Beast – on saapunut maan päälle, on saattanut olla jo jonkin aikaa, sillä hän puhuu sujuvaa amerikanenglantia. Lisäksi hänellä on poika, joka vaatii isältään yhtä mittaa yhtä sun toista. The Beast (Craig Robinson) on pullukka musta mies, joka elelee Seattlessa, kykenee tuhoamaan kokonaisia kaupunkeja (Helsinki mainittu) ja himoitsee nuoria naisia. Häntä asettuu vastustamaan nuori neitonen nimeltä Lindsay (Anna Kendrick) sekä hänen poikaystävänsä (John Francis Daley). Loppu on lähellä paitsi Lindsayn tyttöydelle, myös koko ihmiselolle. Taivaalta sataa verta ja tulikiveä aikamoisina möhkäleinä, hyvää tavaraa ja ihmisiäkin tuhoutuu. Raamatusta selviää, että aikanaan on odotettavissa Taivaista tulevaksi Kristus valkoisella hepalla, mutta ehtiikö Jesse ajoissa? Elokuvan nimi viittaa ylöstempaukseen, joka elokuvassa tapahtuu ennen vaivanajan alkua. Osa ihmisistä tempaistaan taivaaseen niiltä sijoiltaan. Elokuvassa käsitellään melko reipashenkisellä huumorilla erinäisiä lopunaikoihin liittyviä uskomuksia ja vitsaillaan ilmiöistä, joita ne mahdollisesti toisivat tullessaan. Vauhtia on minulle ihan riittävästi ellei enemmänkin, Beastin hyperseksuaaliset puheet kuvastanevat aikamme meininkiä eivätkä sellaisenaan varmasti viihdytä kaikkia katsojia. 

Ohjaaja Paul Middleditch, käsikirjoittaja Chris Matheson. Kesto 85 min.

David and Bathseba. Vuoden 1951 amerikkalainen elokuva perustuu hyvin vahvasti Vanhan Testamentin kertomuksiin. Ja perinteisellä tyylillä. Paimenpojasta ja harpunsoittajasta kuninkaaksi kohonnut David (Gregory Peck) womaniseeraa kuin kennenkä poika. Vaimon lisäksi palatsista löytyy jalkavaimoja eikä lisä tekisi pahaa. Kaunis naapurinrouva Bathsheba (Susan Hayward) odottelee jo vuoroaan vaikka juutalaisen lain mukaan aviomiehen pettäminen on rikos, josta seuraa kivitysrangaistus. Kuninkaalla on huolenaan sotia ja kiittämätön nulikkamainen poika, Absalom, jolle David lahjoittaa Egyptin faraon lähettiläältä saamansa korean puukon. Kiharahiuksinen Absalom ottaa tuolloin tällöin puukon tupestaan kuin sottaillakseen miten se sopisi hänen isänsä lapaluitten väliin. Ylipappi Nathan (Raymond Massey) edustaa tiukkaa uskonnollista näkemystä, uskonto ohjaa myös hallitsijaa, mikäli häneltä kysytään ja siitä elokuvan loppupeleissä onkin kysymys.

Tärkeään rooliin nousee Liitonarkku, joka kannetaan Jerusalemiin, mutta muurien sisään sitä ei tuoda vaan sille valmistetaan tabernaakkeli, jonka suojissa David näyttelee elokuvan uskonnollisen huipennuksen. Liitonarkun laita- ja päätyvahvikkeina on käytetty ristikuvioita, jotka varmaankin tarkoituksellisesti viittaavat Yhdysvaltain pääuskontoon, kristinuskoon. Ristikuvioita muodostuu myös Davidin ja Bathsheban yhteisen tapaamispaikan seinään ikkunankaihtimien varjoista. Tosin varjoristien pystypalkit muistuttavat paksuudessaan avomaankurkkuja, mikä vaikutelma voi johtua omista juhannustunnelmistani. Tahattoman koomiselta vaikuttaa Davidin taistelu hidasliikkeistä Goliathia vastaan. Sen sijaan Davidin esittämä paimenpsalmi The Lord is my shepherd toimii oikein nätisti. Hyvään paimeneen viitataan myös kohtauksessa, jossa David auttaa ryteikköön juuttuneen uuhen vapaaksi – karitsan sijasta vapautetaan sen synnyttäjä, kun kerran vanhemman testamentin mailla liikutaan.

Ohjaus Henry King, käsikirjoitus Philip Dunne (Toisen Samuelin kirjan pohjalta). Kesto 116 min.

Corpo celeste. Italialainen elokuva vuodelta 2011 kertoo tarinan eteläisestä Italiasta. Marta (Yle Vianello), 13-vuotias tyttö, käy rippikoulua. Rippikoululaiset vaikuttavat todellakin teini-ikäisiltä, mikä on hienoa. Heidän ohjaajansa vaikuttaa lastenohjaajalta, mikä saattaa joissain tapauksissa olla todenperäistäkin. Sinänsä tämän seikan ei pitäisi kristittyä vaivata, sanoihan Jeesuskin, että ”joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse” (Mark. 10:15). Elokuvan näkemyksen mukaan ihmiseltä tarvittaisiin kuitenkin omaa ajattelua Jumalan tavoittelemisessa. Syrjäkylän papin mukaan Jeesus saattoi olla kiivailija, josta hänen läheisensä olivat huolissaan (ks. Mark. 3:21). Tärkeälle sijalle jo elokuvan nimenkin perusteella nousee fyysinen elämämme, joka on meidän itse kunkin tärkein omaisuus, se talentti, jota emme saisi haudata, taivaallinen ruumiimme, corpo celeste. Tähän viitataan oudolla tavalla jo elokuvan alkupuolella, kun ruokapöydässä puhutaan monista Välimereen hukkuneista siirtolaisista. Lisäksi vuodatetaan myöhemmin myös verta.

Kyseessä on hieman fragmentaarinen nykyelokuva, joka kuitenkin pääsee asiaan ja ui paidan alle. Vuorikylän serpentiinitien näkymät ovat upeat – kallis tie ei minnekään.

Ohjaus ja käsikirjoitus Alice Rohrwacher. Kesto 94 min.

Hyvää Juhannusta!

Espanjalainen Etelä

Yle Radio1 ja Teema-kanava tarjoilevat kesäkuussa Espanjalaista kesää. Tämän ansiosta saamme nähdä Teema-kanavalla espanjalaisia elokuvia. Otin vaimon kanssa varaslähdön katselemalla Areenaan ilmestyneen elokuvan Etelä (El sur). Elokuvan ohjasi Victor Erice (s. 1940). Erice muokkasi elokuvansa Adelaida García Moralesin (1945 – 2014) kirjoittamasta novellista. Elokuvassa eteläisestä Espanjasta kotoisin oleva lääkäri-isä asettuu vaimonsa ja tyttärensä kanssa asumaan pohjoiseen Espanjaan. Tapahtumat käynnistyvät vuodesta 1957. Taustalla pilkistelee vuosina 1936 – 1939 käyty Espanjan sisällissota.

Elokuvan rytmi on verkkainen. Tyylilajina ei ole kastanjettimainen puheenpärpätys vaan ihmiset leijuvat omassa avaruudessaan kuin eri- ja samanmerkkiset atomit. Tästä syystä se mitä katsoja näkee lienee merkityksellistä. Eräs merkityksellisyys on talo, jonka perhe vuokraa asunnokseen. Sen nimi on Lokki, missä joku voipi nähdä viittauksen samannimiseen venäläiseen näytelmään. Aiheesta voi lukea lisää wikipedia-artikkelista nimeltä Tšehovin ase. Muutoinkin elokuva näyttäytyy minulle parempien antiikin tragediojen tapaisena yksinkertaistuksena, jossa roolihahmojen määrä on pieni, mutta draamallisuus sitäkin painavampaa. Minulle maistuu tällainen selkeäpiirteinen taide, hyvä taide on kuin doorilaiset pylväät, jotka reunustavat elokuvateatterin sisäänkäyntiä tyrkkimättä ketään sisään.

Pääosassa elokuvassa ovat tytär ja hänen isänsä. Samaan aikaan kun tytär itse kasvaa, hän myös tutkii etäältä isäänsä. Aluksi isä on suuri velho ja sankari, vähän kerrassaan tyttären katse tarkentuu näkemään muutakin. Isää esittää karismaattinen italialaisnäyttelijä Omero Antonutti (1935 – 2019), jonka muistan Tavianin veljesten elokuvasta Tähtikirkas yö (La notte di San Lorenzo).

Tyttären osa jakautuu kolmelle näyttelijälle, joista yksi kertoo hänen ajatuksistaan aikuisen äänellä, yksi esittää nuorta tyttöstä ja yksi teini-ikäistä neitosta. Perheen äiti, jonka kerrotaan toimineen opettajana, on elokuvassa kotiäiti, jolla on apunaan kotiapulainen. Tärkeä henkilö elokuvan tyttärelle, Estrellalle, on hänen isänsä vanha lastenhoitaja Milagros, joka vierailee perheen kodissa Estrellan käydessä ensi kertaa ehtoollisella. Milagros on hyväntahtoinen hahmo, joka puhuu ymmärryksellä myös niistä erimielisyyksistä, joita Estrellan isällä on etelässä asuvan isänsä kanssa.

Estrellan (suom. Tähti) sormessa on sormus, jossa on kuvattuna selkeästi erottuva kuusisakarainen tähti. Tähden sakaroitten määrää on pyritty liudentamaan Estrellan wannabe-poikaystävän maalaamalla pentagrammilla ja elokuvateatterin nelisakaraisella tähdellä.

Espanjalainen kesä alkoi lupaavasti. Lupaan näet nautiskella lisää kesän tarjontaa. Etelän kesto on noin 90 minuuttia. Katselin sen aamulla uudelleen, kun illalla vähän väsytti.

Joulukorteista ja muusta käsin kirjoittamisesta

Ylen uutisten nettisivuilla on keskusteltu käsin kirjoittamisesta kouluissa. Opettajat väittävät, etteivät kaikki oppilaat halua tai osaa kirjoittaa käsin. Minusta tämä on aivan ymmärrettävää.

En ole itsekään kirjoittanut käsin enää paljoakaan. Joulun aikaan kirjoitan joulukortteja, mutta harvemmin saan niitä. Pitäisi varmaan ruveta kirjoittamaan nekin kortit itselleni, niin saisin sekä kirjoittaa että vastaanottaa joulukortteja. Joulukortit on kivoja. Joku joulu tilattiin vaimon kanssa ruotsalaiselta sivustolta vanhan ajan joulukortteja, mutta myöhemmin huomasin, että sitä sivustoa pitää kyllä suomalainen nainen, joka on ruotsinkielinen. Viime jouluna lähetin kymmenisen hollantilaista lumiukkokorttia, jotka ostin kesällä taidemuseosta. Taisi tulla yksi vastaus. Yleensä ihmiset laittavat minulle nykyään joko tekstiviestin tai sähköpostitervehdyksen jouluisin. Vaimo sai kyllä muistaakseni vastauksen postikorttina kaikkiin kortteihinsa.

Aikoinaan serkkuni pyysi, että kirjoittaisin hänelle lähettämiini kortteihin ja kirjeisiin hänen nimensä ja osoitteensa tekstaamalla, koska postinkantajat eivät osaa lukea kaunokirjoitusta. Olen silti pitäytynyt kaunokirjoituksessa – se on jotenkin tunnelmallisempaa. Serkuille ei tosin enää ole voinut kirjoitella, koska vastaanottajat ovat jo postin ulottumattomissa.

Siinä Ylen uutisjutussa opettajat kertoilivat kokemuksiaan oppilasten käsin kirjoittamisesta. Kuulemma opittava asia menee paremmin perille, jos se tunnilla itse kirjoitetaan kouluvihkoon. Oma kokemukseni puolen vuosisadan takaa väittää jotain muuta. Niillä oppitunneilla, joilla jouduin kopioimaan vihkooni sen mitä opettaja taululle kirjoitti, en yleensä oppinut yhtään mitään. Aika meni siihen kirjoittamiseen, enkä ehtinyt ajatella mitä kirjoitin. Myöhemmin ammattikurssilla eräs kurssitoveri kuvaili tällaista jäljentämiseen perustuvaa tiedonjakamista ”keskiaikaiseksi”. Kauppaopistossa muistan ajatelleeni, että mielelläni maksaisin siitä, että saisin opettajan tauluille tai piirtoheitinkalvoille kirjoittaman aineiston itselleni kopioina, niin että voisin tutustua siihen omassa rauhassani kotona.

Keskiajalla ei varmaankaan ollut työkirjoja, joihin oppilaat olisivat voineet täydentää lauseista puuttuvat sanat tai niitten taivutukset. Itse asiassa muistelen, että työkirjoja hyödyntävienkin oppituntien tarjonta humahteli minulta usein ohi. Tärkeintä oli, että sain kopioitua oikeat vastaukset työkirjoihini. Kotona sitten, yleensä viimeisenä iltana ennen koetta, yritin tajuta millä logiikalla vastauksista oli leivottu oikeita. Matematiikka oli tässä suhteessa omaa luokkaansa. Tein vanhat kotitehtävät uudelleen ja yritin käsittää ja opetella ulkoa tavallisimmat laskukaavat, millä systeemillä saavutin keskitason menestyksen niin kokeissa kuin ylioppilastutkinnossakin. En edes yrittänyt vaikeimpia tehtäviä, jotka olisivat edellyttäneet ”opitun” tiedon soveltamista.

Ylen uutisjutussa opettajat valittavat, etteivät oppilaat saa aikaiseksi tarinoita. Silti jutussa oppilaat lukevat kirjoittamiaan tarinoita, jotka ovat minusta ihan kuranttia tavaraa. Uskon, että vähemmän kirjoittavat oppilaatkin alkavat suoltaa tarinoita, kun heistä tulee puhelinmyyjiä, terveyskeskuksen ajanvaraajia, helppoheikkejä tai kun he ovat pysäköineet autonsa väärin. Nykyään monet ihmiset ovat puhetyöläisiä, tarinoimalla on helppo saada tekemätön työ näyttämään tehdyltä, tai ainakin siltä, että jonkun toisen olisi pitänyt se tehdä.

Olen joskus harvoin saanut lukea jonkun toisen ainekirjoituksia. Arvostelujen perusteella minusta on vaikuttanut, että opettajat eivät aina osaa arvostaa oman mukavuusalueensa ulkopuolella soljuvaa tarinaa. Tavallinen arki sisältää monelle ihmiselle asioja, jotka tuntuvat hänestä muistiin merkitsemisen arvoisilta. Sitä ne ovatkin. Jos nyt saamme luettavaksemme 1970-luvun koulukkaan ainekirjoituksen, jossa hän kertoo ostaneensa kaupasta kolme pussia maitoa, joista pusseista yksi oli vuotanut ja kastellut kauppakassin, mikä oli aiheuttanut aikamoista harmia, viriää sisässämme mielenkiinto tuota aikansa ilmiötä, maitopussia, kohtaan. ”Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin”, sanoi vanha kansa.

Riika – Rīga

Jezus baznica, 1822.

Rumputtaja, Riian historia-
ja merenkulkumuseo

 

Terveisiä Latviasta!

 
Vaikka olin päättänyt jo etten enää ulkomaille matkustaisi ollenkaan,
jokin sinne houkutteli, Väinäjoen rantamille, vanhaan Riikaan, Latviaan.
Vaimo, tytär seuranani halki ilman liihottelin, taksi hoiti hotellille.
Vanha kaupunki on Riika, kivikadut mukulaiset haaste jalan kulkeville.
Parempi lie vara vanha, autoilu on rajattua, moporalli sieltä puuttuu.
Aamun koittamista varis taikka lokki toitottaapi, tuskin tuosta väki suuttuu.
Monet näki päivänvalot Riian vanhat kivitalot, vaikkei kaikki keskiaikaa.
Illan tullen kaupungilla kuppiloitten valot loistaa, nykyrokki siellä raikaa.
Siihen aikaan seurueemme väsyneenä päivän näöstä unten mailla saapasteli.
Uni maittoi sohvan päällä Jaana-setän konventissa, missä eli munkkiveli.
Aamupalan kun me saimme, suuntasimme museoihin taikka pikkuostoksille.
Maalauksia, veistoksia, julkisivukoristeita, portteja ja porsliinia,
historiaa, kirkotusta, olutta ja aukioita, ostoksia, paistoksia…
Lähes kaikki tärpit nähtiin – mitä jäikin näkemättä, jääkööt muille matkaajille.
Jospa vihdoin viimeiseksi jäisi matkakohteekseni liiviläinen vanha Riika,
kaupunki kuin sinipiika, myötähenkinen ja kaino, maistuvainen savusiika.

Ruotsin portti, 1698.

Jugend-talo.

Keväistä viherrystä.

 

 

 

 

 

Milda, mainio ruokaravintola.

Vapauden muistomerkki vuodelta 1935
jalusta ja vahdit.

 

Neuvostotaidetta.
Karlis Johansons,
1920-luvun alku.
Kansallisgalleria.