Powered By Blogger

perjantai 21. kesäkuuta 2024

Kolme uskontoaiheista elokuvaa

Olen katsellut viime aikoina paljon jalkapalloa ja myös elokuvia. Kerron tässä muutamasta elokuvasta, jotka aihepiirinsä perusteella liittyvät toisiinsa vaikka muutoin ovat kuin eri hyvinvointialueilta.

Rapture-Palooza. Vuonna 2013 valmistunut amerikkalainen kreisikomedia sijoittuu aikaan, jolloin Antikristus – elokuvassa The Beast – on saapunut maan päälle, on saattanut olla jo jonkin aikaa, sillä hän puhuu sujuvaa amerikanenglantia. Lisäksi hänellä on poika, joka vaatii isältään yhtä mittaa yhtä sun toista. The Beast (Craig Robinson) on pullukka musta mies, joka elelee Seattlessa, kykenee tuhoamaan kokonaisia kaupunkeja (Helsinki mainittu) ja himoitsee nuoria naisia. Häntä asettuu vastustamaan nuori neitonen nimeltä Lindsay (Anna Kendrick) sekä hänen poikaystävänsä (John Francis Daley). Loppu on lähellä paitsi Lindsayn tyttöydelle, myös koko ihmiselolle. Taivaalta sataa verta ja tulikiveä aikamoisina möhkäleinä, hyvää tavaraa ja ihmisiäkin tuhoutuu. Raamatusta selviää, että aikanaan on odotettavissa Taivaista tulevaksi Kristus valkoisella hepalla, mutta ehtiikö Jesse ajoissa? Elokuvan nimi viittaa ylöstempaukseen, joka elokuvassa tapahtuu ennen vaivanajan alkua. Osa ihmisistä tempaistaan taivaaseen niiltä sijoiltaan. Elokuvassa käsitellään melko reipashenkisellä huumorilla erinäisiä lopunaikoihin liittyviä uskomuksia ja vitsaillaan ilmiöistä, joita ne mahdollisesti toisivat tullessaan. Vauhtia on minulle ihan riittävästi ellei enemmänkin, Beastin hyperseksuaaliset puheet kuvastanevat aikamme meininkiä eivätkä sellaisenaan varmasti viihdytä kaikkia katsojia. 

Ohjaaja Paul Middleditch, käsikirjoittaja Chris Matheson. Kesto 85 min.

David and Bathseba. Vuoden 1951 amerikkalainen elokuva perustuu hyvin vahvasti Vanhan Testamentin kertomuksiin. Ja perinteisellä tyylillä. Paimenpojasta ja harpunsoittajasta kuninkaaksi kohonnut David (Gregory Peck) womaniseeraa kuin kennenkä poika. Vaimon lisäksi palatsista löytyy jalkavaimoja eikä lisä tekisi pahaa. Kaunis naapurinrouva Bathsheba (Susan Hayward) odottelee jo vuoroaan vaikka juutalaisen lain mukaan aviomiehen pettäminen on rikos, josta seuraa kivitysrangaistus. Kuninkaalla on huolenaan sotia ja kiittämätön nulikkamainen poika, Absalom, jolle David lahjoittaa Egyptin faraon lähettiläältä saamansa korean puukon. Kiharahiuksinen Absalom ottaa tuolloin tällöin puukon tupestaan kuin sottaillakseen miten se sopisi hänen isänsä lapaluitten väliin. Ylipappi Nathan (Raymond Massey) edustaa tiukkaa uskonnollista näkemystä, uskonto ohjaa myös hallitsijaa, mikäli häneltä kysytään ja siitä elokuvan loppupeleissä onkin kysymys.

Tärkeään rooliin nousee Liitonarkku, joka kannetaan Jerusalemiin, mutta muurien sisään sitä ei tuoda vaan sille valmistetaan tabernaakkeli, jonka suojissa David näyttelee elokuvan uskonnollisen huipennuksen. Liitonarkun laita- ja päätyvahvikkeina on käytetty ristikuvioita, jotka varmaankin tarkoituksellisesti viittaavat Yhdysvaltain pääuskontoon, kristinuskoon. Ristikuvioita muodostuu myös Davidin ja Bathsheban yhteisen tapaamispaikan seinään ikkunankaihtimien varjoista. Tosin varjoristien pystypalkit muistuttavat paksuudessaan avomaankurkkuja, mikä vaikutelma voi johtua omista juhannustunnelmistani. Tahattoman koomiselta vaikuttaa Davidin taistelu hidasliikkeistä Goliathia vastaan. Sen sijaan Davidin esittämä paimenpsalmi The Lord is my shepherd toimii oikein nätisti. Hyvään paimeneen viitataan myös kohtauksessa, jossa David auttaa ryteikköön juuttuneen uuhen vapaaksi – karitsan sijasta vapautetaan sen synnyttäjä, kun kerran vanhemman testamentin mailla liikutaan.

Ohjaus Henry King, käsikirjoitus Philip Dunne (Toisen Samuelin kirjan pohjalta). Kesto 116 min.

Corpo celeste. Italialainen elokuva vuodelta 2011 kertoo tarinan eteläisestä Italiasta. Marta (Yle Vianello), 13-vuotias tyttö, käy rippikoulua. Rippikoululaiset vaikuttavat todellakin teini-ikäisiltä, mikä on hienoa. Heidän ohjaajansa vaikuttaa lastenohjaajalta, mikä saattaa joissain tapauksissa olla todenperäistäkin. Sinänsä tämän seikan ei pitäisi kristittyä vaivata, sanoihan Jeesuskin, että ”joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse” (Mark. 10:15). Elokuvan näkemyksen mukaan ihmiseltä tarvittaisiin kuitenkin omaa ajattelua Jumalan tavoittelemisessa. Syrjäkylän papin mukaan Jeesus saattoi olla kiivailija, josta hänen läheisensä olivat huolissaan (ks. Mark. 3:21). Tärkeälle sijalle jo elokuvan nimenkin perusteella nousee fyysinen elämämme, joka on meidän itse kunkin tärkein omaisuus, se talentti, jota emme saisi haudata, taivaallinen ruumiimme, corpo celeste. Tähän viitataan oudolla tavalla jo elokuvan alkupuolella, kun ruokapöydässä puhutaan monista Välimereen hukkuneista siirtolaisista. Lisäksi vuodatetaan myöhemmin myös verta.

Kyseessä on hieman fragmentaarinen nykyelokuva, joka kuitenkin pääsee asiaan ja ui paidan alle. Vuorikylän serpentiinitien näkymät ovat upeat – kallis tie ei minnekään.

Ohjaus ja käsikirjoitus Alice Rohrwacher. Kesto 94 min.

Hyvää Juhannusta!

4 kommenttia:

  1. Pitää katsoa tuo Corpo Celeste. Kiitos vinkeistä. Nykyään tarjonta on niin massiivista, että monet katsomisen arvoiset hukkuvat siihen massaan ellei mistään saa sytykettä katsomiseen. Tietty tämä kaunis kesä muutenkin usein ohittaa tvn. Ja futiskin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jalkapallo alkaa jo kyllästyttää. Asiantuntijat tv:ssä sanoivat Saksan ja Sveitsin pelistä, että hyvää katseltavaa, minä sen sijaan en jaksanut millään sellaista tasaista junnaamista. Corpo celesten ohjaaja-käsikirjoittaja näkyy olevan saksalais-italialainen, niinpä elokuvan Martan perhe on juuri muuttanut eteläiseen Italiaan Sveitsistä. Kyllä sen katselee, kunhan alun esittelyvaiheesta ohi pääsee.

      Poista
  2. Helskyttelet kauniilla äidinkielellämme taidolla (sottailla, kennenkä), ja aihe on mielenkiintoinen. Ennen tehtiin suuria elokuvia uskonnollisista aiheista, nykyään vähemmän. Uskonto tuntuu olevan nykyään hankala aihe taiteessa ja kulttuurissa ylipäätään. Lauseesi "se talentti, jota emme saisi haudata, taivaallinen ruumiimme, corpo celeste" pisti liikkeelle monia ajatuskia. Kiitos siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä uudemmat uskontoaiheiset elokuvat ovat tosiaan lyhyempiä. Yleensä nykyään uskonto ei ole mukana elokuvissa ylevänä aatteena tai vaikuttajana. Rippileiriä käsittelevä kotimainen Eden tuo sekin esille monenlaisia ristiriitoja henkilöhahmojensa ajattelussa vaikka sellaisenaankin vaikuttaa joittenkin mielestä kliseiseltä. Corpo celesten ansioksi luen ennen kaikkea sen, että se kuvaa jokseenkin oikean ikäisiltä vaikuttavia nuoria. Elokuvassa ei väitellä eri filosofien näkemyksistä ja uskontoon liittyvä kiteytyskin esitetään lyhyesti. Elokuvassa on visuaalisesti kaunis kohtaus, jossa corpo celeste nähdään Välimeren aalloilla.

      Mietin jälkeenpäin tuota tekstiäni, että eikö muka ruumista saisi haudata? Varmasti ymmärrät että viittaan siinä Jeesuksen vertaukseen, jossa mies moittii palvelijaansa, joka ei ole sijoittanut talenttiaan saadakseen sillä voittoa vaan on menettämisen pelossa haudannut talenttinsa maahan.

      Poista