A. S. Pushkin: Muistomerkki

Pushkinin aineellinen muistomerkki Kuopiossa.

Venäjän kirjallisuuden suurin nimi venäläisten mielestä lienee Aleksandr Sergejevitsh Pushkin (1799 – 1837). Luin Pushkinin runoista vuonna 1999 tehdyn melko kompaktin suomennosvalikoiman, jolle on annettu nimeksi Muistomerkki. Raakasuomennokset ja toimitustyön on tehnyt Jukka Mallinen, joka on kirjoittanut loppuun kaiken olennaisen, mitä on tarpeen tietää Pushkinista tai ylipäänsä kenestä muustakaan. Runot on suomentanut Ilpo Tiihonen, jonka omat selitykset on sijoitettu teoksen johdannoksi.

Kirjaan valikoidut runot muodostavat vaihtelevan ja värikkään näytteen Pushkinin tuotannosta. Valikoimasta löytyy tuhmia pikku lurituksia hieman barkovilaiseen tyyliin, joskaan Pushkin ei esitä asiaa yhtä alleviivaten. Venäjän sisäpoliittisia kuvioitakin jotkut runot käsittelevät, loppupuolelle on valikoitu mm. kuvaukset syksystä, Pohjolan kylmyydestä ja myrskypilvestä, joka on tehnyt tehtävänsä.

En tiedä ovatko kirjaan suomennettujen runojen valintaan vaikuttaneet enemmän Tiihosen mieltymykset raakakäännösten suhteen vai halu tehdä kiinnostava, monipuolinen ja ilmava runoteos. Ainakin jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu minua tyydyttävällä tavalla, vaikka tunnettu rakkausruno Я Вас Любил ei sisällykään valikoimaan. Eikä kirjasta löydy Vaskiratsastajaakaan. Em. runoelman katkelmia voi löytää suomennettuna vuonna 1946 ilmestyneestä käännösantologiasta Venäjän runotar (toim. Lauri Viljanen ja V. Kiparsky) – suomennoksen tekijä on Lauri Kemiläinen.

Runot Profeetta ja Muistomerkki ovat saaneet Tiihoselta suomenkielisen asun. Molemmat runot löytyvät myös Venäjän runottaresta, edellinen Otto Mannisen ja jälkimmäinen Lauri Kemiläisen suomentamana. Tiihosen Profeetta toimii mielestäni tässä ajassa ja tällä kielenkäytöllä paremmin kuin Mannisen. Muistomerkin molemmissa versioissa on omat yhtä vahvat ansionsa.

Profeetta on tehokkailla uskonnollisilla kielikuvilla maustettu jyhkeä kuvaus runoilijan heräämisestä täyteen nerouteensa jumalallisen kipinän – tai tässä tapauksessa kuusisiipisen serafin – varustamana. Runo on vuodelta 1826. Kymmenen vuotta myöhemmin Pushkin kirjoitti runon Muistomerkki, jossa runoilija enempiä siekailematta julistautuu suunnilleen Venäjän runouden tsaariksi, jota muutkin kansat kunnioittavat.

Sydäntäni lähimmäksi asettui runo, joka alkaa sanoilla Oi Herra, etten suistuis hulluuteen! Runosta liitän tähän yhden säkeistön pituisen näytteen:

Vaan kauheinta jos hulluus hämmentää:

luot pelkoa kuin ruttotautinen

ja häkki heilahtaa,

ja kahle painaa idiootin pään,

ja sinua kuin sutta sellissään

ne tökkii tikuillaan.

Kirjassa on 93 sivua ja lueskelin sitä työmatkoilla ja lounastauolla nelisen päivää.

Mari Mörö: Lyhyttä tavaraa

Suomalaisen Mari Mörön (s. 1963) pakinakokoelma Lyhyttä tavaraa julkaistiin vuonna 2000. Lukaisin sen osana lukion lukudiplomihaastetta.

Aloin lukea tätä kirjaa marraskuussa tai joulukuussa vuonna 2012. Se jäi silloin kesken, en muista mistä syystä. Kirjassa on pääasiassa lyhyitä pakinoita, taisi siellä yksi vähän pitempi tekstikin olla. Ilmaisu on nokkelaa sanailua, kirjoittaja nyppää lukijalta maton sananjalkain alta tuon tuostakin. Välillä sanailu kertoo jostain sellaisesta maailmasta, joka on minulle vieraampi, otaksun kyseessä olevan naisten maailman. Kenties juuri tästä johtuen en aina ymmärtänyt ihan kaikkea. En tosin pidä itseäni ihmeempänä nerona. Tänä aamuna linja-autossa ja illalla linja-autossa ja loput kotona olohuoneessa ajattelin tätä kirjoittamisen tyyliä, jonka Mörö on omaksunut. Saattaa olla, ettei näitä pakinoita ole tarkoitus lukea kovalla vauhdilla? Joitakin sanallisia oivalluksia olisi voinut makustella pitempäänkin. Kirjoittaja itse kuitenkin heittelee niitä tekstinsä sekaan kuin helmiä tahattomille lueskelijoille. Esimerkiksi minä voisin nyt alleviivata äskeistä ilmaisuani korostamalla, että oli vitsi rinnastaa tahattomat lueskelijat ja siat. Mörö ei tee niin, hän paahtaa eteenpäin uusia helmiä viskellen ja lukija joko jatkaa tekstin mukana menettäen huumorin mehukkaat ytimet tai pysähtyy tutustumaan niihin pitemmäksi aikaa, kuten vaikkapa runoon voi tutustua. (Voi tietysti runoon olla tutustumattakin ja aika usein ollaankin.) Voi käydä niin, että lueskelija ei katso joutavansa juuri nyt tutustumaan lukemaansa sen tarkemmin vaan kahlaa tekstin loppuun ja jatkaa elämäänsä eteenpäin. Näin ihmiselle usein käy. Monet ihmisetkin vain hurahtavat ohitsemme alleviivaamatta itseään. Ehkä kannattaisi vähän alleviivata? Ihminen ilman alleviivausta on kuin pakina vakan alla. Aitan polulla asteleva emäntä tarvitsee pilviset päivänsä ja vuoristorata on tasamaan asukille tiukka paikka.

Jossain määrin ajattelin itseäni sukupuolittuneena lukijana. Tähän taitaa kirjailija Mörökin viitata viittaamalla Veijo Mereen, jonka joku muistelee kirjoittaneen, ettei naisista olisi humoristeiksi. Onko minun, Aapelin pakinoitten ystävän, vaikea suhtautua naiseen pakinoitsijana? En varmaankaan kysyisi tätä, ellen itse niin epäilisi. Mörö on minun ikäluokkaani. Minun pitäisi olla jotenkin perillä monista niistä seikoista, joista hän kirjoittaa. Kuitenkin nämä pakinat jäävät minulle etäisiksi, ne kaikuvat jonkin minulle vieraan maailman voihkaisuja. Silti joistakin pakinoista pidän, varsinkin siitä, jossa on lasten kuvauksia toimivasta presidentistä ja omasta iästään.

Kirjassa on 129 sivua. Lukeminen kesti aikansa kuten niin moni muukin asia.

Philip Reeve: Kävelevät koneet

Englantilainen Philip Reeve kirjoitti vuonna 2001 julkaistun romaanin Mortal Engines. Tero Kuittisen tekemä suomennos ilmestyi vuonna 2004 nimellä Kävelevät koneet.

Kävelevät koneet on scifi-romaani, joka edustanee steampunk-nimistä tieteiskirjallisuuden haaraa. Olen siinä käsityksessä, että steam tarkoittanee höyryä ja tässä yhteydessä höyrykoneita, jotka tosin eivät erityisen merkittävää osaa puheena olevan romaanin tapahtumissa näyttele. Kirjassa kuvataan tulevaisuuden maailmaa, jossa ydinvoiman on korvannut nykyistä vanhanaikaisempi tekniikka, mikä ei ole muodostunut esteeksi yhteiskunnallis-teknisesti megalomaanisille rakenteille. Kaupungeista on tullut pyörillä ja telaketjuilla liikkuvia saalistajia, jotka pyrkivät hotkimaan toisiaan ”kaupunkidarwinismin” hengessä.

Punk-osasto köyhemmän ja kurjemmassa asemassa elävän väestön – kuten myös pienempien kulkukaupunkien – merkityksessä on kirjassa ihan kivasti esillä, joskin seikkailun myötä tarinassa vieraillaan yhteiskuntien ylätasoilta alas ja takaisin. Saattaa olla, että minulle kirja on hieman turhan nuorisohenkinen, en tosin osaa tarkalleen määritellä mikä sen tuntemuksen sai aikaan. Romaani on näet juonikkaasti laadittu ja taitavasti kirjoitettu, mielikuvituksellinen, se on helppolukuinen ja viihdyttäväkin kai, mutta minä vissiin etenen erilaisilla kierroksilla tai en etene ollenkaan (ehkä oikeanpuoleinen telaketjuni on katkennut joitakin vuosia sitten?). Seikkailujen lomassa kirjassa viritellään romansseja, päähahmot ovat nuoria ihmisiä. Ehkä minunlaiseni väsähtänyt, keski-ikäinen setä ei ole kirjan tärkeintä kohderyhmää.

Luin kirjaa työmatkoilla ja loput sata sivua tänään pakkolukuna olohuoneessa. Välillä katselin ampumahiihtoa. Kaikkiaan sivuja kirjassa on 319. Aloittelin lukemista joskus marraskuussa ja kerran jatkoin laina-aikaa. Tämän jälkeen minulla olisi luettavana viimevuotisesta scifi-haasteesta vielä kaksi teosta. Juuri nyt taidan antaa liejun kuivahtaa marssisaappaissani.

Ketjukolloojan vanaha ja uus

Ketjukolloojan vanaha ja uus torpan nurkalla halakopinnoo vasten.

Tulhan tuota vuonna 2012 sentään joetakuita kirjoja lukastuva. Vilikasenpahäntä lukemian ja tuumaelen jotta mitteepä siitä mahtokaan jiähä mieleen.

Enistäänniin ja ihanpa toen perrään piällimmäesenä tulloo mieleen ruohtalaesen Harry Martinsonin  runotejos Aniara. Avaruusaluksen matkassa saen lukijana jonniillaesen yllättävänniin kouriintuntuvan mielkuvan immeisporukasta, joka on matkalla kohti tuhhoosa asijasta täösin tietosana. Vuojen loppupuolella nämä ajatukset nous ussein mieleen sen intijaaniallakan ennusteihen myötä – olvatpa hyö oekein tae viärin tulukittuja. Joulun seutuun sitten iskostu aevoehin se Raamatun ajatus, jonka mukkaan Herran päevä tulloo talloon niinkun varas yöllä. Ee immeinen tiijä sen ajankohtoo, eekä tarvihekaan.

Raamatun myötä tuas juohtuu mieleen vennäenmualaesen Leo Tolstoin oman elämänvilosohvijan kehkeytymistä kuvvoova kirja Tunnustuksia. Tolstoi kertoo elellä tolskanneesa aluks tieteen kaikkivoepasuuteen luottaen, kunnes ol tajunna, ettei elämän tarkotus sitä kaotta taijja selevitä. Kokonaesratkasun mies ol löytännä yksinkertasesta uskosta ja työnteosta.

Kirjallisen sanataeteen säkenöennistä saen naottia kylliksen alakuvuuvesta kun lukasin puolalaesen Stanisław Lemin tejokset Tähtipäiväkirjat ja Kyberias. Vastoovantasosta ilimasun rivakkuutta ja aevoen muljuutusta sisälti amerikkalaesen Kurt Vonnegutin lyhyt, mutta monenmoesesta kertova Kissan kehto.

Vieläkiin lyhyvemmän kertomataeteen parista melekosena yllätyksenä nous essiin virolaenen Mehis Heinsaar, jonka kertomuskokoelma Epätavallinen ja uhkaava luonto tehhä hurraotti minnuun melekosen vaekutuksen. Isaac Asimovin sepitteistä koostettu Robotit kiinnosti tieteiskirjallisuuven historian näkökulumasta, eikä ne novellitkaan ihan terättömiltä tunnustanneet.

Novellipuolelta luvin vuojen mittaan montae luatusata sepitettä. Kaks novellija tämän vuen luvetuista nous kumminniin ylite muihtiin. Ja se että ne on vielä Asimovin tarinoetae vanahempoo tekkoo, kuvastannoon minun vanahanaekasuuttan lukijana ja varmaan immeisenä yl'piätään. Voettopokkaalin koppas Päivälehden piäkirjotuksen mitalla Arvid Järnefeltin pien mutta kaonis, hyvin kaonis kertomus Hän ja minä. Siinä mylyheevät samassa paketissa yhteiskuntakuvvaos ja romantiikanhenkinen rakkaostarina. Kakkospallille kohos Jack Londonin novelli Luopio (The Apostate), jossa yhteiskunnallinen kurjuus suap seorakseen perheen esikoespoejalle lankeevan elättäjän osan.

Yksittäesistä runoesta minuva on kumma kyllä puhutellunna männeen vuen mittaan toesessa blogissa essiin nostettu runo. Nimittäen Jokken kirjanurkassa ihhaeltavana ollu Mirkka Rekolan runo Vedessä palaa. Omassa lokerossa lukemastan runnouvesta tulloo mieleen ennen muuta kiäntäjät Toivo Lyy ja Aale Tynni. Mutta mukava on ollunna huomata myös nuorten kiäntäjien rohkeus lyyvä kätesä ranteita myöten savveen vanahojen lassikoetten suhteen. Erityinen hatunnosto intijalaesen runnouven suomennoksista Virpi Hämeen-Anttilalle.

Vaekka miten monta muutae hyvvee ja makkeeta voes nostoo essiin, mutta tyyvytään, tyyvytään! Laetan tähän häntään vielä lopetuksen runosta, jonka luvin tuas tännäen vuonna. Kyse on Konstantinos Kavafisin runosta Ithaka, jonka suomenti Tuomas Anhava:

Ithaka antoi sinulle verrattoman matkan.

Ilman Ithakaa et olisi lähtenyt liikkeelle.

Mutta enempää sillä ei ole enää antaa.

Vaikka näkisit Ithakan köyhäksi, se ei ole pettänyt.

Niin viisastuneena, niin paljon kokeneena olet

jo mahtanut ymmärtää mitä Ithakat merkitsevät.

Hyvvee Uuttae Vuotta!

Reijo Mäki: Sheriffi

Tähti tiiliseinällä

Turkulainen Reijo Mäki (s. 1958) on kirjoittanut parikymmentä dekkaria, joissa päähenkilönä seikkailee yksityisetsivä Jussi Vares. Aikaisempia romaaneja en ole lukenut, mutta nyt sain työpaikalta läksiäislahjaksi tämän uusimman, vuonna 2012 julkaistun Sheriffin. Työpaikka ja ketjukolaaja huomioonottaen kyseessä oli nappiin osunut valinta.

Yksityisetsivä Jussi Vares viettää rennonoloista poikamieselämää Turun kaupungissa. Hänellä on oman kodin lisäksi kantakapakki, Uusi Apteekki, jossa kirjan sivuilla poiketaan useampaan otteeseen. Vareksen lähin kaveripiiri koostuu hänen kaltaisistaan poikamiehistä, jotka tapaavat toisiaan veljellisen leikinlaskun ja sukkelien ilmausten sävyttämän rupattelun merkeissä. Kaverukset nauttivat grilliruokaa, olutta, viinaa ja toisinaan jopa kahviakin. Samalla he muodostavat verkoston, joka välittää tietoa väliin hyödyllisistäkin asioista. Yksityisetsivä Varekselle tällainen tiedonsaanti on arvokasta, poikamies Varekselle arvattavasti samaten.

Kirjan tapahtumat keskittyvät käsittämättömän raa'an kaksoismurhan selvittelyyn. Poliisi on tutkimuksissaan ajautunut umpikujaan, joten toisen uhrin omaiset palkkaavat Vareksen selvittelemään tapausta. Tämän lisäksi odottamattomalta taholta ilmaantuu toinenkin päämies, joka haluaa Vareksen ratkaisevan jutun. Murha vaikuttaa kytkeytyvän Turun seudun järjestäytyneeseen rikollisuuteen, mutta miten?

Romaani sisältää jaksoja, jotka vaikuttavat hilpeältä poikamieselämän kuvaukselta, hauskin osuus lankeaa epäilemättä novellikirjailija Luusalmelle, joka osallistuu runonlausuntailtaan ensimmäistä kertaa elämässään. Rikollisuuden kuvauksen osalta mennään aika kovaksikeitetyn dekkarin perinteitten mukaisesti. Hempeämmän osuuden suhteen käynnistyminen on hitaahkoa, toiminta tehokasta. Kirjan mies-nais' -kuva on mielestäni melko perinteinen.

Koska iso osa kirjasta on kerronnaltaan minä-muotoista, sijoitin aluksi kirjailija Mäen leppoisan naamataulun Varekselle. Vähän kerrassaan Vares muuttui jonkin verran, mutta kokonaan vaikutelmasta en irti päässyt. Kirja perustuu pitkälti vuoropuhelulle, joka onkin kirjoitettu hyvin nasevasti, kieli muistuttaa nykypäivän kielenkäyttöä, ilmaisut ja esiin nostetut ilmiöt ovat ajan hermolla.

Siteeraan näytteeksi pienen katkelman novellikirjailija Luusalmen runoa, joka kirjassa herättää runoiltamien yleisössä kuumat reaktiot:

”...

Veto veks, outo olo. Ja hautalerppana lemmikkietana.

Ei kiinnosta ees etukolo, eipä osu, eikä lennä smetana.”

Ikäluokka huomioiden Sheriffi on varma valinta lahjakirjaksi mieshenkilölle. Sivuja romaanissa on peräti 412 ja silti minunlaiseni lyhytproosan ja runouden ystävä sai kirjan lukaistua parissa päivässä. Silmätulehdus vähän vaivasi, mutta menihän tuo.

J.W. von Goethe: Taru Käärmeestä ja Liljasta

Saksan kirjallisuuden suuri Goethe (1749 – 1832) kirjoitti kertomuksen nimeltä Das Märchen. Tässä puheenaolevan kirjan suomentajan mukaan kertomus ilmestyi vuonna 1795 osana kertomuskokoelmaa nimeltä Unterhaltungen deutscher Ausgewanderten. Kertomuksen suomensi Aila Meriluoto ja suomennos ilmestyi omana kirjasenaan vuonna 1982. Kirjan lopussa kääntäjä Meriluoto kertoo erityisesti Rudolf Steinerin esittämästä tulkinnasta tähän satumaisen vertauskuvalliselta tuntuvaan kertomukseen.

Koska kertomus on kirjaksi varsin lyhyt – 74 isolla kirjasimella painettua sivua ja siitäkin muutama sivu Meriluodon jälkisanoja – olisi hupsua käydä tarkemmin selostamaan kertomuksen juonta. Vielä hupsummaksi juonen selostamisen tekisi se, etten kovin tarkkaan siitä saa selkoa. Goethen kertomuksesta on vaikea nimetä varsinaista päähahmoa. Suomenkielisessä nimessä mainitut Käärme ja Lilja ovat kieltämättä molemmat merkittävässä osassa, mutta niin ovat monet muutkin kertomuksen hahmot kuten lyhtymies ja hänen eukkonsa, virvatulet ja prinssi. Lautturi, jätti ja vuoren sisällä olevat kuninkaat taitavat sentään jäädä sivuosiin. Niinpä minun huomioni kiinnittyykin maisemaan, tapahtumien ympäristöön ja sen mahdolliseen merkityksellisyyteen.

Kertomus alkaa keskiyöllä, suuren, tulvivan virran varrella. Virran lautturi joutuu yötöihin kuljettamaan matkalaisia virran yli. Öisestä, tulvivasta virrasta tuli mieleeni Nuoren Wertherin kärsimykset, jossa Goethe kuvaa Wertherin pettymystä elämään käynnillä öisen, tulvivan virran rannalla. Lautturista tietenkin tulee mieleen Manalan lautturi, joka kuljettaa sieluja elämästä kuoleman maahan. Varsinkin kun vastarannan puolella asuu tässä kertomuksessa jätti, jonka varjo ulottuu päivisin joen yli. Siitä taas tulee mieleen, että Raamatussakin taidetaan nimittää maanpäällistä elämää ”kuoleman varjon maaksi”.

Toisaalta vaikuttaa myös siltä, ettei tarinassa ole kyse mistään elämän ja kuoleman välisestä kamppailusta tai vastakkainasettelusta. Joen vastarannalta näet Käärme löytää vuoren sisältä oudon luolan, jossa majailee neljä jalometallista kuningasta. Näille kuninkaille – tai niitten edustamille ominaisuuksille – kertomuksen loppuselvittelyissä annetaan sitten nimetkin. Nimet eivät oikeastaan erityisemmin sovellu siihen tulkintaan, jonka kertomuksesta olen näperrellyt, mutta häliäkös vällä! Tuskinpa kertomusta ihan täydellisesti voi selittääkään.

Käärmeen tulkitsen itse raamatulliseksi vertauskuvaksi. Käärmehän johdatti Adamin ja Eevan Hyvän ja Pahan tiedon lähteille ja siitä arvelen tässäkin kertomuksessa olevan kyse. Vaikka tarinan voi mielestäni tulkita vaikkapa ennustukseksi seksuaalisen vapautumisen suhteen, olisin itse taipuvaisempi lukemaan sen ennustuksena tieteen tulevasta voittokulusta. Käärme nauttii kultarahoista, sen tulkitsen viittauksena alkemiaan, tieteen alkulähteille. Käärme myös uhrautuu yhteisen hyvän vuoksi, ei suinkaan turhaan, sillä siitä muodostuu säihkyvä ja kimaltava virran temppeli – ihmisen kyky valjastaa käyttöönsä luonnonvoimat.

Mitä tulee Meriluodon esittelemään Steinerin tulkintaan, näkisin sen toimivan aika hyvin varsinkin mikäli kertomuksen käsittää kuvaavan yhden henkilön sisäistä maailmaa, ehkä ennen kaikkea taiteilijan tai muun vastaavan suuren ajattelijan (ei siis minkään ketjukolaajan!).

No joo, koska kirja on tosiaan noinkin lyhyt, 74 sivua, luin sen muutamassa tunnissa. Tätä sepustusta kirjoitin noin tunnin.

Oskar Reponen: Hautasi on Odessassa

Oskar Reponen (1928 – 1997) oli suomalainen toimittaja ja kirjailija (lähde: wikipedia). Luin hänen kirjoittamansa yliluonnollisten kokemusten parissa liikkuvan jännärin ”Hautasi on Odessassa”. Kirja on julkaistu vuonna 1982 ja sen pohjalta tuolloin tehdyn kuunnelmasarjan katkelmia voi kuunnella Ylen Elävässä arkistossa.

Romaanissa käsitellään erilaisten yliluonnollisten ilmiöitten etsimistä ja ainakin jollain tasolla myös niitten hyväksymistä. Reponen on selvästi ollut aiheesta kiinnostunut. Hän käy kirjan hahmojen suulla läpi tavallisimmat "edellisiin elämiin" liittyvien kokemusten herättämät vastaväitteet – kirjan hahmot jopa naureskelevat niille kuin vanhoille tutuille, samalla kun pyrkivät todistelemaan tieteeltä salatun maailman olemassaoloa.

Reposen kirjassa erityisessä asemassa on siis ihmisen tietynlainen sielunvaellus, ”edelliset elämät”. Toimittaja Erkki Saari pääsee edellisten elämien tutkimisesta kiinnostuneen hypnotisoijan avulla kurkistamaan edelliseen elämäänsä, jossa hänen osakseen on koitunut väkivaltainen kuolema. Koska tämä edellinen elämä on loppunut vain pari vuotta ennen Saaren syntymää, ovat hänen edellisen elämänsä tärkeät ihmiset vielä elossa ja Saaren on mahdollista alkaa jäljittää kuolemaansa johtaneita tapahtumia.

Muokattu kuva eräästä puistosta.

Kuten kirjan nimestä saattaa päätellä, tapahtumat kuljettavat kirjan sankarin Mustan meren rannalle, Odessaan. Kaupunkia kuvaillaan kirjassa tarkan toimittajamaisesti. Aikoinaan kuunnelmasarjaa seuratessani viehätyin erityisesti Odessan kaupungin puistoista. Kirjassa puhutaan enemmänkin kaupunkia varjostavista korkeista puista, akaasioista, kastanjoista, trumpettipuista ja plataaneista. Jostain syystä kirjan kuvaus näiltä osin ei tunnu yhtä kiehtovalta kuin miltä se kuunnelmassa vaikutti. Kirja sisältää aika tarkkaa tosiasiallisten paikkojen, katujen ja rakennusten kuvausta, pikkutarkasti kuvattuja näkymiä, jotka varmaankin 1980-luvun alun lukijasta ovat tuntuneet mielenkiintoisilta, mutta nykyisille, paljon jo tv:n kautta nähneille lukijoille tuntunevat vähän merkityksettömiltä ajankuvilta. Toimittajamainen kuvaus hieman vesittää tarinan kiehtovaa, mystistä sykähtelyä. Jännärimäinen kerronta toisaalta pitää yllä lukijan mielenkiintoa.

Kirjailija Reposen ammattitaito näkyy siinä, että hän vie tarinan alusta loppuun hyvin tottuneesti ja varmalla tyylillä. Kokemus lehtimaailmasta tulee esiin myös kirjan tarinasta, päähenkilö työskentelee näet Perheposti-nimisessä aikakauslehdessä.

Luin kirjan osin työmatkoilla ja lounastauoilla ja loput Helsingin reissun aikana. Junamatkat sopivat ihan kivasti lukemiseen. Valojen pätkiminen ja sammuminen korostivat kirjan tapahtumien yliluonnollista hehkua. Kirjassa on 282 sivua. Lukutapauksesta muodostui noin viikon mittainen.