Ketjukolloojan vanaha ja uus

Ketjukolloojan vanaha ja uus torpan nurkalla halakopinnoo vasten.

Tulhan tuota vuonna 2012 sentään joetakuita kirjoja lukastuva. Vilikasenpahäntä lukemian ja tuumaelen jotta mitteepä siitä mahtokaan jiähä mieleen.

Enistäänniin ja ihanpa toen perrään piällimmäesenä tulloo mieleen ruohtalaesen Harry Martinsonin  runotejos Aniara. Avaruusaluksen matkassa saen lukijana jonniillaesen yllättävänniin kouriintuntuvan mielkuvan immeisporukasta, joka on matkalla kohti tuhhoosa asijasta täösin tietosana. Vuojen loppupuolella nämä ajatukset nous ussein mieleen sen intijaaniallakan ennusteihen myötä – olvatpa hyö oekein tae viärin tulukittuja. Joulun seutuun sitten iskostu aevoehin se Raamatun ajatus, jonka mukkaan Herran päevä tulloo talloon niinkun varas yöllä. Ee immeinen tiijä sen ajankohtoo, eekä tarvihekaan.

Raamatun myötä tuas juohtuu mieleen vennäenmualaesen Leo Tolstoin oman elämänvilosohvijan kehkeytymistä kuvvoova kirja Tunnustuksia. Tolstoi kertoo elellä tolskanneesa aluks tieteen kaikkivoepasuuteen luottaen, kunnes ol tajunna, ettei elämän tarkotus sitä kaotta taijja selevitä. Kokonaesratkasun mies ol löytännä yksinkertasesta uskosta ja työnteosta.

Kirjallisen sanataeteen säkenöennistä saen naottia kylliksen alakuvuuvesta kun lukasin puolalaesen Stanisław Lemin tejokset Tähtipäiväkirjat ja Kyberias. Vastoovantasosta ilimasun rivakkuutta ja aevoen muljuutusta sisälti amerikkalaesen Kurt Vonnegutin lyhyt, mutta monenmoesesta kertova Kissan kehto.

Vieläkiin lyhyvemmän kertomataeteen parista melekosena yllätyksenä nous essiin virolaenen Mehis Heinsaar, jonka kertomuskokoelma Epätavallinen ja uhkaava luonto tehhä hurraotti minnuun melekosen vaekutuksen. Isaac Asimovin sepitteistä koostettu Robotit kiinnosti tieteiskirjallisuuven historian näkökulumasta, eikä ne novellitkaan ihan terättömiltä tunnustanneet.

Novellipuolelta luvin vuojen mittaan montae luatusata sepitettä. Kaks novellija tämän vuen luvetuista nous kumminniin ylite muihtiin. Ja se että ne on vielä Asimovin tarinoetae vanahempoo tekkoo, kuvastannoon minun vanahanaekasuuttan lukijana ja varmaan immeisenä yl'piätään. Voettopokkaalin koppas Päivälehden piäkirjotuksen mitalla Arvid Järnefeltin pien mutta kaonis, hyvin kaonis kertomus Hän ja minä. Siinä mylyheevät samassa paketissa yhteiskuntakuvvaos ja romantiikanhenkinen rakkaostarina. Kakkospallille kohos Jack Londonin novelli Luopio (The Apostate), jossa yhteiskunnallinen kurjuus suap seorakseen perheen esikoespoejalle lankeevan elättäjän osan.

Yksittäesistä runoesta minuva on kumma kyllä puhutellunna männeen vuen mittaan toesessa blogissa essiin nostettu runo. Nimittäen Jokken kirjanurkassa ihhaeltavana ollu Mirkka Rekolan runo Vedessä palaa. Omassa lokerossa lukemastan runnouvesta tulloo mieleen ennen muuta kiäntäjät Toivo Lyy ja Aale Tynni. Mutta mukava on ollunna huomata myös nuorten kiäntäjien rohkeus lyyvä kätesä ranteita myöten savveen vanahojen lassikoetten suhteen. Erityinen hatunnosto intijalaesen runnouven suomennoksista Virpi Hämeen-Anttilalle.

Vaekka miten monta muutae hyvvee ja makkeeta voes nostoo essiin, mutta tyyvytään, tyyvytään! Laetan tähän häntään vielä lopetuksen runosta, jonka luvin tuas tännäen vuonna. Kyse on Konstantinos Kavafisin runosta Ithaka, jonka suomenti Tuomas Anhava:

Ithaka antoi sinulle verrattoman matkan.

Ilman Ithakaa et olisi lähtenyt liikkeelle.

Mutta enempää sillä ei ole enää antaa.

Vaikka näkisit Ithakan köyhäksi, se ei ole pettänyt.

Niin viisastuneena, niin paljon kokeneena olet

jo mahtanut ymmärtää mitä Ithakat merkitsevät.

Hyvvee Uuttae Vuotta!