Fjodor Dostojevski: Valitut kertomukset

Venäläisen Fjodor Dostojevskin (1821 – 1881) Valitut kertomukset on kokoomateos, alkuperäiset kertomukset on julkaistu vuosina 1847 – 1877. Teoksen suomentaja on Juhani Konkka, hän on kirjoittanut myös kirjan alkusanat. Valikoima ilmestyi vuonna 1960.

Alkusanoissa Juhani Konkka kertoo miten Dostojevskin elämän ja kirjailijanuran vedenjakajaksi muodostui aika, jonka Dostojevski eli karkoitettuna Siperiaan. Näistä kertomuksista Siperian aikaa edeltävät on sijoitettu alkuun, neljä viimeistä kertomusta ovat myöhemmältä ajalta. Dostojevski on tullut tunnetuksi pidemmistä romaaneistaan. Tämän lukukokeman perusteella en aio niihin teoksiin ryhtyä, näittenkin kanssa oli minulla tekemistä. Tällainen lyhyitten kertomusten sarja tarjoaa vaihtelua monien tapahtumapaikkojen ja vaihtuvien henkilöhahmojen myötä. Minä koin kannustavana sen, että selvisin loppuun kertomus kertomukselta, eikä paksu kirja alkanut muistuttaa vuorta, jonka ylitse tuskin koskaan pääsisin.

Odotin vähän enemmän huumoria kuin mitä nämä kertomukset tarjosivat. Yleensä tarinat ovat aika realistisia, tosin mahtuu näihin myös romanssia ja unenomaisuuttakin. Pidin eniten tarinasta ”Herra Prohartšin”, mutta moni muukin kertomus sisältää minulle paljon hyvää luettavaa. Lähes kaikki kertomukset tapahtuvat Pietarin kaupungissa.

Heikko sydän: Kertomus alkaa merkillisellä kohtaamisella. Kaksi miestä tapaa toisensa asuinhuoneessa, jonka he jakavat keskenään. Miehet ovat pikkuvirkamiehiä, jotka viettävät niukkaa elämää paitsi vähäisen virkansa tuomilla tuloilla myös satunnaisilla ylemmän virkamiehen suomilla rahallisilla suosionosoituksilla. Alkupuolen groteskin koomiset sävyt vaihtuvat kertomuksen edetessä gogolilaiseen pikkuvirkamiehen ahdistukseen ja epätoivoon. Mielenkiintoinen kuvaus ystävyydestä.

Pieni sankari (Tuntemattoman muistelmista): Minämuotoinen kertomus 11-vuotiaan pojan kokemuksista ja tunnekuohuista Moskovan lähellä sijaitsevalla ylhäisön kartanolla. Kertomus sisältää useamman henkilöhahmon kuvauksen – kaikki aikuisia – ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Koska kertoja muistelee, kertojanääni sisältää aikuisen käsityksiä ja asenteita. On kuitenkin vaikea kuvitella, että kaikki havainnotkaan olisivat lapsen tekemiä. Tarinan aihe jää vähän tarkentumatta, vaikuttaa enemmänkin henkilökavalkadilta, jossa tärkeämpää on ollut päästä luonnehtimaan tiettyjä ihmistyyppejä (tai tiettyjä henkilöitä?).

Rehellinen varas: Lyhyt tarina köyhistä ihmisistä ja syrjäytymisestä. Hyvinvointiyhteiskunnasta ei oikein voi puhua. Merkillepantavaa on miten seikkaperäisesti minäkertoja kuvailee kuka ja missä olosuhteissa hänelle tarinan rehellisestä varkaasta kertoi.

Emäntä: Pitempi kertomus, jonka alussa olevasta nuoren kaupunkilaismiehen erakoitumisen kuvauksesta tykkäsin kovasti. Ordynovin, kertomuksen keskushenkilön, elämä ei mielestäni paljonkaan poikkea nykypäivän pelien ja virtuaalisen sosiaalisuuden maailmoihin vajonneen ihmisen tilanteesta. Kuvaukseen saattaisi sisältyä jotain omakohtaisuuttakin, vaikka Dostojevski mainitsee Ordynovin lukuharrastuksen perusteeksi tieteen harjoittamisen. Kertomuksen laajahko keskiosa kuvaa Ordynovin törmäystä muun maailman kanssa, mutta minun silmissäni jakso ei kohoa samalle tasolle alun kanssa. Kaiken lisäksi kirjailija on jättänyt lopun jotenkin lukijan arvailujen varaan.

Herra Prohartšin: Dostojevski vyöryttää kertomuksessaan esiin joukon pikkuvirkamiehiä, joitten vaatimattomasta elämästä saman vuokranantajan huoneiston eri nurkkauksissa syntyy pilaileva, kiertoilmauksilla leikittelevä kuvaus virastojen köyhistä paperinpyörittäjistä. Keskeisenä henkilönä on Semjon Ivanovitš Prohartšin. Hänen elämäntapansa on kuvattu sen verran tarkasti ja uskottavasti, että arvelen Dostojevskin kuvanneen jotain todellista henkilöä. Prohartšinin sisäinen rakenne vaikuttaa valitettavasti niin tutulta, että tuntuu kuin lukisin kuvausta itsestäni tai jostain kohtalotoveristani. Onneksi kerrontaa on pehmennetty huumorilla. Pieni näyte siitä huokeimmasta päästä:

”Sitä paitsi kaikista merkeistä voitiin erehtymättömästi päätellä, että Semjon Ivanovitšin äly oli tavattoman kankea ja hidas omaksumaan mitä tahansa hänelle outoa ajatusta ja että kuultuaan esimerkiksi jonkun uutisen hänen oli pakko aluksi ikään kuin sulatella ja märehtiä sitä, etsiä siinä ydintä, ensin sotkeutua ja hämmentyä, kunnes hän vihdoin oivalsi sen, mutta tällöinkin kokonaan erikoisella, yksinomaan hänelle tyypillisellä tavalla...”

Vaaleat yöt (Romanssi): Aihe oli tullut tutuksi kahdesta elokuvasta. Kyseessä on rakkauskertomus, jossa on samoja virityksiä kuin Nuoressa Wertherissä eli nuori mies rakastuu naiseen, joka on jo rakastunut toiseen. Kun Werther kokee epäonnisen rakkautensa myötä muutoksen suhteessaan luontoon, viilentää romanssin kariutuminen samalla tapaa Dostojevskin kertomuksen päähenkilön lämpöistä asennetta Pietarin kaupunkia kohtaan. Kaupungin kuvaus novellin alussa on mielenkiintoista luettavaa.

Ilkeä tapaus: sattuu kenraalille Pralinskille Pietarporin puolessa, eikä jää sillä kertaa ainoaksi ilkeäksi tapaukseksi. Johdannaisvaikutuksineen tapaus auttaa kuitenkin kenraalia selvittämään ajatuksistaan sinänsä vilpittömän, mutta vaikeasti hallittavan populistisen humaanisuuden puuskan, joka ihan turhaan yrittää huojuttaa 1800-luvun pietarilaista yhteiskuntaa.

Krokotiili – Harvinainen tapaus eli sattuma Pasaasissa: Tapaus sattuu tavaratalossa, jonne saksalaismies on asettanut näytteille krokotiilin. Eläin nielaisee erään herran, joka jää elävänä olion vatsaan. Kertomuksen voi lukea merkillisenä vertauskuvana, jota en osaa tyhjentävästi selittää. Ehkä kyse on niistä vaikeuksista, jotka liittyvät tarinassa mainittuun eurooppalaisen pääoman huokuttelemiseen Venäjälle, ehkä siitä miten kaukana Venäjä Dostojevskin mielestä v. 1865 (tarina julkaistu v. 1864) edelleen olisi eurooppalaisesta kulttuurista? Absurdi kertomus krokotiilin sisällä asustavasta miehestä poikkeaa kirjailijan totutuimmasta tyylistä, mutta piikittelevä henkilö- ja yhteiskuntakuvaus sopinevat yhteen vaikkapa edellisen tarinan kanssa.

Lempeä luonne (Fantastinen kertomus): Aiheena naimakauppa, puhumattomuus ja itsemurha. Kirjailija on tehostanut vaikutelmaa kaupunkilaisesta osto- ja myyntikulttuurista tekemällä kertomuksen onnettomasta aviomiehestä panttilainaajan. (Sanakirjan mukaan alaotsikon sana ”fantastinen” tarkoittaa mm. mielikuvituksellista tai satumaista.)

Naurettavan ihmisen uni (Fantastinen kertomus): Hieman yllättävä kokonaisuus, jossa siirrytään täydellisestä maailmanhylkäämisestä ja itsetuhoajatuksista kuvaukseen täydellisestä utopiasta jossain tuntemattomalla tähdellä. Kuten kahdessa edellisessä, myös tällä kertomuksella on minäkertoja.

Kirjassa on viitisensataa sivua ja luin sitä vissiin kymmenisen päivää.

Charles Baudelaire: Pahan kukkia

Ranskan runouden suuri nimi Charles Baudelaire (1821 – 1867) kirjoitti useamman vuoden ajan runoja, jotka tunnetaan nykyään runokokoelmana nimeltä Les Fleurs du Mal, suomeksi Pahan kukat. Kokoelma ilmestyi vuonna 1857. Vastaanotto ei ollut yksipuolisen ylistävä vaan runoilija tuomittiin 300 frangin sakkoihin ja osa runoista vaadittiin poistettavaksi kokoelmasta. Niinpä runokokoelmasta ilmestyi erilaisia versioita, joissa runoja oli poistettu ja uusia lisätty. Minä luin Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman nimeltä Pahan kukkia, joka sisältää myös poistettuja ja lisättyjä runoja alkuperäisen tyylin mukaisesti riimiteltyinä. Kaikkia kokoelman runoja se ei sisällä. Suomennos ilmestyi vuonna 1962. Kirjan lopussa on Kaijärven kirjoittama kuvaus Baudelairen elämästä ja runoudesta sekä runoilijan elämänkertatietoja aikajärjestyksessä lueteltuna. Kirjassa on aika hieno kuvitus, jonka on laatinut Anneli Qveflander-Sarpaneva.

Koska en ole mikään runouden asiantuntija, en tiedä miten merkittävänä Baudelairen Les Fleurs du Mal -teosta nykyään pidetään. Kuitenkin olen huomannut siihen usein viitattavan. Lukemani kirjan takakansi nimeää Pahan kukat modernismin käynnistäneeksi kokoelmaksi. Niin tai näin, kyse lienee tunnetusta ja arvokkaaksi tunnustetusta runoudesta. Runoissa on paljon hyviä osumia. Enkä moittisi käännöstäkään, vilkaisin paria ranskankielistä runoa ja minun silmiini ne vaikuttivat ihan samantyylisiltä kuin nämä Kaijärven suomennokset.

Jossain määrin varsinkin valikoiman alkupuolen runojen kohdalla sanomassa vaikuttaa painottuvan kuva runoilijasta taistelemassa kärsimyksiensä keskellä. Runoilija kärsii ja sepittää kärsimyksestään runoja. Mikäpä hänessä. ”Kaikki olemassaolo on kärsimystä”, ajattelevat buddhalaiset, mutta heidän ratkaisunsa on synnistä luopuminen. Runoilija Baudelaire taas tuntuisi korostavan ihmisen tuntevan vetoa sekä Taivasta että Helvettiä kohti. Ehkä näitten runojen ajatus on myöntyä tälle taipumukselle, seurata sitä, kulkea koko ihmisyyden lavea tie?

Itse pidin erityisesti muutamista runoista kuten Myrkky, Matka Kytheraan, Lethe, Malabarin tytölle ja vaikkapa Erään Ikaroksen valitus, jossa runoilijan tiheään käyttämä ilmaus ”kuilu” rinnastetaan hautaan. Taidan rohjeta laittaa tähän loppuun näytteen runosta ”Liian iloiselle”, joka sekin tekee vaikutuksen voimakkaalla kuvallisuudellaan. Sitä paitsi runon suomentaja on onnistunut tässä aika metkasti:

Värit räikeät, puvut hullut

ovat merkki sielusi kirjavan;

minä sinua vihaan, rakastan,

minä hullusta hulluksi tullut!

Luin kirjaa pari päivää, siinä on kaikkiaan kaksisataa sivua.

Friedrich Dürrenmatt: Haaveri

Sveitsin kirjallisuuden suuri nimi Friedrich Dürrenmatt (1921 – 1990) kirjoitti jo vuonna 1956 julkaistun tarinan Haaveri (Die Panne). Kirjan suomensi Olli Sarrivaara vuonna 2009.

Olin aikaisemmin lukenut Dürrenmattilta kirjan, joka sisältää kaksi hänen kertomustaan, ”Kuunpimennys” ja ”Kapinallinen”, kirjoittajan laajasti kuvailevilla, kirjoitusten ja kirjoittajan itsensä taustoja selventävillä johdannoilla varustettuina. Kun hdcanis mainiossa blogissaan tänä keväänä kertoi lukeneensa Haaverin, kiinnostuin kirjasta itsekin. Minusta teos sopisi erinomaisesti yläkouluissa ja lukioissa luetettavaksi. Tarina on lyhyt, mielenkiintoinen ja sisältää hilpeästi esitettyä moraalista pohdintaa. Haaverin alaotsikkona on ”Mahdollinen tarina”, tällä kirjoittaja viittaa siihen, ettei kyseessä ole kirjoittajan elämänkokemuksiin perustuva tositapaus vaan klassinen kertomus, joka voisi olla vaikka tottakin.

Novellinpituisessa kertomuksessa tekstiilialan edustajan auto lakkaa toimimasta pienessä kylässä, johon ei föhntuuli puhalla. Edustaja, nimeltään Alfredo Traps, ajautuu viettämään yönsä paikkakunnalla sijaitsevassa huvilassa. Huvilan isäntä on vanha mies, joka kutsuu vieraansa illanviettoon. Paikalle saapuvat myös isännän eläkkeellä olevat, oikeusoppineet vieraat. Asetelmallisen illanvieton aiheena on leikkimieliseltä kuulostava oikeudenkäynti, jossa vierailija asetetaan esittämään syytettyä.

Kuten ”Kuunpimennys”, sisältää myös ”Haaveri” paljon komediallista ainesta. Kainostelematon alkoholin käyttö on molemmissa mukana humoristisena elementtinä, samoin seksi, joka toimii myös nolaamisen välineenä. Silti molemmissa kertomuksissa kyse on rikoksesta ja rangaistuksesta, syyllisyydestä, jonka voi unohtaa, Haaverin tapauksessa jättää jopa itse huomaamatta, ainakin siihen asti, kunnes joku siitä muistuttaa.

Kirjassa on sata sivua ja luin sitä sanotaanpa vaikka päivän.

Maata kiertävällä radalla

Jokke julkaisi palstallaan kysymyksiä ja haastoi minutkin vastaamaan niihin. Tässä kysymykset & vastaukset:

1. Koska opit lukemaan ja miten?
   Kansakoulun toisella luokalla taisin oppia lukemaan sujuvasti.
2. Mikä oli ensimmäinen kirja jonka muistat lukeneesi?
   Se oli joku lasten kuvakirja, jossa oli muutama sana. Luin sen loppuvuodesta 1968. Kirjan nimeä en muista, enkä kirjoittajaa. Unohtuneet ovat myös kirjan sivumäärä ja se kuinka kauan sitä luin.

3. Minkä kirjan luit viimeksi?
   Viimeksi luin Dostojevskin novellin ”Vieras rouva”.
4. Minkä kirjan olet useimmin lukenut?
   Vain harvoja kirjoja olen lukenut kahta kertaa. Vastaan: Kalevala Lyhennettynä.
5. Mikä kirjan sankari muistuttaa sinua ja miksi?
   Ei kukaan. Ehkä tämä selittää sen miksi jaksan lukea? Taidan etsiä kuvausta itsestäni...
6. Minkä kirjan miljööseen haluaisit matkustaa ja miksi?
   Haluaisin matkustaa 1930-luvun Viipuriin, josta olen lukenut kuvauksia muutamasta kirjasta, esim. Kalevi Tillin muisteloista. Arvostan kaupunkikulttuuria ja Viipurin menetyksen myötä Suomi menetti sitä ihan liikaa.
7. Pidätkö eläimistä kertovista kirjoista, kerro mistä?
   Leena Krohnin kirjassa ”Tainaron” on jänniä kuvauksia ötököitten maailmasta.
8. Paras suomalainen kirja sinun mielestäsi.
   Tähän vastaan ihan fiilispohjalta, että joku Aapelin pakinakokoelma, vaikka Sipuleita.
9. Inhokkikirja
   Lakikirjat ärsyttävät vaikeaselkoisuudellaan.
10. Mikä olisi sopiva hinta kirjalle?
    Kymppi.
11. Kuinka paljon kirjojen lukemiselle pitäisi varata aikaa?
    Mieluummin liian paljon kuin liian vähän.

Toisena tehtävänä lienee laatia itse yksitoista kysymystä ja haastaa joitakin muita. Haastan ihan pokkana kaikki ketkä asiasta kiinnostuvat vastaamaan näihin tai vaihtoehtoisesti joihinkin muihin hyviksi ja viihdyttäviksi havaitsemiinsa kysymyksiin. Tässä ketjukolaajan kysymykset:

1. Millainen on hyvä lukija?
2. Millainen on hyvä kirjoittaja?
3. Onko runo tunnetta vai järkeä?
4. Ketä amerikkalaista novellistia suosittelisit (ei Hemingway)?
5. Ketä slaavilaisen kielialueen novellistia suosittelisit?
6. Ketä italialaista novellistia suosittelisit?
7. Miten pitkän runon osaat ulkoa?
8. Kumpi kuulostaa tylsemmältä luettavalta Päätalo vai virsikirja?
9. Osaatko nimetä yhtään oseanialaista runoilijaa?
10. Voiko runossa kertoa vitsin?
11. Luetko mieluummin runoja vai pitempää proosateosta ollessasi turistina Maata kiertävällä radalla?

Fjodor Dostojevski: Vieras rouva

Venäjän kirjallisuuden suuren nimen Fjodor Dostojevskin (1821 – 1881) novelli ”Vieras rouva” (Tšužaja žena) vuodelta 1848 osui käsiini itsenäisenä kirjasena kirpparilla. Suomentaja on Juho Ahava, suomennos lienee vuodelta 1908.

Vieras rouva on ilkikurinen kertomus mustasukkaisuudesta. Raskasmielisyydestä ei kirjoittajaa voi tämän tarinan yhteydessä syyttää ja kieltämättä mieleeni tulevat Gogolin pietarilaisnovellit. Paitsi mustasukkaisuuden yleisenä ilmiönä, Dostojevskin novelli nostaa esiin hienoston tyhjänpäiväisen seuraelämän italialaisine oopperoineen, kutsuineen ja varsinkin syrjähyppyineen. ”Vieraan rouvan” erikoinen, pitkä sänkykamarikohtaus on mieleenpainuva.

Kertomuksen toinen erityispiirre ovat sen laajat dialogit. Kertojan äänikin on esillä, mutta suurimmalta osin tarina etenee vuoropuheluna, jossa paikoitellen saa olla tarkkana kuka puhuu. Novelli on näytelmällinen, mutta varsinkin sänkykohtauksen toteuttaminen olisi hankalaa. Kuunnelmana tarina voisi toimiakin. Elonetin sivuilta löytyivät tiedot Esko Elstelän vuonna 1975 MainosTV:lle novellin pohjalta ohjaamasta tv-näytelmästä.

Mielenkiintoisena pikku yksityiskohtana ajatellen edellistä lukemaani, Goethen ”Nuoren Wertherin kärsimyksiä” ja sen yhteydessä esittämiäni pohdintoja mielialojen vaikutuksesta luonnon kokemisessa, liitän tähän tekstinäytteenä pätkän kertojanääntä. Näyte kelpaa myös kuvastamaan novellin ilkikurista yleissävyä. Tarinan mustasukkainen sankarihahmo istuu teatterissa seuraamassa italialaista oopperaa:

Sanotaan, että musiikki miellyttää meitä sen tähden, että sen vaikutelmat soveltuvat jokaiseen tunnelmaan. Ihminen, joka iloitsee, löytää musiikista iloa, surullinen surua; Ivan Andrejevitshin korvissa ulvoi kokonainen myrsky. Kohottaakseen hänen harminsa kukkuloilleen ihmiset hälisivät hänen takanaan, edessään ja molemmilla puolillaan niin äänekkäästi, että Ivan Andrejevitshin sydän oli pakahtumaisillaan.

Kirja ei todellakaan ole pituudella pilattu ja koska tarina on luonteeltaan varsin kepeä, pitää ottaa harkintaan muutkin Dostojevskin lyhyemmät tarinat. Ainakin ”Valkeat yöt” olen nähnyt kahtena elokuvaversiona. Kirjassa on 88 sivua ja taisin lueksia sitä kolme päivää.

J. W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset

Saksan kirjallisuuden suurin nimi Johann Wolfgang von Goethe (1749 – 1832) kirjoitti nuorena miehenä kertomuksen nuoresta Wertheristä ja hänen epätoivoisesta rakkaudestaan Lottea kohtaan. Nuoren Wertherin kärsimykset   (Die Leiden des jungen Werthers) ilmestyi vuonna 1774. Luin kirjasta suomennoksen, jonka on laatinut Markku Mannila vuonna 1992.

Kyseessä on kirjeromaani, joka muodostaa eräänlaisen rekonstruktion niistä vaiheista, jotka syöksivät päähenkilön onnen odotuksesta mustaan toivottomuuteen. Kirjan lopulla on myös Wertherin kirjoittamia kirjeitä järjestelleen henkilön kuvausta tapahtumista. Suurin osa kirjeistä on suunnattu Wilhelmille, ystävälle, jonka luota Werther kirjan alussa on muuttanut pienelle paikkakunnalle viehättävän jokilaakson rinteeseen.

Werther kuuluu varakkaampaan luokkaan, hänen taloutensa on sillä pohjalla, ettei työnteko ole välttämätöntä. Niinpä hän keskittyy luonnon ihasteluun, piirustukseen, paikallisiin ihmisiin ja Homerokseen, jonka teosta hän kuljettelee mukanaan. Todellisen kiintotähden elämäänsä Werther saa tutustuessaan Lotteen, nimismiehen tyttäreen, joka pahaksi onneksi on jo varattu. Tästä huolimatta Werther rakastuu Lotteen syvästi eikä hänen tunteensa horju, vaikka hän huomaakin Lotten kihlatun Albertin kunnon mieheksi. Werther ripustautuu toivottomaan rakkauteensa, mikä koituu hänelle kohtalokkaaksi.

Turha sanoakin, että kirja on taitavasti laadittu. Nuori Werther ajatuksineen ja ihanteineen tuntuu tavattoman todelta. Maailma hänen ympärillään on kuin paratiisillinen huvipuisto, joka kirjan edetessä muuttuu kuoleman puutarhaksi. Kyse on Wertherin mielenliikkeitten, mielialojen aikaansaamasta näkökulman muutoksesta, jota on upeasti kuvattu luonnon kautta eräässä pitemmässä kirjeessä, josta seuraava katkelma:

”...minun sydäntäni kalvaa ja ahdistaa se kuluttava voima, joka on piilevänä läsnä kaikessa luonnossa; joka ei synnytä mitään, mikä ei hävittäisi omaa itseään ja kaikkea lähellä olevaa. Ja niin seison tässä pelokkaana ja horjuvana, ympärilläni taivas ja maa ja niissä vaikuttavat voimat, enkä näe edessäni mitään muuta kuin iäti ahmivan, iäti märehtivän hirviön.”

Itsetuhon enteet nousevat Wertherin kirjeissä toistuvasti esiin, eikä lähimmäisten hienotunteinen ja säälivä sivustaseuraaminen johda hyvään lopputulokseen.

Kirjassa on 205 sivua ja lueskelin sitä viitisen päivää.

Lista runoja ja musiikkiesityksiä

Laitanpa nyt sittenkin tämmöisen listan. En keksi mitkä olisivat hyviä kirjoja, mutta hyviä runoja voin kymmenen saada listattua.

Hyviä runoja

1. Lauri Pohjanpää: Kurki ja joutsen
2. Einari Vuorela: Kaivotiellä
3. Aaro Hellaakoski: Taas ihanteet on tuotu esihin
4. Aaro Hellaakoski: Hauen laulu
5. Jorma Korpela: Te sielut niljaiset
6. Uuno Kailas: Talo
7. Uuno Kailas: Partaalla
8. Uuno Kailas: Syysaamu
9. Konstantinos Kavafis: Ithaka
10. Salvatore Quasimodo: Ja äkkiä on ilta

 

Hyviä lauluja

1. M. A. Numminen: Neljimmäinen veljeksistä
2. M. A. Numminen: Kuka kieritti juuston rautatieasemalle?
3. Anneli Sari: Kasvot kertoo kaiken
4. Erkki Junkkarinen: Iisveden kutsu
5. Arja Saijonmaa & Mikis Theodorakis: Sinun vuorosi on tänään
6. Arja Saijonmaa & Mikis Theodorakis: Jokainen arkiaamu
7. Lasse Kuusela: Unteni vaalea lilja
8. Hector: Luossan kerjäläinen
9. Chick Corea: Friends
10. Lolita: Seemann (deine Heimat ist das Meer)