Zacharias Topelius: Kuninkaan hansikas

Zacharias ”Sakari” Topelius (1818 – 1898) kirjoitti joukon itsenäisiä romaaneja ja novelleja, jotka julkaistiin netistä löytämieni tietojen mukaan vuodesta 1880 alkaen nimellä Vinterqvällar (Talvi-iltain tarinoita). Ensimmäinen niistä on romaani nimeltä Kuninkaan hansikas (Konungens handske). Kyseessä on historiallinen kertomus Kustaa III:n ajoilta.

Romaani on seikkailukertomus, jota on höystetty vahvasti Suomen historialla ja maantieteellä. Tapahtumien ajankohta – vuosi 1788 – huomioonottaen painotus on Ruotsin vallan ajan loppuvuosilla ja jo tuolloin heränneillä kansallisen vapauden aatteilla. Kertomusta voikin pitää kansallisromanttisena, välillä tuntuu kuin lukisi Maamme kirjaa. Varsinainen teema on järkkymätön uskollisuus laillista hallitsijaa, kuningasta, kohtaan.

Aivan kertomuksen aluksi Topelius kuvaa sitä, miltä historia koulupojasta aluksi tuntuu:

Historia oli mielestämme suuri, vanha, tomuinen kaappi laatikkoineen ja laudakkoineen, jotka oli liimattu aivan täyteen nimiä tai vuosilukuja ja joille oli määrättyyn järjestykseen asetettu kuninkaiksi, keisareiksi, paaveiksi tai sulttaaneiksi nimitettyjä posliiniukkoja.

Myöhemmässä vaiheessa koulupojalle valkenee, että historian ”posliiniukkojen” takaa löytyy myös suurempi kertomus:

- - niiden takana seisoi kansojen syviä, sankkoja rivejä, iäti kuohuvia intohimoja, ääretön määrä ihmissydämiä, jotka nyt ovat lakanneet lyömästä, mutta jotka elämän lyhyinä hetkinä ovat kuten meidänkin sydämemme sykkineet surua ja iloa, rakkautta ja vihaa, voitonriemua ja epätoivoa – -

Romaanin ansiot ovat enemmänkin ajan ja paikan kuvauksessa, itse seikkailukertomus on varsin vaatimaton ja monin paikoin ennalta-arvattava. Johtuen vahvasta sidonnaisuudesta todellisiin tapahtumiin, ei Topeliuksen luovuus ole ollut ihan kukkeimmillaan, hän on enemmänkin sovittanut historian tarinansa näyttämölle.

Kustaa III oli ilmeisesti kuninkaana Topeliuksen mieleinen hahmo. Kustaa saa suuren osan kansastaan rakastumaan kuninkaaseensa, osoittamaan häntä kohtaan uhrautuvaa uskollisuutta. Vaikka itsenäisyysajatuksilla on kirjassa vahvat kannattajajoukkonsa, vaikuttaa kirjailija itse pitävän konservatiivisesti – tai oikeastaan menneisyyttä ihastellen – Ruotsin ja kuninkaansa puolta.

Romaanin suomensi Ilmari Jäämaa vuonna 1929. Luin romaania viitisen päivää. Siinä riittää viihdykettä yli kahdensadan sivun verran.

Sofokles: Kuningas Paksujalka

Antiikin Kreikan tragediamestari Sofokles eli 400-luvulla eKr. Hänen näytelmistään tunnetuin on tullut tutuksi nimellä Kuningas Oidipus. Luin näytelmän kyseisellä nimellä, Veijo Meren kääntämänä, muistaakseni vuonna 1992. Kun nyt luin uudemman suomennoksen vuodelta 1990, huomasin, että aika paljon oli jäänyt mieleeni. Kuitenkin eroja muistikuviin löytyi niin paljon, että uusi versio tuntui oikein kiehtovalta. Näytelmän käännöksestä kertovan esipuheen mukaan uuden suomennoksen tekivät yhteistyönä Ryhmäteatterin näyttelijät ja ohjaajat, jotka osallistuivat näytelmäproduktioon. Ohjaajina toimivat Arto af Hällström ja Leo Kontula, jotka myös olivat laatineet selonteon käännöksen synnystä.

Kuningas Paksujalka on jämäkkä tarina. Alusta asti kyse on rikoksen selvittelystä. Pikapuoliin käy myös selville kuka luultavasti on syyllinen. Juju on siinä, ettei syyllinen itse tiedä mihin on syyllistynyt. Onko tällainen syyllisyys oikeasti mahdollista ilman, että siitä itse tietää? Sitä pohtimalla päätyy helposti miettimään koko näytelmän tapahtumia painajaisunena, mistä sitten onkin lyhyt matka itsesepitettyihin freudilaisiin ajatuksiin. Näytelmän rikoksenselvittelystä taas tulee mieleen vaikkapa saksalaisen Heinrich von Kleistin näytelmä Rikottu ruukku, jossa tutkinnanjohtaja paljastuu itse syylliseksi. Paksujalan tarinassa rikos on seuraus aiemmasta rikoksesta, johon syyllistyneet ovat toimineet tietoisina tekemästään. Tosin hekin ovat vain koettaneet välttää kohtaloa, joka heille on ennustettu.

Kuningas Paksujalan tarinan kerronnan ansiona näen sen rajatun henkilömäärän. Kuninkaan itsensä lisäksi merkittävissä rooleissa ovat Kuoronjohtaja, Kreon, Teiresias-tietäjä ja kuningatar Jokaste. Mytologialla on oma osuutensa, mutta ainakaan tämä versio ei vaadi ihmeempää taruston tuntemusta. Kirja ei sisällä selittelevää esipuhetta, eikä sellaista myöskään tarvita. Tai sitten on niin, että minä en nyt sattunut tarvitsemaan, kun aihe oli tuttu jo entuudestaan.

Kuninkaasta piirtyy näytelmässä kuva kansan kipeästi tarvitsemana johtajana. Kuningas Paksujalka on pelastanut kaupungin (Meren käännöksessä Theba) Linnunmuotoisen Naisen (Meren käännöksessä sfinksi) kynsistä ratkaisemalla tämän esittämän arvoituksen. Samankaltainen älyllinen ylivertaisuus olisi tarpeen nytkin, kun kaupunkia riivaa ruttoepidemia. Paksujalka ei ole kaupungin syntyperäinen hallitsija – ainakaan ei tunnetusti – hänet on valittu kuninkaan virkaan neuvokkuutensa ansiosta. Johtajan valta on kuitenkin jaettu kuninkaan, kuningattaren ja Kreonin, kuningattaren veljen, kesken. Paksujalka esiintyy moraalisesti korkealla tasolla näytelmän tapahtumien aikana, sen sijaan hänen toimintansa ennen näytelmän tapahtumia eivät kestä päivänvaloa.

Kirjassa on 96 sivua. Luin sen kahdessa tunnissa. Alkupuolen linja-automatkalla työhön ja lopun bussilla töistä kotiin palatessa.

Kuninkaallinen kesäkuu

Vaimoni askarteli ohjeitteni mukaisesti kruunuvaakunan, jolla merkitsen kaikki kuninkaallisen kesäkuun blogitekstini.

En enää muista mistä sain ajatuksen yrittää lukea yhden kuukauden ajan kirjallisuutta, jossa ainakin nimellisesti olisi mukana kuningas. Jokin ajatuksessa tuntui kiehtovalta, sillä jo huhtikuun lopulla minulla oli kasassa seuraavanlainen lista:

Vanha Testamentti: Kuninkaitten kirjat osat 1 ja 2

Sofokles: Kuningas Paksujalka

William Shakespeare: Kuningas Juhana

Johan Ludvig Runeberg: Kuningas Fjalar

Zacharias Topelius: Kuninkaan hansikas

Pekka Kilpinen: Kuninkaantieltä kerrottua

Edgar Rice Burroughs: Tarzan apinain kuningas

Tapani Kuningas: Ufoja Suomen taivaalla

Paavo Haavikko: Kuningas lähtee Ranskaan

Heikki Salo: Kahlekuningaslaji

Aapo Rapi: Kuningas Toffee

Janne Ahonen: Kuningaskotka

Sirpa Saranpää: Kuninkaan sussu

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Monica Vikström-Jokela: Kuningas Tollo ja muita kertomuksia

Niin kiinnostavalta kuin lista näyttikin, tiesin, etten saisi kirjoja luettua yhden kuukauden aikana, hyvä jos vuosi riittäisi. Sitä paitsi listalla eivät edes olleet mukana kaikki mielenkiintoiset kirjat, esimerkiksi kuningas Jalkapallo ja kuningas Alkoholi olisivat kiinnostaneet, mutta jotain rajaa kumminkin. Hitaan lukijan on pakko karsia pitkät teokset lukulistaltaan, muuten tulee ähky jo ennen aloittamista. Karsittavaa jää sen jälkeenkin, joten lähdin rohkealla mielellä karsintatyöhön ja tuloksena oli hieman lyhyempi lista:

Sofokles: Kuningas Paksujalka

William Shakespeare: Kuningas Juhana

Johan Ludvig Runeberg: Kuningas Fjalar

Zacharias Topelius: Kuninkaan hansikas

Pekka Kilpinen: Kuninkaantieltä kerrottua

Tapani Kuningas: Ufoja Suomen taivaalla

Paavo Haavikko: Kuningas lähtee Ranskaan

Aapo Rapi: Kuningas Toffee

Monica Vikström-Jokela: Kuningas Tollo ja muita kertomuksia

Tämä lista tuntui jo melkein mahdolliselta luettavalta. Tosin se vaatisi aika tavalla paneutumista lukemiseen, uurastamista oikein. Toisaalta luvassa olisi varmaankin kuninkaallisia elämyksiä, kaikki kirjat tuntuivat viettelevän valtakunnalliseen istuntoon kärpännahkojen lemuun ja kruunujen kiillotukseen. Jos nyt kävisi niin, että joku kirjoista jäisikin lukematta, kuuluisi se kuninkaitten ammattiin – tämän päivän kuningas voi joutua huomenna kirjoittautumaan matkustajakotiin salanimellä. Kuninkaan osa ei ole helppo, eikä liene helppoutta etusessa näitten luettavien suhteenkaan.

Paljastan vielä ottaneeni lukemisessa varaslähdön. Jo toukokuun puolella olin lukenut tarinat, joista kerron kahdessa ensimmäisessä blogiarviossani.

Leo Tolstoi: Hadži Murat

Leo Tolstoin (1828 – 1910) viimeisenä ilmestynyt romaani julkaistiin vasta hänen kuoltuaan. Jo vuonna 1904 Tolstoi oli saanut valmiiksi lyhyen, 1850-luvun Tšetšeniaan ja Dagestaniin sjoittuvan romaaninsa, mutta se julkaistiin vasta vuonna 1912. Teos on suomennettu neljästi. Lukemani Eero Balkin suomennos on vuodelta 2001. Kertomus tšetšeenipäällikkö Hadži Muratin kamppailusta kansansa ja oman perheensä puolesta on sodan ja imperialismin vastainen tarina legendaarisesta sotasankarista ja siitä maailmojen kohtaamisesta, jota myös Tolstoi nuorena upseerina Kaukasiassa oli saanut todistaa.

Tolstoin tarinan taiturimaisuus piilee siinä henkilöhahmojen galleriassa, jonka hän vähäisellä, mutta merkityksellisellä kuvailulla saa luotua. Venäjän sotatoimia Tšetšeniassa ei kuvata yksipuolisesti. Kirjassa kuvaillaan venäläistä sotaväkeä sotaministeristä ja kenraaleista aina sotamiehiin asti. Hahmon saavat myös avaari- ja tšetšeenikylien asukkaat, joita erottaa venäläisistä miehittäjistä varsinkin uskonto. Mahdottoman asetelman keskeinen henkilö on Hadži Murat. Hänellä olisi kenties mahdollisuudet ratkaista jännittynyt tilanne, mutta miten mahdoton voidaan ratkaista? Hadži Muratin oma asema muodostuu koko Tšetšenian vertauskuvaksi. Hän on ikonimainen hahmo, jota kaikki pelkäävät ja kunnioittavat. Muratin kohtalo on kuitenkin seurata rauhan oloja vain ohikulkijan osassa.

Tekstinäytteenä katkelma tšetšenialaisen kansanlaulun sanoista:

Kuuma olet, kuula, ja tuot kuoleman, mutta etkö ollutkin uskollinen palvelijani? Musta multa, sinä peität minut, mutta enkö polkenutkin sinua ratsullani? Kylmä olet, kuolema, mutta minä olin sinun herrasi. Ruumiini ottaa maa, sieluni ottaa taivas.

Koska kärsivällisyyteni ei riittäisi Tolstoin pitkien romaanien lukemiseen (ovat tosin tulleet tv:stä tutuiksi), tämä noin 160 sivuinen teos sopii minulle erinomaisesti. Sitä paitsi tapahtumat ovat enemmän tätä päivää kuin Napoleonin sodat. Venäjän armeijan harjoittama metsien hakkuu ja kylien hävittäminen riittävät vakuuttamaan minut siitä, että ”totaalista sotaa” on valitettavasti harrastettu jo ennen ilmataistelun keksimistä. Kirjan ainoa kehnompi vaihe oli puolen välin paikkeilla kirjailijan esittäessä tsaari Nikolaista kovin yksipuolisesti väritetyn omahyväisen itsevaltiaan kuvan. Paljon vähempikin olisi riittänyt. Toisaalta tsaarin määräämien kammottavien rankaisutoimien laajentaminen Puolan ja Ukrainan suunnalle antaa tietysti romaanin sanomalle oman lisäsävynsä.

Kirjan lopusta löytyvät Kari Hukkilan ja Jaakko Hämeen-Anttilan mielipiteet romaanista. Hukkila korostaa teoksen kuvausta venäläisen (lue: länsimaisen) kokemasta vieraudesta, outoudesta suhteessa tuttuun ja turvalliseen. Hämeen-Anttila kirjoittaa samasta asiasta islamilaisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

Kirjassa käytetään jonkin verran turkin, arabian, kumykin ym. kielisiä sanoja, joten loppuun on lisätty pieni sanasto lukemisen ymmärtämistä helpottamaan. Kirjassa on 184 sivua ja luin sitä ehkä viitisen päivää.

Leo Tolstoi: Mitä on taide?

Venäjän kirjallisuuden jättiläisvaari Leo Tolstoi (1828 — 1910) julkaisi vuonna 1898 kirjan nimeltä Что такое искусство? Tolstoi esittelee kirjassa omaperäistä taide-estetiikkaansa, kirjoittaa taiteen tehtävästä, siitä mitä ylipäätänsä voi taiteena pitää. Kirja suomennettiin ensimmäisen kerran jo samana vuonna kuin se ilmestyi venäjäksi. Minä sain luettavakseni uuden suomennoksen, jonka teki Martti Anhava ja joka julkaistiin vuonna 2000. Kirjaan sisältyy suomentajan johdanto sekä kirjasta vuonna 1906 julkaistu kriittinen aikalaisnäkemys, jonka kirjoittaja on Vasili Rozanov (1856 – 1919).

Koska en ole akateemisesti sivistynyt, olen iloinen joka kerta kun kohtaan tällaisia korkean kulttuurin teoksia, jotka on kirjoitettu kielellä, jota minunlaisenikin voi ymmärtää. Tolstoi pitää kielenkäyttönsä helposti käsitettävänä, kirjasta tulee mieleen Nietzshen tapa esittää asiansa räväkästi ja selkeästi. Tolstoin virkkeet tosin tuppaavat olemaan sen verran pitkiä, että voisi välillä pitää kahvitauon, ellei pitäisi sen jälkeen aloittaa taas sama alusta.

Kirjan alkupuolella Tolstoi käy läpi mittavan määrän varsinkin saksalaisia, ranskalaisia, englantilaisia taide-estetiikan teoksia kuvaillen niitten perusajatukset parilla virkkeellä. Tolstoi havaitsee, että kauneutta ylimpänä tavoitteena pitävä taide-estetiikka ei pääse edes yksimielisyyteen siitä, mitä kauneus on. Länsimainen (eurooppalainen) taide on Tolstoin mielestä pitkälti taidetta taiteen vuoksi ja jää useimmille ihmisille yhtä hämäräksi kuin sitä tulkitsemaan kirjoitettu taide-estetiikka.

Länsimainen taide on kreivi Tolstoin mielestä elitististä, pienten ylhäisö- tai taidepiirien puuhaa, joka nielee valtavat määrät rahaa ja kaikenmoista vaivannäköä. Suurin osa hyvänä pidetystä taiteesta on kuitenkin vain ”taideketta”, väärennettyä valetaidetta, jolla on erittäin pitkät perinteet. Renessanssiajoista asti taide on Tolstoin mielestä palvellut ylhäisöä, joka vieraannuttuaan uskonnosta, alkoi tilata taiteentekijöiltä taidetta, jonka tehtävä oli vain tuottaa kauneutta ja nautintoa syvän hengellisen tuntemuksen sijasta. Tätä kautta yläluokka, taiteennauttijat, kieroutuivat, kuten myös heille taiteen nimellä tarjoiltua ajanvietettä valmistavat taiteilijat. Sen sijaan kansalle, joka Tolstoin mukaan yhä eli uskonnon mukaista elämää, taide ajanoloon muuttui käsittämättömäksi. Tolstoin ajatus on, että suurin osa ihmisistä elää kovaa työtä tehden kädestä suuhun, eivätkä heidän rahkeensa riitä ylhäisön mutkikkaasta taiteesta nauttimiseen.

Tolstoi esiintyy taiteen reformaattorina, hän pyrkii tekemään taiteelle sen palveluksen minkä Luther ja muut uskonpuhdistajat tekivät kristinuskolle. Taide pitää Tolstoin mielestä puhdistaa, sen linja muuttaa kristinuskon rakkauden kaksoiskäskyn mukaiseksi. Taiteen perusuomana tulee olla rakkaus Jumalaan ja ihmisten välinen veljeys. Näissä merkeissä taiteen tulee olla kaikille ymmärrettävää, vaikeaselkoisuus ja nautinnonhakuisuus on poistettava, sillä ne johtavat taiteennauttijan itsekeskeisyyteen ja yksinäisyyteen. Taidetta taiteen vuoksi ajatuksesta on siirryttävä tekemään taidetta, joka tarjoaa aidon tunne-elämyksen taiteilijalta taiteennauttijalle.

Räväkän ja kursailemattoman esitystavan vuoksi kirja sisältää paljon hauskoja kohtia. Tolstoin kuvaus Wagnerin Siegfried-oopperasta on eräs huimimmista. Kirjan lopussa oleva Rozanovin kriittinen kirjoitus antaa sitten nokkiin Tolstoille ja hänen ajatuksilleen. Rozanov nostaa Tolstoin edelle venäläisessä kirjallisuudessa Dostojevskin, kehuen laajasti ison D:n lukeneisuutta. Tolstoi on kirjassaan itse pitänyt puolensa tältä osin. Myös Martti Anhavan johdanto ja kommentit alaviitteissä nostavat aika ajoin hymyn ketjukolaajan huulille. Tämä kirja pitää hankkia kotiin!

Pieni tekstinäyte:

Todellisia taideteoksia voi ilmaantua taiteilijan sieluun harvakseltaaan, kuin eletyn elämän hedelminä, aivan kuten lapsia sikiää äidinkohtuun. Väärennettyä taidetta sitä vastoin tuottavat mestarit, ammattimiehet herkeämättä, niin paljon kuin kysyntää on.

Kirjassa on 331 sivua ja sen lukemiseen hupeni koko laina-aika.

Teatterissa Kuopiossa osa 2

Kuopion teatteritalon remontti ja laajennus etenevät.

Viimaisen, mutta aurinkoisen maaliskuun lauantaipäivän ratoksi käväisin vaimoni keralla teatterissa Kuopiossa. Kyseessä oli päivänäytös, teatterikappaleena Pirkko Saision romaanista dramatisoitu Elämänmeno, ohjaus ja dramatisointi Miisa Lindén.

Dramatisointi oli onnistunut erinomaisesti. Kirjan henki tuli mainiosti esiin. Henkilöhahmoja ja tapahtumia oli tietenkin jouduttu karsimaan melkoisesti, mutta toisaalta mukaan ympätty musiikki elävöitti esitystä ja johdatteli aikakauteen. Näyttelijöitten valinnassa oli myös onnistuttu. Eila ja Marja sekä Lempi ja Alpo vetivät suurimman huomion ja sopivat kukin osaansa. Marjaa esittäjän liikunnallisuus pääsi oikeuksiinsa Marjan mielenliikkeitä kuvastavissa tanssikohtauksissa. Huomiota herätti myös se miten näyttelijät onnistuivat välttämään vuoden 1978 tv-elokuvan maneerit ja loivat kukin oman kuvauksensa kirjan hahmoista. Tässäkin suhteessa erityisen onnistunut oli näytelmän Eila.

Huhtikuun puolivälissä katselin omin nokkineni ruotsinkielisen vierailunäytelmän. Kyseessä oli helsinkiläisen Klockrike-teatterin esittämä Morbror Vanja eli Tsehovin Vanja-eno. Näytelmään mennessäni huomasin unohtaneeni lipun kotiin, mutta minut laskettiin armosta sisään. Unohdin pari kertaa myös narikkalipun tiskille ja sekin toimitettiin minulle kiitettävällä palveluhenkisyydellä.

Nelituntisen näytelmän oli ohjannut ukrainalainen Andriy Zholdak. Jo ensimmäisen näytöksen alussa huomasi, että kyseessä oli kokeellinen teos ja ohjaajan rapsakanpuoleinen tulkinta näytelmäklassikosta. Näyttämön keskelle oli rakennettu uiskenteluallas, jossa näyttelijät pulikoivat vuorollaan. Ensimmäisen viidentoista minuutin aikana en huomannut yhtään merkitsevää vuorosanaa lausutun näyttämöllä. Omenia ja luumuja näytelmässä nautittiin yllin kyllin, samoin viinaa kuvastavia nesteitä. Repliikkejäkin alettiin sittemmin kuulla ja ne myös heijastettiin suomenkielisinä katsomon yläpuolen tekstipalkkiin. Paitsi ne professori Serebrjakovin repliikit, jotka kuvasivat hänen öisillä päivällisillä pitämiään pitkästyttäviä luentoja. Koska näytelmätekstistä kyseisiä repliikkejä ei löydy kirjoitettuina, puhui professori vain jotain blaablaablaa-tyyppistä julistusta toistellen. Tässä vaiheessa katsomosta tiedusteltiin ruotsin kielellä jatkuuko tämä hulluinhuone vielä vai onko teillä (näyttelijöillä) jotain muutakin sanottavaa. Valitettavasti tätä kysymystä ei heijastettu tekstipalkkiin. Se olisi tavallaan kuvannut hyvin sitä tilannetta, josta näytelmä kertoo. Näytelmän henkilöillä on vahvoja mieluiluja toisiaan kohtaan, mutta kuten usein elämässä, halut eivät kohtaa toisiaan. Puhetta ja säntäileviä liikkeitä silti syntyy. Zholdakin näkemys korostaa ennen kaikkea Jelenan ja Astrovin välistä jännitettä, tosin Vanja-eno ja Sonjakin pääsevät hyvin esiin. Sen sijaan Astrovin halu suojella luontoa kuitataan aika lyhyesti – näyttävimmillään Astrovin skog!-huutoina ja harakiri-liikkeinä. Näytelmän lopussa Sonja saa puheenvuorossaan esittää jonkinlaista askeesimadonnaa sekä esitellä soittotaitoaan ja liikunnallisuuttaan.

Pidin kovasti lavastuksesta, puvustuksesta sekä vahvasta ja rohkeasta yrityksestä herättää vanha klassikkoteos henkiin. Esitystä ei tosiaankaan voi syyttää alleviivaamisen puutteesta, tosin vähän ohuempikin hehkuvanpunainen tushi olisi riittänyt.

Huhtikuun loppupuolella oli tarkoitus käydä vaimoni kanssa katselemassa Martti Suosalon vierailuesitys Gogolin tekstistä väsätystä monologinäytelmästä Mielipuolen päiväkirja. Vaimoni kuitenkin sairastui ja niinpä minulla oli tällä kertaa peräti kaksi lippua esitykseen. Yritin tehdä toisella lipulla mustan pörssin kauppaa. Ostajia ei kuitenkaan ilmaantunut. Sali oli kyllä täynnä, pyysin viereeni istumaan erään Kuopion teatterin näyttelijöistä.

Suosalon esittämän näytelmän tulkinta oli ihan jonkin verran komediallisempi kuin Gogolin novelli. Pisti oikein minut miettimään, että kyllähän se ajoittain saattaa näyttää ja kuulostaa huvittavalta kun joku tulee hulluksi, mutta onko se varsinaisesti huvittavaa? Nauroin kyllä minäkin monen muun mukana ja lopuksi suosionosoitukset seisoviltaan. Hieno esitys. Harmitti vain kun vaimo ei päässyt mukaan. No, ensi kerralla sitten.

Näytelmän lavastus oli verrattain niukka, mutta selvästikin riittävä: lamppu ja jakkara. Taustalla oli lisäksi kolme televisioruutua, joissa vaihtuivat kuvat esityksen etenemistä myötäillen. Musiikki tehosti tapahtumia, erityisen selkeästi juuri Poprištšinin estoisuutta. Merkillinen yhteensattuma musiikin osalta on, että sekä Morbror Vanjassa että Mielipuolen päiväkirjassa lauletaan Nessun dormaa, aariaa Puccinin oopperasta. Näkyy sopivan kumpaankin.

Vaimolle korvauksena menetystä vierailunäytännöstä hommasin liput vappuaaton esitykseen Heini Junkkaalan näytelmästä Soita minulle, Billy. Vappuaatto olikin kiva ajankohta käydä teatterissa – saimme nähdä auton ikkunasta juuri sopivassa määrin nuorison vapunviettoa.

Puistokoulun pienen näyttämön lehterit olivat täynnä yleisöä katselemassa näytelmää naisesta, jonka piti pukeutua mieheksi kelvatakseen pianistiksi jazz-orkesteriin takavuosien Yhdysvalloissa. Esityksen asetelmasta saattaa tulla mieleen Marilyn-elokuva Piukat paikat, jossa miehet joutuvat pukeutumaan naisen asuun. Kyseinen elokuva loppuu sanoihin ”Nobody's perfect!” Nämä sanat lausutaan suomeksi myös Junkkaalan näytelmässä, mutta tavallaan näytelmä kertookin siitä mitä sen jälkeen tapahtui. Sukupuoliroolin vaihtaminen ei käy ihan vain vaatteita vaihtamalla. Pääosan näyttelijä selvisi silti osastaan hienosti ja turhia liioittelematta. Näytelmän tapahtumat etenivät kivan portaattomasti kohtauksesta toiseen ilman ihmeempiä selittelyitä. Loppupuolen osalta olisin itse karsinut jonkin kymmenminuuttisen pois, mutta menetteli noinkin.

Vakavista ja koskettavista virityksistä huolimatta näytelmä on viihdyttävä taitavine musiikkiesityksineen. Tässä näytelmässä ei sentään kuultu Nessun dormaa. Lisäksi saimme ihailla taitolentoa ja esiin putkahtavia hauskoja hahmoja. Näyttämöllä nähtiin vahvakätinen Neil ja toinen Neil sai laulella loppulaulut. Lavasteet olivat oikein mageet, pidin erityisesti nätisti valaistusta punaisesta tiiliseinästä taustalla ja valomainokset sopivat hienosti teatterin lavalle.

Sekin nyt vielä, että vaimon kanssa todettiin Puistokoulun käytävän limoviikuna oikein terhakaksi ja hyvää hoitoa nauttineeksi. Sama päti myös muihin koulun viherkasveihin.

Lorna Byrne: Enkeleitä hiuksissani

Muokatussa kuvassa Tukholmasta ostettu joulukoriste-enkeli

Irlantilaisia kirjoittajia luettuani tulin siihen tulokseen, että kaksi kovaa kasvoa ei vielä riittänyt, vaan mukaan lukukavalkadiin piti liittämän naissukukunnan edustaja ja mieluiten sellainen, jonka tarinat eivät ole kovin raskasmietteisiä. Lyhyen googletuksen jälkeen päädyin hengellisistä asioista kirjoittaneeseen Lorna Byrneen (s. 1953). Kirjastossa oli vapaana hänen ensimmäinen teoksensa, alkukieliseltä nimeltään Angels in my Hair, vuodelta 2008. Suomennos ilmestyi vuonna 2009 ja suomentajan nimi on Joel Kontro. Kirjailijalta on suomennettu sittemmin kaksi muutakin kirjaa, mutta valitettavasti uusin ja lyhyin oli lainassa. Tällä oli mittaa 303 sivua, aika pientä tekstiä muuten.

Kirja on omaelämäkerta. Lorna Byrne kertoo nähneensä koko elämänsä ajan enkeleitä, vaikka ihan pienenä tyttösenä hän ei tiennyt mitä ne ympärillä kihailevat hahmot olivat ja luuli muittenkin näkevän sellaista. Kirjailija käy mielestäni kovin seikkaperäisesti läpi lapsuudenkokemuksiaan, nuoruuttaan ja aikuisikäänsä. Hänen elämänvaiheitaan sävyttää enkeleitten ja henkien läsnäolo. Byrne kertoo tavanneensa Raamatun profeetat Elian ja Elisan, Jumalan ja Saatanan ja ketä niitä nyt olikaan.

Täytyy myöntää, että tämä ei ollut ihan niin raskasmielinen kirja kuin edelliset irlantilaisteokset, vaikka paljon aineellista köyhyyttä ja useammanlaista onnettomuutta tähänkin sisältyi. Toisaalta vahva toivon sanoma nousi esiin sivu sivulta. Nostan myös hattua sille, että kirjoittaja Byrne kertoo kaiken tapahtuneen itselleen. Jos tämä kirja olisi kirjoitettu fantasiamuotoon etäännytettynä, en varmasti olisi jaksanut lukea sitä. Nyt kirjoittaja panee itsensä todella likoon ja se on kunnioitettavaa.

Kritiikkinä voi mainita mm. sen, että toistoa riittää ja jäsentelyä olisi jämäköittänyt reilu karsinta. Ei kaikkia jäätelön syömisiä ja kankaanostoja olisi tarvinnut luetella. Puhumattakaan niistä kerroista, joissa ennakoidaan tulevia tapahtumia. Puolusteluna voi esittää, että kyseessä on kirjoittajan ensimmäinen kirja ja vieläpä omaelämäkerta, joten ajatukset saattavat tulla jatkossa hyvinkin jäsentyneemmin esiin. Harmi etten saanut luettavakseni sitä uudempaa, sata sivua lyhyempää kirjaa.

Kirjan esittämä kristillisen käsitteistön sävyttämä mystinen kuvaus ei ihan kaikilta osin läpäissyt torjuntaani. Osittain kyse saattaa olla lukukokemuksen rasittavuudesta, osittain liiallisista odotuksista. Kirjaan tarttuessani mielessäni kangasteli suomalaisen Tapio Kaitaharjun teos Maaäidin kirja (vuodelta 1980), jossa kirjoittaja omalla nimellään kertoo hieman samantyyppisistä kohtaamisistaan henkimaailman edustajien kanssa. Vajaan 130 sivun mittaisen teoksen vaikuttavuus perustuu isolta osin sen erinomaiseen jäsentelyyn.

Luin kirjaa viitisen päivää.