Aapo Rapi: Kuningas Toffee

Aapo Rapin (s. 1977 kertoo wikipedia) sarjakuva-albumi nimeltä Kuningas Toffee julkaistiin vuonna 2008. Luin sen. Katselin myös kuvat.

Kuningas Toffee oli tyranni, joka piti toffeesta niin paljon, että päätti syödä vain sitä. Hänen tarinansa avautuu lukijalle käärö kääröltä. Kääröjä lukijan kanssa tutkii nuori mies, joka törmää niihin etsiessään ruokaa perheelleen.

Tykkäsin tarinan omaperäisestä aiheesta. Toffee kuulostaa mukavan absurdilta – se on tahmeaa, mutta ei varsinaisesti pelottavaa. Kuningas Toffee sen sijaan on pelottava. Hänen valtansa on rajaton ja hän käyttää sitä armottomasti. Hänen T-paidassaan ei lue: ”All You Need Is Toffee” vaan todennäköisemmin ”Verot ylös”. Onko kuningas jatkuvassa sokerihumalassa vai onko valta turmellut hänet kuten on käynyt monille muillekin kaikenlaisten tarinoitten kuninkaille, en osaa sanoa. Veikkaisin jälkimmäistä. Kuitenkin myös kuningas Toffeella on hyvät puolensa, jotka sarjakuvan myötä pääsevät esiin.

Sarjakuvan toinen päähenkilö, nuori perheellinen mies ei ole niin karismaattinen kuin kuningas, hän ei menesty elämässä niin itsestään selvästi. Hän on nykypäivän jokamies, jonka ei tarvitse poistua kaupungistaan eikä muistella mitä sattui pari vuotta sitten, kun nykyhetkessäkin on omat ihmettelemisensä. Yksi hänellä kuitenkin on ja sen mukana kaikki.

Piirrokset ovat aika pieniä, kuten koko albumi. Musta-valkoinen kuvitus ei ehkä säihky samalla tavoin kuin värillinen, mutta kaipa se sopii aikuiseen makuun.

Albumissa on 97 sivua ja luin sen tuossa aamulla ennen kirkkoon lähtöä.

Juhannusyön uni

Ryppyotsavaroitus: Tämä blogiteksti on runonäytelmän muotoon laadittu William Shakespearen näytelmän A Midsummer Night's Dream suomennoksen Juhannusyön uni lukemisen innoittama kirjoitus, jossa on myös jonkin verran kirjan arvioinnin piirteitä.

Näytelmärunollisen kirjoituksen innoittajana:

William Shakespearen näytelmä Juhannusyön uni

Alkuteos A Midsummer Night's Dream

Suomentaja Matti Rossi (2005)

Runollisessa tekstissäni esiintyvät hahmot:

Tahaton lueskelija

Ketjukolaaja

Kuu

Kaikki pidäkkeet ohitetaan:

Kuu:                        Juhannusyönä kuljen raskaana kuin laiva

lähtiessään satamasta. Se on sentään vähä vaiva

verrattuna blogitekstin lukemisen tuskaan.

Tekisipä totisesti mieli painaa pääni puskaan!

Mitä miettisikään tästä näytelmän kirjoittaja!

Tuntisiko oikeutta kärsineensä suomentaja?

Juhannusyöhön jatkan, kylmä neitsyt, taivaltani.

Sallimus säästäköön muut tältä vaivaltani.

                               (Kuu jatkaa taivaltaan. Tahaton lueskelija ilmaantuu näyttämölle.)

Tahaton lueskelija:    Ja mutta sepäs oli, olipas se sentään jotakin...!

Shakespearen näytelmän toisen nyt jo lukaisin!

Jotakin voinen sanoa jos milloin mainitaan

tuo näytelmäkirjailijain esikuva konsanaan.

Nahkurin pojaksi hän melko suvereenisti

kirjallisuuden, näyttämön perinteitä hallitsi.

Sen huomaa kyllä heti näytelmien alusta,

kun selväksi käy juoni. Niinkuin taikakalusta

soi muotinnettu rakenne: ongelman suuremman

seuraksi pienempi käy isommalle peilikuvaksi –

ja näitä kahta väännellään ja käännellään.

Osansa mukaan (jos ei niin omalla äänellään)

puhuvat hahmot puolestaan. Pääsevätkö huolestaan

sen määrittää, nähdäänkö huvi- vaiko murhenäytelmää.

Antiikin tarut, toiset näytelmät ja ajan tavat

omia kehyksiään lahjoittavat, langettavat.

Ja silti näissä näytelmässä omaa ääntä on,

on muutakin kuin hioutunut taito verraton...

Tämäkin juhannusyön taikasatu soittelee

kieliä, joita toiset poijjat tuskin koittelee –

ei siksi ettei muittenkin tekisi harpun syrjään mieli,

vaan koska soittajan on taiottava oma kieli

ja se on taito jonka saavat harvat vain.

Kas, tottumattomalle ääntää soitin parahtain.

Ja siitä puheen ollen suomennoksen suhteen,

on Matti Rossi tehnyt onnistuneen iltapuhteen,

tuon suuren kirjailijan tekstit herättänyt eloon,

näytelmät suomentanut eikä käynyt teloon...

                               (Ketjukolaaja saapuu näyttämölle.)

Ketjukolaaja:            Sinäkö täällä itseksesi haastelet ja puhut?

Tiedäthän että siitä juuri sytyn saavat huhut.

Kirjoita blogiin, purkaudu huomaamatta!

Harvapa niitä lukee, nenäänsä Kuukin nostaa

kainostelematta, kasvonsa pilven harsoon pukee.

Kuulehan muuten, luin juuri äsken näytelmän

Juhannusyön uni. Kirjoittaja, Englannin

lahja teatterille, Shakespeare, nahkurin

poika, kirjoitti kolmekymmentäkuusi

näytelmää, ainakin. Suomennos on aika uusi,

jos tiedät, Matti Rossin, laulurunoilijan,

Garcia Lorcan, Vallejon suomentajan...?

Tahaton lueskelija:    No, kuinkas muuten, minäkin sen luin.

Juhana Maattomasta kun niin innostuin.

Ketjukolaaja:             Luit Juhannusyön! Sinäkin? Sattuipa somat!

Nyt voimme keskustella siis kuin tahattomat –

niin, tai siis, tarkoitan vallattomat, me kaksi

puolin ja toisin. Juhannusjuhana, millainen flaksi...!

Tahaton lueskelija:    Tosiaan, meinasikin jäädä mainitsematta,

se miten Shakespeare nostaa myös tragediaan

koomisen hahmon, joka voi laukoa suorat sanat,

katsojakunnan mielipiteen ääntä heijastavat.

Ketjukolaaja:             Koomisen hahmon? Kaksihan on meitä tässä

juhannusjuhlista henkiinjäänyttä säheltämässä!

Tahaton lueskelija:     Komediaan kai mahtunee useampikin meitä,

eksymään metsään tai kulkemaan mutkista

suoria teitä? Mitäpä pidit Juhannusyön unesta?

Ketjukolaaja:             No, mikäs! Mehevään mittumaariinhan

eroottisesti ladatun lemmentarinan

sävärit sopivat kokkoa kohentavasti.

Veikeä vintiö Puck sotki kaikkien asiat

lopulta rakentavasti ja onnea potki myös

Oberon, joka valtasi vaimonsa

ponkearinnan sekä vaimon suosikkipojan

kuin kunkulle kuuluu. Näytelmä näytelmän

lopussa lienee lavalla enemmän

edukseen kuin se kirjan sivuilta lukien oli.

Vaihtelun vuoksi kelpasi sekin kuin alkomaholi,

jota jo tulinkin parina iltana harrastaneeksi...

                                       (Häivytys. Kuu esiintyy uudelleen miettien mitä tähänkin nyt sanoisi.)

Kuu:                               Pian, jo pian koita juhannuspäivän aamu.

On mielen ranta autio ja siellä kupeksin kuin haamu.

Vaikkakin minun poistua suo aamunkoitto,

jää blogiteksti tämä, höperyyden voitto.

Juhannus, kesän suuri juhla, valon valta, paljas avaruus

periksi anna, laupiaasti lahjoita yön rauha,

tämänkin tekstin ylle toukanpöly jauha.

Syys saavu, pimeällä viitallasi peitä,

tahaton kolaus vie purjetuulen teitä.

 

 

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Kuopiossa poliisimiehenä työskentelevä Marko Kilpi (s. 1969) on herättänyt huomiota poliisin työstä kertovilla romaaneillaan. Luin hänen kolmannen romaaninsa Elävien kirjoihin (2011), jonka työpaikan kahviporukka oli hankkinut minulle läksiäislahjaksi.

Elävien kirjoihin kertoo huumausaineitten käyttäjistä sekä poliiseista, jotka pyrkivät ehkäisemään laittomia toimia. Päähenkilöitä on kolme. Mikään perinteinen kolmiodraama ei kuitenkaan ole kyseessä. Poliisit siinä vain jahtaavat rosvoja nykyaikaisen delikaatisti ja jahdattavat vastaavat vähemmän hienotunteisesti.

Huumausaineitten käyttäjien elämää kuvataan realistisen ja uskottavan tuntuisesti. Heitä nimitetään sanalla ”narkki”. Kaikki narkit kuvataan kirjassa yksilöinä, ei huumeisiin uinahtaneena laumana. Kaiken kaikkiaan romaanin hahmoja lähestytään psykologisesti, tarkastellen varsinkin menneisyyden vaikutusta elämän valintoihin. Näin pohtii tilannettaan Pike, kirjan naispuolinen keskushenkilö:

Entä jos he saavat selville hänen menneisyytensä? Juorut lähtevät liikkeelle kulovalkean tavoin, hänestä käydään puhumassa pahaa naapureille, jotka eivät ole häntä vielä nähneet. Ystäville kuvaillaan, millainen ympäristöongelma taloyhtiöön on pesiytynyt, ja hänestä tulee suosittu puheenaihe työpaikkojen kahvipöytäkeskusteluissa täysin tuntemattomien ihmisten kesken, jotka eivät tule koskaan tapaamaan häntä.

Onko poliisin elämä sitten romaanissa kuvatun kaltaista, vaikea sanoa. Alusta loppuun kirjassa kummittelevat mukana traumat, vanhat painajaiset itse kunkin elämässä. Loppupuolella tarinaa pohditaankin, hakeutuvatko poliisin palvelukseen ihmiset, jotka ovat kärsineet itse väkivallasta tai joutuneet sellaista todistamaan. Tämä oli ehkä kirjan mielenkiintoisin ajatus. Se sai minut pohtimaan, miksi ihmiset ylipäätänsä hankkiutuvat töihin julkishallinnon palvelukseen. Miksi he haluavat tehdä parhaansa palvellakseen niin asiakkaita kuin yhteiskuntaakin? Riittäneekö selitykseksi pelkästään halu säilyttää oma virka? Mistä ylipäätään syntyy ”kutsumus”? Ei varmaan läheskään aina fyysisen väkivallan kokemuksesta, mutta voihan sekin olla selitys joittenkin kohdalla.

Kirjan tapahtumapaikkaa ei nimeltä mainita. Kaupungista kumminkin on kysymys. Kaupunki voisi olla Kuopio, mutta voisi olla moni muukin suomalainen kaupunki. Ehkäpä jättämällä kaupungin nimeämättä kirjailija haluaa huomauttaa lukijalle, että tapahtumat ja henkilötkin on tulkittava vain yleisluontoisesti, niin ettei kellään kirjan hahmolla ole tarkkaa esikuvaa todellisuudessa.

Kirjassa on 497 sivua, mikä on minun makuuni aika monta sivua. Lukemisen aloitin lauantaina ja nyt taitaa olla torstai, niin että oman aikansa se otti. Muutamia muitakin juttuja tosin puuhailin tässä välillä.

William Shakespeare: Kuningas Juhana

Maata.

Englantilainen William Shakespeare kirjoitti näytelmiä 1500-1600 -lukujen vaihteessa. Hänen näytelmänsä King John  ilmestyi vuonna 2008 Matti Rossin tekemänä suomennoksena nimellä Kuningas Juhana. Kirjan alusta löytyy Arto Luukkasen laatima esipuhe, joka käsittelee näytelmän kuningasta.

Kuningas Juhana Maaton hallitsi Englantia vuosina 1199 – 1216. Hän nousi hallitsijaksi vallanperimysjärjestyksen vastaisesti ennen kuolleen veljensä poikaa. Vaikka hänen edeltäjänsä kuninkaana, Rikhard Leijonamieli, olikin nimennyt Juhanan seuraajakseen, haittasi juuri vallanperimysjärjestyksestä poikkeaminen Juhanan hallitsijan tointa. Näytelmä kertoo siitä, miten horjuva valtaistuin saa vallantavoittelijat liikkeelle ja miten hankalaa ajojahdin kohteena olevan kuninkaan on pysyä vallassa. Kyse on siitä, tuleeko hallitsijan taipua vai taittua oman kansansa ja ulkoisten valtojen painostuksen edessä. Yleisen mielipiteen muokkauksesta eräänä esimerkkinä esitellään profeetta, jonka ennustus on saavuttanut seuraajia kuin joku vähän suositumpi nettisivusto:

Tämän profeetan toin

Pomfretista, kadulta, missä monet sadat

seurasivat häntä, kun hän lauloi

karkeaa ja korviin käyvää renkutusta,

joka kertoi, että ennen ensi helatorstain

keskipäivää teidän korkeutenne luopuu

kruunustaan.

Tämä oli ensimmäinen lukemani Shakespearen näytelmä, enkä usko että se jää viimeiseksi. Ihastuin Matti Rossin loistavaan suomennokseen. Myös näytelmän rakenne miellytti minua. Kaikesta huomaa, että tämä Shakespeare on ollut erittäin hyvin työhönsä perehtynyt näytelmäkirjailija. Vaikka kerrontaa leimaavatkin ajoittaiset pitemmänpuoleiset puheenvuorot, suostuttelut ja palopuheet, eivät ne heikennä jännitettä. Juonenkäänteitä on riittämiin ja siirtymät tapahtumasta toiseen käyvät melkoisen vauhdikkaasti.

Henkilöhahmot vaikuttavat eläviltä puhetyylin koristeellisuudesta huolimatta. Historiallisia faktoja on käsitelty niitten ansaitsemalla tavalla eli kirjoittaja ei ole antanut niitten liiaksi rajoittaa luovuuttaan.

Kirjassa on 153 sivua ja luin sitä pari päivää.

Johan Ludvig Runeberg: Kuningas Fjalar

Suomen kansalliskirjailija J. L. Runeberg (1804 – 1877) kirjoitti vuonna 1844 eepillisen runoelman nimeltä Kung Fjalar. Luin runoelman Otto Mannisen suomennoksena, joka on tehty sata vuotta alkuteoksen jälkeen. Sitä ennen oli ilmestynyt jo kaksi muuta suomennosta, joista Eino Leinon nuoruudentyötä Manninen oli oman kertomansa mukaan jossain määrin hyödyntänyt. Kirjan lopusta löytyvät Otto Mannisen lyhyet jälkisanat suomennostyön osalta.

Kuningas Fjalar on runoelmana tietynlainen sankarifantasia. Minulle syntyi kuva viikingeistä, jotka viettivät joulua simasarvet kourassa. Sittemmin kirjassa lähdetään sotaretkelle ilmeisesti jonnekin Brittein saarten (?) suunnalle. Sankarikuvauksen lisäksi kirja on ilmiselvästi alusta lähtien myös tragedia, vieläpä hyvin vahvasti antiikin helleenien tragedioitten hengessä. Kuinka ollakaan tarinan tärkeänä aiheena on sukurutsaus (kuten aikaisemmin lukemassani Sofokleen näytelmässä Kuningas Paksujalka). En syyllisty tämän kertoessani mihinkään erityisempään juonipaljastukseen, sillä asia mainitaan heti runoelman alussa ensimmäiseksi nostetussa säkeistössä. Toinen eepos, joka Runebergin runoelmasta tulee tämän aiheen osalta mieleen on Kalevala ja sen Kullervon tarina. Oikeastaan jäin kaipaamaan Runebergin omaa erikoista juonenkäännettä, jota ei sitten tullut. Koko tarina on aika ennalta arvattava ja siitä jäi tuttu ”tulipahan luettua” olo.

Mutta ei tämä ihan huono valinta ollut, sillä kirjassa on vain 78 sivua, mistä johtuen sain sen luettua päivässä. Lisäksi teosta koristaa tanskalaissyntyisen Alf Danningin kuvitus, joka on jokseenkin komea. Mitä tulee suomennoksen luettavuuteen, täytyy toivoa, että joku teatteriseurue, vaikkapa Radioteatteri, tekisi tälle tarinalle saman minkä Ryhmäteatteri oli tehnyt Kuningas Paksujalalle, eli muuttaisi tekstin puhekieliseksi ja helpommin ymmärrettäväksi. Se saattaisi avata joitain portteja Runebergin tarinaan kiinni pääsemiseksi. Löysin kyllä tästäkin suomennoksesta yhden hienon kohdan, jonka kirjaan tähän muittenkin ihasteltavaksi:

Jo valkea vaipui pää

päin olkaa, silmä jo sulkeutui,

ja henki seestyvä liiti

jo kotiin pilvien pois.

Tapani Kuningas: UFOja Suomen taivaalla

Kuvassa kilometrin päässä sijaitsevan ABC:n valot, joita erehdyin luulemaan revontuliksi.

Suomen tunnetuin ufojen tutkija lienee ollut Tapani Kuningas (1945 – 2009). Luin hänen kirjoittamansa teoksen UFOja Suomen taivaalla. Vuonna 1970 ilmestyneessä kirjassa Kuningas tuo esiin aineistoa, jossa Suomen kansa kertoo kohtaamisistaan tuntemattomien lentävien esineitten ja humanoidien kanssa.

Kuninkaan lähestymistapa on varsin asiallinen. Hän esittää laajan joukon ufoilmiöitä kohdanneitten kertomuksia ja Matias Päätalon näitten kertomusten pohjalta laatimia selventäviä piirroksia. Sen lisäksi kirjaa varten on laadittu Suomen UFO-tutkimuksen standardilomakkeita hyödyntäen tehty, 70 havainnoitsijaa käsittävä tutkimus suomalaisten ufohavaintojen erityispiirteistä. Kaavakuvat ja prosentit kertovat lukijalle milloin ja missä ufoja Suomessa nähdään, millaisia ufot ovat ja mitkä ovat niitten tarkkailijaan aiheuttamat vaikutukset. Lopussa Kuningas pohdiskelee suomalaisten suhtautumista ufoihin reilulle 800:lle ihmiselle suoritetun kyselyn perusteella sekä tarkastellen aihetta käsittelevää lehtikirjoittelua. Aivan ilmeisesti juuri 1960-luvulla oli suomalaisten asenteissa tapahtunut myönteistä kehitystä ufoilmiöitä kohtaan. Kuninkaan mielestä sama kehitys oli havaittavissa myös Yhdysvalloissa.

Useampaan otteeseen kirjan sivuilla toistuvat ufoilmiöitä kokeneitten pelot siitä miten he leimautuisivat, jos kertoisivat kokemastaan. Monet asiasta kirjaa varten kertoneet ovat pitäneet kokemuksensa omana tietonaan vuosien, jopa vuosikymmenten ajan. Monille ufoja havainneille nämä kokemukset saattavat jäädä kiusallisiksi muistoiksi, joista on vaikea vapautua, kun ei niistä uskalla kenellekään kertoa. Kuningas tietää, miten helppo ufoista on laskea leikkiä, miten helppoa ulkopuolisen on kieltää kaikki tapahtunut järjenvastaisena. Hänen myötätuntonsa ufoja nähneitä kohtaan selittyy viimeistään, kun hän kertoo omien perheenjäsentensä tavanneen humanoidin mustikkametsässä.

Toinen yleinen piirre ufoilmiöihin suhtautumisessa on niitten selittäminen luonnonilmiöiksi kuten heijastuksiksi, pallosalamoiksi, linnuiksi, lentokoneiksi, säähavaintopalloiksi tai sitten vain havainnoitsijan oman mielikuvituksen tuotteiksi – mitä ne varmaan usein ovatkin.

En muistanut kuulleeni viime vuosina ufohavainnoista, joten etsiskelin aiheesta tietoa netistä. Näköjään Ylen uutisissa on ollut vuonna 2011 juttua ufoista otetuista valokuvista ja arvelusta että puolustusvoimat salailisi tietoonsa tulleita ufohavaintoja. Samassa yhteydessä löysin Elävästä arkistosta vuonna 1984 valmistuneen keskusteluohjelman Mystinen ilta televisiossa. Siinä on mukana myös Tapani Kuningas. Hänen lisäkseen eräänä keskustelijana on mukana kirkkoherra Voitto Viro, joka toteaa näin:”Tässä vuosikymmenten varrella on tullut havainneeksi, että ei olekaan olemassa mitään muuta kuin mystiikkaa – kaikki on ihmettä.”  Kuninkaan ufokirjan loppupuolella kerrotaan humanoideja useampaan otteeseen tavanneesta miehestä ja hänen keskusteluistaan humanoidin kanssa. Kun mies oli kysynyt mistä humanoidit oikein tulevat, hänelle oli vastattu: ”Me tulemme kaikkialta.”

Kirjassa on noin 170 sivua ja lueskelin sitä noin viikon. Kirja oli sopivaa kesälukemista. Se toi mieleeni 1970-luvun alun ja sen aikaisen ajanvietelehdistön jutut maapallolle ilmaantuneista avaruuden olioista.

Monica Vikström-Jokela – Eero Jokela: Kuningas Tollo ja muita kertomuksia

 Aviopari Monica Vikström-Jokela ja Eero Jokela sepitti muutaman sarjan moraalisesti kasvattavia satuja Kyrkoposten-lehteen. Puheena olevassa kirjassa julkaistiin satusarjat:

Dumma Kungen och kungsorden

Dumma kungen vet allt om...

Det Goda Livets Träd

Sagor om att vara som folk

Kaarina Hakkaraisen suomentamina ja Nina Haikon veikeästi kuvittamina vuonna 2008.

Kahdessa ensimmäisessä satujen sarjassa seikkailee kuningas Tollo, joka viettää helppoa elämää, kun toiset hoitavat hänen puolestaan kaikki tylsät jutut. Kuningas Tollo odottaa saavansa kaiken valmiina, hän ei imuroi sänkynsä alusta eikä korjaa legoja lattialta. Asiaintilaan tympääntyneet kansalaiset lähettävät muori Ikiviisaan sivistämään kuningasta inhimillisen kanssakäymisen pelisääntöjen osalta. Kuningas saa kuulla nöyryydestä, rakkaudesta, lempeydestä ja sen semmoisesta. Hän ottaa opit vastaan ohikulkijan avomielisyydellä ja viittaa kintaalla useimmille neuvoille. Kuningas ihan oikeasti vaikuttaa rennolta tyypiltä, joka saattaisi olla mukavaakin seuraa. Tietty töykeys kuuluu ihmisen olemukseen ja puheena olevaa hemmoa se tavallaan pukeekin. Kuningas Tollo ei ”ota sitä vakavasti” vaan elää hetkessä. Luultavasti lapset tykkäävät kuningas Tollosta ja kuuntelevat silmät kiiluen kertomuksia hänen päähänpistoistaan. Itse tykkäsin eniten sadusta Kuningas Tollo tietää kaiken ystävällisyydestä ja ystävyydestä.

Kirjan jälkimmäinen osio askartelee Raamatun luomiskertomuksen Paratiisin myyttisen Elämänpuun parissa. Aihetta käännellään ja tarkastellaan monelta taholta. En usko syyllistyväni pahanilkiseen rehellisyyteen paljastaessani pitäneeni eniten ensimmäisestä tarinasta eli kertomuksesta nimeltä Rakkaus. Kertomus tuntui heti lukiessa tutulta jo entuudestaan ja jossain vaiheessa tajusin, että kyseessä on muunnelma tarinasta, josta Kai Hyttinen laulaa iskelmäsuomennoksessa nimeltä Nosta lippu salkoon. Wikipediasta löysin arvion, jonka mukaan tarina olisi amerikkalaista folklorea eikä sen alkuperää ole tarkalleen kyetty selvittämään. Tämän kirjan sisällysluettelo vahvistaa, että siitä juuri on kyse, sillä kertomuksen mainitaan olevan Monica Vikström-Jokelan mukaelma tarinasta Tie a Yellow Ribbon. Kertomuksen ainut ”puute” tai hankaluus on, miten välttää sortumasta itse itkuun lukiessaan sitä lapselle.

Pidän myös Elämänpuu-osiossa esitetystä ajatuksesta opettajan hautamuistomerkiksi. Siinä voi nähdä paitsi erään kauniin version siitä miten selittää ylösnousemusruumis ja lisäksi siitä heijastuvat Raamatun sanat ”hedelmistään puu tunnetaan”.

Viimeisen osion kertomukset sijoittuvat lasten maailmaan. Niistä parhaimpana nostaisin esiin kertomuksen Kiitos tyhmästä lahjastasi! Sen opetus on otsikoitu: Kuinka puhutaan ”kieli keskellä suuta?” Lasten välinen kiusoittelu, joka niin kovin helposti jämähtää pitkäkestoiseksi kiusaamiseksi on tässä kertomuksessa onnistuneesti kuvattu. Jännitys myös puretaan riittävän uskottavalla ja esimerkiksi kelpaavalla tavalla.

Ihan kivoja luettavia nämä satukertomukset ovat. Ja varmaan lapsi sukeltaa niitten tarkoitukseen omalla tavallaan. Minun sukelteluni ehkä on lähinnä erään Kuningas Tollon tahatonta kohellusta. Kirjassa on 138 sivua ja lueskelin sitä pari päivää.