Helakukkula – bulgarialaista lyhytproosaa

Kirsti Sirasteen johtama bulgarialaisen kirjallisuuden seminaariryhmä valikoi ja suomensi joukon bulgarialaisia novelleja. Näin kertyneet suomennokset koottiin kirjaksi, joka ilmestyi vuonna 1980 nimellä Helakukkula. Suomentajia on kymmenkunta. Bulgarialaisia novellisteja kirjassa on yhdeksän, heiltä on kultakin 1 – 3 lyhyttä kertomusta. Esipuheessa Kirsti Siraste kertoo Bulgarian kirjallisuuden historiasta. Lopusta löytyvät lyhyet kuvaukset kirjan bulgarialaiskertojista.

Esipuheessa Ivigaaneista nykyhetkeen Siraste luettelee suomennetut bulgarialaiset kaunokirjalliset teokset. Ensiksi tietenkin mainitaan kansalliskirjailija Ivan Vazovin teos Ikeen alla, joka kertoo turkkilaisvallan ajasta. Sosialismin ajalta on suomennettu pari Andrei Guljaškin teosta, joitten nimiä en löydä mistään, Jordan Raditškovilta lastenkirja Me varpusenpojat, matkakuvaus Villi Siperia, romaani Vuoret tulivat lähelle sekä Ljubomir Levtševin runoutta valikoimassa Tähdet ovat minun. Kuunnelmina on Suomessa esitetty vuonna 1978 Jordan Raditškovin Riehakka, Boris Aprilovin lastenkuunnelmat Kuusi pingviininpoikasta ja Papukaija ja perhonen sekä Varsa, Nikolai Haitovin kuunnelmat Mies joka rakensi teitä (ilmeisesti nimellä Teitä) sekä Laiva metsässä ja näytelmä Koirat sekä Georgi Džagarovin kuunnelma Yleinen syyttäjä. Televisiossa on esitetty Nikolai Haitovin novelliin perustuva elokuva Juureton puu, novelli on mukana tässä valikoimassa. Että sitä tehen sitten. Ajattelin että jos vielä intoa ja aikaa riittää, kokeilen tuota Raditškovin romaania Vuoret tulivat lähelle.

Kirjan kolmen ensimmäisen kertojan ennen toista maailmansotaa syntyneitä tarinoita seuraavat sosialismin ajan kirjoittajien kertomukset. Kirjoitan tähän sanasen kirjan kustakin kertomuksesta.

Ivan Vazov (1850 – 1921) taitaa olla huomattavimpia bulgarialaisia kirjailijoita, tunnetaanhan Bulgarian kansallisteatteri Ivan Vazovin teatterin nimellä. Häneltä on kirjassa mukana pieni turkkilaissodista 1885 kertova tarina nimeltä Joko? Perhe odottaa sotaan lähtenyttä poikaa kotiin palaavaksi. Kansallisromanttinen tunnelma vallitsee.

Elin Pelin (1877 – 1949): Helakukkula. Romanttinen kertomus ihmisistä, jotka vaeltavat suurin joukoin kukkulan päällä olevaan kappeliin parantuakseen vaivoistaan.

Andreško. Hevosen kuski jututtaa ärtyisää voutia matkalla ulosmittaukseen.

Jordan Jovkov (1880 – 1937): Langalla. Erittäin hieno, koskettava ja tiheätunnelmainen kuvaus kohtaamisesta maaseudulla.

Albena. Kylätragedian kuvaus, jossa on hyvä jännite, mutta dramaattisuutta hieman liikaa.

Nikolai Haitov (1919 – 2002): Pojanpojanpoika. Pieni tarina pienestä mutta sitäkin onnettomammasta naimakaupasta. Islamilaisuus nousee esiin mielenkiintoisena yksityiskohtana.

Juureton puu. Kaupunkiin tuotu vanhus kaipaa kotiinsa maalle, vapauteen. Kiva jutteleva kertomus.

Pavel Vežinov (1914 – 1983): Viulupoika. Kuuskytlukulainen nuorisokuvaus alkaa hauskalla johdattelevalla väittelyllä, jossa nuoret pojat pohtivat hetken materian ja antimaterian suhdetta materialismiin ja sen vastakohtaan. Keskustelun lopputulemana toinen pojista väittää, että elämme järjen eikä tunteiden aikakautta. Ja kuten kaikki tiedämme ihminen on tunneolento aikakaudesta ja talousjärjestelmästä riippumatta.

Boris Aprilov (1921 – 1995): Kosketus. Tuokiokuva talvimyrskyn saartamasta, uudesta hotellista Mustan meren rannalta. Ravintolassa soitto soi, mutta laulu ei kajahtele.

Syksyiset dyynit. Lokakuiset dyynit tuntuvat juuri nyt houkuttelevilta. Tässä novellissa kaikaa jo tonnikalan kalastajain laulukin, mutta kenenkään lemmenjuttuja ei silti levitellä niinkuin pyyhkeitä dyyneille.

Jordan Raditškov (1929 – 2004): Kirjassa on mukana kolme vuonna 1971 julkaistun kokoelman Baruten bukvar (Ruutiaapinen) kertomusta, jotka liittyvät kiinteästi toisiinsa. Antaisin kernaasti puoltolauseeni, jotta tämä kokoelma suomennettaisiin kokonansa.

Leipä. Leipomushomma kohoaa surrealistisiin korkeuksiin.

Kivet. Kivenhakkaaja veistää muistomerkkiä seutukunnan sankarille, joka seuraa tapahtumaa sielunsa silmin.

Miloiko. Polttopuitten tekijä ratkomassa rikosta.

Liljana Mihailova (s. 1939): Solisti. Sujuva, pakinanomainen kertomus oopperan kuorolaulajasta, joka alkaa saada tilauksia huoneistojen maalauksista.

Muurahaisia. Meistä kaikista ei ole mökki-ihmisiksi.

Georgi Velitškov (s. 1938): Tuhkimosatu. Pakinanomainen kertomus nuoren naisen tiestä kohti hulppeampaa elämää.

Kilpailevat kaupungit. Lähikapungit käyvät kisaa siitä, kumpi on merkittävämpi.

Kirjassa on 196 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä. Seuraavaksi on vuorossa Romania.

Helakukkulan on lukenut myös Paula.

Hdcanis sen sijaan luki toisen teoksen verran bulgarialaista kerrontaa.

Ismail Kadare: Kivisen kaupungin kronikka

Albanialainen Ismail Kadare (s. 1936) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun romaanin Kronikë në gur. Vuonna 1976 julkaistiin Kyllikki Villan romaanin ranskankielisestä laitoksesta laatima suomennos nimellä Kivisen kaupungin kronikka.

Kivisen kaupungin kronikka sijoittuu Girokasterin kaupunkiin (kirjoitusasu nykyään Gjirokastër) eteläiseen Albaniaan. Englanninkielisen wikipedian artikkeli kaupungista on laaja ja suositeltava. Vuorten ympäröimässä Girokasterissa on mm. bysanttilainen kastro, kaupunkilinnoitus, jonka alapuolisessa laaksossa sijaitsee varsinainen kaupunki, kiviperusteisine ja kivikattoisine rakennuksineen. Kaupunki vaikuttaa erittäin viehättävältä. Kadare oli itse kotoisin Girokasterista, samoin Albanian tuleva kommunistijohtaja Enver Hoxha.

Kadaren romaanissa eletään Girokasterin kohtalonvuosia, italialaisten hallitseman kaupungin perinteinen rauha järkkyy vähän kerrassaan, kun syttyy toinen maailmansota. Tapahtumia kuvataan pienen pojan näkökulmasta. Sota ja uuden aikakauden alkaminen repivät kivisen kaupungin kivettyneet perinteet rikki. Verenvuodatus tekee tuloaan hitaasti, kaverinsa Ilirin kanssa poika vaistoaa pinnan alta kohoavat jännitteet, uudet aatteet, vanhan järjestyksen särkymisen tarpeen. Silti kaikki tulee kaupunkilaisille yllätyksenä, kaikille paitsi suurille vanhoille, vanhuksille, jotka ovat eläneet kymmeniä vuosia poistumatta kotoaan nähtyään sitä ennen maailmanmenoa kyllästymiseen asti. Kun levottomuudet kääntävät kaupunkilaiset veriseen vastarintaan, heidän neuvoaan kysytään:

Maailma vaihtaa verta, hän sanoi osoittamatta sanojaan kenellekään erityisesti. – Ihminen vaihtaa verensä joka neljäs tai viides vuosi, maailma joka neljäs- tai viidessadas vuosi. Me elämme nyt sellaista aikakautta, näinä veritalvina.

Näin sanottuaan hän lähti kotiinsa. Hän oli satakolmekymmentäkaksivuotias.

Kaupungin hallinta vaihtuu jossain vaiheessa italialaisten ja kreikkalaisten välillä melkein päivittäin, sitten italialaiset ovat taas jonkin aikaa vallanpitäjinä. Englantilaiset pommittavat kaupunkia päivittäin tiettynä kellonaikana. Pojan elämä etenee pojan elämän mukaisesti. Hän ihmettelee kaupungin tapahtumia. Tärkeä ihastuksen kohde on italialaisten läheiselle tasangolle rakentama lentokenttä, jota poika voi tarkkailla kotinsa ikkunasta. Hän ihailee italialaisten lentokoneita, kunnes isoäiti vihaisena huomauttaa niitten menevän pommittamaan jotain toista kaupunkia.

Kadare kertoo kaupungin ja pojan tarinan selkeästi, varmalla otteella. Romaani on jaettu kahdeksaantoista lukuun, joita seuraavat kaupungin kronikoitsijan merkinnät ja lyhyet katkelmat kaupungin tapahtumista. Vähän reiluun kahteensataan sivuun Kadare saa hyvin ilmavasti mahdutettua kerrottavan, josta riittäisi paljon laveampaan sepittelyyn, mutta sellaiseen Kadare ei sorru. Romaani sisältää mielestäni hienon elokuvan ainekset, ihmettelen, ellei sitä ole joskus filmattu. Leningrad – Ost-Berlin -haaste olisi jäänyt pahasti vajaaksi ilman tämänkaltaista albanialaista näkökulmaa.

Kirjassa on 234 sivua. Luin sen kolmessa päivässä, päivän verran puuhailin muuta.

Branimir Šćepanović: Suu täynnä multaa

Jugoslavialainen Branimir Šćepanović (s. 1937) kirjoitti vuonna 1974 julkaistun pienoisromaanin Usta puna zemlje. Tuula Jaale-Mišić laati kirjasta suomennoksen, joka julkaistiin vuonna 1985 nimellä Suu täynnä multaa.

Kun kirjalla on mittaa 78 sivua, voi kai puhua pienoisromaanista? Mutta miten kuvailisin tämän pienoisromaanin lajityyppiä? Eksistentialismi, psykologinen romaani, takaa-ajokertomus, näkökulmaromaani, uusromanttisessa hengessä luonnon jylhyyttä ihmisen tuntojen peilinä kuvastava kertomus, vertauskuva perinteiset säännöt hylkäävän ihmisen kohtaamasta vainosta, kuvaus ihmisen petomaisuudesta, selviystymiskertomus, rakkauden ja kauneuden runollinen ylistys? Voi siinä nähdä noita kaikkia. Tai sitten lukee vain kirjan pienenä jännärinä, hengittää päähenkilön niskaan yhdessä muun seutukunnan kanssa.

Suu täynnä multaa sijoittuu Jugoslaviaan, Makedonian vuoristoon. Näkökulmia on kaksi. Me-muodossa tapahtumia kuvaileva kertoja on ystävänsä Jakovin kanssa metsästys- ja kalastusreissulla vuoristossa. He kohtaavat oudon miehen, jonka näkökulmasta asioita kuvataan hän-muodossa. Kirjan ehdoton teema on me vastaan hän. Vuoristo saa kerronnassa paljon huomiota. Varsinkin silloin kun tarina etenee siinä hän-muodossa:

Hän oli uhmannut väsymystä, nälkää, vilua ja susien korviavihlovan ulvonnan herättämää pelkoa ja tuijottanut aamunkoittoon saakka Prekornicavuoren korkeinta, valkoista huippua. Kuin lumoutuneena hän ajatteli etsivänsä turvaa ja vapautuksen pelolleen sieltä, aivan välkkyvän taivaankannen alta.

Entisten itäblokin maitten kirjallisuuden lukuhaasteen kannalta ei tässä sosialismia mitenkään kuvata, ellei sepitä itselleen tästäkin jotain vainoamisen vertauskuvaa. Vaikka tapahtumat onkin sidottu paikkaan ja jollain tapaa aikaankin, on kertomus täysin yleismaailmallinen ja sopii aivan mainiosti milloin ja missä tahansa luettavaksi. Itse asiassa tuli mieleen, että tämähän olisikin hyvä kirja korvaamaan sangen epämääräisen Sivullinen-romaanin koulujen lukemistossa!

Kun nyt kumminkin tuli puhe siitä lukuhaasteesta, niin vietän tästä alkaen vielä muutaman kirjan ajan nyt käynnistynyttä Balkanin juhlaa. Tarkoituksenani on lukaista seuraavat kirjat:

Ismail Kadare: Kivisen kaupungin kronikka (Romaani albanialaisen kaupungin elämästä toisen maailmansodan aikaan).

Zaharia Stancu: Miten sinua rakastinkaan (Romaani äidin hautajaisista romanialaisessa kylässä).

Helakukkula – Bulgarialaisia novelleja.

Tässä Šćepanovićin pienoisromaanissa on siis 78 sivua ja sen sain helposti luettua yhden päivän aikana.

Vasili Šukšin: Punainen heisipuu

Neuvostoliittolainen Vasili Šukšin (1929 – 1974) kirjoitti vuonna 1973 ilmestyneen kertomuksen Калина красная. Vuonna 1979 ilmestyi Ulla-Liisa Heinon tekemä suomennos nimellä Punainen heisipuu.

Punainen heisipuu kertoo Jegorista, joka vapautuu vankilasta tai kuten kirjassa sanotaan, ojennustyöleiriltä. Vankilan johtaja kyselee, millaiset ovat Jegorin suunnitelmat vapauden koittaessa. Suunnitelmat ovat epäselvät, ainut kiintopiste on kirjeenvaihdon kautta hankittu tyttöystävä, Ljuba. Kaikki aaltoilee Jegorin päässä kuin levoton satu, luultavasti myös Ljuba on osa sitä satua. Ljuba on kuitenkin todellinen ihminen, hän käy työssä, asuu vanhempiensa kanssa. Näitten kahden yksinäisen tavatessa syntyy maailmojen yhteentörmäys. Laulu Punaisesta heisipuusta on Jegorin lohduttaja, sen laulun hän lahjoittaa Ljuballe.

Voi olla, että olen joskus elämässäni tavannut Jegorin kaltaisia miehiä, vankilasta vapautuneita, vankisairaalasta lomille päässeitä. En ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt sitä kiehuntaa ja kuohuntaa heidän sisimmässään, itsesyytösten ja hillittömän elämänjanon kahtaalle repivää voimaa. Tässä pienessä kertomuksessa Šukšin on varmaankin onnistunut kuvaamaan jotain olennaista siitä riivaavasta olotilasta, joka ajaa vapautunutta vankia vielä vapauden koitettuakin. Jegor on taparikollinen, vapaaksi päästyään hän menee ensimmäiseksi tapaamaan tuttaviaan, omaa koplaansa, joka tuntee hänet nimellä Surku. Nimi on tarkoituksella valittu, koko kertomuksen ajan lukija silti tietää, että tämä voi päättyä vain hyvin, koko kertomuksen ajan lukija tietää, että tämän täytyy päättyä huonosti.

Kerronta on isolta osin dialogia, mistä pidin. Sellaista tekstiä on helppo ja nopea lukea. Šukšin on itse ohjannut kertomuksensa saman nimiseksi, vuonna 1974 valmistuneeksi elokuvaksi, jossa näytteli pääosan.

Kirjassa on 122 sivua ja lukaisin sen päivässä.

Dmitri Šostakovitšin muistelmat

Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin vuonna 1976 muuttanut musiikkitieteilijä Solomon Volkov (s. 1944) julkaisi Amerikoissa vuonna 1979 kirjan, jonka venäjänkielinen nimi on Свидетелство. Volkovin mukaan kirja on hänen kokoamansa säveltäjä Dmitri Šostakovitšin (1906 – 1975) muistelmateos, joka syntyi Volkovin haastateltua Šostakovitšia useampia kertoja Neuvostoliitossa. Kirja julkaistiin vuonna 1980 Seppo Heikinheimon suomentamana nimellä Dmitri Šostakovitšin muistelmat. Kirjan alusta löytyvät Volkovin kirjoittama johdanto sekä suomentajan omat täsmennykset. Lopussa on laaja Volkovin laatima viiteluettelo, joka selventikin paljon kirjassa kerrottua. Lopusta löytyvät myös luettelo Šostakovitšin teoksista, lyhyt kuvaus Solomon Volkovista sekä hakemisto. Kirjassa on myös jonkin verran valokuvia.

Teoksen venäjänkielinen nimi tarkoittaa vissiin todistajanlausuntoa. Šostakovitš kertoo olleensa merkittävien tapahtumien silminnäkijänä ja tunteneensa huomattavia ihmisiä. Hän kertoo muistelevansa ensi sijassa muita ihmisiä. Samalla hän muistuttaa lukijaa seuraavasti:

Meillä tosin on tapana sanoa: ”Valehtelee kuin silminnäkijä.”

Minä uskon kumminkin Šostakovitšin kertovan kirjassa asiat siten kuin hän ne muistaa. Muistoja tulvehtii nimittäin sen verran vilisemällä ja niin värikkäästi yhdisteltyinä, että olisi aika vaikea sellaista sepittää.

Monien henkilöitten joukosta Šostakovitš puhuu erityisesti Neuvostoliiton suurimmasta ja kaameimmasta, Johtajasta ja Opettajasta, toveri Stalinista. Šostakovitšin mielestä Stalin oli vallanhimoinen diktaattori ja julmuri, joka tapatti omaa kansaansa. Šostakovitšin oopperaa Mtsenskin kihlakunnan Lady Machbeth (1930 – 32) jyrkästi kritisoineen sanomalehti Pravdan kirjoituksen Sekasotkua musiikin asemesta arvellaan olleen Stalinin kyseistä teosta kohtaan tunteman vastenmielisyyden aiheuttama. Šostakovitš oli jo ennen sotia vaarassa joutua toimenpiteitten kohteeksi. Hän kuitenkin säästyi, vaikka ympäriltä ystäväpiiri harveni pahaenteisesti. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon ja vuonna 1941 Leningradin piirityksen aikana Šostakovitš sävelsi seitsemännen sinfoniansa, josta tuli leningradilaisten vastarinnan tunnus. Šostakovitš tosin kertoo säveltäessään ajatelleensa Stalinin vainojen uhreja.

Stalinin lisäksi muita muisteloitten kohteita ovat Šostakovitšin opettajana ja konservatorion johtajana toiminut säveltäjä Aleksandr Glazunov, joka kyllästyttyään neuvostomenoon muutti Ranskaan, kuuluisa teatteriohjaaja Vsevolod Meierhold, joka kuoli tuntemattomalla rangaistusleirillä, kirjailija Mihail Zoštšenko, jota kiellettiin kirjoittamasta satiirisia kertomuksiaan, marsalkka Mihail Tuhatševski, joka ammuttiin maanpetoksesta tuomittuna. Lyhyemmillä luonnehdinnoilla Šostakovitš muistelee mm. runoilija Vladimir Majakovskia, säveltäjä Aram Hatšaturjania ja runoilija Anna Ahmatovaa. Šostakovitš kertoo laajasti myös rakastamistaan vanhoista venäläisistä kirjailijoista, kuten Tšehovista ja Gogolista sekä tietysti säveltäjistä, erityisesti Musorgskista ja Borodinista sekä lyhyemmin vaikkapa Stravinskista. Aikalaisensa Sergei Prokofjevin kanssa Šostakovitš vaikuttaa olleen kilpailija, eivätkä heidän välinsä olleet kovinkaan ystävälliset. Säveltäjäyhdistyksen puheenjohtaja Hrennikov taas oli nimeämässä sekä Šostakovitšia että Prokofjevia formalisteiksi, millä tarkoitettiin kai länsimaista turmeltuneisuutta. Stalinin kuoltua alettiin kuulemma puhua revisionisteista.

Teoksessa on vaikka millä mitalla mielenkiintoista luettavaa. Šostakovitšin pohdiskelu etenee jouhevasti, hänen sanailunsa on purevaa ja tehokasta. Toisinaan myös siirtymä muistosta toiseen vaikuttaa hauskalta. Kehuskeltuaan sellisti Mstislav Rostropovitšin monitaitoisuutta Šostakovitš muisteleekin kohta miten hyvä hän itse on sytyttämään nuotion yhdellä tulitikulla vaikka millaisessa tuulessa. Tai ainakin kahdella. Eilen olisi ollut Šostakovitšista hyötyä, kun oli saunan pesään niin hankala saada tulta loimottamaan.

Kirjassa on hakemistoineen 361 sivua. Lueskelin sitä monenlaista musiikkia kuunnellen nelisen päivää.

Christa Wolf: Kesänäytös

Itäsaksalainen Christa Wolf (1929 – 2011) kirjoitti vuonna 1989 julkaistun romaanin nimeltä Sommerstück. Oili Suomisen tekemä suomennos ilmestyi vuonna 1989 nimellä Kesänäytös. Kirjan lopussa Wolf kertoo kirjoittaneensa ensimmäiset versiot jo vuosina 1982-83 ja muokanneensa tekstin julkaistavaksi vuonna 1987.

Kesänäytös kertoo hyvin koulutetuista ihmisistä, jotka alkavat hakeutua maalle asumaan tai ainakin lomailemaan. Tapahtumat sijoittuvat Mecklenburgissa sijaitsevaan pieneen kylään, josta käytetään nimeä Wimmersdorf. En löytänyt kirjasta mitään sellaista, jonka perusteella olisin pystynyt varmistumaan tapahtuma-ajankohdasta. Wikipediassa sen arveltiin olevan 1970-lukua. Näin voi ollakin, sillä eräs hahmoista kertoo olleensa keskitysleirillä ja hän on sitä ikäluokkaa, että 70-luku sopisi. Eräs kylän vanhus taas kertoo kokemuksistaan ensimmäisessä maailmansodassa.

Kirjan kerronta kulkee pitkiä aikoja me-muodossa. Toisinaan käytetään hän-muotoa, lopuksi kertoja vakiintuu yhdeksi tietyksi henkilöksi, joka muistelee menneitä, hehkuvia kesiä. Koin kerrontatyylin aika rassaavaksi ja jonkin verran kikkailevaksi. Maallemuuttajat muodostavat tiiviin yhteisön, he tuntevat toisensa entuudestaan. Heille uinuva mecklenburgilainen maalaiskylä merkitsee irtiottoa stressaavasta arjesta, se on kuin saari irrallaan todellisuudesta. Saattaa olla, että kirjassa kuvataan todellista yhteisöä, sillä lopussa erikseen vakuutetaan, ettei kyse ole todellisista henkilöistä eikä tosista tapahtumista. Minulle, Itä-Saksan oloihin perehtymättömälle lukijalle välittyy kirjasta lähinnä idyllinen kuvaus DDR:stä. On totta, että kirjan sivuilla käydyt keskustelut riveillä ja rivien välissä käsittelevät toisinaan oman maan oloja, omien vaikutusmahdollisuuksien rajallisuutta ja muita teemoja, joita voi pitää yhteiskunnallisina. Totta on kuitenkin myös se, että romaanin nuoret ja keski-ikäiset ihmiset hakeutuvat rauhaan maaseudulle ja ammentavat siitä rauhasta ja yksinkertaisesta elämäntyylistä itselleen unohtumattomia kokemuksia. Voidaan tietysti kysyä, eikö myös matka Roomaan tai Aasian aurinkorannoille voi tarjota unohtumattoman elämyksen ja ihan rikkaruohoja kitkemättä? Kyllä voi, mutta jotenkin minulle syntyy tämän kirjan kuvauksesta se vaikutelma, että nämä kaupunkilaiset ovat Mecklenburgin ruokokattoisissa taloissaan, niitä kunnostaessaan ja koristaessaan ja puutarhojaan hoitaessaan saaneet toteuttaa itsessään jotakin syvempää kuin on toisten maalauksien katseleminen tai auringonotto pehmeällä sannikolla.

Kirjassa kuvataan mielenkiintoisesti sitä, miten maalaiskylien ja pikkukaupunkien väki hävittää vanhoja tavaroita, jotka ovat olleet sukupolvien ajan taloissa. He näkevät ne vain vanhan maailman jäänteinä ja hankkivat mieluummin uusia esineitä tilalle. Tämän ovat haistaneet Länsi-Saksasta saapuvat keräilijät, jotka ostavat vanhaa tavaraa hyvällä hinnalla länteen vietäväksi. Myös kaupungista maalle muuttaneet itäsaksalaiset ymmärtävät vanhojen tavaroitten kauneuden ja alkavat kerätä niitä kotiensa koristukseksi.

Livautan tähän näytteen tekstistä:

Takaisin luontoon – eikö se ollutkin vallankumousta edeltäneen ajan tunnuslause? Mutta mitä nyt siis merkitsee se, että kerran muutokseen sitoutuneet ihmiset noin vain muina miehinä muuttivatkin maalle? Olivatko he antautuneet?

Kirjassa on 209 sivua. Lueskelin sitä hitaasti nelisen päivää.

Tšingiz Aitmatov: Valkoinen laiva

Neuvostoliittolainen Tšingiz Aitmatov (1928 – 2008) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun pienoisromaanin После сказки (suomeksi vaikkapa 'Sadun loputtua'), joka tunnetaan myös nimellä Белый пароход. Ulla-Liisa Heinon pienoisromaanista laatima suomennos ilmestyi vuonna 1972 nimellä Valkoinen laiva.

Valkoinen laiva sijoittuu Issyk-Kul -järveä reunustavalle vuoristoseudulle Kirgisiaan. Tarinassa myös puhutaan kirgiiseistä kansana, erityisesti eräästä heimosta. Kertomus sijoittuu syrjäiselle luonnonsuojelualueelle, metsänvartijan majalle, jota asustaa seitsemän henkeä. Tarinan keskiössä on joukon ainut lapsi, kouluaan aloitteleva poika. Kertomuksessa häntä ei nimetä, kaikki muut kylläkin. Poika on vanhempiensa avioeron jälkeen jäänyt ukkinsa ja tämän uuden vaimon huostaan. Kavereitten puutteessa hän turvautuu mielikuvitukseensa. Tässä häntä auttaa ukin toistama ikivanha myytti sarvekkaasta hirviemosta, maraalista (wikipedian mukaan näyttää tarkoittavan isokaurista eli saksanhirveä). Tosi ja satu sekoittuvat pojan mielessä, ne kiskovat häntä yhtäältä eteenpäin, avaraan maailmaan, toisaalta menneisyyteen, ukin edustaman luontoa kunnioittavan, ahkeran ja hyveellisen elämänmenon piiriin.

Vaikka Valkoinen laiva on kertomus lapsesta, en silti pitäisi sitä lastenkirjana. Nuorten kirjana se varmaan menettelee. Aikuisille – no, ainakin minulle – sillä on paljon annettavaa. Taru sarvekkaasta hirviemosta, joka johdatti bugu-heimon kaukaa Jeniseiltä turvalliselle ja rauhaisalle asuinseudulle Kirgisiaan, herätti minut ajattelemaan muinaisia kansojen liikkeitä. Mistä syystä suomalaisten esi-isät jättivät omat varhaiset kotiseutunsa ja hakeutuivat pohjoisiin erämaihin? Oliko kyse elintilan hakemisesta, hankkiutumisesta pois seudulta, jossa kansat eivät malttaneet elää sovussa keskenään? Oliko muutto itsepuolustusreaktio? Siten se kuvataan kirgiisiheimon tarussa – olipa se totta tai ei.

Lapsen mielikuvissa tärkeänä on haave omista vanhemmista, sillä uusi mummo pitää poikaa vain taakkana. Poika tietää vanhempiensa elävän, hän myös tietää, että sekä isällä että äidillä on uusi perhe. Hän kiikaroi vartiopaikalta kaukana Issyk-Kul -järvellä kulkevaa valkeaa laivaa, sillä hän on kuullut isänsä työskentelevän sellaisella laivalla matruusina.

Aitmatovin kerronta tempaa mukaansa. Hän kuvaa luontoa ja ihmisiä yhtä lailla hienon ymmärtävästi oleellisen esiin piirtäen. Minua kosketti monella tapaa kuvaus, jossa esimiesasemassa oleva henkilö suomii nykymeininkiä, jossa esimiehiä ei enää kunnioiteta kuten hänen mielestään kuuluisi:

Tolvanat, kelvottomat viranomaiset! Ei väkeä sillä tavoin kohdella! Oli sellainenkin aika, että päät vain lentelivät, eikä kukaan edes inahtanut. Se vasta oli! Mutta nyt! mitättömistä mitättöminkin on nyt saanut päähänsä esiintyä opettavaisesti.

Kyllä minun kokemani mukaan meidänkin maastamme edelleenkin löytyy ihmisiä, jotka ajattelevat, ettei ihan kaikkia kansalaisia ole luotu tasa-arvoisiksi vaikkapa esimiesten tai paremmin koulutettujen tai älykkäämpien edessä.

Kirjassa on 177 sivua ja lukaisin sen parissa päivässä.

Valkoisen laivan ovat lukeneet myös Paula sekä MrRainfold.