Edgar Vaalgamaa: Valkoisen hiekan kansa

Suomessa asunut liiviläinen pappi Edgar Vaalgamaa (1912 – 2003) kirjoitti vuonna 2001 julkaistun teoksen Valkoisen hiekan kansa. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja kuvaa Liiviläisten historiaa ja kulttuuria. Kirjan lopusta löytyy liiviläisen koulutarkastajan Valda Šuvcānen (1923 – 2007) laatima kirjoitus Liiviläiset toisen maailmansodan jälkeen, joka kertoo Latvian Kuurinmaalla Liivinrannaksi nimetyllä alueella elävien viimeisten liiviläisten elämästä toisen maailmansodan aikana, sodan jälkeisessä neuvostoyössä ja sen jälkeen aina vuosituhannen vaihteeseen saakka. Lisäksi kirjassa luetellaan pari sivua liiviläisiä käsittelevää kirjallisuutta. Ihan viimeiseksi on sijoitettu latvialaisen kirjallisuushistorian tutkijan Robert Klaustinšin vuonna 1993 Riiassa julkaistun referaatin pohjalta laadittu selkeä kuvaus Lätin Henrikin Liivinmaan kronikassa selostetusta liiviläisten kristinuskoon ja saksalaisen kalparitarikunnan alamaisuuteen siirtymisen vaiheista.

Edgar Vaalgamaa syntyi Kuurinmaalla tsaarin vallan aikaan. Kuurinmaa sijaitsee Latviassa Riianlahden etelärannalla ja siitä joitain kymmeniä kilometrejä etelään. Kuurinmaan liiviläinen väestö asui Kuurinmaan niemenkärjessä kalastajakylissä (vuonna 1911 liiviläisiä asui siellä 2400 henkeä) rannikkokaistaleella, joka ulottui Riianlahdelta Itämeren rantaan. Aluetta alettiin kutsua vanhan liiviläisasutuksen mukaan Liivinrannaksi, vaikka valtaosa asukkaista olikin latvialaisia. Liivinrannan aluetta ei ilmeisesti pidetty kovin houkuttelevana asuinseutuna, sillä alueen maaperä on hiekkamaata, joka soveltuu hyvin lähinnä perunanviljelyyn. Liiviläiset harjoittivat kalastusta, verkko- ja nuottapyynnin saaliit koostuivat kilohailista ja pikkukampelasta, jota savustettiin säilyvyyden parantamiseksi. Vaalgamaa kuvaa elävästi miten kalastajakylien arki hurisi kalastuksen ja pääosin kotitarpeeseen harjoitetun maatalouden töissä.

Toinen tärkeä aihe kirjassa on vastaaminen siihen kysymykseen, miten oli mahdollista, että liiviläiset, jotka olivat keskiajalla eräs alueen tärkeistä heimoista, olivat Riian pohjoispuolelta kokonaan kadonneet ja Liivinrannallakin heitä laskettiin vuonna 1989 elävän enää 140 henkeä. Sekä Šuvcāne että Vaalgamaa vastaavat tähän kysymykseen sekä esimerkkien kautta että yleisemmin. Vaalgamaa viittaa aluksi siihen, että liiviläiset asuttivat keskiajalla (tuolloin liiviläisiä oli arviolta 20 000) Kuurinmaan lisäksi Väinäjoen ja Koivajoen seutuja, johon Saksasta suuntautunut kristillinen lähetystyö miekkojen ja heittolaitteitten kera iski ensimmäiseksi. Tästä syystä saksalaiset vallanpitäjät nimittivät vuosisatojen ajan nykyisen Latvian ja Viron aluetta Liivinmaaksi. Liiviläiset pitivät aluksi sitkeästi kiinni omasta uskonnostaan ja sitä kautta myös vapaudestaan elää omien perinteittensä mukaisesti. Saksalaiset ammattisotilaat olivat kuitenkin ylivoimaisia. Liiviläiset joutuivat taistelemaan saksalaisten rinnalla Viron monia heimoja vastaan, mikä verotti liiviläisten lukua. Vaalgamaa kirjoittaa:

Edelleen vuosisatojen kuluessa Liivinmaa jäi Baltian alueella käytyjen ja toisinaan vuosikymmeniä kestäneiden tuhoisien sotien tantereeksi, mikä aikaa myöten kulutti pienen heimon elinvoimia. Vieraat sotajoukot toivat mukanaan kulkutauteja, jotka toistuvina vaativat sotien jalkoihin jääneiden keskuudessa runsaasti uhreja.

Vaalgamaa mainitsee taudeista ruton, isorokon ja punataudin.

Latvian itsenäistyttyä ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyi liiviläisyyden nousukausi suomalaisten ja virolaisten tutkijoitten kiinnostuessa Liivinrannasta. Perustettiin Liiviläisten Liitto, joka julkaisi omaa liivinkielistä lehtistä ja Uusi Testamentti käännettiin liivin kielelle. Toinen maailmansota merkitsi kuitenkin tylyä loppua tälle myönteiselle kehitykselle. Saksalaisten vallan aikana moni liiviläinen pakeni ulkomaille, eivätkä he yleensä palanneet Neuvostoliittoon ellei ollut pakko. Neuvostovalta teki Liivinrannasta suljettua rajavyöhykettä, rajoitti asukkaitten liikkumista ja kalastuselinkeinon harjoittaminen siirtyi kolhoosien haltuun. Liivinrannalta oli vaikea löytää työtä ja toimeentuloa, joten nuoret muuttivat sieltä pois. Vaikka 1970-luvulla kulttuuritoiminta alkoi uudelleen varsinkin liiviläisten laulukuorojen myötä, ei se riittänyt kääntämään nuorisoa liiviläisyyden pariin juuri muuten kuin harrasteen tasolla. Kirjan takakannessa mainitaan, että liiviä äidinkielenään puhuvia henkilöitä on jäljellä enää kymmenisen iäkästä henkilöä. Wikipedia tietää kertoa, että viimeinenkin heistä on kuollut muutama vuosi sitten.

Vaalgamaan kirja tarjoaa hienon omakohtaisen kuvauksen liiviläisten viimeisistä ajoista Liivinrannalla. Valokuvat elävöittävät kerrontaa. Kirjassa on 198 sivua. Taisi viikko vierähtää sitä lukiessa. Nyt luen vielä yhden kirjan Latviasta ja sitten on saksalaisen romantiikan vuoro.

Teeman toinen elokuvafestivaali 2018

Teeman tämän vuoden toisen elokuvafestivaalin ohjelmistosta katselin aika monta elokuvaa, joista esitän seuraavaksi lyhyet itse tekaisemani luonnehdinnat:

Chevalier on kreikkalainen elokuva vuodelta 2015 kertoo mieshenkilöistä seilailemassa huvijahdilla jossakin Egemerellä. Miehet ottavat pelatakseen peliä, jossa he kaikki asettavat toiset kilpailijat arvojärjestykseen monenmoisissa asioissa. Olisi voinut olla hauskakin elokuva mutta ei ollut eikä kai ollut tarkoituskaan olla.

Kulmahammas on kreikkalainen elokuva vuodelta 2009. Siinä kolme aikuista nuorta asuu vanhempiensa kanssa isossa talossa syrjäisellä seudulla. Nuoriso ja heidän äitinsä eivät poistu taloa ympäröivän aidatun alueen sisältä vaan tekevät parhaansa viihdyttääkseen itseään keskinäisillä leikeillä. Isä käy työssä tehtaassa johtotehtävissä. Pari hullunkurista kohtausta, mutta aika vakavana säilyy. Ei imaissut mukaansa.

Mustang on turkkilainen elokuva vuodelta 2015. Viisi villintuntuista tytärtä joutuu kahnauksiin suojelevien kasvattajiensa kanssa. Alkupuoli on vallattoman humoristinen, mutta elokuva kääntyy ikävästi draaman puolelle.

Victoria on saksalainen elokuva vuodelta 2015. Espanjalainen nuori nainen käypi diskossa ja tapaa sen jälkeen kadulla neljä nuorta miestä, joitten seurassa hän joutuu vaaralliseen seikkailuun. Tässä on samantapainen draaman kaari kuin edellisessä turkkilaiselokuvassa: alku lupaa hauskuutta ja kohellusta, loppu kääntyy rikostarinaksi.

The Square on ruotsalainen elokuva vuodelta 2017. Sinänsä selväpiirteinen juoneltaan, mutta minulle tarkoitukseltaan epäselviksi jäävien juonen mutkien kautta etenevä kertomus nykytaiteen museon johtajasta, joka joutuu monien tahojen puntaroitavaksi. Tuli mieleen, että miksei voisi olla olemassa huumoritaiteen museota? Olisi jotain nähtävää niillekin, jotka eivät saa nykytaiteesta ihmeempiä irti.

Oppivuodet pariisilaisittain on ranskalainen elokuva vuodelta 2018. Nuori jannu Lyonista hakeutuu Pariisiin opiskelemaan elokuvataidetta. Hän saa mukavasti yhteyden opiskelutovereihinsa ja löytää asunnon, tutustuu kaupunkiin ja kokeilee oman elokuvan tekoa ja sitten porvarillistuu kuin poro. Oikeastaan elokuva kertoo aikuistumisesta. Elokuvan loppupuolella on lyhyydestään huolimatta hieno kohtaus, jota nimitän sukupolvikokemukseksi. Nuori ihminen tajuaa olevansa vain osa sukupolvien ketjua. Opettaja sanoo sivumennen hienon kommentin: ”taide voi tarjota hetken lohtua, muttei pelastusta”.

Cinema Paradiso on italialainen elokuva vuodelta 1988. Pikkukaupunkia muistuttavassa sisilialaiskylässä toimivan elokuvateatterin ja sen koneenkäyttäjien tarina. Tulipahan katseltua.

Taistelu Algeriasta on italialainen elokuva vuodelta 1965. Merentakainen Ranska elelee mielestään itseoikeutettua valloittajan elämää Alseeriassa, kunnes koittaa korvapuustin aika. Terroria ja sitä vastaan käytyä taistelua on kuvattu melko uskottavan tuntuisesti.

Keskustelu on yhdysvaltalainen elokuva vuodelta 1974. Muita tarkkaileva mies alkaa kärsiä tunnontuskista. Aika pitkästyttävää jaanausta.

Lauri Kettunen: Kahdeksan matkaa Vermlannin metsäsuomalaisiin

Kielitieteilijä Lauri Kettunen (1885 – 1963) julkaisi vuonna 1960 omakustanteena kirjansa nimeltä Kahdeksan matkaa Vermlannin metsäsuomalaisiin. Värmlantiin suuntautuneet murteen ja kansantarinoitten keruuta käsittäneet matkansa Kettunen teki vuosina 1907 – 1937. Kirjassa matkat tosin jatkuvat vielä tämän jälkeenkin, kuitenkin niinpäin, että Värmlannin ja Norjan metsäsuomalaisväki vierailee Suomessa, jossa heistä oli tullut kiinnostavia hahmoja, joista vielä saattoi aistia hiljaa hiipuvan suomenkielisen kansanrippeen saloseuduilla säilynyttä elämänmenoa. Rautalammilta tehdään sitten vastavierailu Vermlannin ja Norjan metsille.

Kirjassa kuvataan matkat aikajärjestyksessä. Kolme ensimmäistä Värmlannin reissua (ensimmäinen 1907 ja toinen ja kolmas 1909) ja sisältyvät jo Kettusen teokseen Tieteen matkamiehenä. Kolmannen ja neljännen matkan väliä kertyy Kettusen muuanne suuntautuneitten kielinäytteitten keruumatkojen vuoksi peräti 17 vuotta. Vuonna 1926 Kettunen saapuu tuttuun Juhoilan taloon odotettuna vieraana, tosin kovin kauan odotettuna. Metsäsuomalaistalossa, jota asustaa parvi Kettusta vanhempia sisaruksia, on suhtauduttu kielimieheen kuin sukulaiseen. Kaksi talon asukkaista oli jo poistunut muonavahvuudesta, samoin kuin Kettusen ensi matkallaan haastattelema, toisaalla asuva mies, noidan poika. Vähän kerrassaan nautitaan kahvia piistuvan puolella ja tunnelma ujuu entisiin uomiinsa.

Juhoilan talonväen lisäksi Kettunen jututtaa peninkulman päässä asuvaa Niittahon Jussia, joka itse hakeutuu puhutettavaksi ja juuri hän on se suomea puhuvan metsäsuomalaisen malli, jota sittemmin Suomessa kuljetetaan kansan ihmeteltävänä. Juhoilan Jussin ja Niittahon Jussin ohella erittäin tärkeä haastateltava on Kaisa Vilhunen. Hän on kertonut E. N. Setälälle ja nuorten naistutkijoitten joukolle oman versionsa Sampo-myytistä. Sammas on Kaisan mukaan moaliman tolppa, joka menee läpi pilvtaivaan ja tähttaivaan, kolmantena taivaana on ihetaivas eli kultataivas, iheherran asunto. Kettunen saa vahvistusta Setälän esittämiin teorioihin, jotka ovat varmasti pitkälti oikeita.

(Wikipediassa on hyvä artikkeli Sammosta, siinä huomioidaan myös muita vaihtoehtoja.)

Ajan kuluessa siteet haastateltaviin muuttuvat läheisiksi, Juhoilan talon väki vähenee, lopulta jäljellä on enää Jussi-isäntä. Kettunen hommaa hänelle Suomesta piian, toisenkin, kunnes Jussistakin aika jättää. Juhoilan talo jää tyhjilleen, ruotsalaistuneitten sukulaisten omistukseen. Mutta Niittahon Jussi kokee elämänsä ehtoossa, yli 80-vuotiaana kuuluisuuden, Jussi esiintyy norjalaisin voimin kuvatussa elokuvassa Finnskog og trollskap vuodelta 1956. Sen voi näköjään katsella NRK:n sivuilta netistä, jos on parempi nettiyhteys kuin minulla. Jussi pääsee Suomeen vuonna 1957, yöpyy Kettusen kodissa Helsingissä ja saa tavata presidentti Kekkosen.

Lisään vielä, että Kettusen keräämiä murrenäytteitä voi lukea litteroituina tieteellisellä tarkekirjoituksella teoksesta Suomen murteet I Murrenäytteitä (julkaistu vuonna 1930).

Luin tämän 156-sivuisen kirjan sillä tapaa, että ensimmäiset kolme matkaa luin kirjasta Tieteen matkamiehenä ja loput tästä teoksesta, jonka kirjastonhoitaja minulle vahingossa kävi hakemassa varastosta, kun olin lainaamassa Tieteen matkamiehenä -teosta lukeakseni liiviläisistä. Näitten sivujen lukemiseen minulta meni pari päivää. Olen nyt lukenut Lauri Kettusen kielenkeruureissuista kertovia kirjoja toista tuhatta sivua, mikä riittänee tällä erää.

Lauri Kettunen: Matkapakinoita ja muita muistelmia

Kielitieteilijä Lauri Kettusen (1885 – 1963) matkakertomusten ja muitten muisteloitten sarjan kolmas osa kattaa vuodet 1925 – 1960 ja se on nimeltään Matkapakinoita ja muita muistelmia. Kirja ilmestyi vuonna 1960 omakustanteena. Samana vuonna ilmestyi pelkästään matkoista Värmlannin metsäsuomalaisten tykö kertova kirja (sekin omakustanne), mutta siitä tuonnempana.

En tiedä osaako Kettunen näissä muisteloissaan kertoa itsestään siten, että hänestä syntyisi lukijalle helposti avautuva kuva. Kettunen vaikuttaa ajautuvan kerta toisensa jälkeen ristiriitoihin toisten tieteentekijöitten kanssa. Syytä siihen lukija voi arvailla, joskin Kettunen osoittaa syyttävän sormensa määräävään asemaan päässeitten voimakastahtoisten kollegoittensa suuntaan. Tämä teema kirjassa nousee loppua kohden yhä vahvemmin esiin, eikä se tee lukemisesta keveämpää eräitä hilpeitä ja meheviä sohaisuja lukuunottamatta.

Kettunen onnistuu silti antamaan tutkimusreissuistaan elävän tuntuisen kuvan. Tosin jäin pohtimaan, kertoiko Kettunen sittenkään ihan kaikkea. Ensimmäisessä muisteloteoksessaan Kettunen on matkoillaan liikkeellä pääosin ilman seuraa. Toisessa kirjassa hänen seuraansa liittyy virolaistutkija. Tässä kolmannessa osassa matkaseurana on usein kaksikin tutkijaa. Neuvostoliittoon vepsäläisiä tutkimaan kesällä 1934 matkusti hänen seuranaan kaksi suomalaista tutkijaa. Lisäksi Neuvostoliitto täydensi seuruetta kahdella henkilöllä: inkeriläisellä oppikirjanlaatijalla ja syntyperältään virolaisella museon etnografisen osaston johtajalla, molemmat kommunisteja. Mitkä lienevät neuvosto-oppineitten tehtävät kaiken kaikkiaan olleetkaan? Ja mitkä suomalaisten...?

Suomen hallituksen salaisissa ja epävirallisissa rauhantunnustelutehtävissä Kettunen käväisi talvisodan aikana Virossa, jonne hän matkusti Tukholman ja Riian kautta. Vaisuissa ja pahaenteisissä tunnelmissa eläneessä Virossa Kettunen tapasi maan korkeita vaikuttajia ja kertoi sitten Suomeen palattuaan keskusteluistaan Paasikivelle. Kenties vieläkin vaarallisempi matka lankesi Kettusen osaksi, kun hän Budapestista käsin kevättalvella vuonna 1942 vieraili saksalaisten valtaamassa Belgradissa. Junamatkan tunnelmaa painosti pelko paikallisen vastarintaliikkeen hyökkäyksistä. Vauhtia ja vaarallisia käänteitä sisälsivät myös kotimaan murteenkeruumatkat: Kettunen kuvaa kirjassa onnettomuutta moottoripyörällä, pelastumista palavasta talosta ja monenmoisia autohavereita. Hän vierailee myös vankiloissa kulkematta lähtöruudun kautta haastattelemassa eri murrealueitten vankeja, he kun ovat visusti paikalla pysyviä kielenoppaita. Myös kunnalliskodit toimivat tässä tarkoituksessa, Kirvun kunnalliskodissa Kettunen on haastatellut mummoni mummoa kesäkuussa 1930. Hyvä, Mari!

Latviassa, Liivinrannalla asuvan pienen liiviläisväestön asia oli Kettuselle tärkeä. Vaikuttaa siltä, että siinä vaiheessa, kun Kettunen sai kielitieteellisen työnsä liiviläisten parissa valmiiksi, hän vissiin ”luovutti” heidän auttamisensa muille tahoille eikä osallistunut Latvian valtion ja suom.-ugr. heimokansojen yhteistyöllä rahoitetun Liiviläisten talon vihkiäisiin vuonna 1939. Peruskiven muurauksessa hän oli sentään ollut mukana. Liiviläisten tarina on sen verran kiehtova, että lainasin jo aiheesta vielä pari muuta kirjaa.

Kuten sanottu, Kettunen sai mielestään kamppailla yliopistourallaan esimiehiään ja kollegoitaan vastaan. Tämä tuntuu erittäin masentavalta. Luulisi tieteen tekemisen olevan totuuden etsimistä eikä valtataistelua tai väittelyä siitä kenen näkemys on enemmistön mielestä oikeampi. Kirjassa on lukuisia ikäviä esimerkkejä siitä miten Kettusen sanojen mukaan ”kulissien takana intrigoiden – yritetään lamauttaa epäsuosiossa olevien miesten pyrkimyksiä.” Oheistan mahdollisen lukijan nähtäväksi lievästi sensuroimani katkelman tekstistä:

Kerran H. minulle vihapäissään kivahti: ”Sinä et ole mikään tiedemies, vain keruutyösi ansiosta olet päässyt professoriksi” ja lisäsi vielä: ”Se on yleinen käsitys”.

Kettusen oman näkemyksen mukaan monet tiedemiehet tekevät tutkimustyötä tutkijankammiossaan kehitellen teorioitaan ulkoistamatta itseään tutkittavan kansan pariin. Kettusesta näin ei todellakaan voi väittää. Ja onhan toki Kettusella ystäviäkin tiedemaailmassa. Ensimmäisessä osassa hän kokee tukijakseen Heikki Paasosen, tässä osassa tärkeä taustavoima vaikuttaa olevan Artturi Kannisto, ugristeja molemmat.

Kirjassa on 437 tekstisivua, hakemisto, sisällysluettelo ja 90 kuvaa. Lukeminen vei minulta reilun viikon elämästäni. Nyt on selkä kipeytynyt vähäisen liikunnan takia. Voi miuta! Mutta alkaa olla jo tuhat sivua Kettusta luettuna.

Lauri Kettunen: Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä

Kielitieteilijä Lauri Kettunen (1885 – 1963) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun jatko-osan muistelosarjaansa, jossa hän käy läpi matkoja, joita hän tieteen harjoittajana teki Suomen lähialueilla ja Unkarissa. Tämä toinen osa – Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä on saanut alaotsikokseen Murrosvuodet 1918 – 1924. Kirjassa kuvataan Suomen sisällisodan lopputapahtumia, Viron itsenäistymistaistelua, Tarton yliopiston toiminnan käynnistämistä virolaisin voimin ja Kettusen oman yliopistouran menestyksiä ja vastoinkäymisiä. Matkoja Kettunen tekee varsinkin Latviassa sijaitsevaan Liivinrantaan, jossa hän tallentaa sanastoa ja kertomuksia alueella yhä harvalukuisempina eläneiltä suomen kielisukulaisilta, liiviläisiltä.

Niin kiinnostavaa kuin Tarton virolaisten voimin ylläpidetyn yliopiston vuonna 1919 uudellensa käynnistynyt toiminta voi ollakin yliopistoa tuntevalle, oli siitä lukeminen minulle aikamoista tervanjuontia. Professuureista kilpaillaan, Kettunen onnistuu junailemaan itselleen itämerensuomalaisten kielten professorin pestin. Hieno homma. Kirjan lopussa Kettunen joutuu huomaamaan, että paluu Suomeen ei ole ainakaan Turun tuomiokirkossa kuulutettu. Kirjan lopussa Kettunen äityy sanailemaan peräti katkeransävyisesti:

Mutta jos ei lukijan kanssa enää tavattaisikaan, niin antaisin, pojat, sellaisen neuvon, että jos tahdotte helposti päästä eteenpäin tieteen tiellä ja säästyä ikävyyksiltä, älkää ryhtykö vahvempaanne vastaan tai menkö heikomman puolelle, sillä se kostetaan.

Kettunen viittaa tuossa alussa siihen, että kustantaja ei ollut aluksi halukas jatkamaan Kettusen muisteloitten sarjan julkaisemista. Tilanne kuitenkin muuttui myöhemmin ja vuonna 1960 ilmestyi kolmas osa, jonka esipuheessa tämä kustantajan tenä selostetaan.

Kirjan valoisinta muisteloa edustaa käynti Unkarissa vuonna 1922. Mutta antoisin ja minun eniten odottamani osa ovat vierailut Liivinrannassa. Niitä riittikin sitten kaikkiaan yhdentoista matkan verran, joista matkoista tässä kirjassa kuvattuna aikana tapahtui kolme. Liivinranta on pieni kulmaus Riianlahden (aikoinaan Liivinlahden) eteläisen rannan läntisessä laidassa sekä Irbensalmen eteläpuoleisella rannikolla. Siellä kuuluu vieläkin asuvan liiviläisiä, mutta äidinkielenään liiviä puhuvia ei wikipedian mukaan enää ole jäljellä. Liivinrannan luonnosta ja asukkaitten toimeentulosta Kettunen kirjoittaa mm. seuraavasti:

Tämä talo eli, kuten melkein kaikki liiviläiset, kalastuksesta, miltei vain lestan eli pikkukampelan nuottapyynnistä sekä sen ohella muutamista lehmistään ja hiekkaisista peltotilkuista, erikoisesti perunamaista, joita lannoitettiin myös meren mudalla.

Kettunen matkusti ensi kertaa Liivinrannalle nuoren virolaisen tutkijan, oman oppilaansa, Oskar Looritsin kanssa. Siinä missä Kettunen itse oli kiinnostunut tallentamaan liivin kieltä sen vaihtelevissa muodoissa: sanasto, taivutusmuodot, ääntäminen, oli Loorits innostunut kansantietoudesta, lauluista ja saduista. Tämä intressien eroavaisuus saattoi aiheuttaa jännitteitä tieteilijöitten välillä, lisäksi Kettunen kertoo heidän olleen luonteiltaan jyrkkiä ja suorasukaisia. Kettunen viittaa oppilaansa kohdalla leikkisästi sanontaan, jossa muna yrittää olla viisaampi kanaa. Niinpä osaksi ajasta kaksi tieteilijää jakaantui eri taloihin työtään tekemään.

Liiviläiset pitivät tutkijoista, heistä käytettiin kunnioittavaa nimitystä izand. Mutta eivät tutkijat tietenkään kaikkea liiviläisistä tienneet, mikä herätti hymyilyä. Liivinrannan niemennipukassa sijaitsevan Kuolkan kylän nimen Kettunen arveli olevan sukua sekä suomessa että virossa tunnetulle sanalle kolkka. Paikallinen kielenopas oli kuitenkin eri mieltä:

Hän tiesi paremman selityksen, ikuistipa tietonsa fonografiinkin. Kun näet liiviläiset olivat muinoin tapelleet saksalaisten kanssa, oli yksi liiviläinen nuijinut vähitellen kuusi pakenevaa saksalaista, ja kun viimeinen oli ennättänyt pitkin rantaa niemen kärkeen, oli liiviläinen hänetkin kolauttanut huudahtaen kuol ka, kuole kanssa! – kas siitä muka Kuolka oli saanut nimensä!

Lukemassani teoksessa on 249 sivua, lukuisia kivoja valokuvia ja lopussa kartta, joka nostaa Liivinrannan ja edellisen kirjankin vepsäläis-, vatjalais- inkeriläis- ja setukaiskyläin sijainnin lukijan nähtäville.

Lauri Kettunen: Tieteen matkamiehenä

Kielitieteilijä, professori Lauri Kettunen (1885 – 1963) kirjoitti matkoistaan itämerensuomalaisten kansojen pariin vuonna 1945 julkaistun muisteloteoksen Tieteen matkamiehenä. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja kattaa hänen matkoistaan Kaksitoista ensimmäistä retkeä 1907 – 1918.

Jo vuosiluvuista voi päätellä, että mistään pikku piipahduksista ei ollut kysymys. Kettusen kuvausten perusteella tuon ajan matkustaminen tuntuu minusta vaativalta seikkailulta, jossa pitkäkestoisen matkustamisen vuoksikin oli viisainta viipyä perillä hyvän aikaa, kielentutkija Kettusen tapauksessa kuukausia kerrallaan. Kettusen matkakertomukset etenevät aikajärjestyksessä, vaikka ne muisteloita ovatkin. Muisti saa paikoitellen apua vanhoista muistiinpanoista, kirjan loppuvaiheen vierailuissa vepsäläisten luona puheenvuoro siirtyy päiväkirjamerkinnöille.

Kirja alkaa käynnistä professori E. N. Setälän luona. Setälä suosittelee nuorelle opiskelijalle matkaa Ruotsiin, Värmlannin (kirjassa Vermlanti) metsäsuomalaisia tapaamaan. Tätä ennen professori Kaarle Krohn on ohjannut Kettusta opettelemaan viron kieltä. Yön yli mietittyään Kettunen päättää matkustaa Värmlantiin, hän saa Setälän lupauksen mukaan myös yliopistolta avustusta matkaansa varten. Paitsi matkoja ja niitten sattumuksia, Kettunen kuvaa kirjassaan myös tutkijapiirien keskinäistä kakunjakoa, eikä hän aina kätke kärjekkäitä kommenttejaan. Syntyy se vaikutelma, että kielentutkijat olivat jakaneet itämerensuomalaiset kansat omiin marikkoihinsa, joihin toisia tutkijoita ei aina toivottu.

Kettusen kokemus Värmlannin metsäsuomalaisten keskuudessa osoittautuu antoisaksi. Hän solmii lämpimät suhteet Juholan talon väkeen. (Kirjassa talon nimenä on Juhoila, paitsi talon väen itsensä kirjeissä!) Alkaa kirjeenvaihto, jonka perusteella Kettuseen on suhtauduttu kuin sukulaispoikaan. Mutta Kettunen on kiinnostunut myös Virosta. Ensi käynnillä hän luo suhteita paikalliseen oppineistoon ja tutustuu maahan.

Toiselle matkalle hänelle osoitetaan tutkimuskentäksi Kodaveren murre, jota puhuttiin Peipsi-järven rantaseuduilla. Riittävän tutkimusaineiston saavuttamiseksi Kettunen kartoittaa Kodaveren murrealueen ja käy vieläpä keräämässä tietoa murrealueeseen rajautuvien alueitten murteesta. Tutkijana toimiessaan hän ei kysele ihmisiltä niitä näitä, vaan kerää murretta sana sanalta ylös taivutusmuotoineen. Kuten olettaa sopii, kaikki kansan keskuudessa eivät tätä noin vain ymmärrä, eivätkä kaikki puhu puhdasta murretta. Kettunen etsii kielenoppaikseen henkilöitä, jotka ovat mieluiten asuneet samoilla seuduin koko ikänsä ja jotka lisäksi ymmärtävät heidän yhteisen vaivannäkönsä merkityksen. Tässä hänellä on kertomansa mukaan toisinaan hyvää, toisinaan vähän kehnompaa tuuria.

Kodaveren murrealue on lähellä setukaisten asuinseutuja, joten Kettunen ulottaa retkensä myös sinne. Hän liikkuu hiihtäen mikä herättää virolaisväessä ihmetystä. Kuvaus hiihdosta Peipsi-järven lahtien yli kevättalvella jäitten risahdellessa käy ihan kaunokirjallisuudesta. Viron jälkeen on vuorossa Inkeri, jossa Kettunen kerää sanastoa vatjalaisilta. Sen jälkeen ovat vuorossa Äänisjärven eteläpuoliset vepsäläiset. Kettusen vieraillessa vepsäläisten luona tapahtuu Venäjällä bolshevikkien vallankumous ja Suomikin itsenäistyy, mutta lyhyen kotona käväisyn jälkeen tutkija lähtee vuodenvaihteessa 1917 – 1918 uudelleen vepsäläisten luo ääntä vahalieriöille tallentavan fonografin kanssa. Tästä pieni katkelma päiväkirjasta 25.2.1918:

Vieläpä sana Darjasta. Hän oli hauska runollinen mummo, joka vähällä ystävystyi yhteisestä harrastuksestamme ja hyväili hellien fonografin alumiinitorvea: Rjaha sä kurkuinje, oi sinä hopeakurkku! (Hyväillessä muuten taaskin rjaha, vaikka muuten raha.)

Kettunen huomasi, että vepsäläiset liudensivat sanojaan ikään kuin venäjää muistuttavaksi hellitellessään, esim. lapsille. Varsinaista kielitiedettä Kettunen ei ole kirjaansa liiaksi sisällyttänyt, sen vuoksi sitä pystyykin lukemaan kuka tahansa.

Suomen sisällissodasta Kettunen lukee vähän kerrassaan Venäjälle saapuvista Suomen lehdistä vasta helmikuun puolivälissä. Lehdissä olevat tiedot huolestuttavat häntä – sitä paitsi paikallinen väki luulee häntä toistuvasti saksalaiseksi vakoojaksi, sodan ei näet tiedetä loppuneen, vaikka seudulta sotaan lähteneistä monet on jo kotiutettu. Maaliskuun puolivälissä Kettunen palaa Pietarin kautta kotimaahan. Kirja loppuu tähän, mutta tapahtumia sen jälkeen kuvataan kahdessa matkakirjassa, jotka olen hankkinut jo lainaan Kuopiosta.

Kirjassa on 410 sivua + sis.luettelo, takakannessa kaunis lainauskortti vuodelta 1945. Lainasin kirjan 26.10.2018 ja nyt se on sitten luettu. Olen jo vähän selaillut jatkoa... Niin, sekin vielä, että Kettunen oli Kuopion yhteiskoulun oppilaita kuten sittemmin ketjukolaajakin. 

Kiitokset Jorma Jormitolle jälleen kerran hienosta lukuvinkistä!

Rob Searsin huumorikirja Putinista

Vuonna 2018 Englannissa julkaistu teos Vladimir Putin – Life Coach by Rob Sears ilmestyi vuonna 2018 Anna Tuomikosken suomentamana nimellä Vladimir Putin: Menestyvän johtajan opetukset. Sain kirjan varhennettuna isänpäivälahjana tyttäreltäni, joka vieraili täällä Savossa pyhäinpäiväviikonloppuna. Kiitos kirjasta, tämä on sopivan lyhyt ja kepeälentoinen teos, niin että se tuli nopsasti lukaistua aamuisin, kun muut nukkuivat vähän pitempään. Hauskat piirroskuvat kirjaan teki Tom Sears. Kirja on laadittu elämäntapaoppaan tapaan ja vaikka se tihkuu auringonlaskunpunaista propagandaa, on se ehken viisainta ottaa huumorin kannalta.

Alussa on lyhyt testi, josta lukija voi päätellä, onko hänessä jo valmiiksi mitenkä paljon Putinin ominaisuuksia. Olen testin mukaan melko tasapainoinen, Putinin ominaisuuksia löytyy sen verran, että kirjan lukemisesta saattaa olla minulle hyötyä. Testin jälkeen kirjassa hahmotellaan kullakin aukeamalla kuvan ja tekstin avulla jotakin Putinin ominaisuutta, jota lukija voi kehittää itsessään ja siten saavuttaa paremmat asemat joko työpaikallaan tai naapurustossa tai vaikka kotioloissa.

Minua puhutteli varsinkin paraatin järjestäminen kotikadulla. Harmittaa kun autossa ei ole vetokoukkua. Peräkärrin saisi varmaan lainattua jostain, siihen voisi sitten lastata uljuuspatteria kyytiin (esim. kolan, lumilapion, uuden pistolapion, rautakangen, haravan, pensassakset, katuharjan, puutarhaletkun ja kasteluvesisaavin). Ruohonleikkurin voisi kiinnittää narulla peräkärrin perään. Vaimo voisi kuvata, kun minä ajaisin kotipolun päästä päähän muutamaan kertaan. Minut voisi myös kuvata ottamassa paraatia vastaan – sen ei tarvitsisi tapahtua paraatin aikana, pieni lavastus varmaan kuuluisi asiaan.

Toinen mielenkiintoinen huomio oli kirjan alkupuolella George W. Bushin esittämä arvio Putinista. Bush oli katsonut Putinia silmiin ja päätellyt sen perusteella, että Putiniin voi luottaa. Tästä haluan oheistaa luettavaksi pienen katkelman:

Condoleezza Rice muisteli myöhemmin kirjassaan No Greater Honour, että Bush oli mennyt halpaan: ”Emme koskaan päässeet vaikutelmasta, että presidentti oli naiivisti luottanut Putiniin ja joutunut sitten petetyksi.” (Asiaa ei juuri auttanut, että Bush alkoi viitata uuteen ystäväänsä lempinimellä Pootie Poot.”)

Tästä tulee mieleen, että jossain määrin Putin on kulloisenkin katsojan silmissä. Joskus kenties jopa silmillä, vaikka venäläisethän käyttäytyvät kovin kohteliaasti. Tietenkin nykyinen epäsopu Lännen ja Venäjän välillä johtuu ennen muuta siitä, että Venäjä miehitti Krimin ja käy epäsuorasti jonkinmoista sotaa Donbassin alueella Ukrainan joukkoja vastaan. Ja kun vielä ampuivat sen turistilentokoneen alas, sitä Venäjän kannattaisi pyytää anteeksi, luulen että sekin jo auttaisi sovunhieronnassa. Tämän kirjan esitystapa on Venäjän presidenttiä leimaava, olkoonkin, että huumorin varjolla. Erityisempiä naurunpurskauksia kirja ei aikaan saanut, eniten hupia tarjosi kuvitus. Kuvissa arkielämän tilanteilla leikitellään hauskemmin kuin mihin tekstin puolella Putinia arvostelevalla pilailulla ylletään.

Kirjassa on 156 sivua. Sen lukemiseen kului pari sumean onnellista aamupäivää.