Mary Shelley: Frankenstein

Englantilainen Mary Shelley (1797 – 1851) julkaisi vuonna 1818 kirjan nimeltä Frankenstein or, The Modern Prometheus. Kirjan suomensi Paavo Lehtonen vuonna 1973 nimellä Frankenstein – Uusi Prometheus. Kirjan lopusta löytyvät suomentajan jälkisanat, joissa pohdiskellaan kirjan innoittajia ja sen aikaansaamia vaikutuksia kauhu- ja tieteiskirjallisuudessa.

Prometheus oli kuulemma kreikkalaisen mytologian heppu, joka loi savesta ihmishahmon ja herätti sen henkiin taivaasta varastamansa tulen avulla. Prometheukselle ei käynyt hyvin vaan ylijumala Zeus kahlehti hänet kallioon ja antoi kotkan nokkia Prometheuksen maksaa. Shelleyn romaanissa nuori ja intohimoinen tutkija, Victor Frankenstein Genèven kaupungista, saa päähänsä ratkaista elämän luomisen salaisuuden. Hän opiskelee luonnonfilosofiaa (noin nimitettiin luonnontieteitä kirjan syntyaikoihin) Ingolstadtin yliopistossa Saksassa. Hämmästykseksi ja kauhistukseksi itselleenkin hän todella keksii miten luoda elämää kuolleitten kudoksia hyödyntämällä. Oman opiskelija-asuntonsa ullakolla sijaitsevassa laboratoriossa Frankenstein herättää henkiin suurikokoisen, rujon ihmishahmon. Uusi luomus on luojansa mielestä niin järkyttävä, että tutkija Frankenstein menee pois tolaltaan ja sairastuu hermokuumeeseen. Seuraa merkillinen sarja tapahtumia, joitten aikana kotka nokkii niin Prometheusta kuin hänen luomistyötään.

Luin kirjan osana scifi-haastettani. ”Hullu tiedemies” tuntuu tässä ihan sopivasti liioitellulta ilmaisulta. Varmasti monikin tutkija on tutkimuksensa tuloksia tarkastellessaan joutunut pohtimaan mitä tulikaan keksityksi. Sikäli luonnontiede ilman filosofiaa tai moraalia voi johtaa arvelluttaviin tilanteisiin. Tuskinpa varhaiset atomientutkijatkaan aavistivat, millaisia ydinvoimaloita heidänkin tutkimuksiaan hyödyntäen pystyyn rykäistään. Kirjan ansiona voidaan kai pitää sitä, että se jo tieteen kehitysharppauksen alkuvaiheissa asetti esiin kysymyksen siitä, voiko tiede kehittyä nopeammin kuin ihmiselle ja ehkä koko maailmalle on hyväksi. Toisaalta tällaista asennetta voi myös helposti nimittää muutosvastarinnaksi.

Kirjan tyyli ei minuun oikein myönteisellä tavalla iskenyt. Luonnehtisin sitä negatiivisten asioitten, kuten yksinäisyyden, vaikeuksien, tuskan, itsesäälin, itsesyytösten, epätoivon, pelon, katkeruuden ja vihan tunteiden pitkäkestoiseksi kirnuamiseksi, jossa vain siellä täällä oli miellyttäviä ihmiskuvauksia tai kauniita maisemia yleisen toivottomuuden sekaan ripoteltuina. Kerronta on kovin kuvailevaa ja kaunopuheista, enkä oikein viehäty sellaisesta. Oikeastaan käynti Chamonix'ssa ja salamointi Genèven-järven yllä olivat minusta kirjan miellyttävimmät kohdat. Ripeästi etenevien tapahtumien kuvausta kirjalta ei kannata odottaa.

Kirjassa on 252 sivua ja lueskelin sitä työmatkoilla ja kotona kymmenisen päivää.

Agatha Christie: Hiirenloukku

Maailmankuulu salapoliisikirjailija Agatha Christie kirjoitti myös lyhyitä salapoliisikertomuksia, jotka julkaistiin englanniksi nimellä Three Blind Mice and Other Stories tai The Mouse Trap and Other Stories ilmeisesti vuonna 1948. Suomeksi tarinat ilmestyivät kirjassa nimeltä Hiirenloukku – kahdeksan rikoskertomusta vuonna 1977. Pääosan suomennoksista teki Kirsti Kattelus. Tuija Räsänen ja Satu Mononen suomensivat kumpikin yhden kertomuksen.

Aikoinaan olin maksanut pehmeäkantisesta pokkarista 30 markkaa. Muistaakseni en ollut sitä lukenut ennen tätä. Nytpä on sekin sivistyksen valkoinen läikkä saanut ketjukolaajan rasvaiset sormiprintit jälkipolvien kauhisteltavaksi.

Itse kirjan tarinat lienevät tyyliltään tuttuja kaikille Poirotia ja Miss Marplea tv:stä katselleille, vaikka eivät koskaan olisi mitään heidän seikkailuaan lukeneetkaan. Kirjassa ratkovat rikoksia molemmat hahmot. Silti pisin kertomus, kirjan nimitarina ”Kolme sokeaa hiirtä”, ratkeaa ilman heidän harmaita aivosolujaan ja neulepuikkojaan. Jostain minulle mysteeriksi jäävästä syystä tarinaa on Hiirenloukku-nimisenä näytelmänä esitetty vuosikausia Lontoossa eräässä teatterissa. Taisin muuten vahingossa kulkea sen teatterin ohitse, kun kerran piipahdin Lontoossa. Kieltämättä kyseessä on hyvin perinteinen salapoliisitarina, jossa lukijan pitää arvata epäillä sitä, joka vaikuttaa vähiten todennäköiseltä syylliseltä. Ehkä juuri tästä syystä arvasin syyllisen jossain puolen välin paikkeilla. Tosin kun nyt muistelen tarinaa, en jaksa millään muistaa, miksi hän oli murhat tehnyt, eikä se oikeastaan paljon kiinnostakaan. Kaikissa tarinoissa ei sentään murhata, mistä kirjailija saa minulta täydet pongot.

Jos jotain väkinäistä paremmuusjakoa yritän tähän väkrätä, niin ehkä ne Miss Marple -tarinat maistuivat minulle vähän paremmin kuin Poirotit. Mutta mitään selkeää syytä en osaa sanoa. Luultavasti kyse onkin siitä, että tämän kirjan Marple-tarinat nyt vain sattuivat miellyttämään minua enemmän. Varsinkin tykkäsin tarinoista ”Mittanauhamurha” ja ”Täydellisen palvelijan tapaus”. Niistä löytyy muutama herkullinen henkilöhahmo kevein, taitavin vedoin kuvattuna. Poirot-tarinan ”Huoneisto neljännessä kerroksessa” muistan nähneeni tv:stä ja siitä muistin kyllä juonenkin melko tarkkaan.

No, siinähän tuota tuli juttua. Kirjassa on 224 sivua ja luin sitä noin viikon työmatkoilla ja ruokatunnilla sekä eilen krapulassa kotioloissa.

Jane Austen: Uskollinen ystävänne

Englantilainen Jane Austen (1775 – 1817) kirjoitti aikansa romanttisen kirjallisuuden tyyliä mukailevia ja piikitteleviä kertomuksia, joissa tapahtumien etenemistä seurataan päähenkilöitten toisilleen lähettämien kirjeitten kautta. Nämä kertomukset suomensi Inkeri Koskinen ja ne ilmestyivät kirjana vuonna 2007. Kirjan alusta löytyy suomentajan laatima esipuhe.

En ole lukenut mitään muuta Jane Austenin kirjaa, joten en osaa sanoa, millaisia hänen pääteoksensa, kuten ”Ylpeys ja ennakkoluulo” tai ”Järki ja tunteet”, mahtavat olla. Tämä kertomuskokoelma joka tapauksessa tekee melkoisen vaikutuksen. Se sisältää huumoria, jonka avulla kirjailija kykenee uittamaan lukijansa kaamean peilikuvan eteen: peilikuvassa lärpättää itsekeskeinen, omahyväinen ja omia etujaan edistävä henkilö, joka pitää toimintaansa ilman muuta hyväksyttävänä ja peräti mallikelpoisena. Tarinoitten hyvikset kuvataan jähmeäkäytöksisinä, hyväuskoisina ja helposti vahvemman tahtoon taivuteltavina. Niinpä hyvien hahmojen käteen jääkin ei-mitään tai joitakin rippeitä, jotka eivät vahvatahtoiselle ja sanavalmiille (lue: häikäilemättömälle) sankarille kelpaa. Sankareitten kirjeet koostuvat lähinnä itsekehusta, juoruilusta ja juonittelusta. Hahmot eivät ole rakastettavia vaan pikemminkin naurettavia, mikä seikka ei valitettavasti vähennä heidän tuhovoimaisuuttaan. Kuva on hyvin uskottava ja kammottava samalla kertaa. Silti mehevä kerrontatapa sai minut aika ajoin nauraa hörähtelemään.

Tarinan nimeltä ”Rakkaus ja ystävyys” Austen oli kirjoittanut jo 14-vuotiaana. Se sisältääkin ehkä räikeintä parodiaa aikansa rakkauskirjallisuudesta. Parhaimmat näistä neljästä kertomuksesta ovat kuitenkin viimeiseksi sijoitetut ”Lesleyn linna” ja ”Lady Susan”, jälkimmäistä voi laajuutensa vuoksi pitää kirjeromaanina. Kirjailija ei ollut jostain syystä koskaan julkaissut ”Lady Susania”, mutta nyt senkin voi lukea vaikka suomennettuna. Suomennokset muuten ovat erinomaisia. Kieli on helppolukuista, joskin kirjeissä on tietenkin säilytetty niitten koukeroinen ilmaisu, jolla on epäilemättä oma tarkoituksensa – eli kuten Lady Susan sen niin oivallisesti ilmaisee:

”Teeskentelemättömyys ei käy rakkausasioissa laatuun”.

Lady Susan on koketti, hiljattain leskeksi jäänyt, varaton, hurmaava nainen, joka kykenee sovittamaan olemuksensa, käytöksensä ja sanansa kuhunkin tilanteeseen niin hyvin, että tuppaa yleensä saamaan tahtonsa läpi – varsinkin miessukukunnan parissa. Hän on koko ajan selkeän tietoinen tavoitteistaan ja käyttää ihmisiä hyväkseen muitta mutkitta. Lady käy avointa ja kerrankin teeskentelemätöntä kirjeenvaihtoa lontoolaisen ystävänsä rouva Johnsonin kanssa, kirjoittaen eräästä sulhasehdokkaastaan mm. näin:

”Noin helposti ohjailtavissa tunteissa on jotain miellyttävää; ei että kadehtisin niitä häneltä tai mistään hinnasta tahtoisin sellaiset itselleni, mutta ne ovat hyvin käytännölliset kun haluaa vaikuttaa toisen tahtoon.”

Kirjenovelli ”Lesleyn linna” kertoo tarinan skotlantilaisen linnan tyttäristä heidän elämänsä käännekohdassa. Tyttäristä neiti Margaret Lesley käy kirjeenvaihtoa neiti Charlotte Lutterellin kanssa. Näin sydämellisesti Margaret purkaa tuntojaan ystävälleen:

”Kuinka usein olenkaan toivonut, että minulla olisi yhtä vähän ulkomuodon kauneutta kuin sinulla, että vartaloni olisi yhtä kömpelö, kasvoni yhtä sulottomat ja olemukseni yhtä epämiellyttävä kuin sinun! Mutta voi, kuinka epätodennäköinen niin toivottava tapahtuma onkaan. Minulla on jo ollut isorokko, joten minun on alistuttava onnettomaan kohtalooni.”

Kirjassa on 230 sivua ja luin sitä kuukauden. Se seurasi uskollisesti mukanani lomamatkalla, työmatkoilla ja ruokatunneilla, kunnes lopettelin luennan olohuoneen nojatuolissa elokuisena lauantaipäivänä.

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Suomalaisen scifi- ja fantasiakirjailijan Johanna Sinisalon (s. 1958) novellikokoelma sisältää tarinoita vuodesta 1985 aina kirjan julkaisuajankohtaan vuonna 2005. Yhtä lukuunottamatta novellit ovat esiintyneet jo aiemmin eri julkaisuissa.

Tarinoitten aihepiiri ja tapahtumapaikat vaihtelevat, mutta missään ulkoavaruudessa kirjassa ei seikkailla. Useimmiten pysytellään Suomessa, usein myös nykyaikaa muistuttavalla aikakaudella. Kirjan takakannessa nostetaan esiin tarinoihin sisältyvä myytillinen viritys ja kieltämättä jotkut novellit muistuttavatkin kaupunkilegendoja. Näin esimerkiksi ensimmäinen tarina ”Lukko”, erinomaisen onnistunut ”Etiäinen” tai hieno vaellustarina ”Grande Randonnée”. Kaikkien osalta tulevat mieleen sekä kummitusjutut että maaginen realismi (mitä se sitten lieneekään).

Joissakin novelleissa kolkko aihe syö minunlaiseni lukijan mielenkiintoa. Tarinoista tässä mielessä ”häiritsevimpiä” olivat minulle ”Tango merellä” ja ”Baby Doll”. Sen sijaan novelli ”Hanna” herätti kyllä kiinnostukseni. Luin sen kuvauksena vahvasti empaattisesta sosiopaatista. Olentojen välinen henkinen yhteys on aiheena novelleissa ”Transit”, ”Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt” ja ”Metsän tuttu”. Kaksi jälkimmäistä hyödyntää samaa, kirjailijan itsensä kehittämää myyttiä tsirnikasta, pohjoisen kansan kyvystä telepaattiseen vaikuttamiseen.

Pidempää tarinaa ”Me vakuutamme sinut”, jossa liikutaan mainostoimiston maailmassa – ja ennen pitkää myös myyttien maailmassa – kirjailija tuntuu pitävän itse työtapojen osalta vanhentuneena, mutta minunlaiseeni lukijaan kaikki tekniset jutut kyllä menevät ihan täydestä vaikka höyrykoneilla faxailtaisiin. Niminovelli ”Kädettömät kuninkaat” sijoittuu tulevaisuuteen, outoon, tuntemattomaan aikaan jonkinlaisen maailmanlopun jälkeiseen elämään. Novellin tunnelma on kiehtova ja tarinan olisi toivonut jatkuvan hieman pitempään.

Kirjan viimeinen novelli ”Yhdeksän ruukkua” kertoo ruukkuihin suljettujen kirjakääröjen kautta tarinan Yeshua Nasaretilaisesta ja ihmisistä hänen ympärillään. Kirjailija ei ole voinut vastustaa kiusausta rakentaa novellista salapoliisikertomusta kaavalla ”miten-se-oikein-tehtiin”. Siitä huolimatta minuun vetosi tosi vahvasti novellin eroottis-hengellinen meiningforssi, josta lopuksi pieni näyte:

Sitä hän tarvitsi, vain sitä, ja se sana oli minussa.

Kaiken alussa on sana.

Se oikea ihana pelko, jumaluuden tuntu, henkien pohkeet kupeillamme; tieto siitä, että meitä ohjaavat meitä vanhemmat, meitä viisaammat.

Hänen silmissään ja sisuksissaan ja lanteissaan oli se oikea tyhjyys ja tarve jonka vain jumalat voivat täyttää.

Kirjassa on 366 sivua ja lueskelin sitä reilun kuukauden.

Unkarin lyyra – unkarilaista lyriikkaa keskiajalta nykyaikaan

Vác. Kalvinistinen kirkko.

Kirjastotädin avustuksella löysin kirjastosta antologian, joka sisältää vanhempaa unkarilaista runoutta. Kirjan toisessa alaotsikossa teosta kuvataan seuraavasti: Unkarilaisten asiantuntijain valikoimasta aineistosta toimittanut ja suomeksi runoillut Toivo Lyy. Kirja julkaistiin vuonna 1970 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana.

Unkarin lyyra on omistettu Unkarin uljaalle kansalle. Vaikuttaa siltä, että tämä seikka on huomioitu jo runoja valikoitaessa. Varsinkin vanhemmat runot sisältävät laajoja, ylistäviä kuvauksia Unkarin kansallisista suurmiehistä. Usein runoissa myös valitetaan Unkarin kansan kovaa osaa vieraan vallanpitäjän alamaisina ja nostatetaan henkeä, jolla kansa vapautuisi tämän ikeen alta. Vanhin runoista on kuitenkin ”Neitsyt Maarian valitusvirsi” 1300-luvulta, kirjoittajana nimeltä tuntematon dominikaanimunkki. Varhaisimmat nimeltä tunnetut runoilijat ovat olleet aikansa oppineita ja vaikuttajia. Kunkin runoilijan elämästä ja runoudesta on kirjan lopussa lyhyt kuvaus. Mukana antologiassa on myös kansanrunoutta eri aikakausilta. Toivo Lyyn suomennokset ovat kieleltään erinomaista, sujuvaa runoutta kautta koko teoksen. Runot on käännetty mitallisina ja loppusoinnutettuina.

Ensimmäinen runoilija, jonka haluan nostaa esiin on Mihály Csokonai Vitéz (1773 – 1805). Tämä hauska kiertelevä runoniekka kirjoitti jonkin verran runoja kansanlaulujen tapaan ja juuri ne runot ilahduttavat minua. Varsinkin runon ”Lemmenlaulu varsannahkaleililleni” hauskat runolliset vertauskuvat toimivat melkoisen messevästi. Pitkässä runossa ylistetään viinileiliä kuten rakastettua, siinä todetaan muun muassa leilin ”pulputtavan kuin helmikanat”. Hauska sattuma on, että kun viikko sitten vietin lomaa Unkarissa, hotellini sijaitsi Csokonain kadun varrella! Jouduimme hankkimaan korkkiruuvin, koska Tokajissa ei ole vielä ehätetty kierrekorkkiaikaan. Pulputus oli tutun kuuloista.

Isänmaallisen runoilijan Mihály Vörösmartyn (1800 – 1855) mukaan on nimetty Budapestin keskustasta aukio. Koska tulin aukiolla piipahtaneeksi, ajattelin liittää mukaan jotain hänen kirjoittamaansa. Ja koska alunperin tarkoituksenani oli vastata tällä blogeerauksellani Leena Lumen rakkausrunohaasteeseen, haluan nostaa esiin katkelman Vörösmartyn nuorelle Laura-vaimolleen omistamasta runosta Haaveilijalle:

Jos sinulla on tänään mihin luottaa

ja mitä ajatella, rakastaa,

niin nauti ilo, minkä hetki tuottaa,

äläkä etsi ehkä kauniimpaa,

mut aina pettävämpää kaukaisuutta.

Visegrád. Näkymä Tonavalle.

Sándor Petőfin (1823 – 1849) mukaan on Unkarissa nimetty katuja, siltoja ja paljon muuta. Toivo Lyyn suomennoksissa on mukana 21 runoa Unkarin runouden suurelta nimeltä. Suosittelen kaikkia, joita Petőfi kiinnostaa, tutustumaan myös näihin Lyyn suomennoksiin. Minusta ne eivät lainkaan häviä Otto Mannisen kääntämille runoille. Joukossa on sitä paitsi myös sellaisia runoja, joita Mannisen suomennokset eivät sisällä. Minuun vetosivat voimakkaasti varsinkin Petőfin runo ”Rauennut suunnitelma”, joka kertoo kotiin palaavan pojan aikomuksista sanoa äidilleen jotain oikein kaunista, mutta äidin kohtaaminen haihduttaakin mielestä kaikki hienot mietteet ja johtaa lämpimään syleilyyn. Myös runo ”Ilta kotona” on kuvaus kotiinpaluusta ja juttutuokioista niin isän kuin äidinkin kanssa.

Koska valikoima sisältää runoja myös 1900-luvulta, haluan nostaa esiin Margit Kaffkan (1880 – 1918), yhden valikoiman kolmesta naisrunoilijasta. Hänen elämäntoverilleen osoittamastaan runosta ”Litania” löytyy mm. seuraava säkeistö:

Sinä viisaasti kirjoitettu kirja,

jota ennen en päässyt lukemaan...

Sinä raikas, uusi terveyteni:

miten kauan sairas olinkaan!

Seuraavana pääsee ääneen Lőrinc Szabó (1900 – 1957), jonka rakkausrunojen sarja sai nimekseen ”Sirkkain soittoa”. Näin hehkuu alku runosta 272:

Kuin simpukasta sinut esiin sain,

kuin kuoresta, en vaatteistasi vain,

kun viime-hetkeen asti, ennenkuin

tajusit kohtalosi, katsees luin

anovan armoa ja torjuvan.

Kun jälleen katsoit, sinut horjuvan

jo näin: jo riisuuntuvan sielussas –

ja kutsuit, karkoitit pois katseellas.

Valikoiman viimeisen runon on kirjoittanut Gábor Garai (1929 – 1987), Unkarin kirjailijaliiton sihteeri ja sosialistisen työväenpuolueen keskuskomitean jäsen. Hänen runonsa ”Akrobaatit” kuvaa sirkustaiteilijaparia. Mies roikkuu trapetsilla pää alaspäin ja nainen häneen hampaissa pidettävän kaksoislevyn kautta kiinnittyneenä. Runossa muistutetaan miten tärkeää on voida luottaa sekä itseensä että työtoveriinsa. Jos tämä tällainen tuntuu vanhentuneelta sosialistiselta työn sankaruuden kuvaukselta, mitä sitten ovat kaikki ne nykyisen työelämän puheet työyhteisön yhteenhitsautumisen tärkeydestä ja omaan tekemiseen keskittymisestä?

Tonavan rantaa.

Kirjassa on 388 sivua ja lueskelin sitä noin viikon.

Sándor Petőfi: Runoja

Unkarin runouden suuri nimi Sándor Petőfi (1823 – 1849), serbisukuisen isän ja slovakkiäidin poika, eli vain 26-vuotiaaksi, mutta ennätti kirjoittaa suuren määrän runoja. Otto Mannisen suomennosvalikoimat Petőfin runoista ilmestyivät vuosina 1922 ja 1923. Luin niitten pohjalta vuonna 2001 laajennettuna ilmestyneen teoksen Runoja, johon on Petőfin elämää ja runoutta käsittelevän kirjoituksen laatinut ja Petőfin proosakatkelman suomentanut Hannu Launonen. Kirjan alussa on Petőfin vuonna 1847 kirjoittama koottujen teostensa esipuheeksi tarkoitettu teksti, joka löydettiin ja julkaistiin vasta vuonna 1908.

Otto Mannisen suomennoksina Petőfin runot vaikuttavat klassisen mitallisilta ja loppusoinnuiltaan täsmällisilta. Paria poikkeusta lukuunottamatta runot on sovitettu jambi- tai trokeemittaisiksi. Petőfin omista teksteistä ja Launosen kirjoituksesta saan sen käsityksen, että Petőfi on pyrkinyt eroon klassisesta mitasta, koska se hänen mielestään soveltui huonosti unkarin kieleen. Petőfi on tavoitellut puhekielisyyttä ja kansanlaulunomaisuutta, mikä Mannisen suomennoksissa näkyy mielestäni vain toisinaan. Runonsa ”Ryysyiset soturit” Petőfi aloittaa toteamalla, että hän kyllä osaisi kirjoittaa klassisen mitan mukaista runoa, mutta se ei hänen runoilleen sovi. Runoilija kutsuu runojaan sotureiksi, jotka kaunistaa uljuus, eikä univormu. Kirjan kannen daguerrotypiassa Petőfi kuitenkin poseeraa itse univormussa – ja uljaana.

Kirjassa on mukana runoja vuosilta 1842 – 1849 julkaisuvuoden mukaan järjestettynä. Kansa on Petőfin runojen tärkeä kuvauksen kohde. Kansan aseman parantaminen näyttää hänen runoutensa korkeimmalta päämäärältä. Kuitenkaan runot eivät yleensä sorru luomaan suurta sankarikuvastoa. Eivät ainakaan alkuvuosien veijarimaiset tarinat, jotka esittelevät pustan hevosmiehiä tai reheviä krouvien isäntiä sekä kauniita tummakutrisia neitosia, joihin usein juuri runoilijaminä rakastuu. Kuollut rakas on aiheena monessa runossa. Luonto on kuvissa mukana tähtiä myöten. Tähdenlennot rinnastuvat usein ihmisen kyyneliin. Yhden runon aiheena ovat pilvet, toisen haikarat, kolmannen Tisza-joki. Vuoristoakin kuvataan, mutta runoilija tunnustaa olevansa tasankojen poikia. Tietysti runoilija kirjoittaa myös runoilijan elämästä. Runo ”Lauluni” kuvaa kirjoittajan monia erilaisia näkökulmia elämään.

Aikaa myöten isänmaalliset aiheet nousevat esiin. Minusta vuoden 1847 runot ovat valikoiman parhaimmistoa. Vertauskuvalliset runot ”Koirien laulu” ja ”Susien laulu” kertovat jo pelkillä nimillään miten Petőfi suhtautui kansansa elämään vallanpitäjien alamaisina. Runot alkavat samansanaisella säkeistöllä, joka kuvaa talvista lohduttomuutta. Kolkolla pustalla sudet elävät loputtomassa kurjuudessa, mutta sentään vapaina. Kuin jatkona näille runoille, on valikoimaan sijoitettu ihan lähelle runo ”Kolme poikaa”. Se kertoo hyvinkin kansanlaulunomaisen tarinan isästä, jonka pojista yksi valjastaa hevosen ja lähtee tavoittelemaan maailmalta mainetta, myöhemmin lähtee toinen tavoitellakseen rikkauksia. Kummankin jälkeen vain hevonen palaa, jolloin onneton isä neuvoo kolmattakin poikaansa ratsastamaan maailmalle. Tästä runosta näytteeksi pojan vastaus:

Mutta poika vastaa: ”Taatto, täällä pysyn.

Kultaa, mainetta, ma vähät niitä kysyn.

Oman kylän mailt' ei pyri aatos pakoon,

niiltä muutan pois, kun muutan mullan rakoon!”

Vuonna 1848 Petőfi kirjoitti runon ”Kansallislaulu”. Runon jokainen säkeistö loppuu Mannisen kääntämänä sanoihin: ”orjuuteen ei enää taivu tämä maa!” Petőfi liittyi samana vuonna joukkoihin, jotka menivät vapauttamaan Transsilvaniaa. Heinäkuussa 1849 runoilija katosi taistelussa, eikä täyttä varmuutta hänen kohtalostaan ole tiedossa. Unkarilaisten kapina tukahdutettiin, mutta runot loivat Petőfistä kansan rakastaman runoilijan.

Petőfin runoissa on oma tunnelmansa. Nopea lukeminen ei minulle soveltunut heti alkuun. Vasta ajan kanssa tunsin pääseväni sisään runojen maailmaan. Runoilijan elämää ja runoutta selventävät tekstit olivat myös tarpeen. Kirjassa on 249 sivua ja lueskelin sitä viikon.

Konstantinos Kavafis: Barbaarit tulevat tänään

Aleksandrialainen Konstantinos Kavafis (1863 – 1933) kirjoitti runoja helleenien menneisyydestä ja oman elämänsä tunnoista. Luin hänen runoistaan valikoiman nimeltä Barbaarit tulevat tänään. Runot on kirjoitettu noin vuosina 1892 – 1928. Runovalikoiman suomensi Tuomas Anhava englanninkielisten ja osin ranskankielisten käännösten pohjalta ja ilmeisen pitkän ajan kanssa, sillä osa suomennoksista odotteli julkaisua jo vuonna 1978. Anhava oli opetellut kreikkaa vuosikymmenen verran, mutta ei mielestään saavuttanut riittävää tasoa runojen kääntämistä ajatellen. Lopulta valikoima ilmestyi vuonna 2005 Martti Anhavan historiallisten ja mytologisten runojen taustoja valaisevalla selitysosiolla ja hänen suomentamallaan C. M. Bowran 48-sivuisella Kavafiksen runouden historiallisia kytkentöjä käsittelevällä esseellä Constantine Cavafy and the Greek Past varustettuna.

Valikoima painottuu helleenien menneisyyttä käsitteleviin runoihin, mutta miellyttävästi väliin siroteltuina siitä löytyy myös pieniä runoja runoilijan omasta elämän piiristä. Niistä aukeaa ikkunoita siihen hiljaiseen maailmaan, jossa runoilija Kavafis vietti päiviään asunnossaan Aleksandriassa. Kotikaupungin henki tuntuu vahvana vaikuttajana myös historiaan suuntaavissa runoissa – olihan tuo Egyptin kaupunki nimettykin Aleksanteri Suuren mukaan.

Runot henkivät kunnioitusta helleenisen kulttuurin suuruuden päiviin, mutta myös lempeää ymmärtämystä sen rappion keskellä. Historian sankareitten ylistystä runoista ei löydä – ei ainakaan siinä muodossa kuin perinteisesti ajatellaan. Ehkä lähimmäs sankaruutta päästään runossa Thermopylai, jossa toki tuodaan esiin Leonidaan spartalaisjoukon ylväys, mutta sekin yhdistetään ihmisen jalouteen oman tehtävänsä määrätietoisessa täyttämisessä ja oikeamielisyydessä, silloinkin kun katkeran lopputuloksen voi jo aavistaa.

Useammin Kavafis kuvaa ihmisiä ja jumalia epäedullisissa tai noloissa tilanteissa. Runoissa esiintyvät ratkaisevan tappion kärsinyt sotapäällikkö, petollinen jumala, muistonsa kreikkalaisista juuristaan kadottanut siirtokunta tai kuningas, joka tuntee kuoleman lähestyvän ja pukeutuu munkin kaapuun. Vaikka monet kuvatut tilanteet olisivat saattaneet todellisuudessa tuntua uhkaavilta, ne on esitetty ennemminkin rappeutumisen ja luopumisen näkökannalta. Hahmot ovat usein peräisin historiasta tai kirjallisuudesta, mutta Kavafis on yleensä tarkastellut heitä epätyypillisissä tilanteissa saadakseen hahmoihin elävyyttä. Valikoiman nimiruno ”Barbaareja odotellessa” ei kuvaa mitään paikannettavaa, tunnettua tapahtumaa. Runo siirtokunnasta, joka odottaa barbaarien ratkaisevan ongelmansa, päättyy antikliimaksiin, kun edes barbaarit eivät tulekaan.

Runoilijan suhde emämaa-Kreikkaan vaikuttaa osin vieraantuneelta. Runossa ”Paluumatkalla Kreikasta” (Martti Anhavan huomautuksen mukaan ”paluumatka” voitaisiin kääntää myös ”kotiinpaluu”) tuodaan esiin kaakkoisen Välimeren alueen siirtokuntien ”aasialainen” verenperintö. Seuraavalta sivulta löytyvässä runossa ”Maanpakolaisia” kuvataan Aleksandrian pieneksi kuihtunutta kreikkalaista siirtokuntaa keskustelemassa kreikkalaisesta runoudesta. Molempien runojen tapahtumat sijoittuvat kauas menneisyyteen. Niistä välittyy elävänä kuva muinaisesta valtakunnasta, joka levitti helleenien sivistyksen laajoille alueille, niin laajoille, että yhteys emämaahan tuntui lopulta vain kielen ja menneisyyden kautta.

Kirjassa on 179 sivua ja luin sitä yhden juhannusviikonlopun. Entuudestaan tuttuja runoja kirjasta löytyi muutama ja monet uusista tuttavuuksista vaikuttivat tosi kivoilta.