Taiteen politikointi ja paikallinen taide

Mitä tarkoitetaan politikoinnilla? Minusta politikointi kuulostaa toiminnalta, jossa edistetään omia näkemyksiä luomalla niitten toteutumiselle väylää toisten ihmisten ajattelussa. Politikointi vaikuttaa minusta keinolta edetä kohti omia päämääriä, näen sen ympäröivän ajatusilmaston manipuloimisena tietyn oman katsantokannan suuntaiseksi. Siinä missä politiikalla on totuttu tarkoittamaan yhteisten asioitten hoitamista, voisi politikointi tarkoittaa ympäristön ajattelun valmistelua sen suuntaiseksi, että ne omat ajatukset menevät sujuvammin läpi milloin ne tulevat käsittelyyn. Tarkemmin ajatellen taidan tarkoittaa politikoinnilla suunnilleen sitä mitä muut nimittävät lobbaukseksi tai vanhakantaisemmin propagoimiseksi?

Mitä sitten voisi olla politikointi taiteessa? Politikointi voi sisältyä taiteennauttijan välittämään näkemykseen taideteoksesta. Taideteos voi vaikkapa olla muuten ihan kiva, mutta sen välittämä kuva todellisuudesta ei kenties vastaa niitä näkemyksiä, joita taiteennauttijalla on, joten hän saattaa nimittää taideteosta epärealistiseksi, ylimakeaksi tai repivän kriittiseksi. Näillä ilmaisuilla taiteennauttija paitsi kertoo itsestään myös haluaa ehkä tiedostamattomastikin vaikuttaa mahdolliseen kuulijaansa. Kehuessaan yhtä teosta ja kritisoidessaan toista taiteennauttija samalla ohjailee kuulijoittensa näkemyksiä. Mikäli taiteennauttijalla on käytössään välineet puhutella monia kuulijoita, hänen sanansa saattavat muokata ympäristön tulkintaa taideteoksen osalta ja taiteen suhteen ylipäätään.

Mikäli taideteokseen itseensä sisältyy politikointia, lienee sen politikoinnin tarkoitus mennä läpi taiteilijan haluamalla tavalla. Aina ei näin tietenkään käy, taide on jossain määrin arvaamaton keino vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin. Taideteoksen huumori voi houkutella taiteennauttijan harhapoluille, joilta taideteoksen sanomaa ei enää ole helppo havaita. Taideteos väljähtyy tällöin kaskukeitokseksi, jossa voisi olla enemmän sattumia. Arvelen kuitenkin että yleensä taiteen tarkoitus on vaikuttaa taiteennauttijaan. Taide politikoi. Mikäli se ei tee sitä lainkaan, se lienee viihdettä, joka yleensä sekin sisältää tekijänsä näkemyksiä elämästä. Taiteen tehtävänä lienee kuvata todellisuudesta jotakin tiettyä seikkaa, aiheuttaa muutos taiteennauttijan näkemyksissä. Koko elämää sellaisenaan taideteos ei kuvaa, siinä ei olisi mitään mieltä. Taideteos on taiteilijan valitsema kappale elämästä, jotakin jota taiteilija haluaa kuvata ja josta hän haluaa sanoa mielipiteensä. Sekin, ettei taiteilijan mielipide asiasta erotu, on tosiasiassa kannanotto. Vaikean asian edessä on viisasta tyytyä vain kuvaamaan se asia, eikä esittää siitä mitään ihmeempiä taidepolitikoivia mielipiteitä.

Jos taideteoksen tehtävänä on siis saada aikaan muutos taiteennauttijan ajattelussa, miten taide tässä tehtävässä onnistuu? En ole harrastanut kovin kummoisesti kuvataiteita, mutta ne ovat kumminkin helppo tapa saada selkoa jonkin kansan omasta taiteesta. Ei ole tarpeen osata vierasta kieltä, ei edes tunnistaa kirjainmerkkejä. Muutamat harvat vierailuni valtiollisissa taidemuseoissa ovat antaneet minulle aiheen kysyä, miten on mahdollista, että yhden museon nähtyään, tuntuu kuin olisi nähnyt kaikki? Taideteosten tyyli ja tekniikka poikkeavat toisistaan niin vähän, että uusi kansallinen taidemuseo tuo minun silmieni eteen vain lisää samankaltaista nähtävää. Kuvataiteitten kultakaudeksi nimitän tässä 1800- ja 1900-lukujen vaihdetta. Tuolloin kaikki taiteilijat hankkiutuivat Pariisiin ja sen kyllä huomaa. Kun tämä nyt on kirjablogi, niin minun on todettava, että lukemani kirjallisuuden suhteen tilanne vaikuttaa ihan samalta. Maailmankirjallisuus sisältää valtavat määrät tekstiä, jonka paikallinen omaperäisyys on sangen vähäistä tai olematonta. Nykyaikaisen kerronnan muotimedian, elokuvan, keskus on sijainnut jo vuosikymmeniä Hollywoodissa. Siellä tuotetut elokuvat toistavat samaa tyyli- ja keinovalikoimaa niin että korvista tursuu. Tämä on täysin ymmärrettävää, sillä Hollywood on tuottanut jo pitkään enemmän hyviä elokuvia kuin muu maailma yhteensä. Hyvää kannattaa matkia. Vai kannattaako?

Kun luolaihminen sai ensimmäisen kerran päähänsä painaa kämmenkuvionsa luolan seinään, luolaihminen yksin tietää, mitä hän sillä halusi sanoa. Minusta kiinnostavaa on kysyä, mitä halusi se luolaihminen, joka teki sen saman perässä. Halusiko hän osoittaa pystyvänsä samaan? Halusiko hän jättää luolan seinään nimenomaan oman kämmenenjälkensä? Halusiko hän näyttää, että hänen sormensapa ovatkin pitemmät? Tai ehkä tämä luolataiteen tyylikeinon omakseen valinnut ihminen halusi sosiaalisuuttaan osoittaa, että tämä oli kiva tapa jättää jälki käynnistään, ehkä hän omalla kämmenenjäljellään ”peukutti” edellisen luolataiteilijan työtä? Ehkä hän politikoi, ilmaisi, että tämä on hyvää luolataidetta, täst' mie pien. On aika vaikea nähdä mitä erityistä lisäarvoa uusi kämmenenjälki luolan seinässä toi edeltävään kämmenenjälkeen. Ehkä sen toisen kämmenenjäljen jätti kansallisten taidemuseoitten perustajien esivanhempi? Toisaalta niitä kämmenenjälkiä saattoi itse kukin luolassa kävijä katsella ja aikansa katseltuaan saattoivat luolataiteennauttijoitten mielet kypsyä uusille virtauksille, joita edustivat kenties tikku-ukko ja tyylitelty hirvi? Sellaisessa kuvassa politikoinnin meininki tuntuukin jo aika väkevänä.

Ihminen on mallioppija. Kaikki sanamme on joku muu keksinyt. Ellen nyt noudattaisi tätä tekstiä hakatessani tiettyjä kirjoitussääntöjä, ei tästä luultavasti saisi selvää sitäkään vähää kuin mitä nyt kenties saa. Kirjoittaminen on yhdenmukaisen esitystavan hyödyntämistä jonkin oman ajatusmallin politikoimiseksi. Yksinkertaistettu esimerkki tästä on vaimoni aamulla ennen työhön lähtöä kirjoittama teksti, jonka löysin mikroaaltouunin vierestä pieneltä paperilapulta. Teksti kuuluu näin: suolaa.

Tekstin tarkoitus on valmistaa tietä sille, että seuraava kaupassakävijä ostaisi suolaa. Tiedän sen, koska teksti on kirjoitettu lappuselle, jollaista yleensä käytämme ostoslistana. Tiedän, että kirjoittaja on vaimoni, sillä tunnistan hänen käsialansa. Sitä paitsi huomasin perjantaina pitsaa laitellessani, että suola on vähissä, joten teksti on ajan hermolla. Vaimoni laatima teksti ei etene hollywoodylaisen kaavan mukaisesti, eikä sitä luultavasti löydy kansallisista taidemuseoista. Vaimoni teksti ei ole taidekoulutuksen tuotetta, se on paikallisen omakotitaloihmisen elämäntilanteen kuvaus, hänen lähes pakonomainen viestinsä lähimmälle yleisölleen – ei koko maailmalle. Jos viestiä tarkastelee taideteoksena, se on paikallista, hetken taidetta, joka välittää arjesta sirpalemaisen kuvan, se sisältää selkeän tavoitteen ilman suoraa kehotusta toimintaan.

Merkillepantavaa tämänkertaisen politikointini näkökulmasta on, että vaimoni viesti on suunnattu paikalliselle yleisölle, sen ei ole tarkoitus toimia yleispätevänä puheenvuorona. Veikkaan, että tällaista taide on ollut alunperin. Kun luolaihminen on lyönyt kämmenjälkensä luolan seinään, hän ei ole ajatellut finlandia-palkintoja tai oscareita, ei myyntilukuja eikä haastattelupyyntöjä. Hän on toiminut oman heimonsa parissa, oman heimonsa suuntaan.

Viime aikoina olen ajatellut omaa merkitystäni taiteennauttijana. Mitäpä mahtaa merkitä satakunta vuotta sitten kuolleelle kirjailijalle, että luen hänen tekstinsä? Ei tietenkään mitään. Mitä merkitsee tämän hetken suosikkikirjoittajalle, että minä luen hänen tekstinsä ja vielä kommentoin sitä julkisesti? Ellen sorru kommentoinnissani pahoihin ylilyönteihin, sen merkitys on hänelle yhtä tyhjän kanssa. Mutta se, että käyn katsomassa paikallisen teatterin tuotantoja, jotka ovatkin katselemisen arvoisia, sillä on teatterille jonkinlainen merkitys ihan lipputulojen muodossa. Samalla ostan kumminkin yhden kuopioviinin ja bebeleivoksen. Olen mukana oman heimoni politikoinnissa. Valitessani mihin näytökseen menen, politikoin itse ja vastaavasti valitessaan näytelmän ja painottaessaan sen tiettyjä osia, politikoi teatteri minun suuntaani. Pohjoissavolaisessa kotiluolassa voimme painaa kämmenenjälkemme toistemme harteille ja olla sosiaalisia. Minun mielestäni voi hyvinkin kysyä, kannattaako taiteentekijöitten mennä joukolla hollywoodiin ja lyödä viisaat päänsä yhteen? Vai voiko paikallisesti toimimalla löytää omia, uudenlaisia ratkaisuja, tyylejä ja keinoja kuvata elämää ja sen sosiaalisia suhteita raikkaammin ja koskettavammin kuin globaalisti toimiviksi havaituilla konsteilla?

Mutta nyt tästä on tullut pitkä kirjoitus. Säälittää se lukija, joka yrittää siitä jotain selkoa ottaa. Taidanpa päättää politikointini tähän ja toivotan itselleni mukavia alueellisia taide-elämyksiä! Miksei muillekin!

Kylän koirat & Runojen kissa

Luetut teokset:

Veikko Huovinen: Kylän koirat

julkaistu vuonna 1962

142 sivua

Runojen kissa

runoantologia, jonka on toimittanut Satu Marttila

julkaistu vuonna 1991

164 sivua

Veikko Huovinen tarkkaili Sotkamon koiria kameran kanssa ja kirjoitti näkemästään kirjan.

Huovisen valokuvat ovat mustavalkoisia, mutta tekisi mieli sanoa, että ne tuovat kirjaan väriä. Koiraharrastajana Huovisella on ollut aiheesta selkeitä näkemyksiä, joita hän on kirjassaan päässyt esittelemään. Paikoin tarinointi on reipashenkisen yliampuvaa kuten lukija Huoviselta odottaakin. Toisaalta kirjailija pysyttelee pääosin dokumentäärisessä kerronnassa, mikä aika tavalla rajoittaa hänen luovaa vapauttaan.

Kirja on jaettu aiheen mukaan nimettyihin lukuihin ja luvussa Uskollisuudesta, julkisten paikkojen koirista ja sen sellaisesta Huovinen kirjoittaa siitä, miten monet sortuvat liioitteluun kuvaillessaan koiran uskollisuutta. Tällaiset ihmiset tekevät koirasta sankarin, jonka uskollisuus muuttuu älyttömyydeksi:

Tällaisesta koirasta aivan uhoaa uskollisuutta, se säteilee sitä kuin radioaktiivinen laskeutuma. Eikö tuo vanhoja sukkanauhoja tai puoleksi poltettua tupakka-askiakin vahtisi uskollisena kuolemaansa saakka, jos tilanne niin vaatisi.

Minä puolestani haluan tässä kirjassa nähdä koiran aivan tavallisena koirana uskollisena omalle koiruudelleen.

Nähdäkseni juuri kuvailemallaan tavalla Huovinen kirjassaan koirien elämästä kertoilee. Hän käytää monipuolista sanastoa ja väkevänmakuista kieltä, mutta pitää kaiken aikaa jalat maassa. Tämä on valitettavasti kirjan kompastuskivi. Huovisen kirja ei nouse lentoon, se kertoo ankeasta koiranelämästä kylänraitilla. Pakkanen ja äykkäpäiset ihmiset rasittavat koiria, jotka saavat tyytyä iloitsemaan ihmisten tunkiolle viskaamista jätteistä, vaikka suurin osa koiranomistajista pitääkin huolta koirastaan. Kirja jää hauskaksi puheenvuoroksi, joka saa käyttövoimansa rennolla kielenkäytöllä höystetystä dokumentinomaisesta kuvauksesta, mutta mitään erityisempää naurunremakkaa se ei ilmoille nosta. Itse asiassa tekee mieli lainata Huovista vielä ihan kirjan alusta:

Kun syksyllä päästää koiran irti, ottaa se hitonmoiset laukat ja häipyy takajalat edessä ja etujalat takana ja päinvastoin etäisyyksiin.

Juuri tältä minusta koirien elämä ihmisten seurassa tuntuu. En käsitä miksi ne lainkaan palaavat takaisin.

Runojen kissa on Satu Marttilan toimittama runoantologia, jossa on kuvituksena Tuulikki Pietilän tussilaveerauksia. Suurin osa runoista on suomalaisten runoniekkojen käsialaa, mutta mukana ovat mm. Pablo Neruda ja faabelistat venäläinen I.A. Krylov sekä ranskalainen La Fontaine. Mainitut herrat yltävätkin runoillaan antologian hienoimpiin suorituksiin. Suomalaisten parhaita runoja kirjassa ovat mielestäni Reino Helismaan ”Reissumies ja kissa”, jotkut Immi Hellénin runot sekä eräät kansanrunot. Myös Risto Rasan runoissa on aina oma kiehtova tunnelmansa. Jossain vaiheessa aloin ihmetellä, miten viehätyin selvästi eniten miesten kirjoittamista runoista, vaikka naisten osuus kirjoittajista on ainakin yhtä suuri. Olisivatko kissat sittenkin jotenkin miehisempiä eläimiä, vaikka niihin yleensä liitetään naisellisia ominaisuuksia? Se ei tuntunut erityisen todennäköiseltä. Sitten ajattelin, että ehkä naiset, kuvatessaan naisellista kissaa, siirtävät kissaan liiaksi sekä omia että vastenmielisten naistuttaviensa ominaisuuksia ja siten kuva runon kissasta muodostuu epämääräiseksi? Kun taas runoilevat miehet, jotka näkevät kissassa notkean, kauniin ja naisellisen viettelevän hahmon, voivat kuvata kissan melko selkeäpiirteisenä olentona, joka loikoilee päivät lämpimässä ja ylivertaisen nopeana petona nauttii halutessaan hiiriaterian kuin lasillisen vettä.

Edelläkerrottu on sinänsä jo aikamoinen syvyyspsykologinen löydös(?) kissa-antologian mies/nais -rakenteesta. Sitäkin mieluisampana yllätyksenä koin sen, että kaikkein miellyttävimmäksi runoksi kirjassa osoittautui Unto Kupiaisen runo ”Kissanviikset”. Se yhdistää muodon kauneuden, raukean filosofisen tunnelatauksen ja vääjäämättömän kuoleman läsnäolon. Liitän tähän lopuksi runon kolmannen eli viimeisen säkeistön:

Päivä painuu. Olemassaolon

lepotauko ehtii. Hämärtää.

Kera ihmisten taas päivä meni.

Vasta nyt ma olen itsekseni.

Hiljaisuuteen kaivan hiirenkolon.

Mietin siinä, mitä miettinenkin.

Kolon suulla – hyvin tiedän senkin –

kissanviikset hiljaa väräjää.

Oikeastaan tässä edellä tuli jo niin paljon asiaa, että kykenen yhteenvedossa vain vesittämään kaikki luomani otolliset viritykset. Voisin tietysti tässä todeta jotain niin itsestäänselvää, että koira esitetään kirjallisuudessa usein uskollisena hölmäkkeenä ja kissa sulavaliikkeisenä saalistajana. Ketäpä se nyt yllättää? Ei minulla tuohon edellä esittämääni ole oikeastaan mitään lisättävää. Ai niin, no, ehkä sentään sen verran, että minun oli alunperin tarkoitus lukea nämä kirjat, mutta sitten karsin ne pois kun tajusin, että luettavaa kertyi liikaa, mutta sitten eivät oikein maistuneetkaan ne kirjat, jotka olin valinnut luettavakseni ja sitten ajattelin, että perhana, minäpä luenkin nämä kirjat, kun ovat varsin lyhyitä ja katsoo sitten viitsiikö niitä muita enää lukeakaan. Tosin joitakuita olen jo vähän aloitellut.

Helsinki – Tallinna – Porvoo

Kävin etelänmatkalla. Asuinpaikkani ja tuloluokkani huomioiden se tarkoittaa matkaa eteläiseen Suomeen ja pientä piipahdusta Suomenlahden etelärannalle. Matkallani oli sosiaalinen puolensa, tapasin Helsingissä tytärtäni ja Porvoossa serkkuani. Samalla tyydytin kulttuurinjanoani. Imin taidenautintoja kuin sieni kuivan kesän hetkeksi katkettua. Kävin nopsassa tahdissa läpi kuusi taidemuseota ja yhden Suomenlinnan. Lopuksi kävin kirkossa. Kolmen yön reissulle se on minunlaiselleni mönkijälle aika paljon. Nyt on jalassa mojova rakko, mutta mieli on täynnä muistoja ja uudenlaisia ajatuksia. Kamerakin sai hyödyntää tallennuskapasiteettiaan. Siitä kamera tykkää.

Koska on niin vaikea päättää mistä olisi viisainta aloittaa, aloitan mistä sattuu ja viisastelen sen verran kuin mieleen juolahtaa.

Kun saavuin Helsinkiin, kaupungissa valmistauduttiin viettämään taiteiden yötä. En itse ole mikään yöeläjä, joten osallistuin vain iltapuhteisiin. Käpäisin pikaisesti Sinebrychoffin taidemuseossa, jossa soiteltiin vanhempaa orkesterimusiikkia. Kaikki mahdolliset istumistilat olivat käytössä, joten sain tutkia niitä maalauksia, jotka oli sijoitettu loitommalle soitannosta. Olivat aika vanhaa mallia nekin. Sitten menin Amos Anderssonin taidemuseoon, jossa oli esillä upeaa kotimaista taidetta. Varsinkin Reidar Särestöniemen ja Alfred William Finchin maalaukset tekivät vaikutuksen. Tennispalatsissa sijaitsevassa Helsingin taidemuseossa oli esillä jotain niin uutta, ettei siitä minulle paljoa herunut. Minua miellytti se, että sisäänpääsy kaikkiin museoihin, joissa vierailin, oli taiteiden yönä ilmainen. Majapaikkaan päästyäni oli tyytyväinen illan tapauksiin ja helpottunut siitä että yöni kului pääosin unien merkeissä.

Vasemmalla observatorio, oikealla Mannerheimin koti.

 Nautin runsaan aamupalan ja kävelin Helsingin ulkomaalaisalueella Kaivopuistossa näpsien valokuvia tarkan silmälläpidon alla. 

Käväisin Kansalliskirjastossa, joka tarjoaa national treasures for all. Selitin vahtimestarille, että kolmekymmentä vuotta sitten, kun edellisen kerran yritin käydä katsomassa kuuluisaa rotunda-salia, minut käännytettiin heti aulassa pois ja sanottiin, että tämä on vain tutkijoille. Nyt vahtimestari totesi, että minulla kävi huono tuuri, sillä koko vanha puoli kirjastosta on remontissa ja avataan vasta kolmen vuoden päästä. No, enpähän pääse leuhkimaan kenellekään, että käykää vain tekin, kyllä sinne saa mennä. Miten usein julkiset rakennukset ovatkaan ulkoapäin viihtyisämpiä kuin sisältä!

Sitten kävin Tallinnassa. Matka Tallinnan reisisatamasta Viron taidemuseoon Kumuun taittui taksin kyydissä viidellä eurolla muutamassa minuutissa. 

Tallinnan skyline Kumun 5. krs nähtynä.

Kumussa minua palveltiin hyvällä suomen kielellä ja minulle myytiin pyynnöstäni kahdeksan euron piletti, joka oikeutti sisäänpääsyyn myös Kadriorgin taidemuseoon ja Mikkeli muuseumiin. Kumua voin suositella kaikille vähänkään taiteesta kiinnostuneille. Upea arkkitehtuuri ei tällä kertaa kätke silkkoa sisälleen vaan museon tiloissa on aivan komea virolaisen taiteen näyttely! Kolme kerrosta virolaista taidetta on jaettu kolmannen kerroksen vanhimpaan, neljännen kerroksen sosialismin sävyttämään ja viidennen kerroksen nykytaiteen osastoihin. Uskokaa tai olkaa minun puolestani vaikka uskomatta, mutta minä ilahduin eniten sosialistisen realismin rohkeasta julistuksellisuudesta. On kunnioitettavaa rehellisyyttä, että Virossa on säilytetty senkin aikakauden taide osana kansallisen taiteen esittelyä. Suomen taidemuseoissa näkee harvemmin fasistisesti sävyttynyttä sota-ajan taidetta.

Kadriorgin taidemuseo esittelee vanhaa taidetta, joka varmaan joitakin ihmisiä saattaa kiinnostaa. Lisäksi museo sijaitsee Kadriorgin barokkihenkisessä palatsissa, joka minusta tuntui kiinnostavammalta kuin itse esillä ollut taide. Museossa oli hiljattain päättynyt Repinin taidetta esittelevä näyttely. Puutarhaan oli istutettu kukkia ja muille istujille oli myös varattu jämäkät penkit. 

Mikkeli muuseum oli pieni kahden kerroksen rakennus, jossa oli esillä näyttely eläimiä kuvaavasta taiteesta. Käykää siellä, eläinystäväiseni! Museossa oli myötämielinen palvelu ja olin jonkin aikaa ainoa näyttelyvieras.

Kaappasin itselleni taksin Kadriorgin palatsin vierestä. Tai miten päin se lienee mennyt...? Taksia ajoi vanha mies, jonka parhaat ajomiehen päivät taisivat olla pari vuosikymmentä sitten – tämä päätellen nykivästä ajotavasta. Ovet olivat lukossa kun auto seisoi parkissa ja lukkoon ne menivät myös ajon ajaksi. Keskustelu sujui venäjän kielellä. Emme puhuneet politiikasta. Pyysin häntä viemään minut johonkin kahvilaan reisisataman lähelle. Ei siellä ole kuin ravintoloita, kuski vastasi. Minä sanoin, että vie sitten Viru-hotellille, sillä tiesin, että siellä on se suomalainen kohvik. Hän vei minut sinne ja otti hintaa kaksi kertaa sen minkä maksoin menomatkalla. Mutta kahvit sain hörpättyä ja tulipahan käytyä uuden kaupungin alueella. Vanhaa kaupunkia en tällä kertaa tervehtänyt, mutta luin matkailumainoslehdestä, että siellä on paljon olutravintoloita. Viru-hotellin liepeille oli noussut uusia, lasiseinäisiä, upeita liikerakennuksia. Kaupunki oli muuttunut parissa vuosikymmenessä niin paljon, että sitä olisi keskustan osalta hankala entiseksi tunnistaa. Reisisataman lähelle oli pystytetty tivoli. Tuo väliaikainen huvittelupaikka jäi muhimaan mieleeni.

Pääsin jossain vaiheessa takaisin Helsinkiin, harhailin vaaleassa yössä majapaikkaani ja nukuin sen minkä unta sain. 

Aamulla nousin suunnilleen auringon kanssa samoja aikoja, nappasin aamiaisen ja läksin Suomenlinnaan. Siellä oli puutteellinen opastus. En löytänyt paljon mitään nähtävää ja ihmettelen mitä ulkomaiset turistit sieltä mahtavat löytää. Vietin paikalla ainakin puoli tuntia.

Istuin toiset puoli tuntia Espan puistossa ja katselin muita matkailijoita. Kaikki ottivat kuvia Runebergin patsaasta. Varmaankin Runeberg-faneja?

Hotellissa ajelin partani kertakäyttökuokalla ja sain kaulaan monta vuotavaa haavaa. Vaahdoke sisälsi potaskaa ja myös maistui siltä. Sen poispeseminen osoittautui hankalaksi. Myöhästyin Porvooseen menevästä linja-autosta kun yritin tukkia verenvuotoja. Pääsin kuitenkin Porvooseen maisemareittiä Nikkilän kautta. Upeita ovat Kuninkaantien maisemat! Porvoon reissun kulttuurianti jäi siihen, että lausuin Saarijärven Paavoa Pernajassa ”ty förfrusen står vår grannes åker” ja serkun poika kertoi minulle Porvooseen perustetusta Taidetehtaasta. Ajoimme autolla alueen sivuitse ja menimme sitten syömään ja juomaan jokilaivalle. Paluumatkalla Helsingin suuntaan otin bussin ikkunasta heittolaukauksella kuvan Porvoon ranta-aitoista, vanhasta kansallismaisemastamme.

Koska jalkaani noussutta rakkoa lukuunottamatta olin erittäin tyytyväinen etelänmatkaani, kävin lähtöpäivän aamuna vielä jumalanpalveluksessa Johanneksen kirkossa. Osallistuin siten (alunperin) tietämättäni Suomen Raamattuopiston hengellisten syventymispäivien tapahtumaan. Ihan kiva. Sitten matkustin lentovempeleellä kotiin.

Miksi ihmeessä kerron tämän teille kaikille kahdelle lukijalleni? Johan te sen olette kuulleet minulta muutenkin. Pääasiassa tahdon tietysti retostella, kun pääsin kerrankin käymään jossakin. Lisäksi haluan tässä tuoda esiin näkemykseni maamme taloudellisesta ynnä muusta tilasta.

Jo jonkin aikaa on suomalaisesta yhteiskunnasta käytetty nimitystä palveluyhteiskunta. Nähdäkseni tällä tarkoitetaan sitä, että ihmiset työskentelevät palveluammateissa. Ihmiset eivät enää entiseen tapaan saa toimeentuloaan tavaroitten tuotannosta vaan usein aineettomien palvelujen tuotannosta. He myyvät sellaista mitä ilmankin voi ihminen elää. Taide ja viihde ovat kenttä, joka työllistää suoraan ja välillisesti yhä enemmän ihmisiä. Kesäisten matkojeni aikana minulle muodostui kuva (ehkäpä harhakuva?) siitä, että Suomeen on muodostumassa tivolitalous: väliaikaisten taidetehtaiden ja olutpanimoitten kirjoma uusi kansallismaisema, jossa tarkoituksena on myydä erilaisia viihdytyspalveluita. Siinä missä shoppailu on muuttunut monille ihmisille harrastukseksi, on erilaisten viihdykepalveluitten, kuten taidelaitosten tai panimoitten, harrastaminen tullut osaksi joittenkin ihmisten elämää. Kukaan ei oikeasti suuremmassa määrin tarvitse olutta sen paremmin kuin taidettakaan. Mutta jos olut ja taide tuovat rahaa, niitä myös tarjotaan maksukykyisille asiakkaille. Välillinen työllistävä vaikutus minun matkallani oli kieltämättä suurempi kuin oluen ja taiteen myynnistä koitunut tulopuoli niitä tarjoaville tahoille. Kansantalouden kannalta on kumminkin se ja sama maksanko minä enemmän matkasta ja hotellista vai siitä, että käyn toljottamassa taidetta ja juomassa olutta. Tärkeintä on, että talous pyörii ja tivolitalous pyörii niin kauan kuin rannekkeen ostajia riittää. Joitakin vuosia sitten ajattelin juustoja ja viinejä maistellessa, että kyllä ne ranskalaiset osaavat, kun ovat markkinoineet alkoholijuomansa ja juustonsa kalliiksi merkkituotteiksi. Suomalaisen tivolitalouden perusajatus on toisenlainen. Sen voi kiteyttää kansanomaisesti ruotsin kielellä ”många bäckar små”. Näin satakiloisena on tavallaan ihan herttaista saada olla joskus små. Isäni käytti kyseisestä sanonnasta vapaamuotoista käännöstä: ”rahat pois paikkakunnan köyhiltä”.

Mikä lemmikiksi lemmikkieläimen tilalle?

Olen elänyt perheissä, joissa on ollut lemmikkieläimiä. On ollut ilo saada perheeseen lemmikkieläin, on ollut riipaisevaa joutua lemmikkieläimestä luopumaan. Siinä välissä olleet vaiheet ovat vahvistaneet käsitystäni siitä, että eläinten tulisi saada asustaa luonnossa – ei ihmisten määrittämässä elämän piirissä. Eläimet kuitenkin kiinnostavat ihmistä. Lemmikkieläimiä voi hoitaa, ne eivät pääse pakoon ihmisen hellyydenosoituksia, ne ovat sidottuja isäntäänsä ja emäntäänsä, jotka laillisestikin ”omistavat” lemmikkieläimensä.

Pidän joistakin eläimistä. Erityisesti ihailen lehmiä, luultavasti koska minun perheissäni ei ole koskaan ollut lehmää lemmikkinä eikä hyötyeläimenä. Lehmä on useimmiten rauhallinen, niityllä heinää rouskuttava märehtijä. Sen ääntelyssä ja olemuksessa on sekä voimaa että lempeyttä. On surullista, että lehmät eivät pärjäisi Suomen luonnossa ilman ihmisen niille suomaa turvaa ja tukea.

Haluan tässä tuoda esiin erään vaihtoehdon sellaiselle ihmiselle, joka ei halua pitää lemmikkieläintä, mutta haluaisi silti hoitaa ja helliä jotakin. Ilmeisin vaihtoehto olisi tietenkin keskittyä seuranpitoon toisten ihmisten kanssa, ennen kaikkea omien perheenjäsenten kanssa. Kaikille sekään ei sovi tai riitä.

Oletko koskaan ajatellut hankkia kotisi lattialle mattoja? Tai ehkä sinulla onkin jo mattoja, mutta et kenties ole tullut ajatelleeksi, että ne voisivat olla lemmikkejäsi? Matot eivät sanottavammin äksyile, ryppyilevät tosin joskus ja voivat mennä kasaan. Mutta matoillakin on luonteensa. Niitten muisti on pitkä. Jos kaadat limunaatia matolle, se muistuttaa kärsimästään vääryydestä aina kun astut tahmean tahran päälle. Matot vaativat huolenpitoa, ne ovat uskollisia ystäviä ja hyviä kuuntelijoita siinä missä koirat ja kissatkin.

Mattojen pitämisestä lattialla tulee mieleen 1960-luvulla kuulemani puujalkavitsi, jossa ensin kysytään pidetäänkö teillä mattoja lattialla ja sitten jatketaan, että meillä ne pysyvät pitämättäkin. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Matotkin näet vaativat huoltoa, niitten pitäminen tuottaa omistajalleen vaivaa – joskin kohtuullisemmassa määrin kuin lemmikkieläimen pitäminen. Siinä missä koiraa tulisi ulkoiluttaa vähintään kahdesti päivässä, tulee mattoja imuroida ehkä kerran viikossa ja ulkonakin voi niitä puistella, jos siltä tuntuu. Tarkkoja rajoja mattojen hoidolle ei voitane asettaa, mutta ilman huoltoa ne likaantuvat eivätkä enää tunnu miellyttäviltä. Viikottainen imurointi ja kopistelu kerran pari kuussa on mielestäni sopiva yleishuolto. Matto kannattaa pestä 1 – 3 vuoden välein – riippuen maton likaantumisesta. 

 

Mattojen pesemiseen ovat monet kunnat järjestäneet kansalaisille ilmaisia pesupaikkoja, joissa mattonsa voi kastella joesta tai järvestä nostettavalla vedellä ja kuurata maton puhtaaksi tarkoitusta varten järjestetyn ritilän päällä. Huuhtelun jälkeen maton voi jopa jättää tunniksi tai pariksi tarkoitukseen varatuille telineille valumaan vettä. Enimmistä vesistään vapautunut matto on helpompi viedä kotipihaan viritellyille telineille tai naruille kuivahtamaan. Pesun voi tietysti suorittaa myös kotipihassa painepesuria käyttäen. Tarkoitukseen sopivan pesutelineen voi joku näppärä ukki joutoaikoinaan rakentaa itse. Telinettä voi käyttää myös mattojen kuivattamiseen. Matonpesu on kieltämättä aika rankkaa puuhaa, mutta silti se on suoranainen nautinto verrattuna vaikkapa koiran anaalirauhasen tyhjentämiseen.

 

Millaisia mattoja lattioilleen sitten kannattaa hankkia riippuu maton hankkijan mieltymyksistä. Nykyään (pesupaikoilla suorittamani tarkastelun perusteella) suositaan ohuehkoja ja keveitä, keinokuituisia mattoja. Ne ovat usein oikein kauniita ja helppohoitoisia, pesun jälkeen ne kuivahtavat nopeasti.

Pitemmälle ehtinyt mattoharrastaja saattaa vielä itse kutoa mattonsa kangaspuilla. Tätä tarkoitusta varten on saatavilla nk. matonkuteita, joita voi omista sopiviksi katsomistaan kankaista leikata itsekin. Monet kuitenkin tyytyvät ottamaan vastaan anopin kutomia helmasynnin mittaisia mattoja, joita on vaikea noitumatta kopistella, pesemisen nautinnollisuudesta puhumattakaan. Anopeilta löytyy usein mattovarastoistaan mattoja koko suvulle. Itseleikatuista matonkuteista löytää todellinen connaisseur muistoja nuoruudestaan. Ja vaikka joittenkin raitojen kertomukset jäävät hämäriksi, nekin ovat osaltaan muokkaamassa matontallaajan maailmankuvaa.

Oman ryhmänsä itsekudottujen mattojen kasoissa muodostavat maitopusseista kudotut matot. 1970-luvulla näet maitoa oli saatavilla pussitettuna huokeaan hintaan. Maitopussit oli valmistettu kestävästä materiaalista, jonka vuoksi niistä kudottuja mattoja pidetään parvekkeilla vielä näinäkin jälkiteollisina aikoina.

Ääniä Nooan arkista & Kaiken maailman eläinsadut

Luetut kirjat:

Carmen Bernos de Gasztold: Ääniä Nooan arkista

Alkuteos: Prières dans l'arche (vuodelta 1962)

suomennos Rauni Turkia 1965

kuvitus Osmo Omenamäki (63 sivua)

Kaiken maailman eläinsadut (vuodelta 2011)

toimittanut Katriina Kauppila

kuvitus Matti Pikkujämsä

useita kirjoittajia, useita suomentajia (165 sivua)

Ranskatar Carmen Bernos de Gasztold, jolle löytyi netistä vain syntymävuosi 1919, kirjoitti osin sota-aikaan tekstejä, joissa eläimet rukoilevat. Tosin ensimmäisenä kirjassa on Nooan rukous, hän on ainut ihminen, joka on saanut kirjaan oman rukouksensa. Kirjoitukset on järjestetty kirjaan siten, että ne ovat Nooan arkissa pelastumista odottavien huokauksia.

Toisaalta useimmissa rukouksissa eläimet puhuvat niinkuin ne eläisivät tavanomaista elämäänsä, mukana ovat mm. pienen kultakalan ja vetojuhdan rukoukset.

Runot/rukoukset tuli luettua sen verran rapsakkaan tahtiin, että hieman hämmästelin, oliko nämä tekstit alunperin tarkoitettu aikuisten luettaviksi. Kirjastosta kirja löytyi lasten- ja nuortenosastolta. Kuvitus liikkuu niillä rajoilla, että nuorisoteoksesta voisi olla kyse. Joka tapauksessa minuun vetosivat eniten aasin ja apinan rukoukset, koska niissä oli dramaattista huono-osaisuuden vetovoimaa. Aasia lyödään, apinaa pidetään narrina, porsas saa pelätä murean lihansa päätyvän ihmisten ruuaksi, kultakala toivoisi pääsevänsä uiskentelemaan kaislikkoon. Jokainen rukous päättyy sanoihin Tapahtukoon niin! Viimeiset rukoukset esittävät kyyninen korppi ja toivoa, iloa ja lempeyttä kuvastava kyyhkynen. Ihan oma juttunsa on, vastaavatko eläinten luonnehdinnat niitten todellista luonnetta.

Kaiken maailman eläinsadut  on tuore satuvalikoima, jossa sadut on järjestelty kolmeen osastoon. Aluksi ääneen pääsevät vanhat kansansadut, sitten vuorossa ovat klassikot ja lopuksi esitellään lukijalle uusia satuja etupäässä Suomesta. Mukana on sopivasti satuja, jotka olivat ketjukolaajalle tuttuja ja tuntemattomiakin löytyy.

Kansansatujen joukosta minua ilahduttivat tietysti eniten sadut, joita en entuudestaan tuntenut: intiaanisatu myyrän ja kilpikonnan riitaantumisesta, afrikkalainen satu hämähäkistä ja intialainen satu puheliaasta kilpikonnasta. Hienopuheisimmin puhutteli kuitenkin venäläinen satu, jossa karhuisä etsii karhunpojilleen lapsenpiikaa. Päästäkseen kiinni karhun korppusäkin sisältöön lapsenpiian paikkaa hakee useampikin metsän eläin. Jänis antaa työhönottohaastattelussa karhulle seuraavan työnäytteen:

Minä hoivaan pentujasi ja puhelen niille: ”Pienet rakkaat karhut, kultaiset, pörröiset, herttaiset karhut! Istukaa hiljaa, simaturkit, älkää rähiskö, älkää tömistäkö, isäsenne tuo teille metsästä hunajaa ja mustikoita, hyvää kultaista hunajaa ja ämpärillä mustikoita. Karhuseni, malttakaahan, karhuseni!” Niin minä juttelen niille ja silitän niiden selkää ja pientä pehmoista mahaa, ja minä sanon: ”Oi te pienet karhut! Oi te hullunkuriset herttaiset mesimahat, mustikkasuut, hunajakämmenet karhut!”

(Suomennos Eeva-Liisa Manner, vuodelta 1966)

Jotta en pilaa lukijalta jännitystä, en paljasta, saako jänis piian paikan.

Vaikka perinteiset eläinsadut ovat aika tuttuja, Bremenin kaupungin soittoniekat jaksoi silti hauskuuttaa erikoisella ajatuksellaan eläimistä musikantteina. Ruman ankanpoikasen traagisesta kohtalosta lukiessani olin nukahtaa sohvalle.

Uusista saduista löytyi aika räväköitäkin tarinoita. Jukka Itkosen ja Kari Hotakaisen miehekkäät, parodiansävyistä, absurdinpuoleista huumoria sisältävät sadut saivat hymyn huulilleni. Hannele Huovin satu Kenguru kertoo poikasesta, jolle kasvavat jo viikset, mutta lähtö emon pussista ei vain houkuta. Sen voi laskea kuuluvan koko kirjan parhaimmistoon.

Yhteenvetona sanoisin sen, että on aika tarkka homma mitä eläinten voi kirjallisuudessa antaa toilailla – tai sitten on mahdollista mennä ylitse aika monien rajojen ja kirjoittaa kuten Itkonen ja Hotakainen. Satujen ja runojen kääntäminen ja ylipäätään niitten sepittäminen on myös tarkkaa touhua, jossa varomaton sanavalinta tai sekava sanajärjestys voi leväyttää muuten ihan kehityskelpoisen tekstin.

Kuten tunnettua ovat ihmiset nähneet eläimissä inhimillisiä piirteitä tai niitten käytöksessä piirteitä, jotka viittaavat johonkin ihmiselle tyypilliseen käyttäytymiseen tai ominaisuuteen. Niitä näkemisiä voi kritisoida tai ottaa ne vain sellaisenaan. Jos kirjassa kuvataan ahkeraa muurahaista, voi lukija vääntää asian mielessään siten, että kaipa muurahaiskekoon ahkeriakin muurahaisia mahtuu, vaikka muurahaiset suurimman osan päivästä lepäilisivätkin.

Vanhus ja meri & Hän lähti valaiden matkaan

Luetut kirjat:

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Alkuteos: The Old Man and the Sea vuodelta 1952

suomennos Tauno Tainio v. 1952 (133 sivua)

Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan    runoja

vuodelta 2011 (96 sivua)

Amerikkalainen Ernest Hemingway (1899 – 1961) kirjoitti pienoisromaanin vanhemmasta mieshenkilöstä, joka työskentelee omaan lukuun ja laskuun kalastajana pienellä paikkakunnalla Kuuban pohjoisenpuoleisella rannikolla. Mies laskettelee pienellä kalastusveneellään Golf-virran viemänä ja toivoo kunnon saalista pitkän kalattoman kauden jälkeen. Veneessään hän ajattelee kalakaveriaan, nuorta Manolin-poikaa, joka on hypännyt toisen kalastajan kyytiin ja hän miettii suurta amerikkalaista baseball-pelaajaa, DiMaggiota, joka kärsii luukannuksesta kantapäässään. Siimojensa lisäksi vanha mies kelailee muistojaan. Hän on mies, jota on kunnioitettu, mies, joka ei ole antanut periksi. Kalastajan odotus palkitaan ja hänen koukkuunsa tarttuu saalis, joka vetää miestä perässään uljaana ja voimakkaana.

Vanhus ja meri on kyllä kuvaus kalastajasta, se on kuvaus voimainkoettelusta, mutta nykyeuroissa ketjukolaaja lukee sen vertauskuvallisena kuvauksena siitä, miten luonnon kanssa kilpasille lähtiessä todennäköisesti ennen pitkää tulee käymään. Minun lukukokemukseni sanoo, että vertauskuvana vanha mies on luonnonvaroja ymmärtämättömästi hyödyntävä maailma, joka on kyllä sympaattinen, lämmin ja kekseliäs, mutta toisaalta myös liian ylpeä tai liiaksi omaan osaansa asettunut hoksatakseen milloin raja on ylitetty, milloin on pysähtymisen paikka. Vanhaa kalastajaa mietityttää baseball-pelaajan luukannus, mutta omien kannusten naulaan heittäminen ei käy mielessäkään. 

 

Silene Lehto (s. 1979) lähtee ensimmäisessä runokokoelmassaan eläinten maaimoihin. Lähes jokaisessa kokoelman runossa ainakin mainitaan jokin eläin. Eläimet luikertelevat runojen tapahtumiin kuin viidakko temppelin raunioille. Vaikka kokoelman nimessä lähdetään juuri valaiden matkaan, ovat monet muutkin eläimet näkyvästi kärkkymässä osaansa ihmisten elämässä. Eläinmaailma ja luonto muu edustavat mielestäni Lehdon runoissa sitä luontevaa suhdetta elämään, joka nykyisessä teknistyneessä maailmassa on ihmiskunnalta unohtunut jollekin edelliselle metroasemalle. (Noh! ketjis...!) Myös Lehdon runoissa on huumoria, ajattelumalleilla ja sanonnoilla leikittelyä.

Kokoelma on jaettu nimettyihin lukuihin, joihin runot tosiaan vaikuttavat liittyvän. Mielestäni kokoelman tietynlainen lukko-osio on nimeltään Olen ajatellut sinua paljon, Herra D. Avainruno taas voisi olla kokoelman aloittava lyhyt runonen Oliko se kaukokatseisuutta. Vastaus vaikuttaa lukitulta. En ymmärrä miksei Herra D:n nimeä voi sanoa suoraan. Jos kyseessä olisi Herra vB, arvaisin heti että kyseessä olisi Peter von Bagh, sillä hän on kirjoittanut kirjan nimeltä Lajien synty, jonka nimiseen teokseen eräässä runossa viitataan.

Näitä kahta kirjaa yhdistävät paitsi merelliset eläimet, myös kummankin kirjan Herra D. Lehdon runojen isällinen sankarihahmo, Herra D, huom! Herra isolla alkukirjaimella, saa tässä tekstissäni vastaansa romaanin suuren DiMaggion. Runossa nimeltä Rouva D nimetään Herra D kuin itse Jumalaksi, isolla alkukirjamella. Runo loppuu sanoihin: jos kosketatte häntä nyt, pääsette lähemmäs taivasta kuin kukaan elävä ikinä. Uuden luontokäsityksen luoja, herra Darwin, lienee Lehdon runoteoksen ihmisen väylä takaisin luonnolliseen yhteyteen maapallon ja elämän kanssa. Hemingwayn romaanin pesäpallotähti, suuri DiMaggio, on ajanvietteen sankari, epätodellisen viihdemaailman ilmielävä ikoni. Kun vanha kalastaja palaa uuvuttavalta meriseikkailultaan, hän haluaa nähtäväkseen viime päivien lehdet, luultavasti koska baseball-tulokset kiinnostavat häntä niin kovasti. Tämä sinänsä kotoisa ja sympaattinen toive on tilanteeseen nähden mieletön ja se kuvaa erinomaisesti sitä maailmaa, jossa myös me tänä päivänä elämme. Kännykät ja tietokoneet sosiaalisine virtuaalimaailmoineen on aina oltava ulottuvilla – niissä hiippailevat tämän päivän viihdeikonit. Annanpa tästä aiheesta viimeisen sanan Silene Lehdolle. Runosta Herra D löytyvät seuraavat säkeet:

Sinun ei olisi pitänyt sanoa, että me emme ole Luojan luomia,

kirjoittaa kaikkia niitä lajeja ihmisten muistiin,

mutta ethän sinä ajatellut, miten vaarallista se voisi olla,

(sillä ihmisten täytyy aina uskoa johonkin itseään suurempaan!)

Konrad Lorenz & Lehmän kohtaaminen

Luetut teokset:

Konrad Lorenz: Eläimet kertovat   Eläinten käyttäytyminen tiedemiehen tulkitsemana

Alkuteos Er redete mit dem Vieh, den Vögeln und den Fischen vuodelta 1949

Suomentanut Juhani Koskimies vuonna 1953 (225 sivua)

Lehmän kohtaaminen

Valio Oy:n julkaisu, jossa ihmiset kertovat kokemuksiaan lehmän kohtaamisesta

Ilmestynyt vuonna 1995 (59 sivua)

Itävaltalainen tohtori Konrad Lorenz (1903 – 1989) kertoo kirjassa Eläimet kertovat kansantajuisella tavalla monista hauskoista sattumuksista, jotka hän on eläinten parissa työskennellessään saanut kokea. Hän myös kertoo havainnoistaan eläinten käyttäytymisen tutkijana. Vuonna 1973 Lorenz sai ottaa vastaan Nobelin lääketieteen palkinnon yhdessä kahden muun tutkijan kanssa.

Lorenz kertoo ottaneensa monenlaisia eläimiä lemmikikseen kotitaloonsa. Hänen akvaarioissaan eleli kalojen lisäksi mm. vesipäästäisiä, joitten elämästä Lorenz kertoo suurella innostuksella ja kiinnostavasti. Erityisen tunnettu Lorenz oli naakkatutkijana. Naakoista kertova luku onkin kirjan pisin ja yksityiskohtaisin. Myös koirille on omistettu oma lukunsa, Lorenzin mukaan koirat polveutuvat pääosin kesyyntyneistä kultashakaaleista. Minusta tämä väite on niin kiva, että aion uskoa siihen kuin vuoreen vaikka mitä mitokondrio-dna:ta tutkittaisiin.

Valio Oy pyysi vuonna 1994 ihmisiä lähettämään kirjoituksia ja valokuvia aiheesta ”Kerro, kuinka kohtasit lehmän”. Saadun materiaalin pohjalta syntyi kirjanen tavallisten kansalaisten lehmään liittyvistä tositarinoista. Tarinoissa lehmä kuvataan yleensä lähes myyttisenä, lauhkeana ja lämpöisenä hahmona. Monet kertojat korostavat lehmän tehtävää maidon tuottajana, monet ovat saaneet lehmän seurasta lohtua ja jotkut jopa turvaa. On joukossa tosin niitäkin kertojia, jotka ovat pelästyneet metsästä ilmestyvää nautaeläintä.

Lehmänkasvattajille lehmistä luopuminen on ollut rankka paikka, kirjoittajista moni myöntää kaipaavansa lehmiä. Lehmistä käytetään nimeä, aika tavallisia ovat Heluna ja Mansikki. Muistui mieleen, että Edith Södergranin lehmän nimi oli Punikki, joka kuuluu ennen vanhaan olleen tavallinen lehmän nimi. Myös Konrad Lorenz nimesi kasvattieläimiään. Tosin naakkayhteisön jäseniä oli sen verran paljon, että nimien alkuperänä toimivat lintujen jalkoihin kiinnitetyt värilliset renkaat, esim. Keltavihreä, Punakeltainen tai Vasenvihreä (sen jalan mukaan missä rengas oli). Vesipäästäisiä Lorenz ei nimennyt. Kun päästäiset sitten ruokintavirheen takia menehtyivät, Lorenzia harmitti tutkimustyön kuivuminen kasaan. Lehmänkasvattajille lehmistä luopuminen on selvästi ollut kova paikka. Erona maatalouden harjoittajiin on, että Lorenzin kotitaloon jäi jonkin eläinlajin hävittyäkin aikamoinen liuta elikoita – varsinkin naakkoja ullakolle.

Ennen kaikkea minua lukijana kuvannee se, että pidän lyhyistä kertomuksista, sen vuoksi varmaan lehmästä kertovat lyhyet tarinat viehättivät minua. Myös Lorenzin lyhyissä kuvauksissa asustavat hänen kirjansa todelliset helmet. Toisaalta naakkayhteisön sosiaaliset rakenteet, lintujen ääntelyn merkitys ja pitkät parisuhteet ovat tietysti nekin kiinnostavia.

Lehmistä kertovassa kirjassa parhaiten omien tuntojeni mukaisesti tätä eläinkunnan uljainta edustajaa kuvaa Raimo Suhonen, Uuraisten VPK:n palomies, joka kertoo suohon uponneen lehmän pelastustehtävästä ja päätyy seuraavanlaiseen filosofointiin:

Tuon elikon rauha ja yksinkertainen viisaus ovat omalla tavallaan vastaus kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin olemassaolon tarkoituksesta ja maailmanjärjestyksestä. Näin on maailma tarkoitettu, lehmä ja ihminen yhdessä, molemmat tässä ajassa omaa tehtäväänsä yhteistyössä täyttämässä. Että jotain näin tasapainoista ja selvää voikin tänä päivänä olla olemassa. On tämä ihana maa.