Adonis: Tomun taikuri

Syyriassa syntynyt, Libanonissa ja Ranskassa asustellut Adonis eli Alí Ahmad Sa'íd (s. 1930) mainitaan modernin arabirunouden merkittävimmäksi kirjoittajaksi. Miksi minä hänen tekstejään sitten luen? Hyvä kysymys vaikka itse sanonkin. Ehkä tärkein syy on joulunseutuun esitetty dokumentti, jossa Adonis keskustelee elämästä yleensä sekä omasta elämästään ja runoudestaan tyttärensä Nínárin kanssa. Dokumentti esitettiin hiljattain uusintana ja sen voinee katsella Yle Areenasta.

Kirjan Tomun taikuri runot on valikoinut ja suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Runot esitellään alkuperäiskokoelmittain järjesteltyinä, aikajärjestyksessä. Kokoelmat ovat ilmestyneet vuosina 1961 – 1979. Kirjan alusta löytyy suomentajan esipuhe, joka kertoo runoilijan elämästä sekä hänen runoudestaan. Taiteilijanimi Adonis viittaa muinaiseen kreikkalaiseen jumalaan, joka surmattiin, mutta nousi kuolleista. Hämeen-Anttila huomauttaa, että nimi Adonis on samaa alkuperää kuin Raamatun Herraa tarkoittava nimitys Adonai. Koska Adonis-jumalaa on alunperin palvottu nykyään Syyriaan kuuluvalla alueella toisella nimellä, muodostuu runoilijan taiteilijanimestä kiintoisia siltoja itäisen Välimeren alueen kansojen välillä.

Kuolema ja uudestisyntyminen ovat erottamattomasti osa Adoniksen runoja kirjan magneettiseen puoliväliin saakka. Siihen asti Adoniksen runous on huutavan ääni korvessa arabialaisen runouden uudistamiseksi. Hän runonsa kuuluttavat pesäeroa vanhaan perinteeseen, sanojen on kuoltava ja noustava uudelleen maasta, johon ne lankeavat.

Puolenvälin jälkeen runojen aihepiiri monipuolistuu, rakkaudestakin on puhetta. Oma osionsa on Adoniksen Amerikanmatkan myötä syntynyt runoelma Hauta New Yorkille. Runoelmassa kuulemma viitataan Walt Whitmanin runoihin. Koska en kyseisiä runoja tunne, viittaukset jäävät minulle avautumatta. Runoelmassa nousee kuitenkin esiin idän ja lännen erilaisuus sekä ne paikat ja ihmiset, joita Adonis Amerikoissa kohtaa. Voimakkaista kielikuvistaan huolimatta Adonis vaikuttaa ennen kaikkea rakentavan siltaa Atlantintakaisiin kanssakulkijoihin. Sattuneesta syystä tämä pieni tunnelmapala viihdytti minua eniten:

Rouva Brewing, kreikkalainen New Yorkissa. Hänen

talonsa on sivu itäisen Välimeren kirjassa. Mirène,

Ni'matalláh, Yves Bonnefoy... Ja minä, kuin eksyksissä,

puhun asioita, joita ei sanota. Kairo oli siroteltu meidän

keskuuteemme ruusuina, jotka eivät tunne aikaa,

Aleksandria sekoittui Kavafiksen ja Seferiksen ääneen.

”Tämä on bysanttilainen ikoni”, rouva Brewing sanoi,

ja aika tarttui hänen huulilleen punaisena tuoksuna.

Hetki oli kaareva ja lumi lepäili nojautuen. (Keskiyöllä 6.

huhtikuuta 1971)

Valitsemani näyte ei kuvaa Adoniksen runojen yleistä ilmettä kovin hyvin. Tekstini alussa mainitussa dokumentissa Adonis lausuu joitakin runojaan, joten loppusoinnut voi helposti kuulla. Hämeen-Anttila ei ole niitä pyrkinyt suomennoksiin sisällyttämään. Se on harmi, sillä minun mielestäni riimitelty runo on konstruoitu soittorasian tapaan, osa sen viehätyksestä katoaa, mikäli päästään tarkastelemaan vain runon ajatusta. Adoniksen runous on vaativaa luettavaa sisällöllisesti. Hän haluaa arabialaisen runouden perinteisen ilmaisun menevän mailleen, jotta sen tomusta voi nousta uusi, elinvoimainen kasvu.

Kirjassa on reilut parisataa sivua ja lukeminen eteni tosi hitaasti, mutta nyt se on luettu.

Yksitoista sellaista

Paula, blogista Kirjan pauloissa, haastoi minut kertomaan itsestäni 11 asiaa, vastaamaan 11 kysymykseen ja kysymään itse 11 kysymystä yhdeltätoista vastaajalta. Keksin kolme ehdokasta, keksikööt loput itse itsensä, annan vapaan luvan kelle hyvänsä vastata mihin hyvänsä.

Kerron tässä yksitoista asiaa itsestäni:

1. En ole oikeasti mikään ketjukolaaja. En myöskään ketjupolttaja. En ole ollut ketjukolarissakaan. Sen sijaan kahvia juon aika lailla päivittäin.

2. Pelkään ilmastonmuutosta.

3. Pelkään maailman yhdenmukaistumista.

4. Pelkään ihmisiä, joitten mielestä positiivisuus on ainoa hyväksyttävä suhtautumistapa asioihin. Pelkään heitä, koska heistä vaikuttaa muodostuvan ripeäotteinen enemmistö.

5. Pidän metsistä. Varsinkin havumetsistä.

6. Pidän Uuno Kailaan runoista.

7. Pidän tv-sarjasta Kahden kerroksen väkeä (Upstairs, Downstairs).

8. Olen hidas.

9. Tämä flunssa on ollut riesanani koko helmikuun.

10. Säätiedotuksia kuunnellessa tulee usein ajateltua kaikenlaista.

11. Luultavasti keitän kohta lounaakseni kaurapuuroa.

Vastauksia Paulan esittämiin kysymyksiin:

1. Mikä kirja on tehnyt sinuun suuren vaikutuksen? Leo Tolstoin Tunnustuksia

2. Minkä kirjan haluat ehdottomasti lukea? En mitään ihan ehdottomasti.

3. Millaisia kirjoja luet mieluiten? Napakoita tarinoita, joissa on jokin ajatus.

4. Mikä genre ei oikein nappaa? Rikos.

5. Mitä kirjaa suosittelet minulle ja muille? Kirjaa, josta tulet hyvälle tuulelle. Valitse oman makusi mukaan.

6. Mikä alun perin innosti sinut (kirja)bloggaamaan? En muista. Ehkä jonkinlainen tylsyys?

7. Bloggaatko kirjoista, joista et pidä? Jatkuvasti.

8. Mitä läheisesi ajattelevat bloggausharrastuksestasi? Ne harvat, jotka tietävät, vaikenevat säälivästi.

9. Puuhailetko työssäsi/opinnoissasi ihmisten, eläinten, luonnon, koneiden, taiteen, ideoiden vai jonkin muun kanssa? En tee työtä, enkä opiskele, mutta kysymyksesi on kerrassaan viehättävä. Pidän erityisesti sanasta ”puuhailetko”.

10. Mitä muuta harrastat bloggaamisen lisäksi? Koetan raahautua päivästä toiseen. Välillä katselen tv:tä.

11. Minne haluaisit matkustaa? Toiveissa on päästä kesällä Kreetalle vaimon kanssa hopeahäämatkalle. Oikeesti olisin halunnut Kyprokselle, mutta kun on Kreetalle Kuopiosta suora lento.

Yksitoista kysymystä vastattavaksi:

1. Pelkäätkö tuntematonta?

2. Tunnetko pelkäämätöntä?

3. Vieläkö? Vai eikö vieläkään?

4. Kumpaako on helpompi ymmärtää: balettia vai jazzia?

5. Montako prosenttia maailman kirjallisuudesta olet lukenut?

6. Muuttuuko Gregor Samsa oikeasti kuoriaiseksi vai onko kyse vertauskuvasta Franz Kafkan novellissa Muodonmuutos?

7. Jos elämästä ottaa ilon irti, jäävätkö vain surut jäljelle?

8. Eikö vanhoista vitseistä tulekin joskus mukavan nostalginen olo?

9. Oletko käynyt suurissa hiihtokilpailuissa tai Jukolan viestissä?

10. Mitä urheiluaiheista kaunokirjallista teosta suosittelisit?

11. Kenet palkitaan kirjallisuuden Nobelilla tänä vuonna?

Haastan näihin kysymyksiin vastaamaan ainakin Lissun Akanvirtaa-blogista. Lisäksi haastaisin Derrickuksen Villa Dee -blogissa, mutta en ole varma hänen halukkuudestaan tämänkaltaiseen hubaan. Ehkä Kanervala-blogin Outi haluaisi ”aktivoitua” vastaamaan, jos näin atomiaikaisesti voin asian ilmaista?

T.S. Eliot: Murha katedraalissa

Amerikkalaissyntyinen, Englannissa asunut T.S. Eliot (1888 – 1965) kirjoitti vuonna 1935 näytelmän nimeltä Murder in the Cathedral. Sen suomensi Pertti Nieminen. Suomennos ilmestyi vuonna 1985 nimellä Murha katedraalissa.

Kirjan takakannessa puhutaan Eliotin runoudesta ja kerrotaan hänen omalta osaltaan tuoneen modernismia Englantiin. En tiedä pitäisikö tätä näytelmää lukea runollisena näytelmänä, teksti kieltämättä on aika maalailevaa, mutta mitään erityisempää runomittaa en havaitse - loppusoinnuista puhumattakaan. Oikeastaan aika helppolukuista tekstiä, sain näytelmän luettua muutamassa tunnissa vaikka flunssa on heikentänyt oloani.

Näytelmän tapahtuma-aika on vuoden 1170 joulukuu. Juoni on oikeastaan aika simppeli. Canterburyn arkkipiispa Tuomas Becket on päättänyt palata Englantiin piileksittyään mannermaalla paavin suojissa seitsemän vuotta. Hän on toiminut aikaisemmin kuningas Henrikin kanslerina. Kun kuningas on sitten nimittänyt Becketin arkkipiispaksi hän on alkanut kuninkaan sijasta pitää korkeimpana valtiaana Jumalaa. Arkkipiispan mielestä kyse on hänen uskostaan, kuninkaalla on asiasta toinen näkemys, hän pitää arkkipiispaa kapinallisena, joka on saatava joko ruotuun tai pois päiviltä. Asia tehdään lukijalle/näytelmän katsojalle selväksi heti alkuvaiheessa. Koko teosta vannehtii pahaenteinen väkivaltaisen kuoleman odotus.

Minä tunsin kuolemantuojien hajun, aistit elpyvät

oudoista enteistä; olen kuullut

huilun ääntä öiseen aikaan, huilun ja pöllöjen ääntä,

       olen nähnyt keskellä päivää

suomuisten siipien, valtavankokoisten ja naurettavien

       viistävän yli. Olen maistanut

mädäntyneen lihan maun lusikassa.

Näytelmässä on osansa papistolla, joka on odottanut arkkipiispaansa takaisin, ritareilla, jotka on lähetetty toteuttamaan kuninkaan määräystä ja arkkipiispalla itsellään. Jostain syystä minuun vetosi eniten näytelmän kuoron osuus. Canterburyn naisista koostuva kuoro on eräänlainen kertoja, mutta kuitenkin enemmän henkisellä, tunteitten tasolla kuin että he kuvaisivat todellisia tapahtumia. Kuoro eläytyy teoksen tapahtumiin ja muodostaa niistä oman, henkisesti ja hengellisesti väritetyn näkemyksensä. He ovat eräänlainen empatian instrumentti näytelmässä.

Hengellisestä puolesta näytelmässä muodostuu minulle hieman outo, marttyyrin pyhyyttä korostava kuva. Mieleeni tuli, nähtäisiinkö Tuomas marttyyrinä ellei hän olisi asemaltaan arkkipiispa? Meitä tavallista kansaa tulee ja varsinkin menee kenenkään korvaansa lotkauttamatta. Jos me ryhdymme pullikoimaan, on useimpien mielestä ihan oikein, että nenille tulee. Ja hengellisyydestä vielä sekin, että merkillistä kyllä vaikka kyse on kirkonmiehestä ja heitä on näytelmässä enemmänkin, aloin lukiessani kaipaamaan todellista, koskettavaa hengellistä asennetta. Eliot varmaankin kaukaa viisaana tunnisti toiveeni, sillä se hengellinen asenne on mielestäni kohdillaan näytelmän lopussa, jossa tietenkin kuoro saa sanoa viimeisen sanan:

Anna meille anteeksi, oi Herra, me tunnustamme olevamme

       yksinkertaisia ihmisiä,

miehiä ja naisia, jotka suljemme ovemme ja istumme

       tulen ääressä:

jotka pelkäämme Jumalan armoa, Jumalan yön yksinäisyyttä,

       antautumista jota tarvitaan,

       kieltäytymystä, jota vaaditaan:

jotka pelkäämme ihmisten vääryyttä vähemmän kuin

       Jumalan oikeutta;

jotka pelkäämme kättä ikkunassa, tulta katolla,

       nyrkkiä kapakassa,

       kanavaan työntämistä

vähemmän kuin pelkäämme Jumalan rakkautta.

Kirjassa on 71 sivua. Luin sen kun ei toinen luettava meinannut edetä vaikeaselkoisuutensa ja itsepintaisen flunssani takia.

John Steinbeck: Tuntemattomalle jumalalle

Amerikkalainen John Steinbeck (1902 – 1968) sai julkaistuksi vuonna 1933 romaaninsa To a God Unknown. Sen suomensi vuonna 1982 Marjatta Kapari. Kirjan alusta löytyy Erkki Savolaisen kirjoitus Steinbeckin henkilöhistoriasta ja Tuntemattomalle jumalalle -romaanin synnystä sekä merkityksestä kirjailijan tuotannossa.

Tuntemattomalle jumalalle kertoo tarinan Waynen perheestä, joka asustettuaan pitkään Uudessa Englannista ottaa ja lähtee länteen, jossa perhe saa tuntea miehen jänteen. Kyseessä on kertomus perheen kohtalokkaasta vaiheesta ja neljän veljeksen välisistä suhteista. Tämän lisäksi romaani kertoo ihmisen suhteesta maahan, luontoon. Voi melkeinpä puhua ekologisesta romaanista. Waynet asettuvat asumaan lähellä Tyyntä valtamerta sijaitsevaan pitkään, kukkuloitten ympäröimään jokilaaksoon, joka suotuisilla keleillä on ihanteellista aluetta maatilatalouden harjoittamiseen. Epäsuotuisilla keleillä se ei sitä ole.

Jumalat liittyvät tapahtumiin tietyllä tavalla kansainvälisen muuttoliikkeen seurauksena. Kuten tunnettua Pohjois-Amerikkaa asuttivat aikoinaan pääasiassa intiaaneiksi nimetyt alkuperäiskansat. Heidän erikoisesta suhteestaan maahan ja luontoon sekä niihin liittyviin jumaliin kertoi myös Jack London, joka laittoi intiaanitytön toteamaan jotensakin että luonto on ankara, sitä pitää lepyttää. Mantereelle saapuneet eurooppalaiset siirtolaiset toivat mukanaan omat uskomuksensa, joista kristinusko muodosti ulospäin näkyvän yhtenäisen pintakerroksen. Siirtolaisten ja paikallisten alkuperäiskansojen uskomuksista Steinbeck sihautti mystisen/myytillisen keitoksen, josta jokainen voi poimia mieleisensä sattumat. Tästä pieni näyte:

Maailman aivot olivat hiukan surulliset, sillä ne tiesivät että joskus niiden olisi liikahdettava, ja silloin elämä järkkyisi ja tuhoutuisi ja pitkä viljelyperinne olisi hukkaanmennyttä ja talot sortuisivat laaksoissa. Aivot olivat pahoillaan, mutta ne eivät pystyneet muuttamaan mitään. Ne ajattelivat: Minä kestän vaikka vähän epämukavuuttakin säilyttääkseni tämän järjestyksen, joka on syntynyt sattumalta. On sääli tuhota tätä järjestystä. Mutta taivaita hipova maa oli väsynyt istumaan samassa asennossa. Se liikahti äkisti, ja talot sortuivat, vuoret järkkyivät rajusti, ja miljoonan vuoden työ oli mennyt hukkaan.

Miltä tämä keitos sitten maistui? Ehkä vähän yllättävältä. Ei se pahaakaan ollut, mutta taisin jäädä kaipaamaan borssiini smetanaa. Pidän kyllä kansanuskomusten käyttämisestä kertomakirjallisuuden mausteena, mutta jokin makujen harmonia tässä jäi toteutumatta. Parhaana puolena kirjassa nousi esiin kuvattu tapahtumapaikka, eksoottinen pitkä laakso, jossa voisi odottaa koska tahansa näkevänsä sunmaid-rusinatytön poimimassa rypäleitä. Steinbeckiltä on kuulemma suomennettu myös alueelle sijoittuvia kertomuksia. Voihan se olla että joskus etsin ne käsiini ja lukaisen.

Kirjassa on 255 sivua ja lukaisin sen parissa päivässä.

Sama meri, eri maa – aasialaista, afrikkalaista ja amerikkalaista kirjallisuutta

Sara Eevan toimittama, vuonna 2010 ilmestynyt antologia Sama meri, eri maa sisältää eri kirjoittajilta yhteensä viisi romaanikatkelmaa ja kaksitoista novellia, sikermän runoja, yhden eläinsadun sekä lopuksi afrikkalaisia sananlaskuja. Suomentajia on useampia, peräti neljä novellia on peräisin Lauri Otonkosken toimittamasta afrikkalaisten novellien antologiasta Ilon ja kivun kääntöpiiri. Kirjan lopusta löytyy kunkin kirjoittajan lyhyt esittely.

Novelleista monet käsittelevät asumista poissa kotoa, usein vieraassa maassa ja maanosassa, kaipuuta, sopeutumista, kotiinpaluuta. Katkelma japanilaisen Haruki Murakamin romaanista Sputnik-rakastettuni jaksoi kiinnostaa jonkin verran, joskin vaikutti nuorisolle suunnatulta taide- ja ihmissuhdeseikkailulta. Intialaissyntyisen Jhumpa Lahirin novelli Tämä siunattu koti sen sijaan veti tasokkuudellaan ketjukolaajan aika nöyräksi. Tosin hieman kekseliäämmästä lopusta olisin innostunut vielä enemmän. Iloisen yllätyksen tarjosivat antologian kaksi kuubalaista novellia. Nautin varsinkin Eduardo del Llanon kertomuksesta, jossa kolme syrjäytynyttä miestä alkaa suojella luontoa. Heistä sukeutuu kerrassaan ympäristöaktivisteja, joille ennustellaan tulevaisuutta telkien takana, niin että novellin nimeksi on kaukaaviisaasti annettu Greenpeace.

Annan antologian toimittajalle täyden tunnustuksen, kun hän on onnistunut valitsemaan kirjan alkuun ja loppuun kaikkein enimmin minua miellyttäneet kertomukset. Lopussa olevat afrikkalaiset sananlaskut herättävät kiinnostuksen Raimo Harjulan toimittamia sananlaskukokoelmia kohtaan. Niitten edelle sijoitettu namibialaisen Milly Jaftan lyhyt, mutta koskettava Kotiinpaluu on kokoelman helmiä. Se kertoo kehittyvän maan siirtotyöläisen paluusta perheensä luo pitkän ja vaativan palvelussuhteen päätyttyä. Ehkä eniten tykkäsin ensimmäiseksi sijoitetusta, ghanalaisen Ama Ata Aidoon selkeästä ja helppotajuisesta novellista Tyttö joka pystyy. Novelli tarjoaa näkymän afrikkalaisen naisen elämään nyt ja lähimenneisyydessä.

Näistä kehuskeluista huolimatta haluan liittää tähän lopuksi katkelman, joka sai tunteeni kuohahtamaan kaikkein vahvimmin. Katkelma on haitilaissyntyisen Edwidge Danticatin romaanista Näen, muistan, hengitän. Yhdysvalloissa asuvat siirtolaiset tungeksivat Haiti Express -nimisessä postituskonttorissa lähettämässä viestejä kotiväelle:

Nainen hymyili ottaessaan äidin rahat ja paketin. Minusta tuntui koko ajan että olisin halunnut lähettää tante Atielle enemmän. Jos minulla olisi ollut kyky kutistaa itseni ja pujahtaa kuoreen, olisin tehnyt niin.

Katselin kuinka nainen leimasi pakettimme ja pudotti sen ison pinon päälle. Ympärillämme oli kymmeniä muita ihmisiä, jotka yrittivät puristaa kaiken rakkautensa pikku pakettiin kotiin lähetettäväksi.

(Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän suom. Leena Tamminen)

Kirjassa on 144 sivua ja lueskelin sitä viitisen päivää.

Jack London: Kertomuksen loppu

Jack London tunnetaan Alaskan kullankaivajista kertovista tarinoistaan. Luin hänen kertomusvalikoimansa Kertomuksen loppu. Suomennos ilmestyi vuonna 1936. Kirjasta ei löydy tietoa alkuteoksesta sen enempää kuin suomentajastakaan. Alaotsikoksi on annettu Tarinoita Pohjolasta.

Kirja sisältää kahdeksan tarinaa, joissa yhtä lukuunottamatta seikkaillaan Alaskassa – siinä yhdessä tarinassa taas Ecuadorissa. Seikkailujen tavoitteena on kulta, suomeksihan se tarkoittaa myös rakastettua, mikä sopii useimmiten yhtä lailla. Tarinoita sävyttää vaarallisten olosuhteitten luoma jännite, pakkasta on enemmän kuin mittarit kestävät ja keripukki pääsee tekemään pahojaan niukan ja yksipuolisen ravinnon heikentämille miehille. Tapahtumat ovat dramaattisia, usein liikutaan kuoleman rajamailla eivätkä kaikki selviä hengissä. Äärimmäiset olosuhteet ja kuoleman läheisyys synnyttävät paikoitellen kiintoisaa pohdiskelua, jossa arvot joutuvat puntariin ja tulokset tuntuvat yllättäviltä.

Raskasta on elää! Kärsien ilmestyy lapsi maailmaan ja kärsien päästää vanhus viimeisen huokauksensa ja kaikki hänen päivänsä ovat täynnä levottomuutta ja huolta. Kuitenkin menee hän kuoleman avattuun syliin kompastellen, kaatuillen, taaksepäin katsellen, valmiina taistelemaan viimeiseen hengenvetoon. Mutta kuolema on hyvä. Ainoastaan elämä ja kaikki elävä on pahaa. Kuitenkin me rakastamme elämää ja vihaamme kuolemaa. Sen on hyvin kummallista!

(Kertomuksesta Naisen voima)

Ensimmäisessä kertomuksessa mies päättää lähteä kullanetsintään vanhoilla päivillään. Hän oli etsinyt kultaa Kaliforniasta jo vuonna 1849. Nyt hän lähtee suuren kultaryntäyksen innoittamana Alaskaan vanhaa kullankaivajalauluaan laulellen, mutta huonosti valmistautuneena päätyy talvella kylmään metsään tekemään kuolemaa.

John Tarwaterin yksilöllisen itsetietoisuuden kipinä painui yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen sisimpään olemukseensa, joka on ollut olemassa jo ennen kuin ihmisestä tuli ihminen, kun hän ensimmäisenä kaikista eläimistä tunsi itsensä ja laski perustuksen moraalille, uneksuessaan kauheita unia hirviöistä, jotka eivät olleet muuta kuin hänen siveysoppinsa hillitsemiä himoja.

(Kertomuksesta Vanha kullankaivaja)

Pohdiskelut elämästä ja kuolemasta pulpahtavat esiin vain silloin tällöin, pääasiassa kyseessä on joukko kertomuksia ihmisistä äärirajoilla, säilyttääkseen mahdollisuuden rikastua, on pysyteltävä hengissä. Päähenkilön selvitessä kiperästä tilanteesta, saattaa se merkitä monen muun loppua. Peli on kovaa ja ratsuväki raakaa, tarinat paikoin kuin timpurinkynällä piirreltyjä, selkeydellään satuttavia. Dawsonin, Yukonin ja Klondyken tapaiset paikannimet sekä pienet yksityiskohdat tuovat kerrontaan todentuntua.

Kirjassa on 165 sivua, joista tosin neljä sivua oli kateissa, niin että selvisin vähän helpommalla. Lukemiseen kului jonkin verran aikaa. En ollut oikein vedossa sillä rekikoirani ovat pahan kerran kateissa. Lienevätkö hutkeltaneet Alaskaan?

Jack London: Kulkurielämää

Amerikkalainen Jack London (1876 – 1916) vietti kertomansa mukaan kiertelevää elämää nuoruudessaan. Luin hänen kirjoittamansa kirjan Kulkurielämää. Alkuperäisteoksen nimi lienee The Road   ja se on vuodelta 1907. Lukemani teos ilmestyi suomeksi vuonna 1919, suomentajan nimeä ei ole mainittu. Lainasin kirjan Kuopion kaupunginkirjaston pääkirjastosta, jota myös Pohjois-Savon maakuntakirjastoksi on mainittu. Alun perin kirja on ollut pienemmän lainaston hallussa, kuten alla olevasta kuvasta ilmeneikse:

Kirjan alaotsikko, Nuoruudenmuistelmia, antaa ymmärtää, että kyseessä on omaelämäkerrallinen teos. Uskon sitten näin. Joskin toisin paikoin London omienkin sanojensa mukaan jättää osan tapahtumista kertomatta. Toisin paikoin taas tekisi mieli uskoa hänen liioittelevan melko tavalla. Mutta kun en voi toisinkaan todistaa, luen kirjan Londonin näkemyksenä tapahtuneesta.

Tapahtumat kirjassa sijoittuvat 1890-luvulle. London kertoo asustelleensa 16-vuotiaana Oaklandissa (San Franciscon naapurissa) ja harjoittaneensa siellä jonkinlaista pahantapaisuutta, josta kieli hänen saamansa lempinimi Osterirosvojen Prinssi. Eräänä päivänä hän tutustui joukkoon kulkureita, jotka kertoivat Londonia kiehtovia tarinoita elämästään. Parin päivän perehdyttämisjakson aikana aloitteleva kulkuri oppi miten kerjätään ja nousi sitten saamiensa ohjeitten mukaisesti pummilla tavarajunaan matkustaen sillä yli Sierra Nevadan vuoriston. Kirjan road onkin nimenomaan railroad.

Londonin kuvaukset kulkureitten elämästä vaikuttavat todentuntuisilta siinä mielessä, etteivät ne ainakaan minun mieltäni alkaneet kiehtoa. Kulkurit kuvataan vähintään pikkurikollisina ja London kertoo myös rankoista pahoinpitelyistä. Rautatievirkailijat poistivat väkivaltaisin keinoin salamatkustajat heittämällä heidät ulos liikkuvasta junasta. Yhteenotot poliisin kanssa ovat kuulemma jättäneet Londoniin jatkuvan kammon poliisimiehiä kohtaan. Puhumattakaan vankilasta.

Erie Countyn vankilaa, jossa London kärsi 30 päivän tuomion irtolaisuudesta, hän kuvaa eläväksi helvetiksi. Itseään London ei kokonaan armahda vaan kertoo selvinneensä vankilasta helpommalla kuin muut päästyään erään konkarin siivellä hallimieheksi, määräävään asemaan vankien keskuudessa:

Tässä oli meitä kolmetoista petoa puolen tuhannen muun pedon keskellä. Se oli elävä helvetti, se vankila, ja meidän kolmentoista oli hallittava. Mahdotonta oli, petojen luonteisiin katsoen, hallita lempeydellä. Me hallitsimme hirmukeinoin.

– –

Kolmetoista viittäsataa vastaan, – ja hirmu oli aseemme. Me emme voineet sallia pienintäkään poikkeusta säännöistä, vähintäkään ylimielisyyttä. Jos sallimme, olimme hukassa.

Sääntömme oli iskeä miestä niin pian kuin tämä suunsa avasi – iskeä raskaasti, iskeä aseella millä vain, mikä käteen sattui, iskeä mies maahan.

Kirjan kieli on tietenkin vanhahtavaa, mutta mielestäni kääntäjä on ollut asiansa osaava ja hän on saanut vaativan slangisanaston kääntymään aidontuntuiseksi kieleksi. Tosin kulkureita kuvataan suomeksi nimellä hoopo, joka lienee käännös amerikkalaisesta hobo-sanasta. Kun vankilakuvauksessa ilmeisesti hallimiestä tarkoittavaksi slangisanaksi on eräässä kohdin valittu hessu, syntyy paikoitellen pientä tahatonta koomisuutta.

Kirjassa on 105 sivua ja lukaisin sen läpi parissa päivässä.