Kerron kesälomastani

Tämän kesän keitokseen ovat kuuluneet piristävinä huippuhetkinä käynti tanssiesityksessä, piipahdus Maaningan Huiluuruppeemilla ja kesäpäivä Kuopiossa vaimoni kanssa. Kotoisia ilonpilkahduksia ovat sisältäneet tyttären vierailut luonamme.

Jo alkukesästä kävin vaimon kanssa Leppävirralla viemässä kukkia haudalle. Ei ole varmuutta ovatko kukat selvinneet istutuksen jälkeisestä hallaöitten jaksosta, ehkä käymme tässä joku päivä asian tarkastamassa. Leppävirralla käymme aina einehtimässä Nesteen huoltoaseman ravintolassa, siellä on oikein maittava seisova pöytä. Tällä kertaa kävimme myös Orinoron rotkossa, parisataa metriä pitkässä kallionhalkeamassa. Hieno paikka, oli vielä menneen talven lumiakin jäljellä. Hyvät pitkospuut helpottivat kulkemista.

Kuopio tanssii ja soi -festivaalia olen aikoinaan pääosin seurannut torin ilmaisesitysten kautta. Viime vuosina en ole jaksanut etsiytyä niittenkään äärelle. Joskus ehkä 1980-luvulla kävin asioikseni katselemassa yhden maksullisen esityksen Kuopion musiikkikeskuksella. Siellä tanssivat Islannin kansallisbaletin tanssiryhmä ja joku tanskalainen nykytanssiseurue. Jotain siitä muistankin. Tänä vuonna huomasin kohtuuhintaisen ja vain tunnin kestävän esityksen nimeltä Through the Grapevine. Käväistiin katselemassa se esitys, samalla saatiin vähän tutustua uuden Taidelukio Lumitin rakennukseen sisältäpäin. Kivoja seinäpintoja, jotka tuovat mieleen päreseinän. Hanna Vihriälän kaapuntilaisten lahjoittamista muovi- ja metalliesineistä koostama katosta roikkuva taideteos Sydän (2022) oli myös hauska nähdä läheltä. Tanssiesitys oli myös hauska, sitä kuvailtiin tanssijuhlien mainonnassa omituiseksi, mikä lienee mainoskikka. Minuun se joka tapauksessa tepsi, koska olen itse samaa sarjaa tyyliltäni. Kaksi vähäpukeista miestanssijaa mittaili toisiaan – sananmukaisesti. Keskivaiheilla esitys muuttui tanssilliseksi, jolloin meinasin nukahtaa. Sen sijaan tutkailevat ja lopun akrobaattiset osiot pitivät mielenkiinnon yllä. Suosionosoituksista ja innostuneista huudoista päättelin, että yleisö oli koko lailla toista kuin Kuopion teatterissa. Oli hauskaa!

Maaningan Huiluuruppeemilla en ollut käynyt kertaakaan aikaisemmin. Nyt tyttäreni oli siellä työnsä puolesta, joten jäin seuraamaan tapahtumia. Katselin hienon videon Maaninka Taivaalta. Elokuvan tekijä on Hannu Räisänen, mukana on paljon maaninkalaisia muusikoita, musiikki toimii mainiosti. Kuvaajana myös Aatos Karttunen, joka taisi napata kuvan minusta ja tyttärestäni. Niin ja oli siellä menevä historic miekkailu näytös ja erikoisen hyvää jazz-musiikkia ja komea rivi vanhoja traktoreita. Joo, ja kahvia ja pullaa, olisi ollut ruokaakin, mutta en ennättänyt. Kirjastossa kävin itsepalveluasiakkaana kirjastokortilla. Siellä oli Unto Eskelisen näköispatsas (kuvanveistäjä Pauli Saastamoinen, 1970-luku). Unto toimi opettajana Kuopion Puistokoulussa, hänen eräs vakioaiheensa ainekirjoitukseen oli ”Kerron kesälomastani”. Minä kävin yhtenä kesänä Olavinlinnassa ja Unto kirjoitti aineeni loppuun ”Onpa sinulla hyvät tiedot!” Maaningalla oli bensa tarjouksessa, joten imaistiin tankki täyteen.

Eilissä päivänä kävin vaimoni kanssa Kuopiossa. Ajettiin parkkihalliin kuten maalaisten on viisainta tehdä. Torilta ostettiin kukkia, sillä Kuopion haudalla ei ollut mitään kun viikko sitten siellä käytiin. Vaimo osti myös ison vaaleanpunaisen amppelikukan, kaikki saatiin kolmentoista euron huokeaan hintaan! Torilla oli kirppis, ostin sieltä kolme Lempi Pursiaisen kirjaa kympillä. Sitten einehdittiin, minä otin makkaraperunoita, vaimo muikkuja. Käväistiin Snellun puistossa, otin muutamia kuvia. Tavattiin tytärkin kadulla työhön rientämässä. Käytiin VB-valokuvakeskuksessa. Vaimo fotografeerasi minut Barsokevitschien ateljeessa. Kahvit nautittiin Pikku-Pietarin torikujalla. Siinä naapurissa ennen olleessa puutalossa asuin 1970-luvun alussa pari vuotta, silloin kun harjoitin kansakouluopintoja Puistokoulussa. Lopuksi käytiin Sokoksen S-marketissa. Ajatella, että siellä ei ollut isoja hajusteettomia pesujauhepaketteja! Enimmäkseen oli pieniä paketteja, sillä tavalla Kuopion keskustan muuttuminen sinkkulaksi taitaa näkyä?

Robert Bartlett: Hirtetty mies

Englantilainen historiantutkija Robert Bartlett (s. 1950) kirjoitti vuonna 2005 julkaistun teoksen The Hanged Man: A Story of Miracle, Memory and Colonialism in the Middle Ages. Kirja ilmestyi suomeksi vuonna 2006 nimellä Hirtetty mies – kertomus ihmeestä, muistista ja kolonialismista keskiajalla, suomentajana Ossi Kokkonen.

Luin suomennoksen. Tätä tehen sitten saan kaksi kolmen sarakkeen bingoa. Ensinnäkin olen nyt lukenut kolme kirjaa, joissa eräänä aiheena on jonkun hirttäminen vastoin hänen tahtoaan. Ne kaksi muuta ovat: Hätäisesti hirtetty ja ”Runoilijan saa hirttää ilman muuta!” Toiseksi olen nyt lukenut kolme tutkimuksellista kirjaa, joissa kerrotaan yksittäisen henkilön mikrohistorian kautta jotain yleisempää Euroopan keskiajasta tai jostain. Ne kaksi muuta ovat: Juusto ja madot ja Martin Guerren paluu. Kyllä tämmöinen kolmen suora on minulle ihan riittävä saavutus.

Mistä ihmeestä nyt lukemani kirja sitten kertoo? Yritän kuvailla asian lyhyesti, vaikkei se helppoa olekaan:

Vuonna 1282 kuoli Herefordin piispa Thomas de Cantilupe. Hänen luunsa siirrettiin siirrettiin Herefordin katedraaliin, jossa alkoi tapahtua ihmeitä: rammat kävelivät ja sokeat näkivät. Ihmeet saivat huipennuksensa noin vuonna 1290 Swanseassa, Walesissa, sadan kilometrin päässä Herefordista, hirtettiin samaan hirsipuuhun kaksi vakaviin rikoksiin syyllistynyttä miestä. Toinen miehistä oli Walesin aatelisia, toinen taas köyhempi walesilainen nimeltään William Cragh. Sattui niin, että hirsipuu, johon miehet oli ripustettu, katkesi ja hirtetyt miehet putosivat maahan. Heitä roikotettiin uudelleen jonkin aikaa, kunnes normannisukuisen rajaruhtinaan rouva Mary de Briouze pyysi leikkaamaan Craghin köyden poikki ja laskemaan hänet maahan. Myös toinen tuomittu laskettiin alas. He vaikuttivat molemmat kuolleilta.

Ihme tapahtui, kun miesten ruumiit vietiin läheiseen maalaistaloon. Ruumiit makasivat pöydällä pitkän aikaa ihmisten katseltavina, kunnes vähän kerrassaan huomattiin, että Cragh alkoi osoittaa toipumisen merkkejä. Hirtetty mies virkosi henkiin. Päiviä tai viikkoja kuntouduttuaan Cragh kävi pyhiinvaelluksella Herefordissa Thomas de Cantilupen haudalla, sillä häneen mies oli pannut toivonsa. Myös aatelinen Mary de Briouze oli rukoillut Craghille apua de Cantilupelta ja hän osallistui pyhiinvaellukselle miehensä ja poikapuolensa kanssa.

Kului vuosia, mutta tapaus ei unohtunut, etenkään kun edesmenneen, ihmeitätekevän piispan entinen apulainen alkoi määrätietoisesti ajaa de Cantilupen julistamista pyhimykseksi. Vuonna 1307 paavi käynnisti kanonisaatioprosessin, jonka tärkeä osa oli inkvisition toimeenpanema ihmeen todistajien kuulustelu. Kuulustelusta pidettiin tarkkaa pöytäkirjaa, joka on säilynyt Vatikaanin käsikirjoituskokoelmassa. Sitä kautta Bartlettin kaltaisten tutkijoitten on ollut mahdollisuus päästä kurkistamaan keskiajan elämään latinankielisten asiakirjojen avaamasta verhonraosta.

Bartlett kuvaa tapahtumia kunnioittavasti, hän antaa tyynesti ihmeelle mahdollisuuden, vaikka kuvaakin toista tapausta, jossa muutaman vuoden ikäinen poika oli säilynyt hengissä pudottuaan korkealta vallihaudan kallioille. Asiaa pohtinut teologi oli kirjoittanut paperille arvelujaan, miksi lapsi olisi voinut selvitä pudotuksesta ilman ihmeen läsnäoloa. Myös jotkut hirtetyt olivat selvinneet hengissä. Sittemmin oli tullut tavaksi tuomita hirtettäväksi kunnes kuolee. Näin hirtetty ei välttäisi tuomiotaan. Tutkijat kysymysluetteloineen, tulkit, kirjurit, kansa, papit, aateliset ja paavi olivat kuitenkin tässä tapauksessa yhtä mieltä siitä, että ihme mikä ihme ja Thomas de Cantilupesta leivottiin pyhimys vuonna 1320.

Kirja sisältää ihan jonkin verran Brittein saarten historiaa, jota tuntemattomana olin välillä vähän ulkona kuvioista ja lievästi pitkästynyt, mutta kirjalla on ansionsa, varsinkin keskiajan ihmisten ajan (neljännesmailin kävelemiseen kuluva aika) ja välimatkojen (jalkajousen kantaman mitta) kuvaus herätti mielenkiintoni.

Kirjassa on 160 sivua tekstiä ja 15 sivua viiteluetteloa, jälkimmäisen jätin väliin. Lukeminen kesti näköjään viikon. Kirjan ostin joitakin vuosia sitten yhdestä Helsingin divarista.

Menin puutarhaani

Vuonna 1990 ilmestyi SKS:n toimitus nro 517 nimeltään Menin puutarhaani, alaotsikkona Valikoima unkarilaisia kansanrunoja 1500-luvulta 1900-luvulle. Valikoiman toimitti unkarilainen kansanperinteen tutkija Vilmos Voigt. Suomennokset laativat Hannu Launonen ja Béla Jávorsky. Kauniin kannen kirjaan teki Mika Launis.

Menin puutarhaani on lyhyt kirjanen, sivujen yhteismäärä on vain 105 sivua sisältäen runot, kirjallisuusluettelot, jälkisanat ja lähdetiedot. Tietoa on siis tarjolla vain lautasellinen ja kun kansanrunoista on kysymys, sillä lautasella on hunajaista jälkiruokaa perinteiseen unkarilaiseen tyyliin ja luumuviinat päälle. Tätä ennen lukija voi niin halutessaan lukea Jälkisanojen ruokalistalta jotain taustatietoa kattauksesta. Jälkisanat laati tietenkin Vilmos Voigt. Nekin ovat hyvin harkitut, tietoa jaetaan vain tarpeeksi.

Valikoiman aikajänne ulottuu 1500-luvulta aina ensimmäisen maailmansodan tienoille. Tuolloin vielä Unkari oli osa laajaa valtakuntaa, Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiaa. Unkarilaisia asui laajalla alueella. Niinpä valikoima sisältää runoja, jotka ovat peräisin paitsi Unkarin eri kolkilta myös Itävallan Burgenlandista, Serbiaan kuuluvan itsehallinnollisen Vojvodinan alueelta Novi Sadista ja Suboticasta, Romanian ja Ukrainan kesken jaetusta Bukovinasta, Slovakiasta ja Romanian Transilvaniasta. Slovakiassa unkarinkielisiä asuu 400.000 henkeä, Romaniassa miljoona.

Voigt kertoo, että valikoimasta on jätetty pois jo aiemmin suomeksi julkaistu kansanrunous, kuten Otto Mannisen kohta satavuotias suomennos Heimokannel II, Viljo Tervosen Tonavalta puhaltaa ja saman suomentajan unkarilaisia kansanballadeja sisältävä valikoima Kuoliaaksi tanssitettu tyttö 1970-luvulta molemmat sekä vuonna 1993 julkaistuun The Great Bear -nimiseen suomalais-ugrilaisen kansanrunouden antologiaan suomennetut runot.

Minä lukaisin runot kuten maallikko ainakin. En ole kansanrunouden tutkija, enkä edes erityisempi harrastaja. Välillä epäilen kuulunko edes mihinkään kansaan. Hannu Taanila radio-ohjelmassaan aikoinaan pohdiskeli mitä oikein on kansanmusiikki. Sillä jos on kansanmusiikkia, mikä sitten on ei-kansanmusiikkia ja mikä on se ei-kansa? Olisi kysynyt minulta, ei-kansan mieheltä. Mutta runot luin eli letut söin, nyt on masu täynnä makkeeta. Vai onko?

 

Kuten tunnettua luumuviina ei maistu samalta kuin Tokajin äkkimakkee. Kyllä näissä runoissa tömpsähtelyä riittää, tunteet repivät runojen laulajia sinne sun tänne ja niiltä seuduiltahan runojen sepittäjätkin ovat – Unkarin kaikilta kolkilta. Runoissa on sisäistä dramatiikkaa: ensin paratiisin portit avataan ja sitten rysäytetään kahleet käsiin ja jalkoihin – terveiset kotiväelle vieköön korppi.

Vanhimmat kansanrunot ovat uskonnollisia, Neitsyt Maria on usein mainittu hahmo, jota palvotaan ja jolta toivotaan apua. Eniten minua sipaisi niistä runoista Jakab Bugan laulu vuodelta 1668. Laulaja neuvoo ystäväänsä turvaamaan Jumalaan ja luottamaan karkumatkaan. Toveri vetoaa risaisiin resursseihinsa ja lopuksi huokaa: Temesvár on kaukana! Jatkossa laulut kantavat huolta Unkarin kansasta, joka kärsii. Rakkausasiat kääntyvät lauluissa helposti petoksen puolelle, ainakin sellaisen epäilyksi. Alhaalla, vuoren rinteellä on kaunis kansanlaulu, julkaistu Vojvodinassa Novi Sadissa, joka on unkariksi Ujvidék. Rikas paimen ja köyhä paimen tekevät kauppaa köyhän rakastetusta, jota hän ei lopulta möisi mistään hinnasta. Vuoropuhelu on runollinen, välillä vaikuttaa puhuvan rakastettu, välillä vuorotellen mustaturkkiset paimenet. Vojvodinasta tunnutaan lähteneen sotaan Romaniaan. Nämä aiheet lienevät Balkanille tyypillisiä? Kirjan lopulla on paljon Romaniasta kerättyjä kansanlauluja. Ehkä eniten tykkäsin kumminkin Slovakiasta poimituista runoista. Niissä on kansanlaulumaista kepeyttä ja selittelemätöntä runollisuutta. Samaa tapasin myös Székesfehérvárin runoista. Ironista kukkeutta sisältää runo Onneton kohtalo äidillä. Runossa pohditaan äidin osaa riippuen siitä miten vaarallisessa työssä hänen poikansa ahertaa. Lopuksi todetaan, että metsänvartijan äidillä ei ole huolta, sillä poika on turvassa pullon ääressä! Runo lienee noussut varhaisen työväenliikkeen piiristä?

Muutaman kuukauden kirja ehti lojua pöydällä kaukosäätimien petikaverina, kunnes nyt sitten lukaisin sen parissa päivässä.

Laulujen maapallo

Aamulla herättyäni päsähti mieleeni miten iskelmissä ja muissa lauluissa kuvataan maapalloa elämän synnyttäjä, säilyttäjänä ja tuhoojana. Myös Telluksen planetaarinen olemus iskelmissä kiinnosti minua ainakin aamulla. Itselleni tulivat mieleen ensimmäisenä Baddingin Paratiisi ja pari Dannyn kappaletta, niin ja Juicen kappale, jossa maapallo rullaa radallaan. Vaimo kertoi aamukahvipöydässä, että oli kuunnellut työmatkoilla Eppu Normaalia ja kappale Olen ihminen oli jäänyt soimaan mielessä. En tunnistanut kappaletta, mutta löysin sen sanat netistä. Katselin sitten netistä muitakin piisejä ja luettelen ne lyhyin mainesanoin seuraavaksi.

Eppu Normaali: Olen ihminen. ”Lennän avaruuteen, merenpohjaan sukellan, olen joskus käynyt Kuussakin…” Alussa todetaan, että ”Maa on kolmas planeetta auringostamme laskien”. Vuonna 1993 ilmaantuneen levyn Studio Etana kansikuvassa ollaankin planetaarisissa tunnelmissa. Sanat teki fanisivuston mukaan Martti Syrjä. Kappaleessa ihminen on raadollinen olento, joka on kooste suolesta ja kahdesta sukupuolesta.

Rauli Badding Somerjoki: Paratiisi. ”...kimmelsi taivaan kuu…”, ”Oi, jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman, tämän maailmani pallon valtavan!” En ota kantaa, minkä vertauskuvana maailman pallo tässä on. Sanat tekivät wikipedian mukaan Badding ja Arja Tiainen yhdessä.

Rauli Badding Somerjoki: Hymyile Miss Universum. ”Sillä maailma hukkuu paskaan, me vain luemme lehtiä”. Runoilija Jarkko Laine tehdä humautti sanat tähän vuonna 1970 julkaistuun kappaleeseen, jossa ajalle tyypillisellä tavalla asetetaan viihde- ja kulutuskulttuuri vastakkain luonnonsuojelun kanssa.

Petri Pettersson: Annetaan lapsille maapallo. Sanat Nazim Hikmet, suom. Brita Polttila. Tämän runon sanat näkyvät löytyvän netistä useammasta lähteestä, joten en taida itse niitä tähän kopsia. Maapalloa verrataan kirjavaan ilmapalloon ja jättiläisomenaan ja lämpöiseen leipään. Kaunista idealistista satuilua.

Danny: Jos maailmassa vain ois kahva. Jukka Virtanen teki sanat tähän vuoden 1974 Euroviisuihin tehdylle piisille, joka ei päässyt kilpailemaan ABBAn kanssa. Hieman samaa idealistista tatsia kuin edellisessä, mutta viihteellisemmällä otteella.

Danny: Galileo Galilei. Vuoden 1973 Euroviisujen karsinnoissa Danny esitti tällaisen piisin menneitten vuosien italialaisesta keksijästä, jota suloisen neitosen antama suukko auttaa löytämään tähtitieteellisen totuuden lähteille. Sanat teki Kari Tuomisaari.

Evelina: Galileo Galilei. Vähemmän tuntemani laulajatähti Evelina on myös operoinut Galileo Galilein interplanetaarisilla jalanjäljillä (äh!) vuonna 2022 julkaistulla piisillä, jonka sanoittajina mainitaan Evelina ja Tido ja toisin paikoin myös JVG. Sanoissa voi vaistota jotain Edith Södergranin runojen tapaista nousua tältä planeetalta taivaallisiin korkeuksiin. Esittäjinä nais- ja miesääni, voi olla, että minulta jäi jotain bonjaamatta, mikä ei ole ihmeempi yllätys. Sujuvaa lurittelua.

Juice Leskinen: Luonas kai olla saan. Juicella, suurella rocklyyrikolla, meni aina toisinaan symboliikan puolelle, tässäkin kappaleessa voi olla lukevinaan Omar Khaijjamin runoa Teltantekijästä. Kappale on julkaistu jo vuonna 1976 Juicen ekalla levyllä Keskitysleirin ruokavalio. Ylen arkiston sivustolla puhutaan parisuhdelaulujen klassikosta.

Michael Jackson: Earth Song. Löysin tällaisen hienon kappaleen tänä aamuna netistä. En ole varsinainen Jackson-fanittaja. Upeasti tehty video ja sanoitus eivät jätä vertauskuville paljon sijaa. Sanat Michael Jackson, julkaistu vuonna 1995.

Mother Goose: Humpty Dumpty. Hanhiemon loruilu kananmunan kohtalosta saa päättää tämän potpurrin. Sepitin ihan itse aamulla kissaa ulkoiluttaessa tämmöisen suomenteen englanninkieliseen versioon, jonka satuin netistä löytämään:

Pöydän päältä kun munanen
tippui kuori risahtaen,
ei valtakunnan valiotkaan
nyt tuota kuorta ehjäksi saa.

Paavo Rintala: Sarmatian Orfeus

Paavo Rintala (1930 – 1999) kirjoitti vuonna 1991 julkaistun romaanin Sarmatian Orfeus. Aiheesta muutama sana.

Sarmaatit olivat kansa jossain antiikin lopun ja keskiajan alun vaiheilla. He lienevät elelleet etupäässä kaakkoisessa Euroopassa, nykyisen eteläisen Ukrainan alueella ja siitä Roomaan päin hyvän matkaa. Kriminkin lienevät vallanneet skyyteiltä. Netistä löysin 1700-luvulla sommitellun Sarmatian kartan. Siinä mennään Balkanilta itäisen Euroopan kautta aina Suomen seuduille asti. Karjalan kannaksen itäinen puoli ja osia Suomen ja isompia osia Venäjän puolen Pohjois-Karjalasta on myös luettu Sarmatiaan, samoin Viro ja Liettua. Jotkut lukevat Sarmatiaan myös eteläisen Suomen. Nykyään Sarmatia on saanut nimellistä tunnettuutta Venäjän kerrottua valmistaneensa joukkotuhoaseen nimeltä Sarmat.

Orfeus oli antiikin tarujen hahmo, joka meni noutamaan puolisoaan Eurydikeä manalan luolasta. Orfeus melkein onnistui laulullaan ja soitollaan saamaan vaimonsa takaisin elolle.

Itä-Preussi on historiallinen alue, joka nykyään kuuluu Venäjälle (Kaliningrad), Puolalle ja Liettualle.

Johannes Bobrowski (1917 – 1965) oli itäpreussilainen, sittemmin itäsaksalainen kirjailija. Häneltä julkaistiin vuonna 1961 runokokoelma nimeltä Sarmatische Zeit. Hänen runojaan on suomennettu eri teoksiin. Nyt puheena olevassa romaanissa on muutama hänen runonsa Rintalan suomentamana. Bobrowskilta on suomennettu vuoden 1964 romaani Levinin mylly. Bobrowski palveli Wehrmachtin joukoissa toisen maailmansodan alusta vuodesta 1939 lähtien pääosin itärintamalla, kunnes jäi venäläisten sotavangiksi vuonna 1945. Hän vapautui vankeudesta vuonna 1949 työskenneltyään mm. kaivoksessa Donetskin hiililaakiolla. Rintalan romaanissa jäljitetään Bobrowskia toisen maailmansodan melskeissä. Matkassa kuljeksivat seuraavat historialliset henkilöt:

Konsuli Marie-Henri Beyle (1783 – 1842) tunnettu kirjailijanimellä Stendhal osallistui Rintalan kertoman mukaan Napoléonin sotaretkelle Moskovaan. Pakomatkalla Vilnassa konsuli pääsee toipumaan fyysisesti, mutta järkyttyy perinpohjaisesti korkea-arvoisten saksalaisten lakitieteen tohtoreitten ja upseereitten ideologiasta ja etenkin sen täytäntöönpanosta Ponarin tammilehdossa. Lainaus:

Huomasitteko, että teloittajat eivät koskaan käyttäneet sitä verbiä, he puhuivat erikoistoimenpiteistä.

Jud Süß nimellä tunnettu Josef Süß Oppenheimer (1698 – 1738) toimi Württembergissä hovijuutalaisena talousneuvoksena ja rikastui, mitä ympäröivä luterilainen väki ei sietänyt. Vilnassa hänen hahmonsa karkaa valkokankaalta Jud Süß-nimisestä juutalaisvastaisesta propagandaelokuvasta, jonka hän katsoo antavan väärän kuvan itsestään. Lainaus:

Ihmisellä on suuret ja pöhöttyneet aivot, mutta madon selkäranka ja punkin sydän, eikä hän jaloksi muutu.

Aleksis Kivi (1834 – 1872) Suomen kansalliskirjailija, joka piipahtaa Helsingin herrojen puheilla romaanihahmojensa keralla. (Bobrowski sepitti runon Aleksis Kivestä.)

Ruhtinas Igor tunnetaan Aleksandr Borodinin samannimisen oopperan hahmona, joka vangittuna laulaa haikeasti ettei tässä oikein saa unta eikä lepoa, kun entisiä vain muisteleepi. Romaanin lopussa Rintala kertoo yhden version Siverian ruhtinaasta Igorista (1000-luvulla jKr.), joka päättää lähteä sotaretkelle Kertsinsalmen ja Krimin suuntaan. Kertomuksen sielun muodostavat kaksi munkkia, jotka löytävät tien paratiisiin nykymarkoissa muinaisen Tmutarakanin kaupunkivaltion muurinharjalta. Kertomukseen johdattaa sokean laulajan tuntemattomalla kielellä Novgorodin kirkolla esittämä laulu.

Lisäksi kirjassa on osansa sinisuohaukoilla, viiriäisillä, Vilnan juutalaisghettolla sekä lukuisalla määrällä erilaisia henkilöitä, tavaroita, ilmiöitä ja historiallisia faktoja ja niitten kuvaelmia. Löytyykö Sarmatian Orfeus eli Johannes Bobrowskin runoilijantien alku Memelinmaalta, Ilmajärveltä, hiilikaivoksesta vai onko etsintä löytämistä tärkeämpi, saatte arvata.

Kirjassa on 253 sivua. Lukeminen kesti pari viikkoa, mutta tulipahan tehdyksi.

Armas J. Pulla: ”Runoilijan saa hirttää ilman muuta!”

Armas J. Pulla (1904 – 1981) kirjoitti vuonna 1941 julkaistun romaanin ”Runoilijan saa hirttää ilman muuta!” Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun Pariisiin. Päähahmona on runoilija François Villon (1431/2 – 1463), joka esitetään kirjassa varsinaisena veijarina ja peijarina.

Kertojana romaanissa toimii suomalainen Bartolomeus Karppanen, hurskas nuori mies, joka saapuu kaupunkiin opiskellakseen yliopistossa, jotta voisi valmistua papin ammattiin. Kertoja pöyristyy siitä paheellisesta menosta, jota kaupungissa on kenen tahansa nähtävissä ja varsinkin opiskelijoista, jotka viettävät aikaansa viinituvissa nauttien viinistä ja naisten seurasta. Heidän johtohahmonaan häärii runoilija Villon, joka neuvoo mm. miten viininsä ja eineensä voi saada maksamatta. Opiskelijat viettävät hedonistista elämää, jossa opintojen etenemistä tärkeämpää ovat omat nautinnot ja hauskanpito.

Pulla on humoristi, hän vyöryttää lukijan eteen sujuvaan tapaan kepposia, joita Villon tekee niille epäonnisille pariisilaisille, joilta hän ottaa tarvitsemansa rahan tai tavaran erinäisin juonin ja konstein. Tämän on tarkoitus huvittaa lukijaa, mutta itse siirryin muitta mutkitta Karppasen leiriin paheksumaan tällaista menoa. Ei se minua ainakaan naurattanut. On totta, että luottavaiset ihmiset ovat sukkelasanaisten heppujen puijattavissa – mikä siinä tosiseikassa on hauskaa, tiedä häntä. Jos kaikki rakentaisivat elämänsä juoniin ja kujeisiin, mahtaisimmeko elää onnellisemmin? Romaanin perusteella Karppanen tosin joutuu myöntämään, että vaikka Villonin toiminta on usein todella häikäilemätöntä, mies itse on rakastettava. Minusta nykyään pienyrittäjät käyttäytyvät tuskastuttavan usein minua kohtaan kuten Villon tässä romaanissa. Ehkä kyse on oman puolustautumiskykyni puutoksesta? Tai ehkä pienyrittäjät vain ovat nykyään mieluummin rakastettavia kuin työnteon kunniaan pyrkiviä?

Kerronta on hyvin sujuvaa, tapahtumain kehys pysyy mainiosti tasapainossa, Pulla on taitava kertoja. Historiallisilla yksityiskohdilla ei mässäillä, pikemminkin tarjotaan tilaisuus naureskella keskiajan kulttuurille. Minua vain ei naurattanut. Villonin hahmo vaikutti niin ylivertaiselta ja kaiken kestävältä, että hänenkään puolestaan ei oikein osannut jännittää. Karppanen vaikutti sympaattiselta, mutta jotenkin tarkoituksellisen pökkelömäiseltä. Pulla oli Pariisin-tuntija, asui kaupungissa ja muistelen joskus lukaisseeni hänen kirjansa Viipurlaisii muisteloi ja Pariisilaisii. Uskon, että nyt lukemassani romaanissa varmaankin livahtaa minun hoksaamattani huumoria, jota en ymmärrä, mutta kestän sen kuin ketjukolaaja.

Kirjassa on 213 sivua. Lueskelin sen läpi noin viikossa. Kirja sai minut pohtimaan huumorin ja vitsien historiaa. Mitään erityisen selkeää en kuitenkaan osaa niitten pohdintojeni perusteella tähän liittää.

Joseph Heller: Me pommittajat

Amerikkalainen Joseph Heller (1923 – 1999) kirjoitti vuonna 1968 julkaistun näytelmän We Bombed in New Heaven. Näytelmän suomensi Markku Lahtela ja se julkaistiin vuonna 1969 nimellä Me pommittajat. Kuten Hellerin tunnetuin teos, romaani Catch-22 (vuodelta 1962), myös nyt lukaisemani näytelmä sijoittuu pommituslentäjien maailmoihin.

Minä itsekin sijoitun lentäjien maailmoihin, kun asun tässä Karjalan Lennoston hornettien parveilureitillä ja saan en-niinkään-ilokseni kuulla näitten taistelukoneitten jylytystä päivittäin. Siihen nähden puheenaolevan näytelmän yleisö selviää vähällä, taistelulentoja suuremman osan saavat sotaa käyvän lentotukikohdan arki ja sen ihmiset. Toisaalta näytelmä ei päästä helpolla katsojaansa ladatessaan näyttämölle sodan oikeutusta koskevan kysymyksen: onko oikein lähettää ihmisiä kuolemaan taisteluihin? Tavallaan näytelmän loppuratkaisu on siten lähes euripidinen.

Heller ei ole tehnyt näytelmäänsä muutoinkaan turhan helposti sulavaksi. Lukiessa vei ensimmäisen näytöksen verran aikaa päästä sisään näytelmään, joka murtaa kerran toisensa jälkeen näytelmien make-believe-asetelman. Näyttelijät ovat tietoisia siitä, että he esittävät näytelmää. He näkevät yleisön, lausuvat ääneen millä paikkakunnalla teatteriesitys tapahtuu ja moneltako se loppuu, muistelevat omia ja toistensa aikaisempia roolisuorituksia ja toivovat pääsevänsä mieluummin esiintymään jonkin Shakespearen näytelmän dramaattisessa osassa. Hahmot myös puntaroivat sitä, kenellä on paras osa ja miksi juuri hänellä. Tosin onko tällä kertaa kyseessä pelkästään näytelmä vai sittenkin tosi tapahtuma herättää näyttelijöissä monin paikoin epätietoisuutta, jota näytelmän loppupuoli ei helpota.

Kirjailijan antamissa ohjeissa sanotaan, että näytelmän tulee tapahtua sillä paikkakunnalla, jossa näytelmää esitetään ja myös sinä ajankohtana. Kuopioon näytelmä sopisi valitettavan hyvin juuri Karjalan Lennoston läheisen sijainnin vuoksi. Ajankohta tällaiselle näytelmälle olisi todella sopiva Ukrainan sodan vuoksi. Antaako hornetteja vai eikö antaa, on siinä pulma.

Näytelmässä hupaisat ja dramaattiset jaksot vuorottelevat. Loppua kohti näytelmä kallistuu vakavasti draaman puolelle, alkupuolessa on paikoitellen farssin piirteitä. Oikeastaan tykkäsin tavasta, jolla näytelmä riisuu naamiot näyttelijöitten kasvoilta ja myöntää olevansa vain näytelmä, mitä seikkaa päähahmoksi kohoava kapteeni lopussa yrittää vakuuttaa katsojille ja itselleen.

Noin vuosi sitten nappasin tämän näytelmäkirjan mukaani Siilinjärven kaatiksen kirjakierrätyskontista. Kun aikaisempi lukemani kirja oli Frank Hellerin kirjoittama, ajattelin, että nythän voisi yhteen perään lukea Joseph Hellerin teoksen. En ollut viime vuonna huomannut, että tämä kirja on ollut kosteassa säilytyksessä. Se haisee vahvasti homeelle. Tämä on harmillista, sillä haluaisin säilyttää kirjan, se on muuten hyvässä kunnossa, mutta home ei ole kovin terveellistä. Mitään homelänttejä en näe, hajusta ei silti voi erehtyä. Nyt sitten kaikki pääsevät sanomaan, että mitäs luet niitä vanhoja, homeisia kirjoja! Huomautan, että olen itse vanhempi kuin tämä kirja. Hellerin näytelmän sanoma ei vanhene, niin kuin ei Ifigeneiankaan sanoma ole vanhentunut, Krimillehän siinä paetaan. Viime vuosituhannen puolella luin lehdestä, että Karjalan Lennosto saa uusia suihkuhävittäjiä, jolloin pieni tyttäreni kysäisi: ”Tuopko ne meille uuvet suihkuhuoneet?”

Kirjassa on 162 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä, pääosin tänä aamuna.