perjantai 31. heinäkuuta 2015

Sirpa Puhakka: Perin suomalainen jytky

Vuonna 2012 ilmestyi Vasemmistoliiton entisen puoluesihteerin Sirpa Puhakan (s. 1956) teos Perin suomalainen jytky. Kirjassa Puhakka kokee selvitellä Perussuomalaisten vuoden 2011 eduskuntavaaleissa saavuttaman suuren vaalivoiton syitä ja seurauksia. Ymmärrettävistä syistä Puhakalla ei ollut vielä vuonna 2012 tiedossaan vuoden 2015 eduskuntavaalien tulos.

Todettuaan että Perussuomalaiset on populistinen puolue Puhakka siirtyy käsittelemään puolueen maahanmuuttoon liittyviä kantoja. Eräänä havaintona esitellään se, että maahanmuuttovastaisuuden sijasta alettiin julkisuudessa puhua maahanmuuttokriittisyydestä. Puhakka näkee tämän nimityksen muuttamisen käsiteltävän ilmiön liudentamisena, sen avulla maahanmuuton vastustaminen tai siihen liittyvistä kielteisistä ilmiöistä keskusteleminen tehtiin hyväksyttävämmäksi. (Toisaalta maahanmuuttoon voi suhtautua kriittisesti vaikkei vastustaisi maahanmuuttoa tai maahanmuuttajia tai maastamuuttajia tai maastamuuttoa.) Puhakka kertoo erilaisista tutkimustuloksista, joista esimerkkinä seuraava pieni katkelma:

Keskelle vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudella sijoittuneet tiesivät oikeistoa ja vasemmistoa vähemmän maahanmuuttoasioista. Kysymyksen maahanmuutosta vähemmän tärkeäksi kokeneet tunsivat maahanmuuton perusasiat paremmin kuin ne, joille se oli tärkeä. Myönteisen suhtautumisen todettiin olevan yhteydessä korkeaan maahanmuuttoon liittyvään tietotasoon.

(tekstissä viitataan Sami Borgin toim. teoksessa Muutosvaalit 2011 olevaan Kimmo Elon ja Lauri Rapelin kirjoitukseen Politiikkatietämys ja poliittinen kiinnostus)

Edellä olevassa Perussuomalaiset ilmeisesti on sijoitettu poliittisessa kentässä keskelle samalla tavoin kuin eduskunnan täysistuntosalissa. (Toisinaan Perussuomalaiset arvioidaan tässä kirjassa oikeistopopulistiseksi ryhmäksi, toisinaan niputetaan samoille leveyksille demarien ja vihreitten kanssa, toisinaan heissä nähdään henkilöitä joka puolelta poliittista kenttää!) Täysin eivät tutkimukset, tilastot tai esimerkkitapaukset onnistu minua vakuuttamaan, mutta synnyttäväthän ne pohdintoa. Mielenkiintoiselta tuntuu jakso, jossa puntaroidaan nettikeskustelun samankaltaistavaa vaikutusta keskustelijoitten mielipiteisiin, esim. Suomen Sisussa ja Hommaforumilla. Tämänkaltainen muitten kantojen myötäily lienee inhimillistä, se on tavallista netissä ja varmaan yleisemminkin?

Median roolia Perussuomalaisten menestystarinassa arvioidessaan Puhakka toteaa median pitävän nykyään puolueitten poliittisia näkemyksiä tärkeämpänä uutisaiheena kannatusmittauksia, jotka osoittivat Perussuomalaisille huimaa nousua ennen vaaleja. Toistuva kannatuksen nousu lisäsi puolueen uskottavuutta äänestäjien silmissä.

Ihmisten kyllästyminen konsensus-politiikkaan teki puolueista keskenään liian samanhenkisiä. Tähän Perussuomalaiset tarjosi vaihtoehdon. Em. Sami Borgin toimittaman teoksen mukaan ratkaisevin syy äänestää Perussuomalaisia vuoden 2011 vaaleissa oli ”halu saada liikettä jämähtäneeseen puoluejärjestelmään”. Vasta sen jälkeen tulivat maahanmuuttokriittisyys ja EU-kriittisyys.

Perussuomalaisten suosion nousu on henkilöitynyt puheenjohtaja Timo Soiniin. Hänen kärkevä iskulausekommentointinsa on mielestäni ollut menestyksen suurin yksittäinen syy. Soinin ansiot tällä saralla myöntää myös Puhakka. Timo Soinin tapa puhua Puhakan sanoin jokaisen Vermon kävijän ymmärrettävällä kielellä tuo minunkin kaipaamaani vaihtelua kestävyysvajeita pursuavaan poliittiseen munkkilatinaan. Eri asia on aukeavatko Soinin yksinkertaistukset kestävyysvajetta paremmin, mutta ainakin ne ymmärtää jollain tasolla. ”Missä EU, siellä ongelma”, kuuluu Soinin viesti Suomen kansalle. Puhakka pohtiikin, mikä sitten lienee tämä ”kansa” ja onko kansan tahto lopultakin Timo Soinin tahto?

[Äkkiä sivulla 117 Puhakka napsauttaa Suomen poliittisen historian kirjat auki minun mielestäni kiinnostavalta kohdalta. Hän huomauttaa, että vielä 1970- ja 1980-luvuilla Suomessa oli neljä suurta puoluetta kuten nytkin. Silloin puolueet olivat Kokoomus, Keskusta, SDP ja – SKDL, nykyisen Vasemmistoliiton edeltäjä. Minulle tuli mieleen, että eiköhän vain Perussuomalaiset olekin uusi SKDL! Kuten nuoremmat teistä muistavat, oli myös SKDL:lla omat taistolaisensa, joitten vuoksi puolueen hallituskelpoisuus ei ollut aina ihan parhaimpia. Perussuomalaiset on tämän kirjan mukaan mainostanut itseään ”työväenpuolueena ilman sosialismia”. Kun sosialismi aatteena on nykyään lähinnä historiaa ja kun Suomi on muuttunut aina vain porvarillisemmaksi, on oikeastaan ihan ymmärrettävää että räväkästä polemiikista tunnettu työväenpuolue solahtaakin nyt poliittisessa kentässä SDP:n ja Keskustan väliin. Mitä Vasemmistoliittoon tulee, sen kannattaisi katsoa tosiasioita peiliin (!) ja lyödä hynttyyt yhteen demareitten kanssa. Vasemmistoliitolla on lupaavia nuoria kansanedustajia, jotka varmaan menestyvät jatkossakin ja jotka luultavimmin kelpaisivat muihinkin puolueisiin.]

Puhakka tuumailee kirjassaan onko puoluekartta muuttunut pysyvästi. Minusta on. Vasemmisto-oikeisto -jako on aikansa elänyt. Perussuomalaiset vaikuttaa minusta ennen kaikkea konservatiivipuolueelta, nimeksi saattaisi sopia vaikkapa kansankonservatiivit. Myös Vasemmistoliiton kannattajista konservatiivisesti ajattelevia löytyy, ei kai siellä muuten niitä vanhoja työväenlauluja enää lauleltaisi – tiedättehän te, niitä missä lyödään ja taistellaan. Ai niin! Minä muuten viime vuonna tilasin Kansan Uutisten Viikkolehden kautta Vasurilla-nimisen cd:n, jossa on valikoima työväenlauluja pitemmältä ajalta. Eräs cd:n kappaleista, jonka löysin youtubesta, on 1970-luvun Neilikka-yhtyeen Maastamuuttajan laulu. Siinä on sanomaa ilman repivää taistelua. Käykääpä kuuntelemassa!

Kirjassa on ainakin 144 sivua ja luin sitä nelisen päivää.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Intialaista sukua oleva Jhumpa Lahiri (s. 1967) kirjoitti vuonna 1999 julkaistun novellikokoelman Interpreter of Maladies. Kersti Juvan suomennos kirjasta ilmestyi vuonna 2001 nimellä Tämä siunattu koti.

Useimmat novellit kertovat intialaisista, jotka asuvat Yhdysvalloissa. Pari novellia tosin kertoo Intiassa asuvista henkilöistä, jotka elävät enemmän tai vähemmän kodittomina. Minä luin kirjan osana siirtolaisteemaa, joten ehkä keskityin siihen puoleen enemmän. En silti voinut olla huomaamatta miten loistavista novelleista on kysymys. Maahanmuuttajien elämää kuvataan siten, että sen elämän pääaihe ei ole maahanmuutto, usein ulkopuolisuus ja erilaisuus vaikuttavat olevan sivuseikka kaiken muun elämään liittyvän monenmoisen arkiaskareen keskellä. Silti kyse ei ole turhanpäiväisten asioitten luettelemisesta, nämä novellit ovat kertomuksia, joilla on selkeä aihe ja sanottavansa. Julistavaa teksti ei ole, tarinat sisältävät erinomaisen kertojan kauniisti avaamia näkymiä Intiaan ja ulkointialaisten elämänpiiriin.

Siirtolaisteeman osalta novelleissa nousi kuin sivumennen esiin monia tunnistettavia asioita, jotka yhtä hyvin siirtolainen itse kuin hänen kotiin jäänyt sukunsa tunnistaa. Pieni tyttö huomaa ensimmäisen kerran elämässään rukoilevansa jonkun puolesta, hän kehittää rukoukseen oman menetelmänsä. Kotimaahan liittyviä uutiskatsauksia seurataan tarkasti. Kirjeet kotiin ja kotoa ovat tärkeitä. Katkelmassa novellista Senin täti kuunnellaan lähtöpäivänä nauhoitettua äänitallennetta:

Yksi lauloi laulun. Toinen lausui runon. Viimeinen ääni nauhalla oli Senin tädin äidin ääni. Se oli hiljaisempi ja kuulosti vakavammalta kuin muut. Jokaisen lauseen jälkeen oli tauko ja tauon aikana Senin täti käänsi Eliotille: ”Vuohen hinta nousi kaksi rupiaa. Mangot eivät ole torilla kovin makeita. College Street tulvii.” Senin täti pani nauhan pois päältä. ”Sellaista sattui sinä päivänä kun lähdin Intiasta.”

Olisi varmaan liioiteltua väittää, että näissä novelleissa siirtolaisuus vaihtuu arkiseksi elämäksi kuin kahdeksanpuolaisen pyörän pyörähtäessä? Kirjoitanpa ylös, että pitää koettaa välttää sellaisen sanomista.

Hitaasti sujui minulta lukeminen, en tiedä heittääkö minulla se pyörä jo niin pahasti vai mikä on, mutta loppuun kuitenkin jaksoin tässä aamun harmaina tunteina. Kirjassa on 221 sivua ja olisinkohan lauantaina aloittanut näitten novellien lueskelun. Nyt on tiistai.

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Aappo I. Piippo: Mustat laulut

Aappo I. Piippo (1950 – 2011) tuli tunnetuksi iskelmien sanoittajana. Hän läksi nuoruudessaan siirtolaiseksi Ruotsiin, missä hän kirjoitti Finn-Kirjan julkaiseman runokokoelman Mustat laulut. Kokoelma ilmestyi vuonna 1976.

Mustat laulut -kokoelma käsittelee nuoren runoilijan hämmennystä maailman keskellä, siirtolaisuutta, rakastamisen vaikeutta. Se sisältää muistoja lapsuudesta, vanhemmista, kotikylän väestä. Runoilija ottaa kantaa, hän lukeutuu työväenluokkaan. Runojen kritiikki kohdistuu paitsi sotaan ja sodanuhkaan, myös yhteiskuntaan, tehtaanomistajaan ja pappiin. Muutamat runoista ovat mitallisia ja riimiteltyjä, ne ennakoivat Piipon orastanutta uraa sanoittajana. Yksi runoista on omistettu kirjailijatoveri Lassi Sinkkoselle.

Käyn kokoelman runot läpi muutaman esimerkin kautta.

Nimiruno Mustat laulut on sijoitettu alkuun ja alku onkin mahtava, se lyö kokoelmalle komeat alkutahdit:

Viime yönä,
hamaan hikiseen aamuun saakka
uneksin mustista lauluista.

Sittemmin runon jännite harmittavasti paikoin purkautuu. Mustat laulut tarkoittanevat antautumista taiteen tekijäksi, tuttujen ja tuntemattomien tovereitten tarinankertojaksi.

Lapsuuden kotikylään sijoittuvan osion Tältä samalta kylätieltä runo Ukko tiellä on mitallinen ja riimitelty. Vanha mies mustissaan nojaa keppiinsä ja kevään voiman keskellä muistaa oman nuoruutensa keväitä. Nyt kylä on autio, jenkat on mieheltä tanssittu ja multa kutsuu. Vertauskuvan kautta kuvataan maaseudun autioitumista, vanhan elämänmuodon sortumista – erästä siirtolaisuudenkin syytä.

Osioon Siirtolaisuus sisältyvä Laulu meistä on peittelemätön valituslaulu siirtolaisen elämästä. Viidestä säkeistöstä jokainen päättyy huudahdukseen Voi minua, / voi meitä / satoja tuhansia / kaltaisiani. Runon siirtolaiset ovat lähteneet omasta maastaan vieraiksi toiseen maahan, tekemään kovaa työtä ja kärsimään juurettomuutta:

Usein olen itkenyt itseni uneen
tässä kaupungissa.
Yhtä useasti olen halunnut palata,
mutta minne?
Sinnekkö, jonne paluuta ei ole.
Maahan jossa olemme yhtä maattomia,
yhtä puolikielisiä kuin täälläkin.

Kokonaan mustissa sävyissä kokoelmassa ei liikuta. Huumoria on mukana ja lohdullinen toivon kipinä sisältyy runon Kun olit mennyt loppuun:

Kun olit mennyt
jäi minulle tuoksusi,
puhtaan rohkeuden tuoksu
sekoittuneena arkipäivän tuoksuun.

Kenenpä elämä ei olisi enimmäksi osaksi arkipäivää, sen pelkoa, pettymyksiä ja yksinäisyyttä. Puhtaan rohkeuden keitaat tekevät sen arjen helpommaksi elää.

Kirjassa on alle sata sivua ja lueskelin sitä parina päivänä.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Ritva Laitinen: Kadoksissa: identiteetti!

Suomalaissiirtolaisten kokemuksista Ruotsissa kertoo Ritva Laitisen vuonna 2007 julkaistu lyhyt romaani Kadoksissa: identiteetti!

Kirjassa kuvataan ylioppilaaksi valmistuneen Marjan matkaa kielikurssille Ruotsiin vuonna 1970. Marja lienee kotoisin jostain Sonkajärven suunnalta. Tapahtumista osa sijoittuu takaumajakson kautta myös Siilinjärvelle, jossa Marja käy parantolassa tuberkuloosin vuoksi. Suurimmaksi osaksi seikkaillaan kuitenkin Tukholmassa. Kielikurssilla Marja käy parikin kertaa myös Lontoossa. Kielten opiskelu venähtää vähän kerrassaan pitemmäksi oleskeluksi, kunnes Marja ei enää ole varma siitä onko hän tullut Ruotsiin hotellisiivoajaksi vai oliko tarkoitus tavoitella jotain muuta. Sivuhenkilöitten kautta kuvataan suomalaisten siirtolaisten kohtaloita Ruotsissa.

Romaani ei anna siirtolaisten elämästä Ruotsissa yksinomaan synkeää kuvaa. Marja löytää töitä ja asuntoja varsin helposti. Hän hakee mieleistään ja vaikkei täysin tyydyttävää paikkaa löydykään, elämä sisältää myös ilonaiheita ja mukavaa muisteltavaa. Marja tutustuu työkavereihinsa, kirjassa kuvataan heidän kohtaloitaan, poikaystävät vaihtuvat ja syntyy pareja eikä kaikille käy huonosti. Tietenkin haavekuvat elämästä vauraassa Ruotsissa romahtavat, mutta niinhän haavekuville tuppaa käymään missä tahansa. Ehkä suomalaisten halussa integroitua ruotsalaiseen yhteiskuntaan on silti ollut omat erityisongelmansa. Romaanin alussa ja lopussa kerrotaan faktatietoa suomalaissiirtolaisten vaikeuksista Ruotsissa:

Tilastot kertovat korutonta kieltä siitä, kuinka suomalaissyntyisten miesten ja naisten itsemurhafrekvenssi Ruotsissa on huomattavasti suurempi kuin ruotsalaisten tai muiden siirtolaisryhmien.
- - -
Suomalaisella naisella Ruotsissa on 58 prosenttia suurempi riski joutua psykiatriseen hoitoon kuin ruotsalaisella.

Kaikin paikoin romaanissa ei ole liiaksi yritetty ympätä kaikkien hahmojen elämänvaiheita osaksi yhtä yhtenäistä tarinaa vaan kirjailija on toisinaan kertonut hahmon sivuhenkilön tarinan kerralla loppuun. Minusta tämä on ihan toimiva ratkaisu ja saattaa jopa helpottaa lukemista. Näin myös henkilöhahmoista tulee esimerkinomaisia tapauksia, joitten vaiheet lukijana hahmottaa selkeämmin, kun niitä ei ole väkisin ripoteltu pitkin päätarinaa.

Kirjassa on 95 sivua ja luin sen tänään.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Marjatta Yli-Olli: Almalla on kaikki oorait

Marjatta Yli-Ollin vuonna 2002 valmistuneen pro gradu -työn aiheena oli Amerikan-siirtolaisuuteen liittyvä muistelukerronta Pohjanmaalla. Tutkielma oli pohjana vuonna 2003 julkaistussa kirjassa nimeltä Almalla on kaikki oorait.

Marjatta Yli-Olli kertoo kirjassaan, että Suomesta lähti 1880-luvun ja ensimmäisen maailmansodan välisenä aikana Yhdysvaltoihin ja Kanadaan siirtolaisiksi yli 300 000 henkeä. Siirtolaisuus on siis ollut huomattava ilmiö ja säteillyt laajalti lähtijöitten ympäristöön.

Tutkimustaan varten Yli-Olli hyödynsi siirtolaiskokemuksien muisteloita yhdeltätoista kertojalta. Lisäksi sekä hänen että hänen miehensä isoisät ovat olleet Amerikan siirtolaisia, mikä ilman muuta tarjoaa Yli-Ollille vankan peruskäsityksen siirtolaisuuden laajasta kentästä. Kirjan alussa Yli-Olli pohtii yleisemmin myös muistelemista, muistojen muuttumista aikojen ja elämänkokemusten vaikutuksesta. Vaikka kirjan muistelot onkin kerätty vuosina 1998 – 2001, eivätkä ne siten ole tuoreeltaan tallennettua tietoa (Huom! Siirtolaisten lähettämiä kirjeitä lukuunottamatta), tarjoavat ne kuitenkin henkilökohtaisia ja eläväisiä näkökulmia siirtolaisuuden monenmoisiin piirteisiin. Eri kertojien muistelot esitetään aiheen mukaisesti eikä kenenkään henkilöllisyys tule ilmi.

Kirjassa käsitellään siirtolaiseksi lähdön syitä. Suomen olot ja mm. kodin ankara työnteko ja uskonnollisuus ovat vaikuttaneet lähtöhalukkuuteen. Toisaalta Amerikka on kajastellut mielissä maana, jossa voi vuolla puuveitsellä kultaa. Joillekin miehille lähtö siirtolaiseksi on ollut tilaisuus jättää vaimo ja pienet lapset, mikä tietenkin on herättänyt närää Suomeen jääneessä perheessä. Kirjassa käytetään käsitteitä Amerikan-leski ja Amerikan-orpo kuvaamaan kotiin jääneitä perheenjäseniä. Jänniä käsitteitä ovat mm. Amerikan-arkku, matka-arkku, jossa paluumuuttajat ja jotkut kyläilijätkin kuljettivat omaisuuttaan sekä maini eli kaivos, joka oli monen suomalaissiirtolaisen työpaikkana ja piiri eli olut, jota nautittiin miesporukoissa. Kuten kirjan otsikostakin voi päätellä, myös naiset ovat lähteneet siirtolaisiksi. Ehkä sattuvimman kiteytyksen siirtolaisuudesta on kirjaan antanut pieni Annikki-tyttönen, joka pohti Amerikkaa näin:

Näiden päivien ajalta on perheen keskuudessa elossa aforismi: ”äiti, mihinkä se koria Amerikka oikein jäi – vissiin me ajoimma sen sivu”. Annikki-tyttö se näin loihe lausumaan mietittyään mitä oli Amerikasta ennakkoon kuullut.

Kaikki kertomukset eivät ole hauskoja, paljon surullisia kohtaloita on siirtolaisten osaksi koitunut. Monien miesten tarkoituksena on ollut elää siirtolaisena viitisen vuotta ja tienata tuona aikana rahat talon hankkimista varten. Erään arvion mukaan tämä on onnistunut keskimäärin noin joka neljänneltä tai viidenneltä lähtijältä. Mielenkiintoista luettavaa löytyy vaikka kuinka ja paljon. Ehkä erikoisin osio korostaa Amerikasta lähetetyn kahvin merkitystä kotijoukoille. Kirjassa on upeita kuvia siirtolaisilta ja heidän perheiltään sekä tunnetuilta kansanperinteen tallentajilta kuten Samuli Paulaharjulta ja Sakari Pälsiltä.

Lueskelin tätä parisataasivuista teosta muutaman päivän.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

"Kaukaista maata kohti"

Tähän väliin heitän matkakertomuksen. Käytiin vaimon kanssa reissulla läntisessä Suomessa. Melkein kaikki paikat, joihin tutustuimme, olivat meille uusia tuttavuuksia. Ihmettelyni, jota kuvien määrä ilmentää, on osaksi tätä perua. Tämän aamun aamuhartauden puhuja johdatti minut etsimään virsikirjasta virren 593. Otsikko on siitä poimittu.

Varhaisena sunnuntaiaamuna läksimme ajelemaan kohti länttä. Tien laidoilla nauroivat varislinnut, mutta pidimme ikkunat kiinni ja mennä posottelimme. Keski-Suomi tarjosi viihteeksi parikymmentä kilometriä kiertotietä. Liikennettä oli vähän tai sitten vain me kaksi, tiet olivat muuten kelpo kunnossa, niin että mikäs oli matkatessa kohti lännen avaria maita.
Pohjanmaalla katseltiin tien varresta lounaspaikkaa. Mentiin Ylistarossa ABC:lle, mutta siellä olikin tarjolla vain bensaa. Se kelpasi harmaalle pollellemme, me pärjäiltiin sanan voimalla. Ensimmäinen matkakohde oli Isonkyrön keskiaikainen kivikirkko. Kirkon esittelijä kertoi meille kirkon sisäseiniä kiertävistä vanhoista seinämaalauksista, jotka kuulemma muistuttavat aikakautensa saksalaista kuvastoa. Lisäksi mies kertoi meille alttarikaapeista ja meni siinä Nuijasotakin, kun rupesin kyselemään. Kirkon takana olevalla saarella kuuluivat teloittaneen Nuijasodan kapinajohtajat. Syötiin sitten karjalanpiirakoita siinä parkkipaikalla ja jukurttia ja mehuakin nautittiin. Minä totesin, että tämän kirkon takia jo kannatti lähteä tälle reissulle.
 
Isonkyrön vanha kirkko.
Ajettiin Vaasaan. Vaimon ja navigaattorin avulla löysimme Vanhan Vaasan museon. Parkkipaikkaa emme löytäneet, joten ajoin lievää kansalaisröyhkeyttä osoittaen museon pihalle. Nuoret museo-oppaat antoivat autollemme luvan olla siinä. Vaasalaiset vaikuttivat muutenkin minuun verrattuna hyvin asiallisilta ja kohteliailta. Vaasassa toinen kotimainen kieli voi olla suomi, mutta museon esittelyyn se riittää oikein mainiosti. Kävimme komean Wasastjernan talon lisäksi 1600-luvulta säilyneessä Loukon tuvassa. Vaasan taidemuseoista vierailimme Tikanojan taidekodisssa ja modernin taiteen museossa Kuntsissa. Autolle löytyi parkkipaikka torin alta. Taidemuseoitten tarjonnan ja lyhyen kaupunkitarvonnan jälkeen nautimme torilla pullakahvit.
Wasastjernan talo.

Majoituimme hotelliin, joka sijaitsi Palosaaressa, ruots. Brändö. Einehdimme hotellin ravintolassa, nautimme kanapitsaa, jossa oli myös ananasta ja persikkaa. Illemmalla sain päähäni, että käytäisiin heti siellä Raippaluodossa. Ajoimme kuuluisan Raippaluodon sillan yli ja kävimme katsomassa kirkkoa ulkoapäin. Posoteltiin Björköbyhyn, jossa on puusta rakennettu jämäkkä näkötorni. Sinne kävellessä vaimo huomasi, että polun laidalla kasvoi samanlaisia pieniä katajia, joille Myrskyluodon Maija ripusti pyykkiä kuivumaan tv-sarjassa. Myös tyrniä kasvoi rannoilla. Muuten Raippaluodon ainutlaatuinen saaristoluonto sisälsi aika samantyyppistä pusikkoa kuin itäinen Suomikin. Myös ABC löytyi.



Aamulla heräsin aikaisin. Hotellin katolla lokkilinnut pitivät melkoista metakkaa. Se kuulosti kivemmalta kuin kelaleikkurin ja haravoinnin ääni kotona. Kun en saanut unta, läksin kuuden seutuun kävelylle. Yritin siinä vääntää jotain runontynkää tyyliin 'Morgonstund drar mull till mun'. Ihmiset kiiruhtivat töihin, oli maanantaiaamu. Kaupunki näytti siistiltä ja rauhalliselta. Teitä oli nimetty laivojen mukaan. Jalkapallokentällä näin meriharakan, hotellin parkkipaikalla tiiranpoikasen.

  
Pyhän Marian kirkon rauniot.
Aamiaisen jälkeen kirjauduimme till veke. Ajettiin auto takaisin Vanhaan Vaasaan. Kuten kaikki varmaan tietävät, Vaasan kaupunki tuhoutui tulipalossa vuonna 1852. Uusi kaupunki rakennettiin soveliaampaan paikkaan. Palossa tuhoutuneen Marian kirkon rauniot ovat kulkijan katseltavissa. 


 
Mustasaaren kirkko, före detta hovrättshus.


Palosta selvisi Wasastjernan talon lisäksi hovioikeuden talo, joka sittemmin muunnettiin kirkoksi. Käväisimme tuossa erikoisessa Mustasaaren kirkossa.

Mustasaaren kirkolta ajelimme Koskenkorvan ja Ilmajoen kautta Seinäjoelle, jossa tutustuimme kaupungin monumentaalikeskustaan reilun tunnin ajan.
Alvariinsa en ole Seinäjoella hypännyt, mutta kerran kävin Lakeuden risti -kirkossa ja nyt kävin toisen kerran. Nautimme vielä pullakahvit lähetyskahvilassa. Se pulla oli hyvää.


Kirjablogistit Booksy ja Satu olivat kertoneet Seinäjoen mielenkiintoisista kirjastoista, joten nekin kävimme katsastamassa. Vaimoni ihastui erityisesti lasten ja vanhempien tekemiin taideteoksiin, joita oli esillä Apila-kirjaston aulassa. Kumpikin pidimme siitä rohkeasta, uudistavasta rakennustaiteesta, jota Apila väreili. Aallon kirjasto vaikutti siihen verrattuna arvokkaalta ja asialliselta!

Seuraava pysähdyskohteemme oli Peräseinäjoki. Näppäsin valokuvan Ville Ritolan patsaasta. Tutustuimme paikkakunnan tehtaanmyymälään ja hankimme itsellemme sieltä Peräseinäjoki-sukat. Kauppias suositteli meitä ajamaan Virtain (vai pitääkö sanoa Virtoisten?) kautta, kun kerroimme olevamme menossa Petäjävedelle kirkkoa katsomaan. Ja kyllä minä ajoinkin. En ollut enää varma, moneltako Petäjäveden kirkon esittely loppuu, joten vauhti oli valitettavan ylenpalttista. Kerkesimme kirkkoon kaksi tuntia ennen sulkemisaikaa. Sillä hetkellä olimme ainoat vierailijat.
Paluumatkalla emme taaskaan meinanneet löytää sopivaa ruokapaikkaa. Lopulta aikamoisen kaupunkiseikkailun jälkeen ajauduimme Jyväskylän uudelle ABC-kahvilalle, jossa nautimme tavallisen grilliaterian kumpainenkin. Palvelu oli reipasta, ruoka valmistui nopeasti ja oli maukasta.

Haluaisin sanoa kotiinpaluusta jotain, mikä edes jotenkin nivoisi yhteen retkemme käänteet. Ehkä huomiotaherättävintä oli se, miten rauhassa saimme ajaa, kun olimme sattuneet valitsemaan erikoiset matka-ajankohdat. Liikenteen rauhallisuus vaikutti meihinkin ja teki matkaamisesta miellyttävää. Kotona sitä saa tavallaan olla omassa rauhassaan, mutta virren 593 sanat pätevät sielläkin:

Maan päällä aina, ihminen,
vieraana kuljet matkaten
kaukaista maata kohti.

(Sanat J.L. Runeberg, suom. August Ahlqvist)

torstai 16. heinäkuuta 2015

Vesa Oja: Finglish

Kuvajournalisti Vesa Oja (s. 1953) läksi vuonna 2004 etsimään 1920-luvulla Amerikkaan lähteneitten sukulaistensa elossa olevia jälkeläisiä. Matkalla syntyi päätös tehdä valokuvareportaasi amerikansuomalaisten nykyoloista. Pitkän projektin jälkeen vuonna 2013 pidettiin Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä näyttely ja julkaistiin nyt puheena oleva teos Finglish. Teoksen johdantona olevassa kirjoituksessaan Kultasantaiset tiet Vesa Oja kertoo kulkeneensa Pohjois-Amerikan suomalaisalueet läpi useampaan kertaan. Teos sisältää parisataa sivua isoja, kauniita ja paljonpuhuvia valokuvia, joista useimpiin löytyy Päivi Ojan laatima kuvien taustoja avaava teksti kirjan lopusta.

Joku voisi ajatella, että ei tällaisen valokuvateoksen läpiselaaminen lukemista ole, mutta vanhan sanonnan mukaanhan kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ja koska minä taas kerran vähän hökelsin, katselin ensin kuvat putkeen ja huomasin vasta sitten ne kuvia selittävät tekstit kirjan lopusta. Niinpä sain kerrata kuvat uudelleen tekstien kanssa. Olikin aika jännä ensin itse tarkastella kuvia ihan vain kuvina, jolloin huomasi niitten toimivan silläkin tavoin. Monissa kohdin teksti avasi kuvista sellaista mitä en mitenkään olisi voinut arvata.

Koska monet kuvista ovat henkilökuvia, en ollut pelkistä nimistä tajunnut keitä olin katsellut. USA:n ja Kanadan suomalaistaustaisissa on tunnettuja hahmoja, joista kirjassa ovat esillä keramiikkataiteilja Otto Heino, josta esitettiin toukokuussa dokumenttiohjelma teemalla, valokuvataiteilija Arno Rafael Minkkinen, Jefferson Airplane -yhtyeen kitaristi Jorma Kaukonen sekä tv:stä tutut yhdeksänkymppiset Hannulan veljekset Calumet, Michiganista, joitten esityksen Summertime-kappaleesta monet muistanevat. Veljekset ovat huumorimiehiä ja toteavat kirjassa, että heidän kotipaikkansa kivisistä pelloista on ollut se hyöty, että kiuaskivet ovat löytyneet läheltä. Tunnettujen hahmojen lisäksi tutuiksi tulevat valokuvan ja sanan voimalla monet muut suomalaisista sukujuuristaan ylpeät ihmiset omassa elämänpiirissään.

Millainen kuva amerikansuomalaisista kirjan kautta sitten aukeaa? Mielestäni tähän Vesa Oja vastaa tähän oivallisesti omassa kirjoituksessaan Kultasantaiset tiet. Lainaus lopusta:

Kanadan Sioux Lookoutissa syntyneen serkkuni vanhemmat Eino ja Hanna olivat supisuomalaisia, mutta heidän Amerikassa syntyneet lapsenlapsensa ovat jo neljännen polven amerikansuomalaisia, tai oikeastaan myös amerikanpuolalaisia, amerikanranskalaisia ja amerikanenglantilaisia, riippuen keneltä heidän sukulaiseltaan kysyy. He ovat siis tyypillisiä amerikkalaisia.

Ojan valokuvissa on hienoja taustoja, kanteleryhmä poseeraa Kaliforniassa koivujen katveessa, vanhan pariskunnan kotona on könninkello ja räsymatto, pyssysankarin tyttären takana kohoavat havupuut ('mies on niinkuin petäjä ja lännen nopein vetäjä'). Myös kuvat tärkeistä suomalaisseuduista kertovat paljon. New Yorkin entisellä suomalaisalueella on pääasiassa kiinankielisiä ilmoituksia, baarin seinälle ripustettu hirvisonnin pää katselee tyhjää baaritiskiä ja monikerroksista pullorivistöä, vanha hopeakaivos on ruostunut pystyyn. Kulttuuriperinnön katoamista henkii vahvasti kuva, jossa kuluneella puupenkillä on kulmista nikerrettyjä suomenkielisiä julkaisuja ja vieressä saavillinen polttopuita. Minua miellytti eniten kuva Saskatchewanista, Kanadasta, New Finland -nimisen paikkakunnan kirkosta. Kirkko näyttää suomalaiselta, siinä on perinnettä ja uutta mukana hyvällä tavalla.

Kirjassa on reilut kaksisataa sivua ja sen läpikäymiseen meni minulta päivä.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Sama taivas eri maa – maahanmuuttajan tarina

Lukaisin vuonna 1999 julkaistun, Suomessa asuville maahanmuuttajille vuonna 1997 järjestetyn kirjoituskilpailun perusteella kootun teoksen Sama taivas eri maa – maahanmuuttajan tarina. Teoksen toimitti Laura Huttunen, alusta löytyy hänen Lukijalle laatimansa kirjoitus, jossa käydään läpi mm. julkaistujen ja palkittujen tekstien valintaperusteita.

Tekstit, jotka käsittelevät maahanmuuttajan elämäntarinaa, on jaettu kolmeen osastoon: 1. Suomeen opiskelemaan tulleet tai avioituneet, 2. Pakolaistarinat, 3. Venäläis- ja inkeriläistarinat. Kirjoittajat ovat entisen Neuvostoliiton ja entisen Jugoslavian alueelta tulleitten lisäksi Zimbabwesta, Etiopiasta, Gambiasta, Saksasta, Espanjasta, Iranista ja Vietnamista. Hieman yllätyin, ettei yhtään chileläistä ollut mukana. Kaikkiaan mukana on elämäntarina yhdeksältätoista kertojalta. Useimmat ovat kertoneet elämästään omalla kielellään tai englanniksi. Kertomukset on suomennettu kilpailun järjestäjän tilaamana.

Kaikki kertomukset ovat hyvin mielenkiintoisia. Monissa on keskinäistä samankaltaisuutta niin elämänvaiheitten kuin niitten tulkinnan osalta, mutta myös eroja löytyy.

Kaksi inkeriläismiestä kertoo alkuvaiheiltaan yhtenevän tarinan inkeriläisten karkotuksesta Leningradin alueelta Siperiaan ja vaivalloisesta paluusta kohti kotiseutuja. Monien ratkaisuun Suomeen muuttamisesta on vaikuttanut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen Venäjän pelottavan rankasti huonontunut talous. Halu taloudellisten olojen parantamiseen lienee ollut entisen Neuvostoliiton alueelta Suomeen muuttaneitten ihmisten tärkein maahanmuuton syy. Kuvaukset Venäjän pienistä ja puutteellisista asunnoista tai laadultaan ja määrältään vähäisestä ravinnosta ovat sellaisia, että varmaan useimmat olisivat lähteneet tilanteen salliessa.

Entisen Jugoslavian alueelta lähtijät kertovat kaikki sodasta kauheita kertomuksia, he ovat pakolaisia, jotka ovat lähteneet pakoon julmia etnisiä puhdistuksia. Ehkä vieläkin pahempi pakkotilanne vankeusaikoineen ja kidutuksineen on ollut iranilaisen ja vietnamilaisen kertojan osana. Suomeen saapunut saksalaisnainen on asunut jo monessa maassa, espanjalaismies on löytänyt Suomesta puolison. Afrikkalaiset kertojat ovat saapuneet Suomeen opiskelemaan ja jääneet pitemmäksi aikaa.

Minua kiinnosti erityisesti maahanmuuttajien kertomus kotiutumisesta Suomeen. Kaikki eivät sitä laajasti käsitelleet, osa sen vuoksi, että saapumisesta oli kulunut niin vähän aikaa, osa taisi olla vieraskorea uudelle kotimaalleen. Jotkut kertoivat syrjinnästä.
Lähes kaikki valittivat yksinäisyyttä. Syynä yksinäisyyteen on tietysti se, että tuttavat ovat jääneet kotiseuduille, mutta myös suomalaisten tapa elää omissa oloissaan vieraita lähestymättä on vaikuttanut vahvasti. Suomi on näyttäytynyt maahanmuuttajille turvallisena, kultaisena häkkinä, ulkopuolisuus on turhauttanut kertojia. Useimmat korostavat työn saannin merkitystä. Ja useimmille työn saanti on ollut kiven takana. Joku kertoja arveli suomalaiseksi tulemisen kestävän kahden ellei kolmenkin sukupolven ajan. Olen tästä aivan samaa mieltä. Kaikki muutot ovat stressin paikka, saati sitten kotimaan vaihtaminen. Koti-ikävä on tunne, joka seuraa kaikkia muuttajia. Venäjän Karjalasta muuttanut Irena Kallio kuvaa omia tunteitaan seuraavasti:

Monen vuoden kuluttua selvisi, ettei se ideologia ollutkaan oikea, vaan lievästi sanottuna väärä. Se ideologia kuitenkin oli olemassa. Me uskoimme siihen, saimme siitä voimaa, ja meillä oli hauskaa. Myöhemmin katsoessani poikaani, joka ei ole ollut lokakuulainen eikä pioneeri, tunsin kipeästi sen tyhjyyden, joka meidän lapsiamme ympäröi. Mutta se oli myöhemmin. Yksi asia, jonka me myös osasimme, oli ystävyys. Me olimme ystäviä sanan kaikkein syvimmässä merkityksessä, autoimme toisiamme ja uhrauduimme toistemme puolesta.

Samoilta seuduilta Suomeen muuttanut Tanja Puranen selittää omaa jaksamistaan näin:

Me ymmärsimme hyvin yhden säännön, elämässä on 'raitoja': toiset ovat mustia ja toiset valkoisia ja rikkaus piilee siinä, että raidat vaihtelevat. Vaikka välillä on kuinka vaikeaa, täytyy aina uskoa, että mustan raidan jälkeen tulee taas valkoinen, ja silloin asiat ovat aivan toisella tavalla.

Kirjassa on 307 numeroitua sivua. Lukemiseen kului muutama päivä.

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Herta Müller: Matala maa


Romanian saksankieliseen vähemmistöön kuuluva Herta Müller (s. 1953) palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2009. Luin hän tuotannostaan lyhyehkön teoksen nimeltä Matala maa. Alkuteos on nimeltään Niederungen, vuodelta 1982. Raija Jänicken laatima suomennos ilmestyi vuonna 1989.

Matala maa muodostuu lyhyistä, otsikoiduista kokonaisuuksista, joista nimikkokertomus kattaa sivumäärältään yli puolet teoksesta. Lähes kaikissa teksteissä kuvataan kylää, yleensä kyseessä vaikuttaa olevan sama kylä. Nimikkokertomuksessa kylän elämää kuvataan pienen tytön näkökulmasta. Tyttö kuvaa huvituksista niukkaa, työntäyteistä ja maanläheistä elämää. Kyläläiset tekevät työtä päivästä toiseen pelloilla, kasvimailla, kodeissa. Vanhempien asenne lasta kohtaan on ankaran kasvattava, neuvoja sataa ja kuritustakin aika ajoin. Tyttö väsää itselleen nukkeja maissintähkistä ja leikkii isää ja äitiä hiljaisen naapurin pojan kanssa, jota hän sättii kotona oppimillaan nimityksillä.

Kirjoittajan asennetta pikkutyttökertoja ehkä pehmentää, mutta yleisesti ottaen kuvauksen sävy on pessimistinen ja negatiivinen. Kauniillakin asioilla kylässä on ankea reunus. Ihmiset ovat kovia toisiaan kohtaan. Miehet juopottelevat ja naiset harjaavat kotiaan puhtaaksi päivittäin. Lapset käyttäytyvät julmasti heikompiaan kohtaan. Jumalanäidin kuva hymyilee kirkossa, mutta pappi lyö viivoittimella sormille. Ehkä osa kuvauksesta on tarkoitettu luettavaksi mustana huumorina, mutta en erityisemmin viehäty moisesta.

Müllerin teksti on runollista, en saanut sitä lukaistua ihan noin vain. Sitä paitsi tekstissä hypähdellään kepeästi asiasta toiseen, kuvaus on kuin rupattelua, jossa kerrotaan mitä milloinkin sattuu mieleen juolahtamaan. En onnistunut aina löytämään johdonmukaisuutta käsiteltävien asioitten sommitelmasta. Näyte, josta saa kuvan tekstin aihelmista:

Kävelen kadulla ja sinne se vasarointi kuulostaa tikkojen koputukselta. Aidat heittelevät kaikua toisilleen. Kävelen aitojen keskellä. Ilma värähtelee, ruoho värähtelee, tummat luumut huuruavat puihin. Ja on keskikesä ja tikat lepattelevat kylässä. Ja äidillä on vielä kädet millä raataa, ja isoäidillä on unikkonsa ja hän ottaa tuskin enää askeltakaan talossa, ja isoisällä on lehmänsä ja naulansa, ja isällä on vielä eilinen humalansa, ja tänään hän ottaa uuden.

Jos kotiseutu tuntuu ankealta ja ahdistavalta, olisi ihan kiva lukea tekstistä jotain toivon kajastusta, jonkinlaisen ulospääsyn mahdollisuus tekisi terää. En tiedä mistä mahtaa johtua se, että itäisen ja keskisen Euroopan entisistä kansandemokratioista kertovat muistelot tuppaavat olemaan yksipuolisen negatiivisia sävyltään. Voiko se johtua siitä, että juuri sen tyyppisiä kirjoja käännetään suomeksi? Vai eivätkö entisten sosialistimaitten ihmiset uskalla kuvata niitä hyviä asioja, joita heidän elämäänsä on sisältynyt? Pitäisi varmaan etsiä luettavakseni kirjoja, jotka on kirjoitettu sosialismin kultakaudella. Ehkä sieltä löytyisi sekin lapsi, joka sosialismin jälkeen viskattiin pesuveden mukana pois!

Kirjassa on 137 sivua ja lukaisin sen sanotaan vaikka parissa päivässä.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Parit libretot

Lukaisin tänään kaksi oopperalibrettoa. Toinen teksteistä oli tullut tutuksi kuunnelmana, toisesta tiesin vähemmän kuin oletin. Joka tapauksessa aika vähällä lukemisella näitten kanssa selvisin. Käyn libretot läpi lukujärjestyksessä.

Lauri Kokkonen: Libretto oopperaan Viimeiset kiusaukset, säveltäjä Joonas Kokkonen, ensiesitys vuonna 1975.

Viimeisten kiusausten libretto on kirjamainen, siitä löytyy kuvia oopperan esityksestä käsittääkseni Savonlinnan oopperajuhlilta. Mukana on Timo Mäkisen kirjoittama kuvaus säveltäjä Joonas Kokkosen (1921 – 1996) musiikista sekä kirjoitus kirjailija Lauri Kokkosesta (1918 – 1985), joka kuuluu käyneen keskikoulunsa Kuopion Yhteiskoulussa. Kokkonen kirjoitti oopperan libreton näytelmänsä Viimeiset kiusaukset pohjalta. Näytelmän kantaesitys oli vuonna 1959. Tämän lisäksi kirjassa on emerituspiispa Olavi Kareksen (1903 – 1988) laatima uljaan runollinen kirjoitus Paavo Ruotsalaisesta, oopperan keskushenkilöstä, savolaisesta herätysliikkeen kulttihahmosta. En malta olla poimimatta muutamia lauseita Kareksen kirjoituksesta tähän näytteeksi:

Hän oli valittu ase Suomen kansaa varten sen pitkällä korpivaelluksella.
- - -
Ja Raamatustaan hän ennen muuta löysi Jumalan salaisuuden, Kristuksen.
- - -
Hän vaikutti usein karkealta ja hiomattomalta, jopa tylyltä.
- - -
Syvissä vesissä hän sai kahlata viimeiseen asti.

(Poimintoja Olavi Kareksen tekstistä: Paavo Ruotsalainen – erämaan profeetta)

Kirjassa on samat tekstit suomeksi, ruotsiksi, saksaksi ja englanniksi. Tosin suomen- ja ruotsinkielisenä ei löydy kuvausta, joka englanniksi on otsikoitu Paavo Ruotsalainen – A Historical Introduction. Kirjoituksessa selvennetään mm. oopperan tapahtuma-aikaan vallinneita oloja. Luulenpa että monet muutkin kuin minä olisivat mielellään lukeneet sen suomeksi, vaikka menihän tuo englanniksikin. Koska koko oopperan tekstiosuus on neljällä kielellä, on luettavaa siis huomattavasti vähemmän kuin kirjan satakunta sivua saattaisi antaa otaksua. Vain harvoissa kohdin kehtasin vertailla käännöksiä alkuperäistekstiin.

Itse oopperan tarina on aika rankka. Se kertoo 1800-luvun alun kovista oloista, jotka vaativat veronsa myös Paavon perheessä. Toisaalta pääpaino on koko ajan Paavoa painostavissa itsesyytöksissä. Hänellä on syytä soimata itseään perheensä jättämisestä oman onnensa nojaan, kun hän perheenpäänä on viipynyt matkoillaan levittämässä Jumalan sanaa. Ooppera käynnistyy Paavon kuolinvuoteelta, mutta pääasiassa kerronta soutaa unenomaisissa kamppailuissa, joissa Paavo käy läpi elämäänsä läheistensä kautta ja puntaroi kai sitä, onko saarnatouhussa ollut mieltä.


Toisena luettavana minulla oli Kalevi Ahon (s. 1949) ooppera Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet, valmistumisvuosi 1995/1999. Säveltäjä Ahon libretto perustuu Juha Mannerkorven samannimiseen kuunnelmaan vuodelta 1969. Kuunnelma oli minulle tuttu entuudestaan, se teki minuun vahvan vaikutuksen, kun sen joskus 1970-luvulla kuuntelin.

Oli mielenkiintoista ja ehkä hieman yllättävääkin todeta, miten tästä libretosta löysin viittauksia vain muutama päivä sitten lukemaani Juha Mannerkorven runoon ”Että he kaikki yhtä olisivat”. Tästä esimerkkinä seuraava katkelma:

Sen ainoan yön olin tosi, olin yhtä,
me kaikki minussa, hän minä,
potilaat sairaalassa, kuolevat ja
eloon jäävät,
me kaikki, sinä yönä.
Mutta minä valehtelin.
Minä olinkin vain minä,
enkä jaksanut yksin.

Kuten näytteestä huomaa, on teksti hyvin runollista. Tarina kertoo sairaanhoitajattaresta, joka hyppää sillalta jokeen ja hukuttautuu. Eikä tämä ole mikään spoilaus vaan asia tehdään täysin selväksi heti alussa. Hukuttautunut nainen on oopperan kertoja. Hän käy läpi elämäänsä ja tarkastelee myös mitä tapahtuu hän kuoltuaan. Nainen ajelehtii joen pohjalla lojuvaan romuautoon, sen etupenkille. (Auton merkkiä ei kerrota.) Mannerkorven kuunnelman pohjalta on kuulemma valmistunut 1970-luvun alussa monologinäytelmä, jota Eeva-Kaarina Volanen on esittänyt. Minulle kuunnelma jäi mieleen osaksi siinä esitetyn musiikin ansiosta, joten olin vähän hämmästynyt, kun huomasin, että Kalevi Aho on halunnut ikäänkuin säveltää koko homman uusiksi. Ehkä Ahokin on innostunut erikoisesta aiheesta? Mannerkorpi on käsitellyt teemaa hallitusti, aiheen raskautta hälventää naisen kauhistelematon kerronta. Lisäksi mukana on suloinen poikahahmo sekä naaratessaan rupattelevat poliisimiehet, jotka paitsi keventävät, myös laventavat tapahtumien kuvausta.

Oli mielenkiintoista havaita miten lyhyillä libretoilla on mahdollista tehdä kokonainen ooppera. Ahon libretossa on tiiviisti painettua tekstiä vain kaksitoista sivua.

Huhtikuun lopulla kokeilin itse kirjoittaa oopperalibreton omasta aiheestani. Kun näihin vertaa niin kyllä siitä minun tekstistäni taisi tulla korkeintaan operetti. Vaikka niin se lienee kuten sanovat, että operettia ei synny rikkomatta hiljaisuutta?

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Moottoritiestä vielä pari asiaa

Aikaisemmassa, moottoriteitten kauneutta ylistävän kirjoitukseni kommenttiosiossa tulin intoutuneeksi suoltamaan sanaruuhkamaisen vuodatuksen kokemastani moottoritieinnostuksesta. Liitän sen kommenttini tähän, sillä tänään tajusin ettei se siinäkään vielä kaikki ollut:

Valtimossa vieraillessani tässä taannoin tulin huomaamaan, että sellaiset ennenvanhaiset soratiet, joissa savi tinkii pintaan ja sitoo kivet tiiviisti tiehen kuin asfaltti, ovat omalla tavallaan hyvin viehättäviä nekin. Se mitä en oikein tyydyttävästi kyennyt edellä olevassa raportissani välittämään, on nimenomaan jotain sellaista, että tie ei ole vain tie vaan se mitä on tien ympärillä synnyttää omalta tärkeältä osaltaan vaikutelman tiestä. Nuo kuvatkaan eivät kykene avaamaan sitä tunnelmaa, joka syntyy sateisella tiellä vesisumun keskellä kun edessä aukenevat mystiset metsiköt ja kumpuilevien peltojen takana häämöttävät valtavat mainoskyltit. Puut, pensaat, kukat, sillat, taukopaikat ja kuntien vaakunat vaihtuvat silmiemme edessä kuin sinfonisen virtauksen mukanaan kuljettamat muumipeikkojen huonekalut. Ja kaiken tämän pitää samalla häthätää ja ikuisella linjakkuudella kasassa asfaltoitu ja teräksellä reunustettu hypnoottisen imaiseva linnunrata, jota kulkevat elävät ihmiset, perhekunnat matkalla johonkin, jossa jokin heitä ehkä odottaa.

Tänäinen tajuamukseni syntyi sattumalta. Monet ihmisetkin saavat alkunsa sattumalta, joskaan en tiedä miksi minun se piti tässä mainita. Luultavasti hapuilen näitten tieasioitten suhteen jotain, josta en itse vielä ole perillä. Joka tapauksessa tänään oivalsin, että vaikutelma tiestä, joka ei ole pelkästään tie, ei synny pelkästään tien varrella olevan maiseman ja muun avaruusromun kautta vaan myös kulkijan lähtökohdasta ja määränpäästä. Tie on tärkeä keskikohta, mutta yhtä tärkeitä ovat alku ja loppu.

Tänään vaimoni läksi reissulle Visbyyseen. Vein hänet linja-autoasemalle ja jätin seurustelemaan seurueensa kanssa. Hänen matkansa moottoritiellä kohti etelää oli alussa. Minä läksin samaa tietä myöten samaan suuntaan, mutta määränpääni oli maantieteellisesti paljon lähempänä. Olin matkalla Kuopioon, jossa osallistuin 1600-luvun hengessä vietettyyn jumalanpalvelukseen Männistön Pyhän Johanneksen kirkossa (ev.lut.).

Männistön seurakunnan jumalanpalveluksessa oli mukana vanhain aikain tunnelmaa luomassa gambayhtye Jaye Consort Helsinki. He soittivat musiikkiaan sivussa, joten se kuulosti vähän monolta, mutta nätiltä monolta. Oli siellä urutkin käytössä ja niillä käväisi joku soittamassa jotain vissiin Bachin muunnelmaa virrestä Jumala ompi linnamme. Sen aikana mulla tunnekontrolli petti ja rupesin kyynelehtimään. Yritin katsella ympäriinsä kirkossa ja mitä useammin katselin ylhäällä olevaa tyyliteltyä sateenkaari-spektriä ja tuli mieleen uusi liitto ja sitä sun tätä, niin eipä se olo siitä helpottunut. Eikä ollut taaskaan nenäliinoja mukana. Sormenpäillä vähän enimpiä viuhdoin sivuun. Mitä lienevät ne muusikotkin ajatelleet.

Kirkossa oli kaksi naista jakamassa ehtoollista ja lukemassa sanaa ja puhumassa. Joku taisi tuumatakin, että olikohan 1600-luvulla ja pappi itse otvaili puheessaan, että eihän tämä nyt ihan vanhan kaavan mukaan mene. Puhui hän siinä myös apostoleista ja tuumi jotenkin siihen suuntaan, että kristittyjä pidettiin alkuunsa lahkona, joka olisi viisainta nopeasti pyyhkäistä pois. Tuntuu jotenkin sopivan nykyajatteluunkin? Kirkonmenojen päätyttyä ajattelin käydä kysäisemässä asiasta papilta, mutta hän pakeni sakastiin, mikä oli varmaan fiksu veto. Minä otin siinä vaiheessa takin naulasta ja menin autolleni.

Moottoritiellä oli iso näyttö, jossa näkyy sekä ilman että tien lämpötila. Ilman lämpö oli 15 °C ja tien 33 °C. Ajattelin, miten kaukaa viisas olikaan Pelle Miljoona, joka lauloi:

Sisko tahtoisin jäädä, mutta moottoritie on kuuma.
Kaupunkien valot mulle huutaa.
Tahtoisin selittää, mutta laiva odottaa.
Sä olit mulle unelmaa, mutta maailma on totta.

Joku sanoo, että laulujen tekstit eivät ole runoutta vaan draamaa. Kannattaako hupsujen kanssa riidellä?

Olin ajatellut odotella Kuopiossa muutaman tunnin ja mennä sitten kuuntelemaan klavikordikonserttia sinne Männistön kirkkoon Saarijärven B-alueelle. Äkkiä syntyi kuitenkin päätös mennä kotiin syömään kanaa ja riisiä, kuten sitten teinkin. Moottoritiellä ajattelin lähinnä molempien matkojeni alkua ja loppua. Tuuli ravisteli vähän autoa, mutta itse ajomatka sujui konemaisen helposti. Kotiin palattuani soitin ensimmäiseksi vaimolleni. Hän oli Juvalla kahvitauolla.

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Juha Mannerkorpi: Runot 1945 – 1954

Juha Mannerkorpi (1915 – 1980) on tullut minulle tutuksi lähinnä kuunnelmiensa myötä. Niissä on kiehtova tunnelma, varsinkin myöhäisimmissä kuunnelmissa kuvatut hetket pariskunnan elämästä ovat puhutelleet minua.

Nyt luin kumminkin Mannerkorven runoja. Pienessä, kierrätyskeskuksesta puolella eurolla hankkimassani kirjassa vuodelta 1980 (ensimmäinen painos 1962) on kolmen kokoelman runot.

Lyhtypolku (1945) sisältää esiinastuvan runoilijan runoja. Aiheina mm. pieni poika liian suuren lumipallon kanssa ja minäkertoja tapaamassa suurta mestaria. Nimirunossa Lyhytpolku runoilija esittää kovat vaatimukset taiteellisen kuvaamisen tarkkuudelle – elämän pienimmätkin askelenjäljet on tallennettava suuren hämärän keskellä kulkevan polun pintaan. Mittana on trokee, runon loppusoinnut laskeutuvat omille paikoilleen vapaammin kuin kaavamaisesti pakotetussa tyylissä. Runoilija vaikuttaa harkitsevan mitallisuudesta luopumista. Runosarja Multavärejä sisältää mitallisia, tiukasti riimiteltyjä runoja. Runon Tabula rasa viimeisessä säkeistössä runoilija astuu ulos tarkoituksettomuuteen alistuneen runouden piiristä ja valitsee tavoitteekseen pohdinnan, tarkoitusten etsimisen. Runosarja Polulla palaa sisältää kuitenkin erilaisia aiheita, joissa harhaillaan siellä täällä. Harhametsässä voi jälkiviisaana nähdä kehkeytymässä Mannerkorven tunnetuimman runon, ”Kylväjä lähti kylvämään” teeman. Sittemmin runoissa käyskennellään myös rakkauden ja luonnon helmassa, jotka nekin tuntuvat kuuluvan Mannerkorven kirjoittajanlaatuun.

Ehtoollinen lasikellossa (1947) lähtee vastaamaan runoilijan esikoiskokoelmassa taiteelleen asettamiin haasteisiin prologin, kuuden runosarjan ja epilogin voimin. Runossa Elän, kuolen...? runoilija kertoo asettaneensa kysymyksensä kokoelman alussa ja esittävänsä vastaukset lopussa. Ja mikäli lukija niin tahtoo voi hän lukea vastaukset ensin ja lopettaa lukemisen kysymyksiin. Kysymysosasto prologissa näyttää paljolti vastaukselta toistellessaan ”ei piirua puutu”. Nimiruno Ehtoollinen lasikellossa on runollisen ilmaisun lävistämä. Runosarjan kaikki runot luettuaankin täyttä varmuutta vastauksista ei minuun synny. Koska lukijana kuitenkin päätän itse mitä runoissa olen näkevinäni, taivun kannattamaan runoilijan vastauksen sulkeutuvan kestävän parisuhteen lasikellon aliseen maailmaan. Tosin lasikellon voi katsoa tarkoittavan vaikka taivaan kantta ja runon minä voi olla alttarilla myös kahden Jumalansa kanssa.

Kylväjä lähti kylvämään (1954) jatkaa aluksi mitallisen riimirunon linjoilla, joskin säkeet välttävät jankuttavan poljennon vaikutelman vaihtelevan pituutensa ja elävän riimikuvion kautta. Seitsensivuinen runo Eeli, Eeli, lama sabaktani on vuoropuhelun muotoon laadittu pohdiskelu. Runoilija makaa rantakalliolla auringon paahtamana ja alkaa vaivaisia hyönteisiä ja kallionkoloissa kellastuvia vesoja katsellessa esittää kysymyksiä elämän tarkoituksesta. Keskustelutoveriksi tai vastaanväittäjäksi ilmaantuu Kylväjä itse. Rankasti pelkistäen elämä ei ole luotu ihmistä varten vaan ihminen elämää varten. Luoja ja luotu eivät ole erillisiä vaan samaa tuskaa ja ahdistusta kaikki tyynni. Vähä vähältä kokoelman runot luovat nahkaansa, riimit irtoavat pois, mitallisuus vähenee. Runosarja Ovet huipentuu Mannerkorven mielestäni upeimpaan runoon ”Että he kaikki yhtä olisivat”. Siitä näytteeksi seuraava helmi:

Sillä muuta täyttymystä ei ole,
eikä muuta määrää ihmisen ahdistuksella,
kuin että he kaikki,
että heistä edes jotkut,
edes kaksi heistä
yhtä olisivat.

Kokoelman viimeisenä on Mannerkorven tunnetuin runo Kylväjä lähti kylvämään. Runo alkaa Raamatun tekstillä, jota sitten avataan kahdeksan sivun verran. Siemenet päätyvät mitkä paahteiselle kalliolle, mitkä orjantappurain varjoon, mitkä hyvään maahan. Kasvualustansa perusteella siemeniä käsitellään runossa erikseen. Painotus on hankalien kasvupaikkojen siementen kuvauksessa, elämän turhuus on kohtalona kylväjän käden kautta. Lopuksi kuvataan hyvän maan viljaa, mutta mielen pohjalle jäävät rankoista kasvualustoista kärsivät.

Luin runot parissa päivässsä, kirjassa on 136 sivua.