Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Intialaista sukua oleva Jhumpa Lahiri (s. 1967) kirjoitti vuonna 1999 julkaistun novellikokoelman Interpreter of Maladies. Kersti Juvan suomennos kirjasta ilmestyi vuonna 2001 nimellä Tämä siunattu koti.

Useimmat novellit kertovat intialaisista, jotka asuvat Yhdysvalloissa. Pari novellia tosin kertoo Intiassa asuvista henkilöistä, jotka elävät enemmän tai vähemmän kodittomina. Minä luin kirjan osana siirtolaisteemaa, joten ehkä keskityin siihen puoleen enemmän. En silti voinut olla huomaamatta miten loistavista novelleista on kysymys. Maahanmuuttajien elämää kuvataan siten, että sen elämän pääaihe ei ole maahanmuutto, usein ulkopuolisuus ja erilaisuus vaikuttavat olevan sivuseikka kaiken muun elämään liittyvän monenmoisen arkiaskareen keskellä. Silti kyse ei ole turhanpäiväisten asioitten luettelemisesta, nämä novellit ovat kertomuksia, joilla on selkeä aihe ja sanottavansa. Julistavaa teksti ei ole, tarinat sisältävät erinomaisen kertojan kauniisti avaamia näkymiä Intiaan ja ulkointialaisten elämänpiiriin.

Siirtolaisteeman osalta novelleissa nousi kuin sivumennen esiin monia tunnistettavia asioita, jotka yhtä hyvin siirtolainen itse kuin hänen kotiin jäänyt sukunsa tunnistaa. Pieni tyttö huomaa ensimmäisen kerran elämässään rukoilevansa jonkun puolesta, hän kehittää rukoukseen oman menetelmänsä. Kotimaahan liittyviä uutiskatsauksia seurataan tarkasti. Kirjeet kotiin ja kotoa ovat tärkeitä. Katkelmassa novellista Senin täti kuunnellaan lähtöpäivänä nauhoitettua äänitallennetta:

Yksi lauloi laulun. Toinen lausui runon. Viimeinen ääni nauhalla oli Senin tädin äidin ääni. Se oli hiljaisempi ja kuulosti vakavammalta kuin muut. Jokaisen lauseen jälkeen oli tauko ja tauon aikana Senin täti käänsi Eliotille: ”Vuohen hinta nousi kaksi rupiaa. Mangot eivät ole torilla kovin makeita. College Street tulvii.” Senin täti pani nauhan pois päältä. ”Sellaista sattui sinä päivänä kun lähdin Intiasta.”

Olisi varmaan liioiteltua väittää, että näissä novelleissa siirtolaisuus vaihtuu arkiseksi elämäksi kuin kahdeksanpuolaisen pyörän pyörähtäessä? Kirjoitanpa ylös, että pitää koettaa välttää sellaisen sanomista.

Hitaasti sujui minulta lukeminen, en tiedä heittääkö minulla se pyörä jo niin pahasti vai mikä on, mutta loppuun kuitenkin jaksoin tässä aamun harmaina tunteina. Kirjassa on 221 sivua ja olisinkohan lauantaina aloittanut näitten novellien lueskelun. Nyt on tiistai.