Aikaisemmassa, moottoriteitten
kauneutta ylistävän kirjoitukseni kommenttiosiossa tulin
intoutuneeksi suoltamaan sanaruuhkamaisen vuodatuksen kokemastani
moottoritieinnostuksesta. Liitän sen kommenttini tähän, sillä
tänään tajusin ettei se siinäkään vielä kaikki ollut:
Valtimossa
vieraillessani tässä taannoin tulin huomaamaan, että sellaiset
ennenvanhaiset soratiet, joissa savi tinkii pintaan ja sitoo kivet
tiiviisti tiehen kuin asfaltti, ovat omalla tavallaan hyvin
viehättäviä nekin. Se mitä en oikein tyydyttävästi kyennyt
edellä olevassa raportissani välittämään, on nimenomaan jotain
sellaista, että tie ei ole vain tie vaan se mitä on tien ympärillä
synnyttää omalta tärkeältä osaltaan vaikutelman tiestä. Nuo
kuvatkaan eivät kykene avaamaan sitä tunnelmaa, joka syntyy
sateisella tiellä vesisumun keskellä kun edessä aukenevat mystiset
metsiköt ja kumpuilevien peltojen takana häämöttävät valtavat
mainoskyltit. Puut, pensaat, kukat, sillat, taukopaikat ja kuntien
vaakunat vaihtuvat silmiemme edessä kuin sinfonisen virtauksen
mukanaan kuljettamat muumipeikkojen huonekalut. Ja kaiken tämän
pitää samalla häthätää ja ikuisella linjakkuudella kasassa
asfaltoitu ja teräksellä reunustettu hypnoottisen imaiseva
linnunrata, jota kulkevat elävät ihmiset, perhekunnat matkalla
johonkin, jossa jokin heitä ehkä odottaa.
Tänäinen tajuamukseni syntyi
sattumalta. Monet ihmisetkin saavat alkunsa sattumalta, joskaan en
tiedä miksi minun se piti tässä mainita. Luultavasti hapuilen
näitten tieasioitten suhteen jotain, josta en itse vielä ole
perillä. Joka tapauksessa tänään oivalsin, että vaikutelma
tiestä, joka ei ole pelkästään tie, ei synny pelkästään tien
varrella olevan maiseman ja muun avaruusromun kautta vaan myös
kulkijan lähtökohdasta ja määränpäästä. Tie on tärkeä
keskikohta, mutta yhtä tärkeitä ovat alku ja loppu.
Tänään vaimoni läksi reissulle
Visbyyseen. Vein hänet linja-autoasemalle ja jätin seurustelemaan
seurueensa kanssa. Hänen matkansa moottoritiellä kohti etelää oli
alussa. Minä läksin samaa tietä myöten samaan suuntaan, mutta
määränpääni oli maantieteellisesti paljon lähempänä. Olin
matkalla Kuopioon, jossa osallistuin 1600-luvun hengessä vietettyyn
jumalanpalvelukseen Männistön Pyhän Johanneksen kirkossa
(ev.lut.).
Männistön seurakunnan
jumalanpalveluksessa oli mukana vanhain aikain tunnelmaa luomassa
gambayhtye Jaye Consort Helsinki. He soittivat musiikkiaan sivussa,
joten se kuulosti vähän monolta, mutta nätiltä monolta. Oli
siellä urutkin käytössä ja niillä käväisi joku soittamassa
jotain vissiin Bachin muunnelmaa virrestä Jumala ompi linnamme. Sen
aikana mulla tunnekontrolli petti ja rupesin kyynelehtimään. Yritin
katsella ympäriinsä kirkossa ja mitä useammin katselin ylhäällä
olevaa tyyliteltyä sateenkaari-spektriä ja tuli mieleen uusi liitto
ja sitä sun tätä, niin eipä se olo siitä helpottunut. Eikä
ollut taaskaan nenäliinoja mukana. Sormenpäillä vähän enimpiä
viuhdoin sivuun. Mitä lienevät ne muusikotkin ajatelleet.
Kirkossa oli kaksi naista jakamassa
ehtoollista ja lukemassa sanaa ja puhumassa. Joku taisi tuumatakin,
että olikohan 1600-luvulla ja pappi itse otvaili puheessaan, että
eihän tämä nyt ihan vanhan kaavan mukaan mene. Puhui hän siinä
myös apostoleista ja tuumi jotenkin siihen suuntaan, että
kristittyjä pidettiin alkuunsa lahkona, joka olisi viisainta
nopeasti pyyhkäistä pois. Tuntuu jotenkin sopivan
nykyajatteluunkin? Kirkonmenojen päätyttyä ajattelin käydä
kysäisemässä asiasta papilta, mutta hän pakeni sakastiin, mikä
oli varmaan fiksu veto. Minä otin siinä vaiheessa takin naulasta ja
menin autolleni.
Moottoritiellä oli iso näyttö, jossa
näkyy sekä ilman että tien lämpötila. Ilman lämpö oli 15 °C
ja tien 33 °C.
Ajattelin, miten kaukaa viisas olikaan Pelle Miljoona, joka lauloi:
Sisko
tahtoisin jäädä, mutta moottoritie on kuuma.
Kaupunkien
valot mulle huutaa.
Tahtoisin
selittää, mutta laiva odottaa.
Sä
olit mulle unelmaa, mutta maailma on totta.
Joku
sanoo, että laulujen tekstit eivät ole runoutta vaan draamaa.
Kannattaako hupsujen kanssa riidellä?
Olin
ajatellut odotella Kuopiossa muutaman tunnin ja mennä sitten
kuuntelemaan klavikordikonserttia sinne Männistön kirkkoon
Saarijärven B-alueelle. Äkkiä syntyi kuitenkin päätös mennä
kotiin syömään kanaa ja riisiä, kuten sitten teinkin.
Moottoritiellä ajattelin lähinnä molempien matkojeni alkua ja
loppua. Tuuli ravisteli vähän autoa, mutta itse ajomatka sujui
konemaisen helposti. Kotiin palattuani soitin ensimmäiseksi
vaimolleni. Hän oli Juvalla kahvitauolla.
Antti Hyryn "Maantieltä hän lähti", suuri suomalainen novelliklassikko... Tätä uusintasi lukiessani koin, että näitä kahta, blogikirjoitustasi ja novellia, olisi parasta lukea rinnakkain, jos vaikka ne ovat omiaan täydentämään toisiaan.
VastaaPoistaJahaa! Olikohan se novelli tosiaankin kokonaan tuossa näytteessä? Vaikuttaisi siltä, että oli. Greipin halkaisu lopussa oli hieman yllättävä, olisiko atomin halkaisu ollut kirjailijalla mielessä? Eikös liene insinööri tämä Hyry? Minä kun olen vain merkonomi, niin en ainakaan insinöörin tekstiä täydentämään pysty. Minun ajatteluni - jos sellaisesta kannattaa puhua - on aika lailla erilaista kuin Hyryllä. Mutta ehkä Hyrykin käsittelee tässä tekstissään maailman hahmottamista, pallon lohkomista ymmärrettäviin osiin ja toteaa sitten, että ei se nyt taidakaan onnistua. Jos vertaan Hyryä ja eilisen puheenaihetta Mannerkorpea, on Hyrylle ehkä matka tärkeämpi kuin kohde. Mannerkorpi taas ottaa asiakseen tavoitella jotakin. Elämän turhuus ei riitä runouden aiheeksi. No, siinäpä tuli nyt nämäkin atomit halkaistua pari greipinsiivua maistelemalla, heh-heh!
PoistaMutta suurista suomalaisista minä ilmoitan olevani kaukana. Nämä minun jutut ovat vain yksinäisen ihmisen höpinöitä. Sori.
Hassuhkonlaista mutta totta: muutaman tunnin takainen blogikirjoituksesi on runsain mitoin ansiokkaampi lukeminen Hyryn novellista kuin tämä myöhempäsi, novellin lukemisen jälkeen kirjoittamasi.
PoistaMoottoriteitä, maanteitä, sivuteitä, polkuja ja muita teitä jatkaen.
Niin, ehkä toisten kirjoitusten arvioiminen ei ole ominta alaani. Pahoittelen.
PoistaNo, ei päätetä tätä keskustelua edes lievään alavireeseen. Minä annan tässä tunnustukseni siitä, että löysin tekstisi ansiosta uuden kulman Hyryn novelliin, tai ainakin muistikuvaani siitä, tai sen mahdoliseen syntyprosessiin. Arvaisin, että sekä sinulla että Hyryllä on ollut kirjoittamisienne taustalla lähtökohtana varsin samanlainen yleisinhimillinen kokemus - täysin kirjoittamisenulkoinen siis. (Vai pari kouriintuntuvaa lisähuomiota: Te kumpikin jopa lähdette matkaan tie-elementistä: moottoritieltä tai maantieltä. Samoin päätätte johonkin syötävään: kanaan ja riisiin tai grapeen.)
PoistaTämä kommenttini ilmestyi taas usean päivän viiveellä, ja blogisi on ehtinyt tällä välin vaihtaa librettovaihteelle. Erityisesti Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet tuntuisi piristävältä jopa nähdä oopperana, tervetulleena vaihteluna kaikelle italiaiselle patsastelulle oopperan historiassa.
Kaksi asiaa.
PoistaKirjoittamisenulkoinen lähtökohta Hyryllä tuntuu minusta hieman epävarmalta. Hyryn teksti mielestäni on pohdiskeleva, se saattaa olla aika pitkällisen ajatusprosessin tulosta, siinähän hypätään avaruudellisiin ulottuvuuksiin, eikä tehty taivallus maanpäälläkään vaikuta todelliselta tallaamiselta. Minun tekstissäni kerrotaan se, mitä todella tapahtui - ryyditettynä sillä mitä tuntoja se minussa herätteli. Kun Hyry tekstissään ilmeisesti tavoittelee ymmärrystä tästä koko hommasta aika laaja-alaisesti ja vain lähtee liikkeelle maantieltä, on minun alkuperäinen tarkoitukseni ollut kertoa jotain moottoriteistä ja niitten merkityksestä. Mielestäni myös pysyn tässä aiheessa, olkoonkin, että kirkollinen välipomppaus käsittää merkittävän osan tekstistä.
Kana ja riisi equals grape? Kun olin lähtenyt kirkkoreissulle, oli ajatuksenani viettää Kuopiossa muutama tunti ja mennä sitten sinne klavikordikonserttiin. Näin minun olisi ollut einehdittävä Kuopiossa tai sinniteltävä siellä ilman ravintoa. Kana ja riisi voittivat. Ajattelin pärjääväni ilman hengen ravintoa paremmin kuin ilman vatsan täytettä. Tämä antoi minulle aiheen palata moottoritietä pitkin kotiini. Hyryn maantieltä lähtijä löytää kotinsa pöydältä grape-hedelmän ja lähinnä maistelee sitä todeten sen happamen kirpeäksi tai jotain. (Happamia, sanoi kettu...) Hän tavoittelee ymmärrystä, mutta se jää tavoittamattomiin. Myös harmaamaltoisen hedelmän muodolla ja sen uutuudella suomalaiselle maistelijalle lienee oma merkityksensä?
Ihailen tyyliäsi. 'Tänäinen tajuamuksesi' kuten myös moni aiempi ajatus on hienoa luettavaa.
VastaaPoistaToivon, että olisin kustannustoimittaja, joka löytäisi sinut. Tällaiselle mietiskelevälle esseekirjallisuudelle olisi nykyään tarvetta.
Ihminen joka täyttää itse tarpeensa, täyttää tarpeensa. Tänäpänä veisattiin siellä jumalanpalveluksessa 1500-luvun virttä, jonka eka säkeistön lopussa todetaan: "Eteesi käymme kiittäen ja tarpeitamme rukoillen." Niilo Rauhalan uudistamat sanat vuodelta 1976.
PoistaKuule Marjatta, ehkä minä vain kirjoitan sellaisella tyylillä, jota ennen vanhaan käytettiin ja sinä ja muutamat muut tunnistavat sellaisen koukeroisen jahkailun ja siitä syntyy sellainen vanhan tutun tunnelma. Tosi asiassa olen pöhöttynyt omassa olemisessani niin pitkään, että kaikki minussa alkaa olla jo museaalista. Se voi hetken aikaa nähtynä olla ihan virkistävää, mutta on syynsä silläkin miksi maailma menee eteenpäin.