keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Anna-Mari Kaskinen: Minä en sinua unohda

Anna-Mari Kaskinen (s. 1958) on virsirunoilija ja hengellisten laulujen sanoittaja sekä lukuisien muitten hengellisten runojen taitava sepittäjä. Luin hänen tuotantoaan vuonna 2001 ilmestyneestä runovalikoimasta nimeltä Minä en sinua unohda.

Heti aluksi haluan korostaa, että pidän Kaskista erittäin taitavana mitallisen ja loppusoinnutellun runon sepittäjänä. Kokoelman runoissa ei esiinny lyhenneltyjä sanoja, sanasto on nykykielistä ja helppotajuista, sanajärjestys on selkeä, kielikuvat ovat kauniita ja toimivia. Runojen logiikka ei vaadi erityisempää myytinmurtamista, melko vähäisellä kristinuskon oppien tuntemuksella pärjäilee alusta loppuun. Monet runoista tuntuvat lauluilta ja aivan ilmeisesti ovatkin lauluja tai virsiä. Useimpien runojen teemana on Jumalan ja Jeesuksen ylistys tai kaipuu taivaan kotiin.

Kaskisen runot osoittavat, että perinteisellä runolla voi sanoa asioita aivan yhtä lailla kuin vapaamuotoisella nykyrunolla. Itse seisahduin kuitenkin miettimään, sanooko Kaskinen itse runoissaan juuri muuta kuin ylistää ja kaipaa? Monet runoista koostuvat toisintosäkeistä, joissa tämä ylistys ja kaipaus eivät juurikaan etene. Ne ehkä toimivat paremmin lauluina, mutta toiminevatko niin mainiosti siinäkään tarkoituksessa?

Kun Raamatussa Jumalan kerrotaan sanoneen Moosekselle: ”minun kasvojani ei kukaan saa nähdä”, tuntuu joissakin runoissa olevan tavoitteena monien muitten kristittyjen tavoin kyetä kumminkin määrittelemään Jumalan tai Jeesuksen olemusta tai tehtävää. Tehtäviä tai vertauskuvia myös löytyy pilvenpyörtein pimein. Olisin itse toivonut hieman enemmän ihmisen omassa ympäristössä liikkuvia tekstejä, sen hakemista, millaista on elää kristittynä. Sikäli kuin ihmisen elämää kuvataan, on siinä sekä päivänpaistetta että varjoja, mutta kaikki johtaa lopulta taivaan kotiin, mitä myös päädytään odottamaan. Useammassa peräkkäisessä runossa tällainen ratkaisu ei jaksa innostaa. Tietysti valikoiman voisi lukea vähän kerrassaan, mikä saattaisi auttaa keskittymään.

Mukana on myös rakkausrunoja, jotka voisivat olla kiitollisia tunnustuksia puolisolle sekä juhlapäivärunoja, jotka voisivat olla onnittelukortista tai vieraskirjasta. Aika usein runoista kuvasteleikse sellainen kiiltokuvamainen hengellisyys, joka ei onnistu minua koskettamaan – ei ainakaan toivotulla tavalla. Lisäksi mukana on kansalaisopiston runopiiristä minulle tutuksi tullut runo Mikä mies! Siinä äiti ylistää vastasyntynyttä poikaansa. Omaa sukua kuvaavat runot ovat myös kivoja. Tämäntyyppistä olisin kernaasti lukenut enemmän.

Ollakseni reilusti ristiriitainen, haluan lainata loppuun viimeisen säkeistön runosta Hän ohitse ei kulje. Se on kumminkin samoilla halmeilla oman uskonkäsitykseni kanssa:

Ei poistu täältä tuska,
ei kärsimyksen yö,
vaan kaaoksenkin alla
Jumalan sydän lyö.
Hän hallitsee jo aikaa,
se kerran katoaa,
ja silloin keskellämme
on uusi taivas, maa.

Kirjassa on 260 sivua ja luin sen kolmessa päivässä.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Kalle Väänänen: Pöljäm pysäkiltä palamupuihen siimekseen

Kalle Väänänen (1888 – 1960) tunnetaan runoilijana, joka sepitti runoja savon murteella. Hänen tunnetuimpia runojaan ovat saunomista ylistävä Saanassa sekä maalaista elämänmenoa huumorilla kuvaileva Yö Ruuskasen torpassa. Netistä löytämieni tiedonjyvästen perusteella Kalle Väänäsellä oli kesäasunto Siilinjärven Pöljän kylällä. En tiedä onko kesäasunto siellä vieläkin, mutta Pöljän rautatiepysäkki lienee entistetty ihan viime vuosina.

Kalle Väänänen kirjoitti vuonna 1926 julkaistun matkakertomuksen Pöljäm pysäkiltä palamupuihen siimekseen. Kirjan alaotsikkona on Olemisen kuvvaasta mustaen muasta ja muualtai. Väänänen teki kertomansa mukaan touko-kesäkuussa 1926 noin kuukauden aikana juna-laiva-junamatkan Eurooppaan ja käväisi myös Pohjois-Afrikassa.
Kalle Väänäsen matkareitti: Pöljä (Siilinjärvi), Helsinki, Stettin, Berliini, Köln, Pariisi, Lyon, Grenoble, Grande Chartreuse, Arles, Marseille, Nizza, Monte Carlo, Ventimiglia, Milano, Mestre, Venetsia, Rooma, Vatikaani, Napoli, Capri, Pompeiji, Vesuvius, Torre Annunziata, Napoli, Palermo, Tunis, Karthago, Tunis, Marseille, Milano, Sveitsi (junassa), Pariisi, La Baule, Pariisi, Berliini, Stettin, Helsinki, Savonlinna, Kuopio, Pöljä.

Jo usseita vuosia sitten aloitin kahteenkin otteeseen kyseisen kirjan lukemista, mutta siihen aikaan en vielä lukenut vaikka väkisin loppuun kaikkea minkä olin tullut aloittaneeksi. Nyt tuli kirja lopulta luetuksi, viimeiset sata sivua kuudessa tunnissa, ensimmäiset 200 sivua kolmessa päivässä. Savon murteella ei ole yhtenäistä kieliasua, puhuttu murrekin vaehteloo seuvvun ja levveysasteihen mukkaan. Kirjoitin lukukokemuksestani omalla savon murteellani seuraavanlaisen runomuotoisen selostuksen:

Viänäs Kalle – koulullehtor, runorehtor – matkustel maeta nähhäkseen
Saksanmualta Ranskan kaotta, Italijjaan, Afriikassakii käövväkseen.
Kirjassaasa siitä kertoo, lopuks vertoo ommoo muatasa mualimmaan,
parraan paekan löytää tiältä, laoteen piältä, taekka viiluukuistiltaan.

Löytännöökö muista maesta samallaesta korvennusta tai laohkeempoo?
Vesuvius kun tuhkat puskoo, tuon jo uskoo, virren viisaotta muistelloo.
Välimeren yli männen, maelta lännen, itämaesuus jo puistelloo
haaveistaasa unisista: Tunisista, löytää värskijä tunnelmoo.

Hyvä on myös Parriisissa, puapelissa, josson huokeita lystittiin.
Saksanmua on tuttu paekka, suapu vaekka, Perliiniin tae Stettiiniin.
Kuleksijan matkakassa vajumassa aenaan on eekä piisookkaan.
Lissee lähettäävät kottoo, jos on ottoo, muuton lähtee ei kehtookkaan.

Äkistellen tuntus, että paljon vettä Pöljäjjärvestä juossu on
siitä, kun on matkustanna, sepustanna Viänänen tämän katsannon.
Silti samallaesin mielin, luikkain kielin, maeta tännäänniin tutkaellaan:
asenteet lie mittee ouvvat – herrat, rouvvat – aenaan kantanna sielussaan.

Kirjassa on 310 sivua. Lukeminen kesti tällä kertaa neljä päivää.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Kirsi Pehkonen: Lahja

Kirsi Pehkonen (s. 1965) kirjoitti vuonna 2015 julkaistun kertomuskokoelman Lahja, alaotsikoltaan 24 joulutarinaa aikuisille. Luin sen. Kuopion pääkirjastossa muuten on jouluaiheinen kirjallisuus ryhmitelty omaan hyllyynsä, mikä työllistää kirjastonhoitajia, kun asiakas ei löydä hakemaansa kirjaa vaikkapa proosahyllyistä, kuten tässä tapauksessa. Ovelia nuo kirjastonhoitajat. Tekevät itsensä tarpeellisiksi.

Kirsi Pehkonen on minulle tavallaan tuttu kirjoittaja, sillä olin parikymmentä vuotta sitten hänen kanssaan yhtä aikaa Siilinjärven kansalaisopiston luovan kirjoittamisen kurssilla. Niinpä tässä tarinakokoelmassa olikin tarina nimeltä Kotiin, joka vaikutti entuudestaan tutulta, joskin sopivasti kirjan aiheeseen muokatulta. Pehkonen toimi noihin aikoihin opettajana eräässä Siilinjärvellä ala-asteen koulussa. Kirjan takakannen perusteella hän asuu nykyään Kuopion puolella.

Kirjan tarinat ovat siis jouluaiheisia, mutta pystyi ne pääsiäisenäkin lukaisemaan. Tosin lankalauantaina sain luettua vain yhden tarinan ja loput 23 lukea puuskutin tänään, pääsiäismaanantaina.

Tarinoissa on kaksi parasta puolta ja monia muita ihan kelvollisia. Ensinnäkin niissä kerrotaan selkeä tarina, jossa esitetään jokin ongelma ja loppua kohden pyritään ratkaisemaan se ongelma ja käytännössä jollain tapaa se aina myös ratkaistaan, minkä lukija väistämättä oppii huomaamaan. Pidän siitä, että lukijan ei tarvitse kuolemakseen miettiä, mistä ihmeestä tässä tarinassa oikein oli kyse. Pidän myös siitä, että tarinassa on jokin selkeä juoni, joka viedään loppuun. Ehkä lukijaa voi ruveta pitemmän päälle kehtuuttamaan se miten kaikki ongelmat vaikuttavat yllätyksenomaisesti ratkeavan, mutta kirjallisuudesta löytää vaikka kuinka paljon tarinoita, joissa ongelmat eivät ratkea sekä myös tarinoita, joista ei saa selvää mistä kirjoittaja oikein yrittää kertoa. Pehkosen tarinat ovat selkeitä. Siit mie pien.

Toinen paras puoli on se, että tarinat ollessaan selkeitä ja yllätysmomentiltaan lievästi kaavamaisia, eivät kumminkaan ole kovin pitkiä. Kirjassa on 166 sivua ja se sisältää 24 tarinaa. Olen vahvasti sitä mieltä, että aika harvat tarinat pitävät sisällään kerrottavaa, joka ei mahtuisi noin kymmenelle sivulle. Tästä syystä en ole erityisempi romaanien ystävä.

Muita kelvollisia puolia ovat kikkailematon kieli, jouluaiheen luonteva mukana olo tarinoissa, taipumus keveään fantasiaan ja aihelmien monipuolisuus. Pehkosella on mielikuvitusta eikä hän peittele sitä. Kirjan kansikuva sopii hyvin kirjaan.

Näin pitkäaikaistyöttömänä olen tietenkin hyvilläni, että parissa tarinassa 24:stä on mukana myös työtön henkilö – tarinassa nimeltä Voitto päähenkilönä, joka asustaa siirtolapuutarhamökissä. Se on kiva tarina. Tarinassa nimeltä Arpaonni työtön lähinnä mainitaan tärkeässä sivuosassa. Työttömästä miehestä arvellaan, ettei hän osanne valmistaa lapsilleen joulua ja että vaimonsa lienee jossain hoitolaitoksessa. Työttömän lapset kumminkin osaavat ostaa ruuakseen vanhenevia elintarpeita alennuksella. Hienoa! Nykyäänhän niitä saa vielä halvemmalla, kun ostaa tietyn kellonajan jälkeen.

Seuraavaksi ajattelin lukaista toisen siilinjärveläistaustaisen kirjailijan tejoksen, jota olen pari kertaa jo aloitellut, mutta niinpä on vain jäänyt kesken, miten käynee tällä kertaa...?

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Selma Anttila: Kuvia työväen kaupungista

Selma Anttila (1867 – 1942) työskenteli sosiaalisten olojen kohentamisen, opetuksen ja kulttuurin saralla jo autonomian ajan Suomessa. Vuonna 1904 julkaistiin hänen sensuurin hyväksymä esikoisnovellikokoelmansa Kuvia työväen kaupungista. Olen iloinen, että se etsiytyi luettavakseni Kuopion pääkirjaston varaston antoisasta sylistä.

Kuvia työväen kaupungista sisältää kuusi novellia, jotka sijoittuvat nimeämättömään kaupunkiin. Kirjan kansilehdelle sijoitetun kansikuvan ja varsinkin ensimmäisen ja toisen novellin kuvausten perusteella kaupunki on Tampere.

Yhteisesti novellien maailmasta voisi sanoa, että Anttila ihmettelee niissä yhteiskunnan kahtiajakautuneisuutta, jyrkkiä sosiaalisia eroja todella köyhän, nälkäänäkevän väestön ja varakkaan luokan välillä. Niinpä Anttilan novellit tuovat mieleen muita taideteoksia, joissa kuvataan aikaa ennen Venäjän vallankumouksia. Mieleeni nousivat ainakin Arvid Järnefeltin romaani Maaemon lapsia (1905) ja Sergei Eisensteinin mykkäelokuva Lakko (1925). Anttila ei missään kohti esitä sosialistisia ajatuksia eikä edes sympatioita siihen suuntaan. Hänen näkökulmansa on yhteiskuntaa rakentava, ei hajoittava. Hän kykenee tuntemaan myötätuntoa vähäosaisten lisäksi myös niitä kohtaan, joitten elämä muitten silmissä vaikuttaa turvatulta. Köyhä työväki näyttäytyy näissä novelleissa arkana, nääntyvänä, jonkinlaista aave-elämää viettävänä väkenä, ei niinkään uhkana vaan alistettujen ja näköalattomien yksilöitten joukkona.

Muutama sana jokaisesta novellista erikseen:

Virran pyörteessä. Liina ja Anni ovat ystävyksiä, asuvat samassa asunnossa ja tekevät pienipalkkaista työtä kumpikin. Voimakkaampitahtoinen Anni ei ole niin vain miesten vietävissä, mitä taas ei voi sanoa Liinasta. Työväen puolesta puhuva maalari Paavo kosii Liinaa pitemmittä kuletteluitta ja kaikki voisi lähteä sujumaan, ellei Paavo nousisi niin vahvasti työnantajansa riistäjän kättä vastaan. Kuviot mutkistuvat entisestään, kun Liinan kylkeen purjehtii vanha tuttava Aku. Rakkausaihelma vaikuttaa aluksi jopa sivuteemalta, mutta se kehittyy kuitenkin hallitsevaksi ja syrjäyttää minusta mielenkiintoisemman yhteiskunnallisen kuvailun. Kurjuuskin saa silti osansa, voin vakuuttaa.
Peliä. Kuvaus ylemmän luokan kabineteista, jossa prokuraoikeuksien turvin harjoitetaan uhkapeliä työnantajan rahoilla. Ei se helppoa ole herroillakaan, kun pitää osata maalata niin että pelikaveritkin siihen uskoo ja sitten vielä elää sen kanssa.
Harmaa nainen. Erikoinen, kaksi sisäkkäistä henkilökuvaa käsittävä novelli, jossa aiheena on lapsettomuus. Lapsettomuusaihetta käsittelee myös kaksi muuta kokoelman novelleista. Tässä kohtalo yhdistää kaksi naista, rikkaan ja köyhän, jotka kumpikin omalla tavallaan etsivät lohtua elämäänsä, josta puuttuu äitiyden kokemus. Köyhää naista kutsutaan nimellä Sero, joka kuulostaa venäjän kielen harmaata tarkoittavan sanan neutrimuodolta.
Niinkuin unta. Nuori tyttönen pelkää koskipetoa ja unelmoi teatterista ja laulusta. Nälkä vain on aina vieraana.
Pommitus. Pikkupojat saavat hernekeittoa siistissä työläisasunnossa. Hampuusimainen elämäntapa joutuu koetukselle kohdatessaan korkeat moraaliset arvot – niin ja poliisin.
Vanha tarina. Nainen muistelee elämäänsä minämuotoisessa kertomuksessa, jossa vertaa itseään nuorna poimittuun ruusuun, joka on lakastunut elon pakkasissa.

Kirjassa on 122 sivua. Luin sen parissa päivässä.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Anna-Maija Raittila: Lehtimajanjuhla

Anna-Maija Raittila (1928 – 2012) kirjoitti vuonna 1988 julkaistun runoteoksen nimeltä Lehtimajanjuhla. Ajattelin, että luenpahan jotakin tältä kuululta virsirunoilijalta, mutta olisin varmaan voinut valita luettavani paremminkin. Raittilan lehtimaja vain vähän kahahti, kun minä sen lukaisin eikä jälkeenpäin silmäillessäkään tekstistä mitään erityisempää kosketuskohtaa löytynyt.

Raittila kirjoittaa hengellisistä lähtökohdistaan käsin ja ne lähtökohdat ovat minulle niin syvällä, etten pääse juuriin kiinni ja latvuksetkin vain heilahtelevat tuulessa kevyesti. Ymmärrän, että alun Lehtimajanjuhla-niminen kuuden runon runosarja kertoo Luojasta. Aluksi on erämaavaellusta ja Pilvipatsasta ja neljännestä runosta lähtien siirrytään käsittelemään Vapahtajaa eli Christus Praesens. Ja siinä viidennessä runossa puhutaan kauniisti keveitten kavioitten kosketuksesta luotujesi kamaraan minussa ja kuudennessa puhutaan nätisti harmaasta Pilvestä ja kajastavasta Hämärästä ja Läsnäolon valosta. Hieno homma. Keviät kaviot.

Muissa osioissa puhutaan siihen malliin, että välillä en saa selvää onko runojen minällä läheinen suhde Jeesukseen vai onko sittenkin kyse ihan arkitodellisuuden ihmisestä, jota runominä tarkkailee. Ymmärtääkseni aika usein puheena on arkitodellisuus ja tavanomainen parisuhde. Tai siinä mielessä ei ihan tavanomainen, että keskinäinen kunnioitus vaikuttaa hieman ylimitoitetulta ja ei siten oikein onnistu koskettamaan minua edes keveillä kavioilla.

Jossain vaiheessa runoissa matkataan maailmalle ja niitten runojen sävy osoittautuu jokseenkin tavalliseksi sarjaksi uskovan suomalaisen henkilön tallentamia havaintoja. Merkillistä tai ei, eniten huomiotani herätti kuvaus matkalta, jossa runojen kertoja tutustuu iranilaisiin maahanpyrkijöihin. Katkelma runon Suolakurkku lopusta:

Lapsi taputtaa käsiään, heitä on vaunussa
kolmekymmentä, yhdessä he kävelivät vuorten yli,
yhdessä pääsivät lentokoneeseen, yksi nainen, yksi
lapsi, kaksikymmentäkahdeksan miestä. Kurotan
kättäni junanikkunasta Trelleborgin asemalla...
Tiukkatakkinen naispoliisi vetää heitä perässään
kohti tullipaviljonkia. He kääntyvät katsomaan
taakseen, eivät hymyile enää. Mutta vilkuttavat,
vilkuttavat.

Niin sitä on maahanmuuttoa ollut aina olemassa. Ei ole sitäkään viime aikoina keksitty. (Kokoelman runot eivät muuten ole yleensä noin proosarunomaisia.)

Melkoinen pettymys tämä kirjanen oli minulle. Joissakin luontorunoissa oli nättejä ilmaisuja, mutta ne eivät kantaneet kovin pitkälle.

Kirjassa on 63 sivua. Lueksin sitä pari päivää.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Erno Paasilinna: Alamaisen kyyneleet

Erno Paasilinna (1935 – 2000) kirjoitti vuonna 1970 julkaistun, satiirisia kirjoituksia sisältävän kokoelman nimeltä Alamaisen kyyneleet. Luin sen. Lukiessani huomasin, että olinpa taas aikamoisen kirjan valinnut luettavakseni. Vain 171 sivua ja silti yksi teksteistä uuvutti minun hermoenergiani niin että hyvä kun jaksoin sen jälkeen kirjan loppuun. Erno Paasilinnalle myönnettiin vuonna 1984 Finlandia-palkinto. Tämän teoksen luettuani ymmärrän miksi, olkoonkin, että palkinto annettiin hänelle toisen kirjan perusteella.

Kirjaston varastosta minulle haettu Alamaisen kyyneleet on kirja, jolla on valkeat ulkokannet, kirjan avatessa paljastuvat mustat sisäkannet ja mustat kansilehdet. Kansipaperia ei kirjaston kappaleessa ole. Vaikutelma on pelkistetty, melkeinpä tyly.

Teos jakautuu kolmeen osioon. Ennen niitä on yhdistelty katkelma kirjan viimeisestä tekstistä, joka on kolmen osion ulkopuolella ja on nimeltään Lausui alustaja, joka korosti. Alusta löytyvä tekstikatkelma virittää lukijaa kirjan ajatuskapinaan, se hyökkää röyhkeästi mieltäkääntävillä väitteillään lukijan rinnuksille ja ravistelee.

Ensimmäinen osio osoittautuu hieman hidasliikkeiseksi. Kirjailija puhuu laajoin kaarin jostakin, joka jää tarkemmin nimeämättä. Vasta seuraavissa osioissa ilmenee, että kyse on yhteiskunnasta, sen kritiikistä ja toisaalta yhteiskunnassa elämisen välttämättömyydestä. Ensimmäinen teksti on novelli, kertomus sodasta, joka ei ole mikään todellinen sota, mutta jonka tapahtumissa on viitteitä toisen maailmansodan aikaiseen sodankäyntiin. Novelli Joukkojemme eteneminen kertoo hajanaisen joukko-osaston perääntymisestä, ehkä peräti pakomatkasta. Tunnelma on kafkamainen, mikä pätee muutenkin kirjan alkupuolen tunnelmiin, kansia myöten. Ilmeisesti Paasilinna on myöhemmin laajentanut novellinsa romaaniksi nimeltä Kadonnut armeija, eikä ole pitkä aika kun muistelin aiheesta vuonna 1981 tehtyä samannimistä tv-elokuvaa, jonka näin aikoinansa. Tuolloin ihmettelin, mistä elokuvassa oikein mahtoi olla kysymys ja tämän lyhyen novellin luettuani se jonkin verran aukeni, mutta ei silti erityisemmin jaksanut innostaa.

Toisen osion ensimmäinen novelli jatkaa ensimmäisen osion laajoja linjoja ja täsmentymätöntä kriittisyyttä, mutta toinen novelli, Ihana hunajan pisara, aloittaa toisenlaisen menon ja meiningin. Räävitön kertomus nelikymppisen kirjailijan apurahan saannista kirvoitti jo melkoiset naurunremakat. Tahti jatkuu tekstissä nimeltä Julkaisematon kirjallisuus, jossa kustannusvirkailijat lukevat satoja käsikirjoituksia vuodessa, eivätkä jaksa enää kiinnostua oikeaoppisesta, julkaistavasta kirjallisuudesta.

Kolmannen osion aloittaa kirjan huikein teksti – ainakin minulle. Viimeisten aikojen radikaalille ei ole kertomus vaan se palaa alun laaja-alaisesti aihettaan kuvailevaan tyyliin sillä erotuksella, että kritiikin kohde on nyt selkeästi tunnistettavissa. Ja se kohde on yhteiskunta – tarkemmin määriteltynä kontrolliyhteiskunta. Yhteiskunta toimii, kun vapaa ajattelu estetään, kun radikaalit yksilöt alistetaan häkkilinnuiksi, joita ruokitaan pullanmuruilla. Paasilinna antaa piiskaa ihmisille, jotka eivät ole valmiita muuttamaan ajatteluaan vaan löhöävät helppoudessaan itseään viihdyttäen. Kirjojen lukijoista hän kirjoittaa näin:

He rakastavat kirjallisuutta sillä miellyttävällä tavalla että se pitää heidät sellaisina kuin he ovat. He ottavat yöpöydältä keltaisen romaanin ja jännittävät sankarittaren mukana viimeiselle sivulle asti, hyvin tietäen että koko tarina on täyttä valhetta, mutta he eivät ota uskoakseen kymmenettäosaakaan tämän maailman tosiasioista, vaikka ne kannettaisiin suoraan heidän eteensä.

Tässä vain kahdentoista sivun tekstissä on niin paljon asiaa, että pitää varmaan yrittää kirjoittaa ylös niitä, niin voin tarkemmin pohtia, mistä olen ihan perimmiltään samaa mieltä ja mihin voin käydä junkaamaan vastaan.

Onneksi loput tekstit sisältävät keveämpää materiaalia, novelli nimeltä Punainen tuuli on peräti utopia, jossa punainen tuuli puhaltaa ihmisten läpi tehden heistä pyyteettömiä ja reiluja toisiaan kohtaan. Kolmannen osion jälkeen sijoitettu teksti Lausui alustaja, joka korosti palaa pelkistettyyn, tehoristiriitaiseen tunnelmaan. Sekin teksti vaatii tarkempaa lukemista ja pitempää sulattelua kuin mihin minulla juuri nyt rahkeet riittävät.

Kirjassa on 171 sivua ja luin sen noin kolmessa päivässä. Jospa se lukeminen alkaisi taas sujua, kun on hiihtokisatkin saatu katseltua. Kirjoja ainakin riittää.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Kari Hotakainen: Finnhits

Kari Hotakainen (s. 1957) kirjoitti vuonna 2007 julkaistun teoksen nimeltä Finnhits.

Finnhits on yhtenäinen kokoelma lyhytproosaa, aiheena ovat suomalaisten elämäntarinat. Tarinan kertojat vaihtelevat siinä missä sekin keistä tarinat kertovat. Toisinaan tarinat kerrotaan baarissa, milloin baaritiskillä milloin nurkkapöydässä. Toistuvia hahmoja ei ole. Niinpä Hotakaisen pieni teos (78 sivua, 74 tarinaa) muistuttaakin Petri Tammisen vastaavantapaista teosta nimeltä Elämiä. Hotakaisen kerrontatyyli ja tapahtumain läpikäynti on vauhdikasta, aika ei tunnu pahasti laahaavan. Kun kirjan lukaisee nopeasti, tulee paikoin sellainen vaikultelma kuin esitystapa aiheuttaisi itseään toistavan tunnelman, vaikka kaikki tarinat kyllä poikkeavatkin toisistaan. Eräässä tarinassa todetaan, että suomalaisten soitetuimmat laulut alkavat järjestään sanoilla: ”sun lähtevän näin”. Useimmat kirjan tarinoista ovat hupaisalla tavalla traagisia. Loppuun on sijoitettu vähän pohdiskelevampaa meininkiä, mutta ei kiusaksi asti kumminkaan. Tekisi mieli laittaa tähän lainaus loppupuolen tarinoista, mutta jokin saa minut taipumaan ihan toisenlaisen tekstinäytteen kannalle. Eräs tarinoista alkaa nimittäin näin repäisevällä tunnustuksella:

Loppiaisena tulee neljä vuotta siitä, kun viimeksi löin ihmistä. Vihanhallintakurssin ohjaaja neuvoi merkitsemään vihkoon kaikki ne tilanteet, joissa oli tehnyt mieli lyödä. Nyt on viides vihko menossa ja tuijotan nyrkkini rystysiä, ne ovat valkoiset kuin Alpit. Eilen oli taas lähellä.

Voi näistä tarinoista huvikseen etsiskellä jotain suomalaisuuteen liittyvää ja onhan niissä tuttuja paikkoja sekä arkisia tilanteita, jotka usein ryöstäytyvät käsistä ja muuttavat elämää ainakin joksikin aikaa. Pääasiassa kyse on kuitenkin karikatyyrisistä kertomuksista, jotka ainakin minua lähinnä viihdyttävät. Hotakainen kuvaa ihmisiä, jotka puhuvat vahingossa rehellisemmin kuin olivat tarkoittaneetkaan, mikä jo sinänsä on hauskaa ja sitä paitsi toisinaan ihan terveellistäkin. Tahatonkin suora puhe saattaa puhdistaa ilmaa ja voimia kysynyt teeskentely voidaan hetkeksi unohtaa.

Tykkään Hotakaisen tyylistä ja huumorista, tässä kirjassa kumpaakaan ei ollut liiaksi, joten selvisin luennasta muutaman tunnin kakulla. Välillä käytiin saunassa. Lauloin Erkki Junkkarista lauteilla ja suihkussa.

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Reijo Pajamo: Hymnologian peruskurssi

Kansakoulun virsikirja ja kirjanmerkki vuodelta 1969.
Reijo Pajamo (s. 1938) toimi 1983 lähtien Sibelius Akatemian kirkkomusiikin lehtorina. Opetustyötään tukemaan hän laati opiskelijoille vuonna 1991 ilmestyneen kirjan nimeltä Hymnologian peruskurssi. Kirjassa Pajamo käy läpi virsien historiaa keskiajan Euroopasta nykypäivän Suomeen.

Hymnologia tarkoittaa siis virsioppia. Pajamon mukaan virressä ovat mukana osatekijöinä Raamatun sanoma, runoasu ja sävelmä. Virren lähtökohtana on hänen mukaansa runoilijan voimakas elämys. Esimerkkinä tällaisesta virsirunoon innoittaneen elämyksen kuvauksesta hän mainitsee mm. Dietrich Bonhoefferin virren Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan (600). Miten pitkäkestoinen elämys senkin runon synnytti, on minulle epäselvää. Yleisesti ottaen virren tehtävä on Pajamon mielestä paitsi Raamatun tekstin välittäminen myös seurakunnan yhteinen rukous ja sielunhoito. Kirjan teksti on selkeää ja niukasti kuvailevaa.

Nopsaan tahtiin Pajamo käy läpi Euroopan keskiajan ja myöhempien aikojen virsiä niitten moninaisissa muodoissaan. Vaikka hymnit, aklamaatiot, leisit ja sekvenssit jäävätkin minulle laveammin avautumatta, olin sentään kiinnostunut kontrafakti- eli parodiavirsistä. Virsiin voitiin näet valita maallisia sävelmiä eli kuten Pajamo kirjoittaa: Martti Luther varasti pirulta sävelmät. Pajamo kertoo miten tiettyjen virsirunoilijoitten (mm. Martin Opitz) työn kautta virret kehittyivät, niistä karsittiin murre, vieraskieliset sanat, sananlyhennykset ja runojen piti sopia runomittaan (painolliset tavut kohdillaan).

Suomen keskiajalta, joka kenties jatkui vähän pisempään kuin muualla Euroopassa, Pajamo mainitsee erikseen Piae Cantiones -laulukokoelman (1582), jonka laulut eivät olleet suomalaista alkuperää. Vuonna 1546 julkaistu raumalaisen Mathias Johannis Westin kokoelma Codex sisälsi jo suomennettuja virsiä, mm. Me kiitämme sinua (126). Myös Mikael Agricola julkaisi suomenkielisiä virsiä jo vuonna 1544 julkaistussa Rukouskirjassa. Sitä tehen sitten alkoi suomenkielisiäkin virsiä ilmaantua, Jaakko Finno julkaisi vuonna 1583 virsikirjan nimeltä Yxi Wähä Suomenkielinen Wirsikirja (jne.) Siitäkin kirjasta on 34 virttä vielä nykyisessä virsikirjassa. Hemminki Maskulaisen virsikirjasta (1605) mukana on 39 virttä. Vuoden 1701 virsikirja tunnetaan nimellä ”Vanha virsikirja”. Se sai pitkään pitää statuksensa kansan virsikirjana ja siinä on julkaistu suomeksi 81 virttä, jotka löytyvät nykyisestä virsikirjasta, mm. Suvivirsi. Vuosina 1886, 1938 ja 1986 virsikirjaa jälleen uusittiin ottamalla mukaan uusia ja toisinaan vanhojakin virsiä sekä karsimalla vähemmän laulettuja pois.

Virsikirjan virsien lisäksi Pajamo kertoo hengellisiä sävelmiä sisältävistä teoksista. Niitten kauttahan useasti laulut ovatkin virsikirjaan kulkeutuneet. Kansansävelmiä on kerätty, joskin usein ne ovat osoittautuneet Euroopasta Suomeen kulkeutuneiksi. Herätysliikkeitten piirissä syntyneet laulut ovat usein suomalaista alkuperää. Toisaalta hengellisiä lauluja sisältävien teosten kautta myös monet suomennetut laulut löytävät tiensä virsikirjaan, kuten vaikkapa negrospirituaalit tai ruotsalaisen Lina Sandellin laulut.

Minusta oli ihan mielenkiintoista lukea, miten monta kristillistä aikakautta virsikirjojen välissä hengittää. Voisinpa sanoa pulahtaneeni lyhyesti virsirunouden valtamereen, joten on turha toivoakaan, että olisin sieltä täysin oppineena rantautunut. Kävin jonkin verran läpi tekstissä mainittuja virsiä koettaen tunnistanko niitä. Kirjassa on 176 sivua, lopussa muutamia kopioita vanhojen virsikirjojen sivuilta. Luin kirjaa nelisen päivää.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Pirjo Mellanen: Matkustin Albaniaan

Pirjo Mellanen matkusti miehensä Karin kanssa Albaniaan vuonna 2008 hankittuaan asunnon rakenteilla olevasta talosta pienestä Sarandan kaupungista, Joonian meren rannalta. Erinäisten vaiheitten jälkeen asunto myös valmistui – jopa ennen kuin itse talo – ja Mellaset pääsivät muuttamaan uuteen Albanian kotiinsa. Näistä tapahtumista ja Albanian näkymistä muutenkin kirjoitti Pirjo Mellanen kirjan, joka julkaistiin vuonna 2013 nimellä Matkustin Albaniaan.

Kun olin vastikään lukenut Maarit Verrosen kuvauksen kiertomatkastaan Albaniassa, en voinut välttyä vertailemasta näitä kahta Albanian-kuvausta keskenään. Verronen tarkastelee näkemäänsä nuoren, akateemisen henkilön arvioivalla katseella, kun taas Mellanen hämmästelee kuvauksessaan eteläänmuuttajan arkipäivässä avautuvia katunäkymiä ja kohtaamisia ihmisten kanssa. Mellasetkin vierailevat historiallisten nähtävyyksien äärellä ja kirjassa pohditaan ohimennen Albanian yhteiskuntajärjestelmän jyrkkää muutosta, joka alkoi vuonna 1991 komministisen järjestelmän luhistuessa. Paljon samoja paikkoja ja samojen ilmiöitten kuvauksia kirjoista löytää, kuten huonot tiet, kadunnimien ja talonnumeroitten puuttuminen kaupunkialueellakin, avuliaat ihmiset, Hoxhan bunkkerit jne. Mellasen kirja on siinä mielessä helpommin lähestyttävä, että sen ote on kiinni eteläänmuuttajien omassa arjessa, jota sävyttävät näkymät albanialaiseen yhteiskuntaan. Kohtaamiset ihmisten kanssa ovat luontevia ja sisältävät monenlaisia kommelluksia, toisinaan kauhistelun aiheitakin. Verrosen kirjan ansio on sen selkeä jäsentely ja rakenne. Lisäksi Verronen on tehnyt kirjaansa varten aika paljon taustatyötä. Samaa kirjoissa on myös se, että molemmat kirjailijat ovat minun laillani lukeneet Ismail Kadaren romaanin Kivisen kaupungin kronikka. Luultavasti oma pienoinen Albania-innostukseni on perua sen kirjan sivuilta. Tähän kun luen vielä jossain vaiheessa lisukkeeksi Pajtim Statovcin romaanin Tiranan sydän, niin luulisi kertyvän näkemystä Albaniasta. Ja suomalaisista siellä.

Pirjo Mellanen mainitsee Albanian hyvinä puolina halvat hinnat, ystävälliset ihmiset, pitkälle syksyyn lämmin ilma, maan vaihtelevat maisemat ja vanhojen kulttuurien jäljet. Johtuuko avuliaisuus ja ystävällisyys ulkomaalaisia kohtaan sitten kansanluonteesta, uskonnoista vai kommunistiajan tässä tapauksessa myönteisestä perinnöstä, kukapa tietää? Huonoja puolia ovat heikko infrastuktuuri, byrokratian hitaus tai tahallinen hidastelu, haluttomuus pitää huolta oman lähiseudun kunnosta ja siisteydestä. Mellanen ihmettelee hieman rakin, paikallisen väkijuoman, yleistä tarjontaa, tosin sama tapa on käytössä varmaan monissa muissakin Välimeren alueen maissa.

Oma lukunsa kirjassa on omistettu Albanian 100-vuotisjuhlille, joita vietettiin vuonna 2012. Tiranan keskustaan leivottu jättiläismäinen kakku joutui innokkaitten juhlijoitten ylenmääräisen juhlinnan ja mässäilyn kohteeksi. Vinkiksi ensi joulukuulle:

Kakun palasia aletaan heitellä, hurmos kiihtyy, ja lopulta ihmiset pelaavat kuin lumisotaa mäiskien toisiaan kakkupaloilla. Eräs kokonaan kakun töhrimä mies tanssii humalassa kakun päällä... Seuraavina päivinä näimme televisiosta, että kakun häpäisy tuomittiin jyrkästi, mutta monet huumorilla höystetyt viihdeohjelmat ottivat kaiken irti kakun päällä tanssijoista.

Kirjassa on 172 sivua, joilta löytyy myös havainnollisia mustavalkokuvia. Lukemiseen kului minulta viisi päivää.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Maarit Verronen: Matka Albaniaan

Maarit Verronen (s. 1965) teki toukokuussa 1995 matkan Albaniaan ja kirjoitti sen matkansa pohjalta kirjan, jolle tuli nimeksi nasevasti Matka Albaniaan. Kirja julkaistiin vuonna 1997. Luin sen.

Verronen matkusti Oulusta junalla Turkuun, sieltä laivalla Tukholmaan, sitten junalla Malmööseen ja sieltä unkarilaisella Czardas-junalla halki maitten ja merien Budapestiin. Hän matkusti interrail-kortilla tarkoituksenaan kulkea rinkka selässä Balkanilla. Budapestistä matka jatkui Belgradin ja Skopjen kautta Albaniaan. Albaniassa Verronen liftaili ja matkusti bussilla. Paluumatka Skopjesta lähtien samaa reittiä, paitsi että Suomessa hän pysähtyi Helsinkiin.

Kaiken kaikkiaan Verronen selvisi matkasta lyhyessä ajassa, mutta sai silti matkastaan paljon irti. Minä en yleensä missään matkustaessa käy kenenkään luona ja ylipäätään juttelen kenenkään kanssa todella vähän. Verronen sen sijaan sai helposti kontaktin ihmisiin kaikissa maissa. Kirjasta lukemani perusteella Balkanin ihmiset osoittautuivat hyvin vieraanvaraisiksi ja sosiaalisiksi, lähimmäisestä huolta pitiviksi ihmisiksi. Kaikissa maissa tosin harrastettiin propagandapuhetta, jossa Balkanilla asuvia naapureita vähäteltiin, ehkä eniten vähäteltiin albaaneja – syystä joka jäi epäselväksi. Ilmeisesti Albaniassa ja Makedoniassa myös hämmästeltiin yksin matkustavaa naisimmeistä ja sen vuoksi hänestä pyrittiin pitämään huolta.

Jonkin verran vierailut eri kaupungeissa toistavat itseään, johtuen siitä, että Balkanilla kaupunkien nähtävyyksiin melko usein kuuluu bysanttilais-turkkilainen kukkulalle rakennettu linnoitus, kastro, fortezza tai mikäpähän tuota. Linnoituksissa on yleensä jonkinlainen museo ja sen lisäksi kaupungeissa on tietty kirkkoja, Albaniassa usein moskeija. Nämä museot ja moskeijat ja kirkot ovat sitten joko auki tai kiinni ja siten vierailut eivät lopultakaan poikkea kovin vahvasti toisistaan, mutta toisaalta samankaltaisuus juuri rakentaa kuvaa maan historiasta, sillä kaikkien kastrojen historiassa mainitaan illyyrit, sitten kreikkalaiset, roomalaiset, Bysantti ja turkkilaiset. Albanian selvästi merkittävin hallitsijakansa ovat olleet turkkilaiset, jotka hallitsivat maata jostain 1400-luvulta pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Toisen maailmansodan seutuun hallitsijoina käväisivät paikoin myös italialaiset, kreikkalaiset ja saksalaiset, mutta eiköhän turkkilaisilla ole ollut suurin vaikutus.

Albaanit ovat valtaosin islaminuskoisia, eteläosissa maata on tosin ortodokseja ja pohjoisessa katolilaisia. Ainut jumalanpalvelus mihin Verronen osallistui oli katolilainen. Käännytystyötä tekivät monet yksittäiset henkilöt ja ryhmät monista kristillisistä liikkeistä. Albaanit kertoivat Verroselle kuuluvansa kukin johonkin uskontokuntaan, joskaan kovin aktiivista ei entisen kommunistimaan porukoitten uskonnonharjoitus vaikuttanut olevan.

En malta olla laittamatta lainausta kirjan lopusta, koska se nyt erityisesti koskettaa minua:

Albania ei ole vain maa, se on myös käsite. Koska se ei ole matemaattinen vaan lähinnä mentaalinen käsite, se on väistämättä epätarkka – jopa henkilökohtainen ja ajan ja tilanteiden mukaan muuttuva. Albanioita on useita: niitä on lukematon määrä.
Minun albaniaani ei kirjoiteta isolla kirjaimella eikä sitä voida sijoittaa Euroopan kartalle. Se on yksityinen.

Vierailu Makedoniassa oli myös kiinnostava osa kirjaa. Ilmeisesti Balkanilla on lukuisia raunioituneita jäänteitä antiikin ajan kaupungeista, niistä ehkä joskus kuullaan vielä lisää.

Kirjassa on 202 sivua. Luin sen parissa päivässä.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Järähtelyä rillumarekisterillä

Hei, rillumarei!   
Kotimainen elokuva vuodelta 1954. 
Ohjaus: Armand Lohikoski
Käsikirjoitus: Reino Helismaa
Musiikki: Toivo Kärki
Pääosissa: Esa Pakarinen ja Irja Rannikko, tärkeissä sivurooleissa Sirkka-Liisa Wilén, Heikki Heino, Matti Aulos ja Kai Lappalainen.

Mitä oli rillumarei? Sen voi lukaista wikipedian artikkelista. Kyseisessä artikkelissa sotien jälkeinen rillumarei mainitaan vanhan suomalaisen rekilauluperinteen jatkajana. Siinä välissä muuten olivat mm. sota-ajan viihdytysjoukot samantyyppisine ohjelmistoineen. Sotien jälkeen Armand Lohikoski ohjasi paitsi lukuisia Pekka ja Pätkä -elokuvia, myös jatkoa elokuvalle Rovaniemen markkinoilla (1951), jonka tunnussävelmänä toimineen Reino Helismaan rallin mukaan nimettiin rillumarei, sotien jälkeinen rahvaanomainen musiikkiviihde.

Uusi elokuva sai nimen Hei, rillumarei! Sen sankarina esiintyy Esa Pakarinen, jonka roolihahmo on nimeltään Severi Suhonen, haitaria soitteleva ja lauleskeleva jätkä eli metsätyömies tai kullankaivaja. Severi saapuu osan matkaa junalla ja osan matkaa kävellen Lapista Helsinkiin sivistääkseen itseään. Kohtaaminen etelän elävien sivistyksen kanssa muodostaa elokuvan varsinaisen draivin, vaikka alkeellinen rötöstarinakin on sen päälle liimattu. Severi käy konsertissa, ihmettelemässä absurdistista näytelmää ja lopuksi oopperassa. Hän tiivistää kokemuksensa poistuessaan oopperan aitiosta kesken esityksen:

Ensin suap kuunnella laulamista, sitte näyttelemistä ja sitte tulloo molemmat yhtäaekoo!Minä oun sujut kulttuurin suhteen ja mänen kottiin.

Severi käy kipakkaa sanavaihtoa Kai Lappalaisen esittämän taidearvostelija Kehulan kanssa. Kriitikko kehottaa maalaismoukkaa pysyttelemään poissa taide-esityksistä. Severi nousee junaan matkustaakseen takaisin Lappiin ja kohtaa vielä samassa junassa entiset toverinsa, joitten kanssa alkaa pian sama rahvaanomainen rillumarei-rallatus kuin aikaisemminkin. Kohtausta katsellessa mieleeni hiipii isäni viljelemä sanonta: ”Jätkänmakkaraa koiralle ja koiranmakkaraa jätkälle.” Lisäksi mieleeni kasuaa ketjukolaaja-nimimerkillä kirjoitteleva nettihahmo, pitkäaikaistyötön merkonomi Savosta, miekkonen, joka yrittää lukea kaunokirjallisuutta sivistääkseen itseään vaikka Lentävä Kalakukko on odottanut asemalla jo vaikka kuinka kauan. (Tosin lienee niitäkin, jotka uskovat sen justiisa männeen.)

* * * *

Hei, rillumapunk!

Tuomas Salorannan kuningasajatuksesta kotimaisen scifi- ja fantasiakirjallisuuden uusrahvaanomaisen alalajin rillumapunkin maamerkiksi koottiin vuonna julkaistu 2015 antologia Hei, rillumapunk! Sen toimittivat Shimo Suntila ja Juha Jyrkäs. Esipuheessaan Shimo Suntila kertoo teoksen synnystä ja mainitsee rillumarein olleen aikansa kapinaa, jollaisena myös rillumapunk kokee esiintyä eli kuten Suntila rillumareita kuvailee:

...rillumareissa vastakkain joutui kansan kursailematon maku ja taide-eliitin pönöttävä ynseys. Rillumarei oli kapinaa.

Löytääkö lukija rillumapunkista jotain kuvatunkaltaista kapinahenkeä vai onko rillumapunk tulkittavissa cityhenkisen ja syrjäisen elämänpiirin kohtaamisiksi, riippunee lukijasta. Seuraavaksi oma lukijan näkemykseni novelli novellilta:

O. E. Lönnberg: Peikonkulta. Hieno tarina, joka saa alkunsa meluisasta olutkapasta ja sittemmin omassa hiljaisuudessaan pohtii nykyihmisen suhdetta yliluonnolliseen.
Boris Hurtta: Ainahan on maksettava, eikös juu? Menevästi kirjoitettu, sotienjälkeiseen aikaan sijoittuva rilluttelu, jossa markkinahenkiset muusikot ja muut esiintyjät keikkailevat.
Eero Korpinen: Jätkän kulta. Kulkija bunkkaa realistisesti kuvatulla tukkikämpällä kummitusjuttujen, laulelmien ja sahanviilauksen säestyksellä.
Nina Korento: Nurjapuoli. Naisimmeiset tekevät neuleita ja punovat samalla juonia Jussin pään menoksi uusrahvaanomaisessa fantasiatarinassa.
J. S. Meresmaa: Pirunkeuhko. Koskenkorvaa ei hallitse vodka vaan joku ihan muu. Pääsevätkö uittomiehet palkoilleen? Fantasiaa rajantakaisin maustein.
Jussi Katajala: Kultaa kalliimpaa. Kullankaivajatarina Helismaan ja Outsiderin hengessä. Mukana Lemmenjoki, robotti, karhu, marsilaiset ja Rovaniemi.
Toni Saarinen: Merkillisiä muistiinpanoja Markkinoilta (ontologinen matkakertomus Akatemialle). Steampunkhenkinen (?) tarina, joka toimii eräänlaisena Hei, rillumarei! -elokuvan peilikuvana. Sivistynyt herrasmies matkustaa Kaupungista kauas Lappiin, jossa on meneillään markkinat. Hänen kokemuksensa Luonnosta, kuten hän kohtaamaansa nimittää, sivuaa vastakkaiseen suuntaan Severi Suhosen kokemusta etelän taidenautinnoista:

Se tapahtui sattumuksen oikkujen kautta, mutta jälkikäteen olen useasti epäillyt tätä käsitystä. Sivistyksen, viisauden ja tieteen nimeen vannovien valistuneisiin korviin se varmastikin kuulostaa pelkältä mielettömyydeltä. Näin olisin itsekin ennen uskonut, mutta nuo päivät, jotka vietin Lapissa, muuttivat perusteellisella tavalla ajatusmaailmaani. Ehkä voisi jopa sanoa, että koko maailmankuvani kammettiin siltä akateemiselta jalustalta, jolle olin sen pystyttänyt, eikä pienin rooli ole juuri tällä tapahtumalla, jonka pian pyrin teille toistamaan mahdollisimman tarkasti.

Suomen Tasavallan satavuotisjuhlavuonna kulttuurikohtaamiset kaupunkien ja maaseudun välillä, jollaisia tämä novelli ja koko lukemani teos edustavat, yhdistävät pientä kansakuntaamme kiitettävälla tavalla.

Juha Jyrkäs: Tuopa tuoppi pirunkusta. Keittoa menee, kun vanhempi tilapäistyöläinen naistennaurattaja juorotellen paljastaa nuorukaisille menestyksensä salaisuuden.
Anu ja Eero Korpinen: Järvikylän Kaisa. Vieraan katiskan kokeminen tuottaa arvaamattomat seuraukset tässä uittomiesromantiikkaa hehkuvassa fantasiassa.
Jukka Särkijärvi: Viljaviinaa. Kammottavassa dystopiassa Alkon monopoli jyllää kylällä. Toisaalta poliiseja on vielä olemassa, toisin kuin meillä Siilinjärvellä, jossa nykyään järjestystä valvoo yksityinen vartiointiliike!
Jussi K. Niemelä: Tähtikalakukko. Spefiä ja fanifiktiota sisältävä juhannusidylli, jossa Suomisen perheen isä ja tähtien tasolla lentävä kalakukko pelastavat mitä pelastettavissa on varsinkin Hämeenkyrössä.
Kari Välimäki: Karhu ja savottalaiset. Vallattoman humoristinen fantasia, jossa karhu pelaa savottalaisten kanssa korttia.
Juri Nummelin: Plätsis, sanoi Eemeli, plätsis! Spefiä ja fanifiktiota yhdistelevä, sananmuunnoksilla pelittelevä vauhdikas eläkeläistarina Floridan auringon alta. Sisältänee pientä kriittistä piikkiä rillumarein jälkeiseen(kin) kotimaiseen viihdetuotantoon.
Shimo Suntila: Norvajärven meteoriitti. Vanhojen kotimaisten elokuvien tyyliä mukaileva ja rillumapunk-novellit yhteenkutova kertomus geologisista tutkimuksista Rovaniemellä.

Ihan kiva oli tutustua tällaiseen vanhaa elokuvaa uuteen kirjallisuuteen yhdistävään teokseen. Kirjoittajat ovat soveltaneet rillumarei-ajatusta monipuolisesti ja raikkaasti jättäen silti paikoitellen loimilangat kuultamaan kertomustensa uudenaikaisten viritysten lomitse.

Kirjassa on 235 sivua. Sen lukemiseen kului aikaa kolmisen päivää.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla

Heidi Mäkinen kirjoitti vuonna 2016 julkaistun romaanin Ei saa mennä ulos saunaiholla. Nyt sitten viimein minäkin luin sen.

Romaani kertoo kahdesta naisihmisestä ja yhdestä kissasta. On siinä muitakin hahmoja, mutta näkökulmaa vaihdellaan näitten kolmen hahmon välillä. Eeva on kuusikymppinen leski, Sini kolmekymppinen sinkku, kissan ikää ei taideta kertoa. Eeva ja kissa kertovat sanottavansa minä-muodossa. Koska Sini ei ole vielä löytänyt itseään, hänestä kerrotaan yksikön kolmannessa. Voi olla, että itsensä löytäminen on näillä naisille tärkeätä, kissalle asia on itsestään selvä. Kyllä se Sinikin saa lopulta langan päästä kiinni ja löytää ensimmäisen persoonansa. Hän kuvailee asiaa näin:

Ne pärjäävät, jotka ottavat sen minkä tarvitsevat.

Näin kait se on. Ihmisen on otettava se mikä ei hänelle kuulu?

Kirjan tapahtumat on sijoitettu Tampereelle, mikä on jotenkin piristävää, kun monesti kotimaisessa kirjallisuudessa touhutaan pääkaupunkiseudulla tai maaseudulla. Tampereen kaupunki on olemassa juuri sen osoittamiseksi, että Suomessa on muitakin kaupunkeja kuin Helsinki ja ne pari muuta siinä iholla.

Vaikka kirjan nimessä mainitaan sauna, ei varsinaisia saunakohtauksia kovin paljoa ole. Tosin käväistään saunomassa ja avantouinnilla Tampereella ja savusaunassa lapsuuden maaseudulla. Huumoria on kosolti, tosin se on yleensä semmoista kuivakanpuoleista, lieneekö sarkastista vai mitä, naurattaakin paikoin, mutta mikään kuoliaaksinaurattaja ei kyseessä ole. Kuolemasta puhutaan paljon. Ja varsinkin kuolleista. Eeva on ollut kiltti käskyläinen miehelleen.

Jossain määrin minua mieshenkilönä pukkasivat tympäisemään kaikki ostoskertomukset, tuotemerkit ja muut naisväen kotkotukset, mutta urheasti luin nekin. Tulin miettineeksi sitä, miltä mahtavat naisista tuntua sotakirjat ja kertomukset viinanjuonnista. Mutta noin romaanina tämä Mäkisen teos lienee aika tasaista kotimaista tasoa, jota tosin en kovin laveasti tunne – makuni kun on vähän konservatiivinen niinkuin kirjan kissalla.

Sekin sitten vielä, että olen vuosikausia jo lukenut Mäkisen mainiota blogia nimeltä Ei saa mennä ulos saunaiholla ja ehkä odotin liiaksi samankaltaista autofiktiota tältä romaanilta. Tässä romaanissahan ei kovinkaan paljoa autoilla, usein käytetään julkisia, jotka toimivatkin erinomaisesti Tampereella. Ja nythän sinne on tulossa raitiotiekin. Mäkisen huomioitten terävyys laimenee, kun siirrytään puhtaaseen fiktioon, jossa kirjailija voi tunnetusti esittää melkein yhtä räväköitä mielipiteitä kuin somessa. Itse somea romaanissa myös käsitellään lempeän hymyilevällä sävyllä. On hyvä, että some tulee osaksi kirjallisuutta tässä muodossa, ehkäpä me sitä kautta opimme somemaailmaa joskus ymmärtämään.

Kirjassa on 242 sivua ja se tuli luettua kolmessa päivässä. Muissa kirjablogeissa on Mäkisen romaanista kirjoitettu ahkerasti. Mainitsen tässä vaikkapa Elinan ja Marjatan tekstit.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Nova 2014

Turun Science Fiction Seura ry:n ja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry:n vuodesta 2000 lähtien järjestämä vuosittainen scifi- ja fantasianovellikilpailu on suunnattu aloitteleville kirjoittajille. Vuoden 2014 kilpailun kymmenen parhaaksi arvioitua tekstiä julkaistiin vuonna 2016 antologiassa Nova 2014. Tämän sf/f-antologian toimittivat Pasi Karppanen ja Leila Paananen. TSFS:n lisäksi antologian tuotantoon osallistui Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry. Esipuheen kirjoitti Pasi Karppanen. Hän kertoo siinä maamme viime vuosien sf/f-kirjoituskilpailuista yleensä ja Nova-kilpailun historiasta erityisesti. Kilpailun todetaan täyttävän tehtävänsä uusien kirjoittajien foorumina. Karppanen huomauttaa lisäksi scifi-seurojen talouden niukkuudesta.

Muutama sananen jokaisesta novellista:

Tuukka Tenhunen: Ugrilainen tapaus. Mainio spefi- ja fantasiadekkaritarina kuvitteellisesta maailmasta, jota repivät kantaväestön ja maahanpyrkijöitten väliset jännitteet. Kansanuskomuksilla on tapahtumissa oma osuutensa. Kirjoittaja virittää alussa tunnelman hienosti ja vire myös säilyy koko novellin ajan.
Anu Korpinen: Tähden hauta. Kauniin runollinen fantasiaa ja scifiainesta yhdistävä kertomus, jonka alkutahdit soittaa Edith Södergranin runo Ihmeellinen meri. Runo sopiikin pohjustukseksi erinomaisesti, sen luoma viritys kaikuu novellin sanavalinnoissa, saturomantiikkaa hehkuvat näyt tuovat jopa mieleen Rimbaud'n runon Humaltunut venhe.
Taru Hautala: Jo joutui armas eilinen. Omintakeinen kertomus naishenkilöstä, jonka osaksi on tullut herätä uuteen päivään milloin minkäkin ikäisenä. Itse kullakin on riesansa, eikä varsinaisesti käy kateeksi hänen osansa, vaikka riittäähän siinä vaihtelua.
Susanna Hynynen: Synninsyöjä. Upea vire säilyy alusta loppuun. Selkeäsanainen, tasaisen verevä, tummasävyinen fantasiakertomus, juuri novelliin sopiva määrä kuvitteellista maailmaa, jonka tuore näkökulma viehättää minua erittäin paljon.
Liisa Näsi: Näkemisen taito. Täysin realistisesta tilanteesta kehittyvä fantasiatarina, jonka myötä sain vähän esimakua siitä, millaista eläkeläisen elämäni tulee olemaan – ei tarvitse enää odottaa pitkään ja silti maltan tuskin odottaa. Tasapainoinen, helppolukuinen novelli.
Maarit Leijon: Pyytävä tyttö. Sujuvaa luettavaa. Realistista kerrontaa ja kauhufantasiaa yhdistävä kertomus sairaanhoitajasta, joka työskentelee vanhusten ja heikkokuntoisten kotihoidossa. Niille, jotka pitävät fantasiakirjallisuutta outona eskapismina, pieni katkelma novellin realistiselta osastolta:

Äiti ei enää puhu. Hänen potilaskertomuksensa mukaan hän puhui vielä puolisen vuotta aikaisemmin, mutta hitaasti ja sanoja hakien. Sen jälkeen hän alkoi muuttua vaitonaisemmaksi, kunnes ei puhunut enää lainkaan. Hänestä on tullut vuodepotilas. Häntä täytyy syöttää ja juottaa, ja hänen asentoaan pitää vaihtaa säännöllisin väliajoin, jotta hän ei saa painehaavoja.

Inkeri Kontro: Hiljaa hiipuu hiillos. Joskus nuorna miesnä pidin totena, etteivät sauna ja seksi kuulu yhteen. Sittemmin olen tullut huomaamaan, että kaikki totuudet ovat vain päiväntotuuksia. Omaperäinen aihe on tässä novellissa, joten jätän edes jotain spoilaamatta sen fantasiasta.
Eero ja Anu Korpinen: Hämärän tyttö, suvannon sulho. Sanotaanko vaikka että keskiaikatyylistä tarufantasiaa kotimaisin maustein? Pitkähkön ja runsaan kuvallisen johdantojakson jälkeisen toimeliaisuuden myötä sukeutuu ihan kelpo kertomus. Kansanrunoista ja olmeista plussaa.
Maiju Ihalainen: Maan mahlaa. Kunnianhimoinen dystopiakuvaus kasvillisuuden valtaamasta kaupungista. Novelli lienee kyberpunkkia? Sujuvaa luettavaa, ei liikaa räiskettä ja mieleiseni loppuratkaisu.
Inkeri Kontro: Välitilassa. Kohtalona Mars. Kahdella aikatasolla operoiva novelli, jossa Marsissa diplomaattina olevan isän tytär Alina joutuu opettajan esimerkkitapaukseksi maalaisena, mutta aikuisena hän suhaa porukoita Marsiin avaruussukkulalla.

Oikein kivoja ja ansiokkaita novelleja! Tämän teoksen perusteella maamme scifi-kirjallisuudelta voidaan odottaa paljon ja monipuolista hyvää jatkossakin.

Kirjassa on 165 sivua ja se tuli lukaistuksi parissa päivässä.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Antti Jalava: Halkeama

Antti Jalava (s. 1949) kirjoitti vuonna 1993 julkaistun romaanin Sprickan. Teos ilmestyi suomeksi vuonna 1993 ruotsiksi ja samana vuonna ilmestyi myös Kaarina Ripatin tekemä suomennos nimellä Halkeama.

Ruotsiin nuorena perheensä mukana muuttanut Jalava kertoo kirjoissaan Ruotsiin siirtolaisiksi muuttaneitten suomalaisten ja varsinkin heidän aikuistuneitten lastensa elämästä. Luin aikaisemmin hänen huomiota herättäneen romaaninsa Asfalttikukka. Halkeama jatkaa tavallaan Asfalttikukan tarinaa, sillä Asfalttikukan päähenkilö kirjoittaa romaania nuoresta Hannusta, joka etsii itseään siirtolaisperheen lapsena. Halkeamassa päähenkilönä on Hannu, joka hortoilee ruotsalaisessa kesässä suomalaistaustaisessa seurassa ja etenkin oman mielensä maisemissa. Matkaseurana Hannulla on Eino, molemmat ovat noin 35-vuotiaita. Romaanissa liikutaan suomalaisen seurakunnan kesäkodissa meren rannalla ja Tukholmassa. Kesäkodissa Hannu kohtaa Päivin, Tukholman Östermalmissa odottaa tyttöystävä Aija-Maija.

Halkeaman tarina on oikeastaan varsin selkeäpiirteinen, eikä kerronta ole kikkailevaa. Sen sijaan Hannun mielenliikkeitten tulkinta vaatii tarkkaavaisuutta tai ainakin eläytymistä. Romaanin suomalaistaustaiset hahmot kärsivät kaikki samasta kahtiajakoisuudesta: heidän juurensa ovat yhtäältä Suomessa ja toisaalta elämäntie kulkee Ruotsissa. Päällisin puolin nämä kaksi pohjoista maata ovat samankaltaisia monessa suhteessa. Jalavan romaanissa kieli on kuitenkin kotimaa siinä missä asuinpaikkakin. Kun ihmisen menneisyys on kiinni hänelle vieraaksi ohenevassa kielessä ja varsinkin hänen mahdollisille lapsilleen täysin katoavassa kielessä ja kulttuurissa, tuntee romaanin päähenkilö olevansa jaettu kahtia. Hän selittää tätä muille niin huomaamatonta tosiasiaa itsessään halkaisemalla kirveellä pöllin ja liittämällä sen osat tiukasti yhteen:

Jos katsot tarkemmin huomaat että tässä on liitoskohta, mutta jos joku edelleenkin pitää sitä koossa niin et voi millään tietää onko se kokonaan halki, voit vain aavistaa, ja luultavasti et piittaa tippaakaan miten sen asian laita on, koska sinulla on niin paljon muuta ajattelemista.

Romaanin tapahtumia on maustettu rakkauskertomuksella, jonka kautta kertomuksen asetelmallisuus saa lisää laajuutta. Siirtolaiset ovat tekemisissä toisten siirtolaisten kanssa, suomalaiset suomalaisten kanssa, romanit romanien kanssa. Kuvaa ruotsalaisesta yhteiskunnasta ei tässä rakenneta, kyse on lähinnä yhden parin kohtalonkesästä, jotain tärkeää tapahtuu juuri heille. Suomalaisten kesänvietosta syntyy kuva, jossa ikäänkuin poikkeusoloissa yritetään pitää yllä suomalaisia perinteitä saunomalla ja kaloja halstraamalla. Asfalttikukan shokeeraavaan tarinaan verrattuna tarjoaa Halkeama paljon siistimmän kuvan ihmisistä haprastuvine muistoineen uuden kulttuurin keskellä.

Kirjassa on 152 sivua. Omista henkilökemiallisista syistäni johtuen lukeminen kesti nelisen päivää. Tämän jälkeen lukuvuoroon pääsevät seuraavat kirjat:
Nova 2014 -antologia
Heidi Mäkisen romaani Ei saa mennä ulos saunaiholla
Hei, rillumapunk! -antologia
Maarit Verrosen matkakertomus Matka Albaniaan.