lauantai 14. lokakuuta 2017

Lars Huldén: Yhä mennään eteenpäin

Lars Huldén (1926 – 2016) kirjoitti vuonna 2014 julkaistun runoteoksen Kroppen sig framåt lutar. Vuonna 2015 julkaistiin kirjasta Pentti Saaritsan tekemä suomennos nimellä Yhä mennään eteenpäin. Luin sen.

Huomasin, että äitini syntyi ja kuoli samana vuonna kuin Huldén. Mitä näihin lukemani teoksen runoihin tulee, olin ilahtunut siitä, että kirja on todellakin lukemisen arvoinen. Huldén ei piilottele sanottavansa takana, hänen ajatuksensa ovat selkeitä ja on helppo ymmärtää mistä hän kirjoittaa. Teos on erinomaisesti järjestelty. Alku sisältää pitempiä, proosallisesti kuvailevia runoja, jotka antavat minulle lukijana kuvaa siitä millaisen henkilön runoja olen lukemassa. Ne esittelevät minulle vanhemman setämiehen, joka ei tärkeile vaan pohdiskelee milloin tärkeitä milloin hupaisalla tavalla vähemmän tärkeitä ilmiöitä. Vanheneminen nousee esiin siinä, että Huldén suoraan kertoo puhuvansa kuoleman kanssa. Kuolema-aihe on monessa runossa mukana, mutta se ei dominoi eikä Huldén sorru surkuttelemaan kaiken loppumista omalta kohdaltaan. Suoraan puhumisessa hän yltää peräti savolaiseen kierouteen pitkässä moniosaisessa runossaan Oikeudenkäynti. Maahan saapuneelta muukalaiselta kysytään oikeuden istunnossa mitä reittejä hän oli maahan saapunut.

Vastaus oli lyhykäinen: ”Minä tulin tänne suoraan”.

Teoksen runot on jaettu kolmeen osastoon, joista viimeinen on nimeltään Poetiikan perusasiat. Kuten nimestä voi arvata, näissä runoissa puhutaan runoista ja runoudesta ja runoilijoista. Runot ovat pääosin lyhyitä, säkeen pituisia, aforistisia, niitä on sijoiteltu pari kipaletta sivulle milloin on mahtunut. Runot keskustelevat keskenään, yhden runon teema pulpahtaa esiin jossain myöhemmässä runossa samalla aukemalla. Ne ovat nasevia, hauskojakin. Pidin mm. siitä miten Huldénin mielestä marssivien runojalkojen jalkahiki saattaa tuntua sietämättömältä. Näin siinä joskus tosiaan käy, olipa runoilija miten taitava tahansa. Runebergin päivänä syntynyt Huldén esittää myös, ettei Runeberg olisi voittanut mitään satsatessaan runon muotoon. Tätä ajatusta en ihan kybällä ymmärrä ja sikäli kuin ymmärrän en ole ihan samaa mieltä. Olkoonkin, että Runebergin runojaloillakin on ymmärrettävistä syistä märät jalkorätit hirvenhiihdon tietyissä vaiheissa.

Näitten lyhyitten runojen sijoittaminen kirjan loppuun on mielestäni todella onnistunut ajatus. Jos ne aloittaisivat teoksen, saattaisi kirjoittajasta syntyä vääränlainen kuva. Nyt pitemmät runot pohjustavat kokoelmaa kivalla, leppoisalla tavalla ja lyhyet, nasevat runot on helpompi ottaa vastaan.

Koska tämä kokoelma jäi käsittääkseni Huldénin viimeiseksi, haluan liittää tähän katkelman hänen runostaan, jossa runoilija kuvaa syksyä mm. seuraavilla säkeillä:

Vehreys joka muuttuu kellerrykseksi ja punerrukseksi
ja varsin pian ruskeudeksi, ennen kuin lumi tulee
ja laskee valkean kätensä kaiken ylle.

Kirjassa on 128 sivua. Aloin lukea kirjaa aamulla herättyäni ja kun viimeinen runo oli luettu näytti digiboxin kello maagista aikaa 12:34

Hämmästyttävä yhteensattuma on sekin, että eräässä runossa Huldén vertaa vuoden vanhaa runoutta autonkoreihin romuttamolla. Minä taas olen menossa maanantaina palauttamaan tämän lukemani kirjan Kuopion kirjastoon ja samalla käyn vaihtamassa meille vähän uudemman käytetyn auton entisen ruostuttua melkein puhki kurakaarien kohdalta.

Tämän kirjan lukivat myös Ulla ja Bleue.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Grigori Petrov: Valkoliljojen maa – Suomi

Venäläinen Grigori Petrov (1868 – 1925) kirjoitti teoksen, joka Suomessa tunnetaan nimellä Valkoliljojen maa – Suomi. Teoksella on pitkä ja polveileva historiansa. Petrov kirjoitti teoksen äidinkielellään, venäjäksi, mutta se julkaistiin ensimmäisen kerran lyhenneltynä bulgariaksi vuonna 1925. Kirjan bulgariaksi V stranata na belite lilii -nimiseksi kääntäneen D. Bojkovin esipuhe on sisällytetty lukemaani suomennokseen, jonka Pekka Karvanen teki vuonna 1978 Türker Acarolun vuonna 1968 laatiman turkinkielisen Ak zambaklar ülkesinde – Finlandiya -laitoksen pohjalta. Kirjaa on luettu Bulgarian ja Turkin lisäksi mm. arabimaissa, venäjäksi sitä ei vissiin ole vielä käännetty. Suomennoksen alusta löytyy Rae Murhun kirjoitus saatteeksi Suomalaiselle lukijalle. En saa siitä selvää milloin Petrov olisi Suomessa vieraillut, ehkä se ei ole niin merkityksellistäkään.

Valkoliljojen maa – Suomi on yhteiskunnallinen kuvitelma siitä miten kehittymätön ja sorrettu, köyhä agraarivaltio nousee sivistyksen myötä arvokkaaksi kansakunnaksi. Kirja ei oikeastaan kerro Suomesta, Suomi on lähinnä kulissi, johon Petrov on kuvaelmansa rakentanut. Toki tekstissä on vahvasti läsnä kansallisena herättäjänä J.V. Snellman (1806 – 1881). Varmaan jokin osa Petrovin tekstistä on sovitettavissa Snellmanin elämään. Koska en Snellmania henk.koht. tunne en pysty sanomaan mikä se osa olisi. Jotenkin en vain ole saanut Snellmanista sellaista kuvaa, että hän olisi kirjan kuvauksen mukaisesti kulkenut Suomea päästä päähän, talvella suksin, keväällä ja kesällä veneellä tai jalkaisin. Mutta kansallinen herättäjä hän oli, julkaisi suomenkielistä sanomalehteä Kuopiossa, joka lukemassani teoksessa mainitaan Snellmanin syntymäkaupunkina. Suomentaja huomauttaa Snellmanin syntyneen Tukholmassa, mutta toimineen rehtorina Kuopiossa. Muutamia muitakin kansan opastajia kirjassa nostetaan esille, mm. makeiskuningas Järvinen (?), Kylälääkärin muistelmien kirjoittaja (?) ja pappi Makdonald (?). Minusta tuntuu, ettei näitten henkilöitten todellisia esikuvia kannata etsiskellä. Jos niin haluaa, voi heidän yhteydessään ajatella niitä monia suomalaisuusaatteen ja kansansivistyksen puolestapuhujia, joita Suomessa riitti 1800-luvulla ja sen jälkeen. Kuitenkin, koska Petrov kirjassaan mainitsee Lilliputtien maan, Don Quijoten, Robinson Crusoen ym. yhteiskunnallisen fabulan esimerkkejä, lienee yksinkertaisempaa, kun yrittää olla ajattelematta Suomea Petrovin tekstin yhteydessä.

Petrovin ajatus kansan sivistämisestä perustuu siihen, että 1) kansa itse haluaa kehittyä ja 2) löytyy sellaisia kansan parista nousseita hahmoja, jotka kykenevät opastamaan kansaa kehityksen teil. Kehitys alkaa paikallistasolta, kyläkouluista, tapakasvatuksesta, terveys- ja hygieniakasvatuksesta, maatalousneuvonnasta jne. Petrovin näkemyksen mukaan jopa armeijaan kutsutut nuoret miehet voidaan ”värvätä” ensin kasvamaan itse mallikelpoisiksi ja sitten armeijan käytyään, kotiinsa palattuaan toimimaan toisten opastajana ja esimerkkinä. Suuri merkitys on tietenkin opettajilla, lääkäreillä ja papistolla. Loppua kohti kirjassa pappi Makdonaldin näkemykset menevät kenties peräti universaalin uskonnollisuuden suuntaan. Hän korostaa itse, ettei puhu uskonnoista vaan uskonnollisuudesta:

– Minä olen sinussa, sinä minussa, me olemme maailmankaikkeudessa, maailmankaikkeus on meissä. Kaikki olemme yhdessä, olemme yhtä. Jos vahingoitat maailmankaikkeutta, jos teet vahinkoa ihmiselle tai eläimelle, teet vahinkoa itsellesi, haavoitat ja teet pahaa itsellesi.
– Tätä sanotaan uskonnollisuudeksi, kirjoitti Makdonald.

Pappi Makdonald ajattelee, ettei uskonnollinen asenne sulje pois tiedon lisäämisen suosiollisuutta kehitykselle. Tiede on hyödyksi ja voi selvittää asiat perinpohjaisesti ja auttaa ihmiskuntaa pääsemään eroon sairauksista ja hallitsemaan luonnonvoimia, esimerkkinä mainitaan ukkosenjohdatin. Pelkkä hyvyys ei kuitenkaan riitä, sillä maailmassa toimii myös hajottavia voimia, joita Makdonald sysää Saatanan joukkoihin kuuluviksi. Niitä vastaan Makdonald kehottaa taistelemaan.

Minusta oli sinänsä ihan mielenkiintoista lukaista läpi tämäkin suomalaisuutta jossain mitassa sivuava teos. Varmasti Suomi on useimmille ihmisille maapallolla vieläkin sopivan tuntematon maa toimimaan pääosin sepitetyn yhteiskunnallisen kehityskertomuksen tapahtumapaikkana.

Kirjassa on 157 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Anu Rissanen ja Seppo Timonen: Hiekanpölläkkää

Hiekanpölläkkää – Välähdyksiä itsenäisen Siilinjärven 70-vuotiselta taipaleelta on Anu Rissasen kirjoittama ja Seppo Timosen toimittama paljon kuvia sisältävä kepeä historiikki Pohjois-Savossa sijaitsevasta Siilinjärven kunnasta. Minä asun Siilinjärvellä, vaimo kun sattuu olemaan täältä kotoisin. Minulle oli Kuopiosta asti tulleena hyväksi lukea joku Siilinjärven vaiheita käsittelevä teos ja tämä pölläkkäkirja oli siihen tarkoitukseen oikein passeli, vaikka Siilinjärvi onkin nykyisin jo 92-vuotias. Kirja näet ilmestyi vuonna 1995.
Siilinjärveltä löytyy soramonttujen lisäksi...
Kirjassa käsitellään Siilinjärven vaiheita kunnan kehityksen kannalta. Niinpä Siilinjärven luonnosta mainitaan lähinnä harjut ja niitten laaja hyväksikäyttö soranottoon. Aikoinaan maantiedon opettajani ihmetteli miten vauras Siilinjärven kunta kehtaa pitää sellaisia rumia soramonttuja kunnan keskustassa. Sitten hän tuumi, että kaipa se niitten soramonttujen takia niin vauras onkin? Siilinjärvellä on pohdittu joskus ns. luovan hulluuden käsitettä. Tällä on viitattu siihen rohkeuteen, jolla kunta on ottanut vastaan suuria työllistäviä hankkeita kuten Harjamäen mielisairaalan, Tarinaharjun keuhkotautiparantolan, Rissalan lentokentän ja Rikkihappo Oy:n kemian tehtaan. Kaikilla näillä on kirjassa oma lukunsa. Aiheet käsitellään mukavan keveästi, mitään ihmeempää pönötystä en huomannut edes vanhemman väen joskus pitemmissäkin muisteloissa. Jopa Siilinjärven kehittyminen kuntana Nilsiän, Maaningan ja Kuopion maalaiskunnan kylistä itsenäiseksi kunnaksi on saatu kuvattua mielenkiintoisesti. Ilmavuutta on lisätty jakamalla kunnan muovautumisen kehityskaari kahteen osaan.
...herkkiä haapoja,
...sympaattisia kaunottaria,
Koska olen viäräleokanen savolaenen – ja ehkä muustakin syystä – kiinnitin jo kirjan alkuvaiheissa huomiota pariin yksityiskohtaan. Ensiksikin muistelijat kirjassa kertovat ilmiöstä, jota on kutsuttu passaamiseksi. Sillä tarkoitettiin junien ja laivojen tarkkailua milloin ne juna-aseman tai sataman laituriin saapuvat tahi sieltä lähtevät. Erityisesti tarkasteltiin matkustavaisia sekä toisia passaajia. Nykykielellä ehkä puhuttaisiin kyttäämisestä? Tätä on harrastettu Siilinjärvellä jo sata vuotta. Nykyään passaajat istuvat tai pelaavat hedelmäpeliä Siilinjärven marketeissa. Minulle on kerrottu, että aamuvuorossa passaavat eläkeläiset, päivisin koulukkaat ja iltaisin marketit keräävät maahanmuuttajien vastaanottokeskuksen väkeä, jotka siis vaikuttavat jo kouliintuneen siilinjärveläisiksi. Nykyään ei passata junia eikä laivoja vaan muita kaupassa asioitsevia.
...laulantaa,
...hämmästyttävää taituruutta,
Toinen asia, jota ei ole kirjassa nimetty, mutta jolle minulla on kyllä juuri sopiva nimi on toisen perseellä tulessa istuminen. Kuulemma jo vuonna 1780 on yritetty Siilinjärvelle saada aikaiseksi kappeliseurakuntaa, mikä on aikoinaan toiminut alullepanevana tekijänä uuden kunnan synnylle. Kannattajia on aluksi ollut paljon, mutta kun kyläkokous on kutsuttu koolle, ovat kannattajat livenneet riveistä ja jättäneet kannattamisen itseään rohkeammille, joita ei tietysti tällaisesta kunnasta nykyäänkään kovin monta löydy. Vasta reilun sadan vuoden jälkeen seurakuntahakemus on edennyt käsiteltäväksi. Siilinjärven kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1923. Vaikka vatulointi kunnan kehityksessä onkin myöhempinä aikoina vähentynyt, ovat siilinjärveläiset nähneet kunnia-asiakseen pitää kuntansa itsenäisenä ja korjata Kuopion läheisyydestä pelkät hyödyt.

...tunnetta
Liitän loppuun hirmusen hauskana pikku katkelmana kuvausta Pöljän rautatiepysäkillä ennen sotia työskennelleestä Pysäkki-Villeksi kutsutusta virkamiehestä. Hänen tavassaan kohdata asiakas kiteytyy jotain perin siilinjärveläistä asennetta kanssakulkijoita kohtaan:

Ville oli mainio supliikkimies, joka postia jakaessaan ylsi parhaimpiin sutkauksiinsa. Yhtään jakamaansa lähetystä ei Ville jättänyt kommentoimatta.

Niin ja Pöljän pysäkki.
Valitettavasti joudun uskomaan kuvauksen todenperäisyyteen, siksi tavanomaista kun leikin laskeminen toisen kustannuksella Siilinjärvellä tänäkin päivänä tuntuu olevan.
...ja tilhiä.
Kirjassa on 128 sivua ja lukaisin sen kolmessa päivässä.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Walter Appelqvist: Matti Pohto

Kirjastonhoitaja ja kirjallisuudentutkija Walter Appelqvist (1900 – 1970) laati vuonna 1959 julkaistun elämäkerran Isostakyröstä kotoisin olleesta vanhojen suomalaisten kirjojen keräilijästä Matti Pohdosta (1817 – 1857). Yritin lainata aikaisemmin ilmestynyttä A. H. Virkkusen kirjoittamaa elämäkertaa samasta hahmosta, mutta sitä ei Kuopion kaupunginkirjaston varastosta pystytty paikallistamaan. Niinpä pyysin kirjastonhoitajaa hakemaan varastosta tämän toisen Pohtoa käsittelevän teoksen, minkä hän pian minulle toimittikin. Kirjan takaa löytyi vanha lainauskortti, jonka mukaan tämä teos oli lainattu kerran vuonna 1980. Lukusuorite on ollut ilmeisen suurpiirteinen, sillä minun piti leikata auki yksi aukeama, joka oli kirjapainon jäljiltä vielä kiinninäinen.

Kirjan lukemalla sain vaikutelman siitä, että Pohdolla oli suuri merkitys vanhojen suomalaisten kirjojen kokoelman uudelleen keräämisessä sen jälkeen kun aikaisempi laaja kokoelma Turun palossa (1827) tuhoutui lähes täydellisesti. Lähinnä lainassa olleet kirjat eivät päätyneet tulen ruuaksi. Päättäväisellä ja uutteralla työllään sekä osin kirjojen kerääjäkollegansa Emanuel Kanajärven (1801 – 1868) avulla ja Isonkyrön pitäjänapulaisen Frans Oskar Durchmanin (1813 – 1880) kannustamana Pohto keräsi Helsingin Yliopiston kirjastolle valtaosan Turussa tuhoutuneesta kirjallisuudesta, Appelqvistin arvion mukaan noin viisi kuudesosaa koko_elmasta.

Pohto oli loisen eli talottomana toisen taloudessa asustavan miehen poika. Hänen oppineisuutensa oli kelpo tavaraa lukukinkereillä, mutta mikään lukija hän ei luultavasti ollut. Silti Pohto oli hillittömän kiinnostunut vanhoista kirjoista ja hän pystyi tunnistamaan teoksen sen yksittäisten sivujen perusteella! Eikä pelkästään teosta vaan myös painovuoden ja painajan. Minulle syntyi lukemani perusteella se vaikutelma, että kirjat kiinnostivat häntä esineinä. Hän kunnosti ja sitoi kirjoja, joita oli saanut koottua vaikka osasistakin. Mutta sen lisäksi jotain muutakin arvoa kirjoihin on täytynyt hänen ajatuksissaan sisältyä. Pohto näet kiersi maata laajoilla alueilla ja hankki sinnikkäästi vanhoja kirjoja niitten omistajilta. Henkensä pitimiksi hän möi uudempia arkkiveisuja ja teki välillä maataloustöitä.

Appelqvistin arvion mukaan Pohdon kokoamien kirjojen määrä oli viitisen tuhatta. Näistä valtaosan hän lahjoitti osaksi elinaikanaan, osaksi testamentissaan seuraavan etuoikeusjärjestyksen mukaisesti: 1. Helsingin Yliopiston kirjastolle, 2. Kuopion uudelle Tuomiokapitulille, 3. Turun Tuomiokapitulin kirjastolle ja loput 4. Vaasan Kimnaasin kirjastolle. Kuopion tuomiokapitulin kirjastolta Pohdon kokoelma on siirretty Kuopion Lyseon haltuun. Olenkin jo monesti ihmetellyt Kuopion kaupunginkirjaston sivuilta kirjoja hakiessani, miksi Kuopion Lyskällä on oma kirjasto tutkijoita varten ja nythän sekin mysteeri sitten ratkesi. Ajattelin ensin, että kampeutuisin Kuopion kirjastolle, jossa Lyseon kokoelmaa nykyään säilytetään ja pyytäisin saada ottaa valokuvan joistakin Pohdon lahjoittamista teoksista. Kokoelman vastuuhenkilö sattuu nyt olemaan lomilla, joten menköön nyt toistaiseksi ilmoille kuvitta ja kansitta tämä mun kirjoitukseni.

Pohto teki yhteistyötä myös toisen omaperäisen suomalaisen kirjallisuuden edistäjän, K. A. Gottlundin kanssa. Valitettavasti miesten intressit eivät ihan täsmälleen kohdanneet ja yhteistyön tulokset jäivät laihoiksi. Laitan tähän katkelman Helsingin Yliopiston kirjastonhoitajan Fr. Wilh. Pippingin (1783 – 1868) kuvauksesta Pohdosta, jonka kanssa Pipping teki yhteistyötä vanhan suomalaisen kirjallisuuden kokoelman kartuttamiseksi entiselleen:

Myytäviksi tai vaihdettaviksi aijotut kirjansa samoinkuin nekin, joita hän matkoillaan oli saanut, hän kantoi selässään tai veti pienessä kelkassa, huolellisesti käärittyinä useaan arkkiin kartuusipaperia ja päällimmäiseksi hän asetti palasen ruskeata nahkaa suojaksi kosteutta vastaan.

Pohdon eli Kirja-Matin, kuten häntä nimitettiin, kotitalon, Penttalan talon tytär, emäntä Liisa Klamppu kertoo Appelqvistin kirjassa Pohdon puhuneen itsestään seuraavasti:

”Hassunahan te kaikki mua pidätte, mutta niin ei tee Turkmanni, vaan kehoittaa jatkamaan.”

(Uuden Suomen artikkelista vuodelta 14.8.1957)

Kirja-Matti kuoli Viipurin lähistöllä satunnaisen väkivallanteon uhrina, hänet haudattiin Ristimäen hautuumaalle Viipuriin. Osoituksena tuon ajan ihmisten arvostuksesta hänen tekemäänsä työtä kohtaan haudalle teetettiin suuren kirjan muotoinen hautakivi. Mitä sitten kertoo se, että Pohdon nimi on sijoitettu sen kirjan takakanteen? Ehkä se kuvaa vain hänen työnsä tulleen päätökseen.

Appelqvistin kirjassa on vajaat sata sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Ihan on sopivan pituinen elämäkerta minun luettavakseni.

Muissa kirjablogeissa Appelqvistin teosta on luettu seuraavasti:

perjantai 22. syyskuuta 2017

Anni Swan: Kaarinan kesäloma

Anni Swan (1875 – 1959) kirjoitti vuonna 1918 julkaistun tyttöin romaanin Kaarinan kesäloma. Luin sen.

Kaarina käypi koulua Helsingissä vaikka ilmeisesti asuu Hämeessä. Isän sairastuttua äiti tekee taloudellisia järjestelyitä, joitten seurauksena Kaarina sisaruksineen passitetaan kesäloman ajaksi Jenny-tädin luo, sillä kotitalo vuokrataan lääkärille ja äiti vie isän hoitoon Ranskanmaalle. Kaikeksi huipuksi Jenny-täti ilmoittaa, ettei voi ottaa vastaan Kaarinaa vaan ainoastaan nuoremmat sisarukset, sillä tupa on täynnä hänelläkin. Kaarina vastaa lehti-ilmoitukseen ja ottaa aika lailla umpimähkään vastaan kotiopettajan pestin Savosta.

Swan kirjoittaa tehokkaasti – ainakin aikuisväestöön kuuluvan lukijan näkökulmasta. Tarina etenee Savoon ja lopuksi on Kaarinalla edessä kotiinpaluu, paljon uutta oppineena. Joku voisi luonnehtia tätäkin teosta kasvutarinaksi, minusta se vaikuttaa enemmän selviytymiseltä. Yhtä sun toista Kaarinalle sattuu ja tapahtuu kesän aikana, onneksi muutamia juttuja jää tapahtumattakin. Romaanissa on pari lämpöisellä tavalla hupsua sivuhenkilöä, pidin toimestaan erotetusta maisterista, joka elelee tyttärensä kanssa pikku mökissä kirjojensa keskellä. Maisteri puhuttaa Kaarinaa, joka tunnustaa olevansa innostunut historiaan. Tästä pikku katkelma:

– Se on hyvä se, se on hyvä. Maailmassa ei ole mitään korkeampaa kuin historia, varsinkin itämaiden historia. Assyyrialaiset, babylonialaiset ja egyptiläiset! Voi, pikku neiti, mitä ihmisiä! Me olemme kuin kääpiöt heidän rinnallaan, me nykyajan lapset. Eikö totta?
– Niin he olivat kyllä viisaita, mutisi Kaarina.

Romaanin rakenteessa on selkeä, hyvin voimakas huippukohta, vaarallinen saariseikkailu, jonka jälkeen jännite pakkaa lepsahtamaan, ainakin setälukijan mielestä. Onneksi Swan saa maisterin kodin tapahtumilla viriteltyä koskettavia ja hauskoja juonenkäänteitä ja onnistuu herättelemään lukijan mielenkiinnon uudelleen.

Jos pitäisi jotain tähtiä tälle romaanille jakaa, toivon, että ne jakaisi joku toinen, sillä minä tunnustan olevani tähtien sijasta enempi kuutamolla näitten tyttöin lukemistojen suhteen. Joka tapauksessa luettua tuli ja vakuuttava kertoja on tämä Swan. Iris-rukka-elokuvan olen nähnyt tv:stä ja Iris Klewe lähettääkin kesälomalla töitä paiskivalle Kaarinalle kirjeen pyytäen tätä luokseen, mutta Kaarina päättää hoitaa hommat loppuun. Hyvä, Kaarina!

Kirjassa on 156 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä, tosin yhden välipäivän taktiikalla.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri

Viipurilainen Ellinor Mend (1896 – 1952) suunnitteli, kirjoitti ja piirsi vuonna 1920 kuvakirjan nimeltä Punikkityttö ja jääkäriupseeri. Kirja julkaistiin suomennettuna vuonna 1982. Ruotsin ja suomen kieltä (sekä vähäsen saksaa) sisältävän teoksen suomensi tarvittavilta osin Päivö Taubert. Alusta löytyy itsensä Kustantajan laatima esipuhe Kuka oli Ellinor Mend? Siitä käy ilmi, että Ellinor Mend asui viime sotiin saakka Viipurissa, eli hyvin toimeentulevassa perheessä, piirsi ja kirjoitti tätä kirjaa ennen muitakin kuvakirjoja sekä harrasti ratsastusta ja oli innostunut autoista.

Punikkityttö ja jääkäriupseeri on nähdäkseni nuoren, varsin suojattua elämää viettäneen neitosen seikkailuhenkinen kertomus Suomen sisällissodan ajan Viipurista. Juuri sellaisen kerrontaperinteen esimerkkinä sillä on oma kiistämätön arvonsa. Kuvakirja osoittaa mielestäni sen, miten ulkopuolisena varakkaan perheen tyttö on voinut katsella katkeran ja verisen sodan vyöryä kaupungissaan. Sisällissodan aikaisen Viipurin katunäkymiä on kuvattu ulkonaisesti varmaan hyvinkin totuudenmukaisesti, mutta selkeästi ylhäältä päin, voittaneen osapuolen kannalta. Voin kuvitella, miten kirjan tekijä on toisinaan uskaltautunut kaduille vilkuilemaan mitä siellä tapahtuu ja taltioinut näkemiään ja kuulemiaan sittemmin kuvakirjaansa. Katunäkymät sisältävät kiintoisia yksityiskohtia. Sisäkuvat säätyläiskodista eivät hehku ylenpalttista loistoa, mutta poikkeavat silti merkittävästi köyhän perheen tumman tuvan ankeudesta. Kuvakirjassa kuvattu murha ja yksittäiset teloitukset ovat valitettavasti vain pieni osa Viipurin kevään 1918 julmuuksista. Haluan uskoa, ettei Ellinor Mend tiennyt ihan kaikista kauheuksista, joita hänen kotikaupungissaan tapahtui.

Mielenkiintoinen kirjanen, hyvä, että se on julkaistu. Pienen kertomuksen ja sen esitystavan kautta avautuu ikkuna menneeseen maailmaan ja ehkä myös siihen, miten ihminen suhtautuu yhteiskunnassa tapahtuvaan kuohuntaan, milloin se ei kovin läheisesti kosketa hänen omaa elämänpiiriään. Kustantajan esipuheessa mainostama kertomuksen sisältämä (itse)ironia suuntautuu mielestäni lähinnä oman lähipiirin elämäntapaan ja asenteisiin, minua se ei erityisemmin vakuuttanut enkä kaikilta osin ymmärtänyt sen tarkoitusta.

Kirjassa on 109 sivua. Lukaisin sen tuossa aamulla.

Kirjan on lukenut myös Paula sekä Koivistoinen.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Immi Hellén: Punaposki, kultasuu

Immi Hellén (1861 – 1937) kirjoitti paljon lastenrunoja, jotka ovat teknisesti korkeatasoisia ja jotka näennäisestä helppoudestaan huolimatta sisältävät runosta toiseen toistuvia kasvatuksellisia arvoja, jotka arvot pohjautuvat kristilliseen lähimmäisenrakkauteen, vaatimattomuuteen ja luonnollisuuteen. Hellénille ei olisi tarvinnut kertoa, että lasten kasvatukseen kuuluvat rajat ja rakkaus. Hellénin runot ovat minulle tulleet osin huomaamattani niin tutuiksi, että tuntuu kuin olisin kuullut niistä valtaosan, vaikka en muista niitä koskaan erikseen lukeneeni. Nytpä sitten luin kauniin lastenrunoja sisältävän valikoiman nimeltä Punaposki, kultasuu kuvailevana alaotsikkona oikeutetusti Runoaarteita. Kirjan kuvituksena on käytetty vanhoja kiiltokuvia, mikä saattaa harhauttaa lukijan pitämään luettavaa pikku hymyllä kuitattavissa olevana satuiluna. Aikuisen lukijan onkin nähtävä jonkin verran vaivaa kurkistaakseen runojen satuverhon taakse. Kirja ilmestyi vuonna 2000. Minä ostin kirjan toisen painoksen kierrätyksestä kahdella eurolla.

Useimmat suomalaiset tuntevat virren 971, joka alkaa sanoilla Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Sanat ovat Immi Hellénin, runo on nimeltään Enkeli ohjaa. Runon viidennessä säkeistössä sanotaan seuraavasti:

Ja syntikin mustia
verkkoja vaan
on laajalle laskenut
korpehen maan.

Virsikirjasta tätä säkeistöä ei löydy, muutenkin synnistä puhuminen on ihmiselle nykyään aika vierasta. Kaikkihan sitä tekevät. Se käy kuin hengittäminen. Hellénin runojen maailmassa lasta ohjataan karttamaan vääriä valintoja ja pyrkimään hyvään. En tiedä miten tämä nykyään toteutetaan varhaiskasvatussuunnitelmissa. Runoissa on myös viekkaita ja riitaantuvia hahmoja, ihan kuten nykypäivän animaatioelokuvissakin, siinä mielessä Hellénin runot eivät kuvaa pelkkää päivänpaisteista kukkaketoa. Kettu jahtaa jäniksiä ja naapureiksi päätyvät varikset ja harakat sättivät toisiaan. Mutta koti kuvataan yleensä idyllisenä paikkana, jossa lapsi saa kasvaa turvassa. Hellénin runoissa rakennetaan sitä perusturvallisuuden maailmaa, jota pidetään kaikille ihmisolennoille tärkeänä. Kylmästi ajatellen kaikki turvallisuus on vain illuusiota, toisaalta voi miettiä millaisia yksilöitä kasvattaa maailma, josta se turvallisuuden illuusiokin on purettu pois.

Merkittävä teema Hellénin runoissa on leikki, satu, uni, miten sitä nyt nimittääkin, minusta saman asian eri puolia. Mielikuvitusmaailmaa pidetään usein lapsen maailmana. Näyttää se silti maistuvan taiteilijallekin tuottaen kauniin runollista tekstiä:

Kutsuu satujen saari
kaikkine ihmeineen.
Tarujen toivonkaari
viittoo ylitse veen.

(Purjeeni valkeat väikkyy)

Kirjassa on 178 sivua. Viimeisellä sivulla on kiiltokuvassa enkeli orvokkien keskellä. Aloin lukea kirjaa tänä aamuna viideltä ja sain sen lukaistuksi parahiksi ennen kymmentä vaille kahdeksan aamuhartautta. Kiva kirja, lukekeepa työkii!

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Pilvivene – Larin Parasken runoja lapsille

Juminkeon julkaisu nro 44 on inkeriläissyntyisen folkloristin Mirja Kemppisen toimittama pieni runokirjanen nimeltä Pilvivene, alaotsikkona Larin Parasken runoja lapsille. Vuonna 2004 ilmestyneen kirjan alusta löytyy Mirja Kemppisen lyhyt kuvaus Larin Parasken elämästä.

Larin Paraske (1833 – 1904) syntyi inkeriläiseen orjaperheeseen. Hän muutti avioliiton myötä Karjalan kannakselle ja vapautui siten maaorjuudesta. Paraske tuli 1850-luvulla tunnetuksi runonlaulajana. Myöhemmin hänestä tuli runonlaulun ikoni Suomessa. Tämä ei tehnyt hänestä varakasta vaan Paraske kuoli köyhänä. Larin Paraske oli inkerikko, hän ei siis kuulunut kumpaankaan tuon ajan Kannaksen tärkeimmistä heimoista, ei äyrämöisiin eikä savakoihin. Ortodoksiseen uskontokuntaan kuuluvia inkerikkoja asui myös Kannaksella. Lukemissani runoissa joskus tuohukset palavat, mutta muutoin ei kirkkokunta nouse niissä esille.

Lukemani kirja löytyi kirjaston lanu-osastolta. Aivan ilmeisesti runot on valittu lapsilukijoita silmällä pitäen. Luultavasti myös sanamuotoja on helpotettu nykylukijalle. Siitä huolimatta vaikeusastetta riittää ihan kivasti aikuisellekin lukijalle. Varsinkin mikäli oletetaan, että runoista voisi nauttiakin eikä pelkästään häthätää ymmärtää. Näissä runoissa on helpotteena aikuiselle lukijalle se, että ainakin jotkut niistä ovat toisintoja tai jotain vastaavia omia sovituksia, joitten jokin toinen versio on jopa minullekin tuttu. Esimerkiksi Aleksis Kiven romaanissa Seitsemän veljestä (v. 1870) laulellaan juomalaulua Elettiinpä ennenkin vaikk' ojan takan' oltiin. Tämän runosen eräs versio löytyy tästäkin kirjasta nimellä Elettiin ennen meillä. Runossa: ojan puita poltettiin, syötiin ojan kalloi, ojan vettä keitettiin. Kun taas Kiven romaanissa: ojapuita poltettiin ja ojast' oltta juotiin.

Luomisruno sisältää mielenkiintoisen toisintokimaran. Alussa kuvataan pääskylintua, joka etsii paikkaa mihin munia munasensa, mutta löytää vain sotilaivan, jonka kannelle pyöräyttää kultaisen munansa. Tämä kuvaus soi samoilla aallonpituuksilla Kalevalan luomiskertomuksen kanssa, jossa sotka pyöräyttää munan luoden maan kuoren. Tämän jälkeen Jumala tuo suuren tuulen ja ves'satteen, joka kaataa pesän ja munat joutuvat veteen. Sekä laiva (vrt. arkki) että munien uittaminen sopivat yhteen Raamatun vedenpaisumuksen kanssa. Lopuksi pääsky käy sepällä teettämässä raudasta ja pihlajasta haravan, jolla sitten haravoi vedestä palasia munista: valkuaisesta tulee kuu ja ruskuaisesta tähti. Vedestä haravointi käy yksiin Lemminkäisen äidin toimenpiteitten kanssa Tuonelan joella ja eiköhän taivaankappaleitten syntykin mene samankaltaisia latuja kuin Kalevalan luomiskertomuksessa.

Luultavasti olisi Larin Parasken runojen lukeminen ilman helpottavaa tekstinmuokkausta ja ilman sanastoapuja hieman turhan vaativaa. Mutta näillä avuilla tämmöinen 75-sivuinen teos tuli minulta luettua sunnuntaisen aamun aikana.

Tämä pieni kirjanen on luettu myös blogissa Kaikkea kirjasta.

lauantai 16. syyskuuta 2017

K. A. Gottlund: Ruotsin suomalaismetsiä samoilemassa

Innokas Suomen kielen vaalija ja suomalaisen kansanperinteen tallentaja Carl Axel Gottlund (1796 – 1875) teki vuonna 1817 kolme kuukautta kestäneen matkan Ruotsin keskiosissa sijaitseville metsäisille seuduille, joilta hän tahtoi löytää nk. metsäsuomalaisten jälkeläisiä. Tältä matkalta Gottlund kokosi laajan aineiston, josta julkaistiin lopulta ainoastaan hänen matkapäiväkirjansa Dagbok öfver dess resor på Finnskogarna i Dalarne, Helsingland, Vestmanland och Vermland år 1817. Tarkkaa julkaisuvuotta en saanut selville, tekstin perusteella vaikutti siltä, että lukemani suomennoksen pohjana on ollut 1870-luvulla julkaistu versio, sillä Gottlund parissa paikoin muistelee paljon retkensä ajankohtaa myöhempiä asioita. Vuonna 1928 ilmestyi suomennos Ruotsin suomalaismetsiä samoilemassa, alaotsikoltaan Päiväkirjaa vuoden 1817 matkalta. Suomennoksen laati Väinö Salminen (1880 – 1947). Hän kirjoitti suomenkielisen laitoksen esipuheen sekä kirjan lopusta löytyvät suomentajan laatimat selitykset ja lisäykset. Paikoitellen päiväkirjaa on suomennoksessa lyhennelty.

Alkujaan ruotsinkielinen Gottlund oli oppinut suomea ja tallentanut nuorena kansanperinnettä kotipaikkakunnallaan Juvalla, eteläisessä Savossa. Gottlundin matkakirjan suomennoksen selitysosiossa Salminen kertoo miten opiskellessaan Upsalan yliopistossa Gottlund oli kirjoittanut pitkän kritiikin saksalaisen Friedrich Rühsin teoksesta Finland und seine Bewohner (vuodelta 1809), jonka tiedot metsäsuomalaisten osalta ovat kuulemma pääosin peräisin Henrik Gabriel Porthanin kirjoituksesta Om de på svenska sidan boende Finnar (vuodelta 1793). Halu tarkastaa Rühsin kirjassa esitettyjä tietoja, kiinnostus kansanperinteeseen, vanhaan suomalaiseen mytologiaan ja suomen kielen historiaan ja kielen muuntumiseen innoittivat Gottlundin lähtemään kesällä 1817 matkalle. Hän tahtoi selvittää missä määrin muusta Suomesta eristyksissä eläneitten metsäsuomalaisten piirissä olisi säilynyt tietoa mm. vanhoista kansanrunoista ja loitsuista. Hän teki matkan isänsä myöntämien varojen turvin.

Ennen matkaansa Gottlund oli saanut kuulla ristiriitaisia lausuntoja siitä, puhuivatko aikoinaan Ruotsiin uutisasujiksi muuttaneitten suomalaisten jälkeläiset enää suomea. Jotkut kertoivat suomen kielen taidon heiltä kokonaan unohtuneen. Ensimmäisellä kohtaamisellaan ”metsäsuomalaisten” kanssa Gottlund kertoo havainneensa suomalaisaksentin ruotsia puhuvien rautaruukin työläisten puheessa, vaikka miehet väittivätkin suomen kielen puheenparren heiltä kokonaan kadonneen. Vasta kun Gottlund itse puhutteli vanhempaa miestä suomeksi, uskaltautui mies käyttämään omaa äidinkieltään, suomea. Kävi ilmi, että muutkin seurueen suomalaistaustaiset puhuivat suomea puhtaammin ja virheettömämmin kuin Gottlund itse puhui. Miehet kertoivat ruotsalaisten pappien väittäneen, ettei heidän mongerrustaan Suomessa enää ymmärrettäisi. Lisäksi suomen kielen puhujia ja yleensä suomalaisia uutisasujia oli miesten kertoman mukaan suorastaan vainottu ja hätistelty pois uusilta asuinpaikoiltaan Ruotsissa. Niinpä metsäsuomalaisten jälkeläiset olivat oppineet pitämään salassa suomen kielen taitonsa ja puhuivat suomea vain silloin kun ruotsalaiset eivät olleet kuulolla. Paikalliset viranomaisetkaan eivät välttämättä tienneet heidän suomenkielisyydestään.

Gottlund havaitsi, että useimmat Ruotsin metsiin muuttaneista olivat murteen ja jälkeläistensä perimätietojen perusteella lähtöisin pohjoisesta Savosta. Jonkin verran Gottlund tapasi muualtakin lähteneitten jälkeläisiä. Pääsyynä muutolle oli ollut pakolaisuus – monet olivat lähteneet Suomesta sotien riehuessa kotiseuduillaan. Gottlund sai selville, että suomalaisia oli muuttanut Ruotsin metsäseuduille vuosisatojen aikana, varhaisimmat 1500-luvulla, ehkä aikaisemminkin. Jotkut väittivät asuinseuduiltaan löytyneen muinaisia asuinpaikkoja pakanuuden ajalta. Mutta tulijoita oli riittänyt vielä 1700-luvun alkupuolellakin. Minua yllätti lukea, että jotkut metsäsuomalaiset olivat pitäneet yhteyttä entiseen kotimaahansa. Varsinkin heidän joukostaan sotilaiksi valitut olivat saaneet nähdä Suomea ihan paikan päällä ja pitempiäkin aikoja. Myös paluumuuttajia oli joukkoon mahtunut.

Koska Gottlundin matka oli tieteellinen tutkimusretki, ovat päiväkirjan kuvaukset paikoin puuduttavaa paikkakuntakohtaista luetteloa suomalaislähtöisistä asukkaista, heidän sukutiedoistaan sekä muisteloistaan. Gottlund kirjasi merkillisen tarkasti ylös mitä hänelle tarjottiin ruuaksi taloissa. Tärkeinä ruokina toistuvat kuoripiimä ja pettuleipä. Suomalaismetsien väestö oli köyhää. Niinpä sianlihaa saadessaan Gottlund mainitsee siitä lähes hämmästellen. Viinaa tarjottiin siellä täällä. Tältäkin osin Gottlund täytti tiedemiehen kriteerit, sillä hän ei käyttänyt alkoholia, mitä pidättyvyyttä hänen tapaamansa väki ihaili. Yöpyminen tapahtui taloissa tai ehkä vielä useammin tallin ylisillä. Sänkyjä oli vain rikkaammalla väellä eikä niitä aina vieraalle riittänyt vaan Gottlund saattoi paremmassakin kortteerissa viettää yönsä esim. pöydällä maaten.

Matka oli vaarallinen, Gottlund vaelsi toisinaan pitkiä erämaataipaleita jalan, usein yksin, jolloin hän saattoi joutua eksyksiin synkillä saloilla tai vajota vetelään suohon. Saappaitten kulumisesta kertominen tuntuu luonnolliselta. Myös rosvot vaanivat yksinäistä matkamiestä, joka oli kuitenkin varustautunut pistoolilla ja sapelilla. Omat vaaransa tutkijan tielle asettivat nuoret neitoset, jotka kiinnostuneina ottivat vastaan ylioppilas-tulokkaan.

Olisi tosi kiva laittaa tähän joku näyte niistä teksteistä, joita Gottlund matkoiltaan löysi. Jonkin verran mainintoja on kirjassa, mutta mm. Gottlundin löytämää sampo-myytin selitystä ei Salminen ole raaskinut selitysosioon sisällyttää. Niinpä tipautan loppuun pätkän laulusta, jota Gottlundille oli esittänyt (sen sisältöä ymmärtämättä!) muutoin puhtaasti ruotsinkieliseksi kasvanut nuorimies nimeltä Olli Lassenpoika:

Mitäs minä huolin kuin juon ja laulan,
Paan minä käteni ystävän kaulaan jne.”

Hän oli sitä kuullut laulettavan Björnmåsassa Svärdsjön suomalaismetsillä, missä hän oli palvellut renkinä. Joka säkeistön lopussa toistuivat sanat: ”lipasooko se syväntäis.”

Eikö olekin hämmästyttävää lukea itäsavolainen aksentti tuosta sanasta syväntäis. Kaksisataa vuotta sitten suomea taitamattoman ulkoa opettelemasta laulusta!

Kovasti kiinnostaisi lukea enemmän näitä Gottlundin teoksia, mutta mihin mahtaa aikani riittää? Ehkä tuosta sampo-myytistä otan selvää, kun olen itsekin sille oman selitykseni kehitellyt.
Kuopion Linnanpellon kaupunginosasta löytyy kokoojaväylä nimeltä Gottlundinkatu. Kuva on otettu Gottlundinkadun ja Kalevalankadun risteyksestä.

Kirjassa on 256 sivua. Lueskelin sen läpi noin viikossa.

perjantai 8. syyskuuta 2017

Väinö Linna: Musta rakkaus

Väinö Linna (1920 – 1992) kirjoitti vuonna 1948 ensimmäisen kerran julaistun romaanin Musta rakkaus. Luin vuonna 1957 ilmestyneen tekijän uusiman laitoksen, joten on paha mennä sanomaan, miltä osin lukemani teos vastaa alkuperäistä romaania. Tällaiseen pohdiskeluun on aihetta, koska vuonna 1957 valmistui Edvin Laineen romaanin pohjalta ohjaama, Juha Nevalaisen käsikirjoittama elokuva Musta rakkaus. Elokuvan pääosia esittävät Eeva-Kaarina Volanen, Jussi Jurkka ja Edvin Laine. Varsin onnistunut toteutus on elokuva ja hyvin pitkälti uskollinen nyt lukemalleni romaanille. Elokuvassa on romaanin nähden yksi merkittävä muutos sekä pari merkittävää lisäystä tärkeitten tarinanpalasten osalta. Toista tarinanpalasta esittää mehevällä tavalla Veikko Sinisalo.

Musta rakkaus sijoittuu Tampereelle. Ajankohta voisi hyvin olla se, jolloin romaani ilmestyi ensi kertaa, mutta esim. viittauksia vasta päättyneeseen sotaan en pannut merkille. Tarinan keskushahmoja on kolme: Arttu, tehdastyöläinen leskimies, Marjatta, hänen melkein täysi-ikäinen tyttärensä ja Pauli, nuori opiskelija teknillisestä koulusta. Paulin vanhempien kuoltua hänen setänsä elättää nuorukaista ja maksaa hänen opiskelunsa.

Pauli on kovettanut itsensä ja kasvattanut itselleen ylpeältä ja sulkeutuneelta vaikuttavan ulkokuoren, jonka alla sykkii voimakkaana toive onnesta. Sulkeutuneisuus on tehnyt Paulista yksinäisen, hän elää omien, painostavien ajatustensa parissa, odottaen valmistumistaan tekusta ja vapautumistaan setänsä huollettavana elämisestä. Paulin ylijännittynyt moraali luo jännitteen koko romaanille ja sen tapahtumille. Sillä Pauli kohtaa Marjatan, nuoret alkavat arastellen seurustelun ja rakastuvat nopeasti. Pauli nousee rakkauden tunteen siivin korkealle, niin korkealle, että hän alkaa epäillä tilanteen todellisuutta. Hänen epäilynsä ja korkeat moraaliset periaatteet rikkovat idyllin. Romaanissa seurataan kykeneekö Pauli hyväksymään toisten heikkouden, saati sitten omansa. Paulin sisällä myllertävät hurjat tunteet, jotka lyövät välillä rankasti yli äyräitten, kuten seuraavassa näytteessä:

Hän näki tällä hetkellä koko maailman vihollisenaan. Hänen mielestään tuo maailma oli ollut kelvoton häntä kohtaan, ja hän aikoi panna sen polvilleen. Ei hänellä mitään tarkempaa menettelyohjelmaa ollut, mutta päätös oli vankka. ”Työt moiset teen. En tiedä vielä mitkä, mutta niitä maa kauhistuu.”

Niin romaani kuin siitä tehty elokuva ovat mielestäni hyvin voimakkaita ja pelottavan uskottavan tuntuisia kuvauksia, joissa korostuu nuoren yksinäisen miehen intohimoinen kamppailu tavoitellun onnen ja sitä hänen käsistään raastavan todellisuuden välillä. Pauli on samaa sarjaa Goethen nuoren Wertherin kanssa, olkoonkin, että Paulin epätoivosta iso osa rakentuu hänen omista peloistaan. Pauli pelkää häpeää, tunne on varmasti tuttu lähes kaikille nuorille, mutta Paulin kohdalla se kahlitsee hänen luottamustaan toisiin ihmisiin ja johtaa kohtalokkaisiin virheliikkeisiin, joita hänen jäykkä kunniantuntonsa ei anna peruuttaa, vaikka mieli tekisi.

Niin elokuvan kuin kirjankin hahmoista lämpimin on Arttu, joka isänä tekee kaikkensa tyttärensä onnen eteen, mutta kompuroi ratkaisevalla hetkellä. Toisaalta – ratkaisu ei ole yksin hänestä kiinni, asiat etenevät Mustassa rakkaudessa synkästi kuin juna seinään, kiskoilta kun ei niin vain hypähdetä. (Älkää kysykö miksi se seinä olisi kiskoilla!)

Kirjassa on 213 sivua, sen lukemiseen kului peräti neljä päivää.
Sekin vielä, että muita romaanin lukeneita ovat mm. seuraavat bloginpitäjät:

maanantai 4. syyskuuta 2017

Kalle Päätalo: Susipari

Kalle Päätalo (1919 – 2000) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun näytelmän nimeltä Susipari. Kyseessä on draamaakin sisältävä komedia, jossa on seitsemän näytöstä (tai kohtausta).

Päätalon näytelmä sijoittuu vuoden 1960 tienooseen, Koillismaan kairoille, jossa laajat maa-alat käsittävä seurakunta saa uuden kirkkoherran. Hengenmies on myös toiminnan mies ja ottaa tehtäväkseen seurakuntansa siirtämisen uneliaisuuden ajasta uuteen aikaan. Hän ajaa vahvasti nuorison piiriin urheiluharrastusta saaden pojatkin tulemaan kirkkoon. Juureva sarka kynnettäväksi ovat seurakunnan rippikoulua käymättömät aikuiset sekä ”susiparit”, joita nykyään kutsuttaisiin avoliitossa eläjiksi. Kaikille taloille ei johda edes tietä, mutta kirkkoherra vierailee syrjäisillä kolkilla houkuttelemassa ja kannustamassa harhaavia lampaita seurakuntansa yhteyteen. Samaan aikaan itärajan yli on pitäjään jolkotellut kaksi sutta, joita poromiehet ahdistelevat.

Janne Tervamaa ja Saimi Tykky elävät pienessä talossaan neljän alaikäisen lapsensa kanssa. He ovat näytelmän susipari. Monelta osin ennalta aavistettava juoni kieputtaa varsinkin Jannea kovassa jaakopinpainissa kirkkoherran ja omien kovettuneitten asenteittensa kanssa. Saimi olisi avioliiton kannalla. Kirkkoherra on painimiehiä ja osaa muutenkin pelata korttinsa täydellisesti. Ratkaisu on kuitenkin lopulta Jannen omissa käsissä.

Olen kaksi kertaa yrittänyt lukea Kalle Päätalon teoksia ja molemmilla kerroilla mielenkiintoni lopahti jo alkuvaiheissa. Luultavasti koska hänen romaaninsa ovat niin paksuja. Tarkoitan kooltaan. Tässä näytelmässä on sellaisia maalaiskomedian piirteitä, jotka kenties toimivat näyttämöllä, jossa asioita ei ole hyvä esittää liian nopeasti, mutta luettuna juurevuutta oli paikoin niin että korvista tursui. Hyvänä puolena ovat kuitenkin dialogin runsaus (onhan kyse näytelmästä!) ja sepitteen suppeus. Pidin myös nykyaikaa edustavista hahmoista, jotka kevensivät kansankomedian ”lupsakkuutta”.

Laitan tähän näytteen tekstistä. Janne kertoo kirkkoherralle uskostaan Jumalaan seuraavaan tapaan:

Uskon ja en... Se on missä tilassa millonkin joutuu elämään. Isävanha sitä aina torotti, että kyllä jonku isomman voiman täytyy olla olemassa. Ihmisen väkevyys ja viisaus kun ei aina riitä.

Tällaiseen viisauteen voisi vielä lisätä, että ihmisen väkevyys ja viisaus se nykyisinäkin aikoina voi saattaa ihmiset tekemään sillä väkevyydellään ja viisaudellaan sellaista, että se vetää kättä ristiin täällä kaukana Keltaisen meren rannoiltakin.

Olen iloinen, kun sain luettua yhden Kalle Päätalon kirjan läpi. Tiedän että hän on monien suomalaisten suosikkikirjailija. Tässä kirjassa on 144 sivua ja kaikkiaan lukeminen vei minulta kolme päivää.

torstai 31. elokuuta 2017

August Ahlqvist: Muistelmia matkoilta Wenäjällä 1854 – 1858

Kuopiolaissyntyinen tutkimusmatkailija, kieltentutkija ja runoilija August Ahlqvist (1826 – 1889) teki runonkeruu- ja kieltentutkimusmatkoja Venäjälle 1850-luvulta lähtien. Hän kirjoitti vaikutelmia matkoiltaan Suomi-aikakauskirjaan ja Suometar-lehteen sekä Helsingin Yliopiston konsistoriolle. Nämä matkakuvaukset julkaistiin yhtenäisenä kirjana vuonna 1859 ja vuonna 1986 ilmestyi uusi painos nykyaikaisella kirjasinlajilla ja kieliasultaan jonkin verran korjailtuna – mm. w:tä muistuttava fraktuurakirjain on korvattu v-kirjaimella paitsi nimissä. Kirjaa on elävöitetty kuvilla, jotka ovat peräisin myöhemmiltä matkoilta. Ahlqvistin teosta Muistelmia matkoilta Wenäjällä 1854 – 1858 pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä matkakirjana.

Kirjan alusta löytyy Ilmari Vesterisen uutta painosta varten kirjoittama johdanto otsikolla August Ahlqvist Venäjällä. Vesterinen kertoo Ahlqvistin tutkimustyön merkityksen säilymisestä ja hänen joittenkin johtopäätöstensä liiasta suoraviivaisuudesta. Omassa tekstissään Ahlqvist samalla tapaa oikoo häntä aiempien tutkijoitten teoksissaan esittämiä tietoja. Vesterinen tekee selkeästi ja suppeasti selkoa nykytietämyksen (1980-luku) ja Ahlqvistin käsitysten eroista.

Matkakirjassaan August Ahlqvist kertoo huomioistaan neljällä matkallaan, joista ensimmäinen suuntautui lähialueille: Ahlqvist keräsi runolauluja, sananlaskuja, arvoituksia sekä murretietoa Karjalan Kannakselta vuonna 1854. Minua kiinnostavin huomio liittyy kahden kannakselaisen kansanosan äyrämöisten ja savakoitten esiintymiseen Kannaksella. Ahlqvist havaitsi, että vanhakantaista murretta puhuvat ja vanhan perinteen mukaan pukeutuvat äyrämöiset olivat pääasiallisena väestönä kolmessa kunnassa, nimittäin Raudussa, Sakkolassa ja Pyhäjärvellä. Muutaman kunnan alueella kulki jakolinja ja läntinen Kannas oli uudenaikaisemmin pukeutuvien ja uudempaa kannakselaismurretta käyttävien savakoitten aluetta, varsinkin Koivisto ja Viipuri. Selitys oli 1600-luvulla Tverin Karjalaan siirtyneiltä ortodoksisilta karjalaisilta tyhjiksi jääneet alueet, joille oli muuttanut savolaisia, jotka sitten olivat karjalaistuneet, mutta eivät ihan äkrämöisiksi asti.

Tämän matkansa jälkeen Ahlqvist teki samankaltaista tutkimustyötä Inkerissä ja vietti aikaa myös Virossa. Valitettavasti näiltä matkoilta hän ei pitänyt päiväkirjaa, joten matkoista ei ole laajempia mainintoja tässä teoksessa.

Seuraava matka suuntautui Aunuksen Karjalaan vuonna 1855. Aunuksessa Ahlqvist oli jo tekemisissä venäläisten kanssa, matka kävi hänelle oppiretkestä Venäjällä matkustamiseen. Hän jatkoi runonkeruuta, mutta keräsi myös kielitietoja, kuten sanastoa vepsän kielestä. Vepsän kielen tutkimuksen parissa Ahlqvist kertoo kohtaamisesta erään vanhan papin kanssa. Pappi pyrki auttamaan Ahlqvistia käännöstyössä ja muistiinmerkinnässä, mutta repesi heti alkuun ryyppäämään aivan hillittömästi. Ahlqvistin asiallisen pidättyvä, lähes virkamiesmäinen kuvaus miehen käyttäytymisestä sai minut melkein tukahtumaan nauruun. Ahlqvist pääsi apuristaan eroon vaihtamalla äkkiä paikkakuntaa. Toisen paikkakunnan apupappi osoittautui myös ryypyn mieheksi, mutta kykeni hoitamaan hommansa ja nautti yhteisönsä sekä Ahlqvistin arvostusta.

Kolmas ja neljäs Ahlqvistin matkoista suuntautuivat syvälle Venäjänmaalle. Vuosina 1856 ja 1857 hän tutki suomen sukukieliä ja niitä puhuvia kansoja Kazanin kaupungin ympäristössä, mikä tarkoitti laajaa aluetta. Kazan toimi lähinnä tukikohtana ja levähdyspaikkana. Tutkimuskohteina olivat tšuvaššit, tšeremissit (= marit) ja mordvalaiset. Ahlqvist kokosi tietoa näitten kansojen kielestä ja kulttuurista, heidän runojaan, arvoituksiaan ja faabeleitaan. Eräänä tutkijan itsensä mielestä merkittävänä seikkana nousee esiin sukukansojen kevätuhri Keremetille, epäjumalalle. Kylien miehet uhrasivat keväisin uhrilehdoissa kotieläimiä Keremetille hyvän sadon toivossa. Myös vainajia muistettiin, jotteivät he tulisi kummittelemaan eläville.

Vuonna 1858 Ahlqvist jatkoi matkaansa Kazanista Siperiaan, jossa hän tutki pääasiassa voguleja ja ostjakkeja. Siperiassa Ahlqvist matkasi syksyllä sekä talvella, jolloin käytettävissä olivat jäätiet suurilla Ob ja Irtysh -joilla. Jonkin verran hän kulki syksyllä myös jalan ja sai oppia, että vogulit tarkoittavat kuivalla maataipaleella kulkua sellaisen seudun halki, jossa ei tarvitse kahlata vyötäisiään myöten suossa, polvet sen sijaan voivat kastua. Tämän matkan kuvailussa huomiotani herätti se, että Siperia näyttäytyy rauhallisena seutuna, jossa ihmiset ovat luottavaisia ja luotettavia niin että seudulla asuvat venäläisetkin tuntuivat Ahlqvistista jotenkin rehdimmiltä kuin venäläiset vaikkapa Kazanin seuduilla.

Ahlqvistin matkakirja 1850-luvulta sisältää monella tapaa mielenkiintoista tietoa. Toisaalta vasta tekeytymässä oleva suomen kieli ei ole kaikistellen sujuvaa luettavaa. Kaikkia käsitteitä ei ollut vielä tuolloin olemassa suomen kielellä, joten Ahlqvist luo sanoja, joilla pyrkii kuvaamaan asioita ja ilmiöitä. Tämä sai minut monia kertoja aprikoimaan mistä oikein oli kysymys. Johdannossaan Ilmari Vesterinen onneksi selventää joitakin erikoisuuksia, mm. nahkaotus tarkoittaa turkiseläintä ja sana karva tarkoittaa väriä. Onnennettu tarkoittanee muuten ontoksi koverrettu (esim. kanootista). Matkat on ilmoitettu virstoissa ja rahayksikkö esim. ilmaisulla kop. hop. (= kopeekkaa hopeassa?). Usein Ahlqvist kuvailee sanallisesti esineitä tai ilmiöitä, joista minun oli todella vaikea saada käsitystä, joten luin sujuvasti läpi tällaiset tai koetin katsella kuvasivuilta apuja, joita joskus löytyikin.

Ison osan kuvauksesta muodostavat Ahlqvistin harmistumiset erilaisiin kohtaamiinsa vastoinkäymisiin. Toisinaan se kuulostaa juoruilulta, mutta ajoittain myös virkistää lukijaa. Kohtaamistaan kansoista Ahlqvist esittää omia näkemyksiään, joissa kenties on rivien välistä luettavissa kaipuu tuttuihin kotiympyröihin. Kielitieteelliset seikat Ahlqvist enimmäkseen säästää tieteellisiin julkaisuihin, tosin joitakin näytteitä hän lukijalle tarjoaa.

Kirjassa on 311 sivua ja luin sen läpi kuudessa päivässä. August Ahlqvist tunnetaan runoilijana nimellä Oksanen ja hänelle on nimetty kunniakuja synnyinkaupungissaan Kuopiossa runoilijanimensä mukaan.

perjantai 25. elokuuta 2017

Tapani Bagge: Alligaattori

Tapani Bagge (s. 1962) kirjoitti ja Jussi Kaakinen (s. 1978) kuvitti selkoromaanin nimeltä Alligaattori. Kirja ilmestyi vuonna 2017 eli tänä vuonna! ja kun nyt luin sen, se tarkoittaa, että Alligaattori on ensimmäinen blogiaikanani (2011 alkaen) lukemani teos, jonka olen lukenut sen ilmestymisvuonna! JEE!!! Nyt voin kerrankin osallistua vuoden parhaan kirjan äänestykseen blogistaniassa! Toivottavasti selkoromaanitkin hyväksytään mukaan kilpaan. Tai voisihan kisassa olla oikein selkoromaanisarja meille blogistanian vanhemmille lukijoille? Uskon, että Alligaattori olisi vahvoilla!

Mutta sitten itse selkoromaaniin. Kirjastossa kulkeissani lähellä blogihistoriani keskipäivää huomasin kirjastonhoitajain esille asettamana tämän kirjan nimeltä Alligaattori. Koska olin jo aikaisemmin lukenut ainaskin pari Tapani Baggen rikosromaania, tiesin hänet taitavaksi ja myös monipuoliseksi kirjoittajaksi. Bagge on kirjoittanut Cottoneita ja Muumeja, historiallisia dekkareita ja Kummisedän hautajaisia. Lisäksi hän suosii melkein yhtä lyhyttä hiuslaitetta kuin minäkin. Ja on melkein minun ikäiseni. Ja kun en ollut selkoromaania tietääkseni koskaan lukenut, poimin kirjan esittelyhyllystä ja pistin pussiin. Kirjaston ulko-ovella sitten muistin, että unohdin itsepalvelulainata kirjan, joten käväisin senkin vielä tekemässä.

Olen katsellut Ylen selkouutisia eräänkin kerran. Olen ajatellut tallentaa niitä unilääkkeeksi, mutta vaimo ei ole suostunut tähän. Sen sijaan tämä Baggen romaani (höystettynä Kaakisen sähäkällä kuvituksella) ei ole mitenkään unettavaa luettavaa. Se on nopeasti etenevää, viihdyttävää ja kuitenkin hyvin kertojan asettamissa raameissa pysyvää, sanalla sanoen taitavasti sepitettyä viihdekirjallisuutta. Huumoria riittää vaikka romaanin henkilöihin kohdistuvilta aineellisilta ja terveydellisiltä vahingoilta ei vältytä. Ei tässä silti sokersaksilla sormia katkota kuten jossain kovahenkisemmässä kirjallisuudessa. Mutta hampaat napsavat ja jalat kapsavat, ainakin karkuun juostessa. Loppuhaminoissa tuli mieleeni jopa Mynkhaussen, mikä tosin on tyypillistä miehisten veijaritarinoitten niissä vaiheissa, joissa pitää keksiä selitys poissaolosta kodin hengettärelle. Baggen tarjoamia meriselityksiä on ainakin hauska lukea. Näyte peräkärryn kiinnityksestä Volvon vetokoukkuun:

- Toivotaan. Mutta onko kärryssä paino liian takana? 
mietin ääneen.
- Volvon perä meinaa koko ajan nousta ilmaan, 
huomautin.
Koskela huitaisi kättään.
- Sata kilsaa... Sen mä ajan vaikka takapyörät ilmassa, 
Koskela sanoi.
Niin hän välillä ajoikin.

En oikeastaan viitsi erityisemmin kertoa romaanin juonesta, sillä tässä juoni on niin oleellinen osa tarinaa, että siitä ei paljoa huoli paljastaa. Mutta sen voin kumminkin sanoa, että käänteitä siinä juonessa riittää vaikka päällisin puolin seikkaillaan vain Sipoossa ja Nurmijärvellä.

Kannatan huraa-huutojen saattamana Tapani Baggen Alligaattoria vuoden 2017 parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi blogistanian äänestyksessä.

Kirjassa on 136 + 2 sivua. Lukaisin kirjan päivässä.