Powered By Blogger

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Esa Anttala: Hopeaa rajan takaa

Esa Anttala (1917 – 1977) kirjoitti useita romaaneja kaukopartioretkiä tehneistä sotilastiedustelijoista. Esa Anttala on kirjailijan taiteilijanimi. Luin hänen romaaninsa Hopeaa rajan takaa. Romaani ilmestyi vuonna 1961.

Hopeaa rajan takaa on tarina kannakselaismiehistä, kahdesta talvisodan soturista, joitten kotiseutu Uudellakirkolla on jäänyt rajan taakse. Masennuksen ja alakulon vallassa nämä reipashenkiset, hyväkuntoiset nuoret miehet partioivat uuden rajan tuntumassa ennen kuin heidät kotiutetaan. Toinen miehistä, Wist, kertoo hopeaseppäisänsä haudanneen ennen evakkoon lähtöään kodin lattian alle ison määrän hopeaa, jota ei ole voinut mukana kuljettaa. Wist on suunnitellut käyvänsä hakemassa hopeat pois ja pyytää kirjan minä-kertojaa mukaansa. Ajatus tuo molempien mieleen jotain lohtua, menetetyn kotiseudun jälleennäkeminen tuntuisi aikamoiselta aarteelta sekin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat siis välirauhan aikaan, vuosiin 1940 ja 1941. Ajankohta tuo tapahtumiin tiettyä ilkikurisuutta, sillä jatkosodan aikanahan suomalaiset valloittivat luovutetut alueet takaisin. Kirjan loppuvaiheessa korostuvat Neuvostoliiton joukkojen siirrot rajan tuntumaan, mikä jo ennakoi uuden sodan puhkeamista. Kuvaukset rajan takaisesta elämästä ovat yllättävän ohuita, odotin niiltä joitakin meheviä yksityiskohtia. Toisaalta kyseessä on seikkailuromaani, jossa ei ehtimiseen maisemia tuijotella. Seuraavaksi kuitenkin esimerkki edellisen sodan jättämistä jäljistä:

Suomalaisten taisteluhaudat oli ammuttu aivan umpeen. Pesäkkeistä ja korsuista ei ollut jäljellä muuta kuin jokin hirrenpätkä, joka pisti esiin syvän kranaattikuopan sivulta. Tämä oli kuuluisaa ”Mannerheimlinjaa”.

Kaiken kaikkiaan koko kertomus on nuorten miesten leikkiä omalla hengellään ja se uhkuu aikamoista luottamusta omiin voimiin. Tosin ihan täysin omiin voimiin kaksikko ei luota vaan he hankkivat joukkoonsa kolmannenkin miehen, helsinkiläisen ylioppilaan, jolla ei ole kokemusta sodasta eikä toiminnasta vihollisen selustassa. Kolmas mies, nimeltään Paukku, onkin kertomuksen pikkuvelimäinen hahmo, joka tuo tapahtumiin lisäjännitettä osoittautuessaan kunnoltaan muita heikommaksi.

Vuonna 1963 Mikko Niskanen ohjasi Anttalan romaanin pohjalta tehdyn samannimisen elokuvan, jonka pääosissa esiintyivät Veikko Kerttula, Jaakko Pakkasvirta ja Pertti ”Spede” Pasanen. Hopeaa rajan takaa on minulle tuttu elokuva, olen nähnyt sen puolenkymmentä kertaa. Elokuva on melkoisen uskollinen romaanille, isoja yllätyksiä ei ole syytä odottaa. Lopussa kirjan tarinassa on pieni, sympaattinen loppunäytös, jota ilmankin elokuva loppuu ihan somasti. Varsinkin ”Speden” esittämän Paukun koomisia virityksiä on hyödynnetty elokuvassa hienosti, Veikko Kerttula on kuin suoraan romaanista ja vaikka Jaakko Pakkasvirran esittämä Wist ei vaikutakaan rotevalta voimanpesältä, hänen älyllisyytensä riittää tekemään hänestä uskottavan kaukopartiomiehenä.

Kirjassa on 182 sivua ja luin sen eilönnä.

8 kommenttia:

  1. Jaa-a, nyt esittelet sellaisen kirjan, jonka tyyppisiä ei lainkaan tunne. Oletan, että yhtä heikosti sinuun ovat vedonneet sellaiset tyttökirjat kuin Mongomeryn Anna-sarjan klassikot. Tai naislukijoihin uponneet Angeligat.

    Vertailu elokuvaan kumminkin kiinnostaa myös minua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Angelikat tulivat tutuiksi elokuvina. Niitä esiteltiin 70-luvulla varmaan koko sarja. Ihan turhaan kytättiin porukalla, että näkyykö tissit. Anna-sarjaakin on taidettu esittää tv:ssä?

      En muuten ole itsekään lukenut kovin monta sotakirjaa, siksi tämän aiheen valitsinkin. Nyt en kuitenkaan voi luvata, että alkaisin virittäytymään tyttökirjojen taajuuksille. Helpommin voisin pitää lupauksen olla niin tekemättä.

      Poista
  2. Loppukommenttisi mukaisesti minä puolestani kerron, etten taida tarttua sotakirjoihin. Tuntemattoman olen toki lukenut, nähnyt kertaalleen leffanakin. Myös aika monta muuta sotaelokuvaa olen katsonut jännityksestä kankeana. Mutta, mutta oman isän kauhukokemuksista sodassa riitti minullekin painajaisten aiheita niin rutkasti, että aihetta olen sittemmin vältellyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoittelen sodan perheellenne aiheuttamia kärsimyksiä.

      Minäkin luin Tuntemattoman sotilaan joitakin vuosia sitten. Juttu oli tuttu elokuvana. Aika monesti katseltuna. Sotaelokuvia olen katsellut useita.

      Ja kun rupesin tarkemmin funtsimaan, olen kyllä nuorena poikana lukenut useita vuosikertoja Korkeajännitys- ja Siivet-lehtiä. Ovathan nekin sotakirjallisuutta. Tältä Anttalalta olin lukenut kerran jonkin romaanin, jossa oltiin hiihtämässä Äänisellä. Lisäksi olen lukenut nuorempana saksalaisista sukellusveneistä kertovan kirjan Amiraalin sudet (kirjailija näyttää olevan nimeltään Jean Noll) sekä pari kuvausta pakenemisesta sotavankileiriltä. Keskitysleirikuvauksia olen lukenut ainakin Primo Leviltä ja Imre Kértesziltä. Kalevi Tilli kertoi eräässä kirjassaan Viipurin takaisinvaltauksen jälkeisistä tunnelmista, mm. radiomiinoista. Kyllä sotaa käsitellään monissa ja monenlaisissa kirjoissa. Eilen kuulin sattumoisin radiosta Roman Schatzin keskusteluohjelmasta miten joku mieshenkilö luonnehti Sinuhea sotakirjaksi. Olen pitkälti samaa mieltä. Jos mukaan lasketaan vielä sodanjälkeiset traumat ja vammat, saadaan kokoon aikamoinen määrä kirjallisuutta ja elokuvia. Elokuvista voisi mainita vaikkapa sellaiset kuin Rambo, Kauriinmetsästäjä, Mies astui junasta tai jopa Forrest Gump.

      Tässä yhteydessä luettavakseni valitsemissani sotakirjoissa sotaa kuvataan hieman poikkeuksellisesta vinkkelistä. Siksikin ne minua kiinnostavat.

      Poista
  3. Kappas, minunkin päässäni alkoi kuhista niin, että muistan lukeneeni useita sotakirjoja. On Antti Tuuria, Leo Tostoita, Mihail Aleksandrovitš Šolohovia, Kurt Vonnegutia ja ties keitä muita. Saksalaisia, kiinalaisiakin jne. Kenties minun kohdallani tosiaan on kyse torjunnasta. Yritin aikoinaan jopa estää poikaani leikkimästä pyssyleluilla.

    Kiitos pahoitteluistasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, itse asiassa itsekin muistin muutamia muitakin kirjoja, mm. Kollaa kestää (kirj. Palolampi), Onni Palasteen Talvisodan ääniä ja tämän blogini ajoilta tietysti Jylhän Kiirastuli ja Tolstoin Hadzi Murat ja Polikushka sekä Topeliuksen Kuninkaan hansikas.

      Minä kasvoin isossa veljessarjassa 1960-luvulla, jolloin kai elettiin vielä tietyllä tapaa sodanjälkeistä aikaa. Tiedät varmaan miten pikkupojat usein suhtautuvat sotaan kuin seikkailuun. Kun televisiosta sitten tuli runsain mitoin sotaa käsitteleviä elokuvia ja kun lähes päivittäinen luettava Korkeajännitysten ja vastaavien muodossa viihteellisti sotaa, iski rankempi sodanvastaisuus vasta kun olin tulossa aikuisikään.

      Poista
  4. Kirja on meillä kotona hyllyssä. Luin sen joskus alle 10-vuotiaana, jolloin se oli ihan mahtavan jännittävä seikkailukirja. Luulin kyllä silloin, että se on ihan tosijuttu. Meiltäkin jäi maatila Karjalaan, joten siitäkin tuli lisää tunnelatausta lukemiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Määppäs sanomaan, jos vaikka totta oliskin...?

      Minun karjalainen sukuhaarani oli lähtenyt nykyisen rajan takaa työn hakuun jo ennen sotia.

      Poista