Teeman elokuvafestivaali 2014

Tänä vuonna jouduin ottamaan Yle Teema -kanavan elokuvafestivaalin vähän rennommin. Syitä löytyisi, mutta eihän sitä kaikkea nyt netissä. Festivaali käynnistyi keskiviikkona, jonka jätin kokonaan väliin. Ensimmäinen elokuva, jonka katselin livenä oli perjantaina esitetty Blue Valentine (ohjaus Derek Cianfrance vuodelta 2010). Elokuva ei ollut kovin kummoinen. Tulipahan katseltua.

Torstain ohjelmistoon kuuluneen Tohtori Caligarin kabinetin  katselin lauantaiaamuna. Elokuva on Robert Wienen ohjaus vuodelta 1920. Täytyy sanoa, että on hyvä elokuva! Juoni on aika ennalta-arvattava, mutta minua kiehtoivat erityisesti elokuvan lavasteet, jotka suorastaan hönkivät katsojan silmille psykologisen vihjailevasti. Minusta tämä studiossa kuvattu, teatterimaisesti lavastettu ja näytelty elokuva on erinomainen todiste siitä, että elokuva voi aivan kernaasti olla filmattua teatteria. Vai onko Teillä jotain teatteria vastaan? Minusta sanottava on tärkeintä. Jos elokuvalle valittu tyyli ei miellytä katsojaa, ei syytä tarvitse välttämättä etsiskellä elokuvasta.

Käytyäni metsässä päiväkävelyllä katselin Yle Areenalta Aki Kaurismäen vuonna 2013 valmistuneen lyhytelokuvan Bluesia Pieksämäen asemalla. Juice yhtyeineen esitti vuoden 1988 konsertissaan musiikkia ja laulantaa. Tämä liittyi varmaankin festivaalin eka päivänä esitettyyn musiikkia sisältäneeseen elokuvaan, jota en katsellut.

Lumikki, ohjaajana Pablo Berger, on espanjalainen elokuva vuodelta 2012. Kyseessä on hieno ja omaperäinen tulkinta kaikille tutusta satuaiheesta. Espanjalaisversiossa Lumikin isä on arvostettu härkätaistelija. Isän ammatti muodostuu tärkeäksi myös tyttärelle. Elokuva sisältää erilaisia silmäniskuja katsojan viihdyttämiseksi, kuten uuden vuosituhannen mustavalkoiselta mykkäelokuvalta voi odottaakin.

Katseeseen kätketty  on argentiinalainen murhamysteeri, ohjaajana Juan José Campanella, valmistumisvuosi 2009. Katselin sen vaimon kanssa yhdessä saunan jälkeen lauantaina. Vaimo tykkäsi elokuvasta kovasti eikä se minustakaan hupsumpi ollut. Erityisesti sivuosan Pablo-hahmo oli renttumaisen sympaattinen.

Stanley Kubrickin Hohto (vuodelta 1980) katseltiin illan päätteeksi. Siitä oli kyllä parikymmentä minuuttia ennättänyt mennä edellistä elokuvaa katsellessa, mutta mitäs pienistä, onhan tuo nähty. Kävimme elokuvan aikana keskustelua elokuvasta ja sen kohtauksista. Lopuksi katselimme muitten katsojien mielipiteitä.

1. adventtisunnuntai käynnistyi elokuvalla This Must be the Place. Elokuvan ohjasi Paolo Sorrentino ja se on vuodelta 2011. Yhtä sun toista juttua siinä käytiin läpi ja päädyttiin kotikadulle. Ihan ok.

Sitten katselin Rukalta naisten hiihtelyä.

Hiihtojen jälkeen oli minulla katseluvuorossa Jean-Luc Godardin vuonna 1965 ohjaama elokuva Hullu Pierrot. Sitäkään en ollut aikaisemmin nähnyt, mutta nyt olen nähnyt. Olen myös luultavasti nähnyt sen mitä Godardilta haluan nähdä.

Ovatko pitkät ihmiset onnellisia? kysyttiin animoidussa dokumenttiohjelmassa, jonka oli rakennellut Michel Gondry vuonna 2013. Hän haastatteli ohjelmassa Noam Chomskya. Seurasin tarinointia sieltä täältä, saattaa olla, että jonain päivänä katselen ja kuuntelen vähän tarkemmin.

F. W. Murnaun vuonna 1927 ohjaama elokuva Auringonnousu  kertoo avioliittokriisistä. Elokuvan nimi on jokseenkin enteellinen. Elokuva itse sisältää hyviä ja vähemmän onnistuneita jaksoja, joista hyvät taitavat päästä voitolle.

Festaavaalin lopuksi katselin iranilaisen avioliittokriisin kuvauksen nimeltä Nader ja Simin: ero. Ohjaajana Asghar Farhadi, valmistumisvuosi 2011. Erittäin realistinen vaikutelma, hieno ja tuskaisen sekoittunut ongelmien vyyhti purkautuu ja sotkeutuu lisää. Mainiota näyttelyä, vakuuttava käsikirjoitus.

Festivaalilla esitettiin toki muitakin elokuvia, mutta nämä harvat tuli vilkaistua. Talteen näistä hienoista elokuvista taidan säästää vain Lumikin, koska vaimoni ei sitä nähnyt ja uskon hänen pitävän elokuvasta.