V. A. Koskenniemi: Jääkukkia

V. A. Koskenniemi (1885 – 1962) kirjoitti suuren määrän suurenmoista suomalaista runoutta. Vuonna 1995 ilmestyi Helvi Hämäläisen kokoama Koskenniemen runoutta esittelevä valikoima nimeltä Jääkukkia. Luin sen, kun Koskenniemen Kootut runot tuntui kerrassaan jäävuorelta.

Vaikka Jääkukkia onkin valikoima, josta Hämäläinen on pudottanut pois esim. sellaiset tunnetut runot kuin Syysilta metsässä ja Koulutiellä, löytyy tästä valikoimastakin hittejä, jotka useimmat tunnistavat. Lippulaulu (”Siniristilippumme...”), On suuri sun rantasi autius, Minä laulan sun iltasi tähtihin ja sinikantinen ”Finlandia” ovat kaikille tuttuja lauluina, Yksin oot sinä ihminen kuuluu taas kansamme elegisen runon aateliin. Koskenniemen tyyli on yhtä konservatiivista kuin runojensa mitta. Eleginen distikon ja sonetti soivat luontevasti mestarin käsissä. Hänen huumorinsa nousee ylevyyden varjosta esiin vain satunnaisesti, kuin salaisena silmäniskuna. Tavallisia runojen aiheita ovat kuolema, elämän tarkoitus tai sen puuttuminen, ihmisen yksinäisyys. Ylevähenkinen esitystapa kohottaa runot ylös teemojensa masentavanpuoleisista maailmoista.

Ylevyys koituu toisinaan myös Koskenniemen runojen heikkoudeksi, ihan kaikki oman ajan suuria tapahtumia käsittelevät runot eivät liene kestäneet edes aikalaisten hammasta. Mutta tälläkin saralla Koskenniemeltä löytyy hienoja onnistumisia, kuten sonetti ”Hiljainen amiraali” vuodelta 1913, joka kertoo Tshushiman meritaistelun järkyttyneen yksinäisestä voittajasta. Sen sijaan Koskenniemen harrastama pitemmänpuoleinen kertova runo ei aina johda parhaaseen lopputulokseen, mistä upeana poikkeuksena romanttishenkinen Syysilta metsässä, joka saa huipennuksensa pitkän kehittelyn jälkeen.

Eleginen distikon, mitta, jossa heksametrisäettä seuraa pentametrisäe, toimii upeasti hautarunoissa, Epitaafeissa vuodelta 1919, joista hienoin on heti alusta löytyvä Filosofin hauta. Siinä pilkahtaa myös Koskenniemen ironinen huumori, kun antiikin ajan filosofi kertoo miten vaimo hänet hautasi maantien laitaan ja lähti ensimmäisen kulkijan matkaan. Filosofi neuvoo ohikulkevaa hautakivensä lukijaa pysähtymään ja jäämään tähän, sillä niin edessä kuin takanakin on vain maantietä. Tämä turhuuden filosofia nousee esiin monessa runossa, tosin sille vastapainona Koskenniemi korostaa kauneuden tavoittelua ja oman osan loppuunviemistä.

Uskonnolliset teemat, sanonko ma peräti eskatologia, ovat usein esillä Koskenniemen runoissa. Runossa Kaivatulle vuodelta 1917 esiintyy sana kaaos, joka runon perusteella vaikuttaa tarkoittavan sekä alku- että lopputilaa kosmoksen kierrossa. Tämä lopputila elämälle maan päällä kuvataan silti ilmi monissa runoissa. Vuoden 1906 runo Yli vaikenevain kattoin puhuu hiljaisuuteen hukkuneesta ihmissuvusta, jota Linnunradan tähdet katselevat.

Koskenniemi oli eräs suurista Suomen runouden kultakauden hahmoista. Hänen runoissaan voi mielestäni nähdä vaikutteita aikakauden toisten runoilijoitten töistä. Vai lieneekö sattumaa, että vuonna 1936 ilmestynyt kokoelma on saanut nimekseen Tuli ja tuhka ja se sisältää nimirunonsa lisäksi myös runon Uni ja Kuolema. Hämäläinen on sijoittanut nämä kaksi runoa vierekkäisille sivuille kuin vinkaten Uuno Kailaan runokokoelmiin Tuuli ja tähkä sekä Uni ja kuolema. Vuonna 1949 julkaistu runo Sumu tuntuu minusta kuin sävyltään myönteiseltä runovastaukselta Kailaan kauhistuttavaan, vertauskuvalliseen runoon Ilta. Sumussa palataan alkutilaan ja runo päättyy hiljaisuuteen.

Kirjassa on 252 sivua. Läpilukuun meni muutama päivä.