Georges Rodenbach: Kuollut Brügge

Belgialainen runoilija Georges Rodenbach (1855 – 1898) kirjoitti vuonna 1892 julkaistun romaanin Bruges-la-morte. Luin teoksesta Jalmari Saulin vuonna 1915 ilmestyneen suomennoksen nimellä Kuollut Brügge.

Kuollut Brügge on symbolistinen teos. Romaanissa kuvataan leskeksi jäänyttä mieshenkilöä, joka menetettyään suuresti ja intohimoisesti rakastamansa vaimon sulkeutuu suruunsa ja vetäytyy asumaan Brüggen kaupunkiin, jonka hän katsoo sellaisenaan ilmentävän hänen omaa suruaan. Tekijän alkulauseessa puhutaan autioista kaduista, vanhoista taloista, kirkoista ja kellotorneista sekä kanavien liikkumattomista vesistä, joita romaanissa verrataan kuolleen verisuoniin, joissa veri ei enää virtaa. Osin keskiaikaisen kaupungin ylle kohoavat kellotornit, jotka vartioivat asukkaita heidän inhimillisiltä, varsinkin seksuaalisilta haluiltaan, muistuttavat kuolemansynnistä kellonlyönneillään.

Rodenbachin romaani on tiettävästi ensimmäinen fiktiivinen teos, jota on somistettu valokuvilla. Kuvat esittelevät näkymiä Brüggestä – maisemallisia stillebeneitä – kaupungin katuja, aukiota ja kanavia – vain aniharvoissa kuvissa näkyy ihmisiä.

Päähenkilö Hugues Viane kuljeskelee yksinään iltaisin pitkin hiljaisia katuja sateen langetessa eikä huomaa ihmisiä, jotka tarkkailevat häntä kaihtimiensa takaa. Päivänsä hän viettää asunnossaan muistellen kuollutta vaimoaan kaipauksella. Hänen kotinsa on kuin museo hänen kadottamalleen rakkaudelle, puolison hiuksista tehtyä palmikkoa Hugues säilyttää pianon päällä läpikuultavassa kristallilippaassa. Kymmenen vuoden onnellista rakkautta on seurannut viisi vuotta surullista lesken elämää. Ja vaikka Hugues osallistuu jumalanpalveluksiin, on kaipauksesta tullut hänen uskontonsa. Sen sijaan hänen palvelijattarensa Barbara on juureva maalaisnainen, mikä tarkoittaa että hän on vahvasti uskonnollinen. Huguesin, Brüggen ja Barbaran lisäksi romaaniin ilmestyy neljäs hahmo, kun Hugues eräänä iltana kävelyllään kohtaa naisen, joka vaikuttaa täydellisesti muistuttavan hänen rakasta puolisoaan:

Havaitessaan naisen Hugues pysähtyi äkkiä ikäänkuin kivettyneenä, vastaantulijan sivuuttaessa hänet. Hugues tunsi sysäyksen, oli näkevinään ilmestyksen… Hän horjui ja nosti käden silmilleen, ikäänkuin karkoittaakseen unennäön. Sitten, seisottuaan hetken epäröiden kääntyneenä tuntematonta kohden, joka poistui hitain, rytmillisin askelin, kääntyi hän äkkiä pois laiturilta, jota pitkin oli kävellyt, ja alkoi seurata naista.

Vaan palataanpa symbolismiin. Mitä romaanin tarina vertauskuviensa kautta tahtoo kertoa? Vertauskuvan voinee lukija käsittää omista lähtökohdistaan. Runoilija Rodenbach opiskeli lakimieheksi, joskin opiskeluaikanaan hän harrasti opiskelutovereittensa kanssa runoutta, kirjallisuutta ja sen sellaista. Valmistuttuaan lakimieheksi hän kuitenkin ryhtyi runoilemaan. Niin tekivät monet hänen tovereistaankin. Kirjan alusta löytyvässä evästyksessä mainitaan, että he perustivat aikakauskirjoja, joita kukaan ei tilannut ja julkaisivat kirjoja, joita yksikään ei lukenut – taidetta taiteen vuoksi. Tämä avant garde meininki oli kummiskin rasittavaa ja Rodenbach muutti vuonna 1886 vapaaehtoiseen maanpakoon Pariisiin ja kuoli sittemmin siellä. Ehkä Rodenbachille lakitiede oli se suruaika, joka erotti hänet todellisesta intohimostaan - runoudesta? Kun hän sitten luopui lain harjoittamisesta, hän sai todeta, että ruusuinen nuoruuden intohimo olikin aikuiselle vain haalistuva muisto entisestä.

Voin paljastaa, että lukemani romaanin loppu on murheellinen. Hugues ei löydä onneaan yrittäessään Orphéen tavoin noutaa rakkaansa manalasta. Rakastettu on kuollut, lopullisesti menetetty. Uskonnollinen kulkue vaeltaa Brüggen kaduilla Pyhän Veren päivänä kantaen pyhäinjäännöstä, Kristuksen kylkeen pistetystä haavasta pusertunutta veripisaraa lippaassa, jonne sen kätkee rubiini. Brüggen kaupunki näyttäytyy rakasta Jeesusta surevien yhteisönä, jonka kiviset kadut ja rakennukset soivat hiljaista ylistysvirttä rakkaudelle syntien sovittajaa kohtaan.

Kirjassa on 176 sivua. Luin sitä viitisen päivää. Suomen Kuvalehden artikkeli Kuolemastaan elävä kaupunki vuodelta 1934 sisältää valokuvia Brüggestä ja perustuu isosti tähän lukaisemaani teokseen. Lehtijutun löytää wikipedian Bruggea käsittelevän artikkelin kautta. Lehtijutussa kuvataan Brüggen menneisyyttä vauraana satamakaupunkina, jonka satama kuitenkin madaltui vissiin joen tuoman lietteen takia. Merialukset alkoivat juuttua kiinni pohjastaan ja lopulta merenkulkijat siirtyivät käyttämään Antwerpenin satamaa, mikä romahdutti Brüggen merkityksen. Jatkosta sain selvää sen verran, että hiljainen kaupunki ei kiinnostanut miehittäjiä edes toisen maailmansodan aikana, mikä pelasti kaupungin tuhoilta ja sen ansiosta Brügge säilyi niin satumaisen lumoavana meidän päiviimme.