Merja Toppi x 2

Kiuruvetinen Merja Toppi (s. 1972) kirjoittaa savon murteella runoja rakkaudesta. Lukaisin kaksi hänen runokokoelmaansa ja kirjoitan niistä tässä kohdakkoin jotain.

Runojen rakkaus vaikuttaa olevan eroottista, se on kosketuksen kaipuuta ja siitä kosketuksesta nauttimista. Asiat ilmaistaan juurevasti, ei kerrota noususta tähtien tasolle vaan kuvaillaan hyvää tekevää kosketusta iholla ja keholla. Sanoilla leikittely on osa näitten runojen maailmaa, savon murre ja käsitteitten viännättely savolaisittain halutaan kaiketi esittää hauskana kansankielisenä erikoisuutena. Runot ovat suorasanaista kerrontaa, jossa sanat on ripsauteltu riveille kuten nykyään on tapana. Mitallisuutta tai loppusoinnuttelua ei ole haettu, sellaiset muotoseikat on kai nähty hienompihelmaisten kotkotuksina tai muutoin omaan kirjoittajan ääneen soveltumattomina.

Voe tätä rakkaaven miäree. Lemmestä savolaesella vimmalla (2010) Runojen kertoja on naisihminen, joka odottaa joskus löytävänsä sen oikean. Sillä välin hän koeajaa joitakin tarjokkaita. Runoissa ei puhuta biologisesta kellosta vaan rakastavan kosketuksen kaipuusta. Erittäin suurena plussana kokoelmalle näen sen, että se mies sitten löytyykin. Kokoelma on siis eepillinen, kertomuksen tavoin etenevä. Ei pysähdytä ihmettelemään sumuisia päiviä tai kuuntelemaan kohtalon siiveniskuja vaan puhutaan siitä minkä runojen minäkertoja kokee rakkautena. Rakkauden olemuksellinen ydin vaikuttaisi olevan rakastavaisten lämmin ja intohimoinen suhde toisiinsa, keskinäinen vetovoima ja erotiseeraus elämän eliksiirinä. Kotiaskareet mainitaan joskus ja muitakin töitä saa runoista arvailla, mutta pääpaino on selkeästi eroottisen rakkauden runontamisessa.

Runot saivat minut muistelemaan erästä itseäni selkeästi vanhempaa naisimmeistä, joka joskus kertoi, että nuorempana hän luuli rakkauden tarkoittavan vain sitä seksiä, mutta että vanhemmiten rakkaus alkoi merkitä jotain muutakin. Mielestäni näissä runoissa ei vielä hyvin syvälle siihen johonkin muuhun vajota, vaikka yhteiselämän arki asettaakin omat haasteensa. Ikuinen tuli palaa ikuisemmin hiljaisella liekillä, tämän kokoelman roihu on toistaiseksi virkeämpää, kuten se syttymisvaiheessa tuppaa olemaan. Silti tahdon liittää tähän loppuun minua eniten puhutelleen lauseen kirjan loppusivuilta:

Aena oot puhuna rakkaavella pestyä tottuutta.

Aekusen naesen iholla. Savolaeseen tappaan (2011) Vaikka kokoelmat ovat ilmestyneet peräkkäisinä vuosina, on niitten välillä niin suuri ero, että aluksi vaikuttaa kuin runoilijan tyylikin olisi muuttunut. Loppupuolella vanhaan tyyliin palataan ja ihan lopuksi syntyy jonkinlainen tyyntynyt synteesi näistä kahdesta. Tässä kokoelmassa minäkertoja on päätynyt eroon miehestään. Mies on lähtenyt teilleen ja parilla on lapsi, joka vaikuttaa olevan jo vähintään kymmenvuotias. Runoista syntyy se vaikutelma, että tytär asuu isänsä luona. Alkupuoli kokoelmasta märehtii eron tuskaa – toisaalta peiteltyä haikeutta, toisaalta suuttumusta. Mukaan astuu myös laajempi joukko ihmisiä, omat vanhemmat, lapsuuden perhe, ystävä, joka lohduttaa ja jonka kanssa voi jakaa ilotkin. Yksinäisyys saa hahmon, elämätön elämä kurkkii taustapeilistä. Rakentuu paine löytää uusi ukko päälle. Kertojaminä ei jää riutumaan ikävään vaan osallistuu lirttikurssille. Haussa on lapijokätinen mies, jonka kourissa naisen

nännit on ku salamiakkimerkkarit – ee yhtä mustat, van yhtä kovat.

Mies löytyy. Lapijoinnista ei mainita, mutta ruskeet silimät kahtoovat syvämmen kammiot solomuun.

Lopuksi minäkertoja rauhoittuu. Ei hän nirvanaan vajoa, meinaa kyllä hukuttautua ammeeseen, mutta päättää sitten kuolla joku toinen päivä. Joku voisi sanoa, että tapahtuu eheytyminen. Joku toinen voisi puhua aikuisuudesta, mikä ei sekään ole kiveenhakattu tila vaan vaihtelee sen mukaan miten elämä heittelee. Hyvä kumminkin olla ihtesä kansa sovussa.

Olin iloisesti yllättynyt näistä runoista, jotka lukaisin parissa päivässä. (111 & 124 sivua)