Jalmari Sauli: Päivä katsoo taakseen

Jalmari Sauli (1889 – 1957) oli suomalainen kirjailija, joka wikipedian kertoman mukaan tuli tunnetuksi nuortenkirjoistaan. Vuonna 1947 ilmestyi valikoima hänen eri julkaisuihin kirjoittamiaan kertomuksia kirjassa nimeltä Päivä katsoo taakseen. Sauli oli sairastunut nivelreumaan ja tämä jäi hänen kirjoittamistaan teoksista viimeiseksi. Kirjassa on alkusanat Lukijalle ja 17 kertomusta, kirjoitan tähän sanasen niistä kaikista. Alaotsikkona kirjalla on Kertomuksia luonnosta ja luonnon lapsista. Kirjan kuvitti Ami Hauhio.

Lukijalle: Kirjailija kertoo talvisodan aikaan tapahtuneesta sairastumisestaan ja siitä miten pahalta kirjoittamisesta luopuminen tuntui. Helsinkiläinen lukija lähetti hänelle eri lähteistä poimimiaan Saulin tekstejä. Niitten pohjalta ja joitakin tekstejä lisäämällä Sauli kokosi sitten puheena olevan valikoiman.

Pieni valkea hiiri: Kirjailija muistelee valkoista hiirtä, jonka hän sai elätikseen lapsena italialaiselta posetiivarilta. Minullakin oli lapsena ”japanilaisia tanssihiiriä” lemmikkeinä.

Jättiläiskissan jäljillä: Kertomuksessa menneitten vuosikymmenten ilvesjahdista on tavoitettu yhtä lailla nuorison eräkirjojen kuin Ruuneperin Hirvenhiihtäjien talvinen romantiikka.

Takapihan vieras: Takapihan rehottava lintuinkoto saa vaarallisen vierailijan varpushaukasta.

Teerenkuvilla: Pelit käynnissä. Teerenpyyntiin valmistautunut pari alkaa lämpimikseen etsiä lempeä toisistaan.

Joutsenen joululaulu: Jousijärven joutsentarina olisi saattanut kelvata tunnelmallisesti puistattavasta kauhukertomuksesta topeliaaniseen aikaan.

Kukka, kissa ja tyttö: Erikoinen kuvaus pikku tyttösestä, joka oli jäänyt mökkiin elämään mummonsa kanssa, kun äiti oli lähtenut tumman miehen matkaan. Kertoja lähtee matkoihinsa itsekin.

”Kuninkaita maanpaossa”: Kertoja on Helsingissä ja tapaa vanhan tuttavansa, joka on ”deekiksellä”. Tapaaminen johtaa vierailuun hämäräperäisessä kerrostalossa.

Kaksi kulkuria: Pariisin pakkasyössä kertoja kohtaa koipensa loukanneen kulkukoiran ja ottaa pikkukaverin asuntonsa suojaan. Jalka saa lastan.

Tulee kevät korpeenkin: Ensimmäinen kertomus, jossa kertoja ei ole mukana toimijana. Korvenraivaajan pitkä odotus palkitaan kaaheella raatamisella.

Hiljaisen miehen linnut: Kertoja kulkee Unimäen Eemelin, yksinäisen vanhan miehen, kanssa metsässä. Luonnossa viihtyvä puolikuuro Eemeli näyttää kertojalle linnut, joitten äänen hänkin voi kuulla. Vieraillaan muuttohaukan pesällä.

Viitanevan ”Viisijalkainen”: Puolivilli kissa saa kertojan raivoihinsa tappamalla kevään ensimmäisen leivoksen. Se popsii poskeensa myös meton ja sorsan poikaset, kunnes kohtaa loppunsa.

Herääminen: Huuli-Heikki harrastaa kaikenlaista rötöstelyä, kunnes hartaustilaisuus harrastuttaa hänet. Kertoja vain kertojana tällä kertaa.

Silmä silmästä: Suokon Simo on haavoittanut hirveä, mutta ei ole saanut sitä lihoiksi useista yrityksistä huolimatta. Lopulta keli suosii jahtimiestä. Metsästysromantiikkaa ulkopuolisen kertojan kuvailemana.

Kun päivännousu punertaa: Aamuruskoa verrataan nuoreen mieshenkilöön, jolla olisi potentiaalia vaikka kirjablogeeraajaksi. Kertoja mukana tapahtumissa sivuosassa.

Porraskorven pahantekijä: Himmin Heikki pyydystää ketunpojan, jota suunnittelee elätikseen. Kettu on vahvasti ja sitkeästi toista mieltä. Ulkopuolinen kertoja.

”Liiri Lemmitty”: Tarina nokkosperhosesta, jonka Maiju ja Tuija löytävät ensilumien sadettua. Perhonen tuodaan asuntoon, jossa se intoutuu lentelemään. Tämä kertomus olisi pitänyt uskonnollisista syistä sijoittaa viimeiseksi, sillä se symboloi uudestisyntymää. Saattaa sitä paitsi kuulua kertojan omaan kokemusmaailmaan, mikä sekin sulkisi ympyrän kertomusten kesken.

Erämaan madonna: Tämä ulkopuolisen kertojan kertomus kuvaa lakeuksilta korpeen naitua naista, joka istuu kaikkensa menettäneenä tuvassaan, vanhana ja muistojen painamana. Alkuun kaikki oli hyvin korvessakin, kuten tekstinäytteestä ilmenee:

Maknus, hänen miehensä, oli tosin vain sellainen kivenkalkuttaja, ”kivistikkari”, kuten täällä tapasivat sanoa, mutta tupa oli avara ja siisti, ja sen takana vielä lämmin kamarikin, ja mäenrinnassa oli muutama tynnyrinala hyvää, hikevää maata.

Minun appiukkoni käytti tuota sanaa ”hikevä” pellosta puhuessaan. Isänmaallisesti virittynyt, selkeästi porvarillisen kannan ottava kertomus – julkaisuajankohdan huomioiden hatunnoston arvoista. Kertomus kuvaa kuolemaa, se sopisi minusta ennen ylösnousemus-tarinaa sijoitettavaksi. On totta, että tässä päädytään vanhuuteen, mutta valikoiman päättäminen lapsuuteen toimisi paremmin. Lapsissa ja perhosissa on tulevaisuus.

Kirjassa kuljetaan minäkertojan ja muitten hahmojen mukana lapsuudesta vanhuuteen ja tyylilajikin vaihtuu samalla nuorisokertomuksista aikuisempaan makuun. Kivasti toteutettu retrospektio sinänsä. Kirjassa on 153 sivua + sisällysluettelo. Lukaisin sen viikossa. Välillä oli kyllä muuta puuhaa.