Saamelainen runoilija Niillas Holmerg (s. 1990) sepitti runot kokoelmaansa Juolgevuođđu, joka ilmestyi vuonna 2018. Seuraavana vuonna ilmestyi suomenkielinen versio Jalkapohja. Luin sen. Kokoelmassa kulkee mukana Inga-Wiktoria Påven mustavalkea kuvitus.
Joskus 1970-luvun alkuvuosina meillä kuunneltiin kotona Nils-Aslak Valkeapään joikuja. Saattoi olla niitä kasetillinen. Ne olivat omalla tavallaan ihan ok kuunneltavaa, vaikken minä niistä mitään ymmärtänyt. Runouden suhteen olen huomannut kuuluvani siihen häviävän pieneen vähemmistöön, joka ei saa yleensä runoista ihmeitä irti. Nämä Niillas Holmbergin runot kuuluvat juuri sentapaiseen runouteen, sillä aika vähän niistäkään ymmärsin. Runoissa puhutaan maasta ja suutarista ja vähän jalkineista ja käytetään jalkoihin liittyviä sanoja kuten hiertää, märkiä, varpaat, tossu, kantapäät, kenkä, saapas, mutta ei lapikkaat eikä sen puoleen säpikkäätkään. Jotain tämä kaikki varmaan tarkoittaa. Saman äjäyksen tekee kuvitus, josta en oikein itseäni hurskaammaksi tullut. Kai siinä tunturimaisia muotoja oli, mutta miksei niitä ollut runoissa? Halutaanko runoilla kertoa siitä, miten runoilija kulkee ympäri laajaa Lapinmaata niin että välillä on suutarissa pistäydyttävä?
Joissakin runoissa puhutaan verbeistä eli suomeksi teonsanoista. Muistelen, että eräskin suomalainen sanataiteilija on arvellut etunimensä olleen teonsanaksi tarkoitettu: Toivo. Pitäisikö minunkin uskoa, että toivoa suhteessani runouteen olisi vielä olemassa? Kun Pandooran lipas avataan, jää vain toivo jäljelle, niinkös se oli? Kodassa on monta nurkkaa ja moottorikelkalla pääsee kauvas.
Laitan tähän valoisan kuvan Siilinjärveltä kotitalostani ja sen pensasaidasta ja onhan tuossa vähän kolattua luntakin näkyvissä. Hyvää saamelaisten kansallispäivää!
Tänään on tosiaan saamelaisten kansallispäivä. Juuri sain eilisen sanomalehden luettua (olen joskus hiukan hidas näissä), ja siinä oli juttua saamelaisista ja myös Holmbergista. Tämän Jalkapohjan minäkin olen joskus lukenut, mutta nuo kielikuvat eivät minullekaan avautuneet. Toki runoja ei aina ole pakko ns. ymmärtää, vaan niistä voi vain nauttia.
VastaaPoistaLisäsin tekstiini linkin blogisi kirjoitukseen tästä kirjasta. Nytpä oltiin saamelaisten asialla vaikkei siitä paljoa ymmärrettykään.
Poista"Kodassa on monta nurkkaa" voisi olla mainiosti uuden saamelaisen runokokoelman nimi. Eilen meidän ikkunastamme näkyvä YLE:n linkkitorni oli valaistu Saamen värein (muuten se hohtaa nykyään Ukrainan väreissä).
VastaaPoistaSyksyinen Lappi on jo usean vuoden ajan minua innoittanut, mutta saamelainen kulttuuri ei oikein nappaa osin siksi, että saamelaisten uhriutuminen on ollut kovin äänekästä viime vuosina. Varsinkin Kansallismuseon Mäccmõš, maccâm, máhccan – kotiinpaluu -näyttely syyllisti asiattomasti valtakulttuurin teot, eikä kumma kyllä asettanut niitä oikeisiin historiallisiin kehyksiin. Meillähän vähemmistöt ovat aina oikeassa. Olisivat voineet lukea vaikkapa Castrénin Lappi-kuvauksia ja miettiä, oliko esim. lukutaidon opettaminen niin huono juttu saamelaisille.
Kaunis kuva kotitalosta, vähän kuin tunturimaisema!
Hyvä se on meidän suomelaisten huomioida kielisukulaisiamme saamelaisia, jotka hyvin mahdollisesti ovat tämänkin seudun alkuperäisiä asukkaita. Uhreiksi mekin itsemme tunnettaisiin, jos venäjäksi jouduttaisiin naloogua maksamaan. Saamelaiset ovat Suomen liiviläisiä ja mareja ja setukaisia. Kun kunnioitan oman maani monimuotoisuutta, voin osoittaa kunnioitusta myös vaikkapa Vennäänmaan vepsäläisille, inkeriläisille, ersille, mokshille, komeille, hanteille ja manseille jne.
PoistaKotitaloni näytti sentään valoisalta pitkän pilvisen ja valottoman talven jälkeen. Yritin jotain tunturityylin kuvaa pihasta saada, tuollaisen sitten sain. Aronia-aita vois olla siinä vaivaiskoivikkoa?