Jaakko Finnon virsikirja

Tällä kertaa olemmekin yhtä perää pyhän ja suomen kielen äärellä, pienet ystäväiseni! Lukukokemisenani on näet ollut Jaakko Finnon virsikirja, jonka tarkasta julkaisuvuodesta voidaan esittää vain valistuneita arveluja (1583?). Jaakko Finnon vuodet kuuluvat samaan arvelujen kategoriaan, hänen arvellaan eläneen noin vuosina 1540 – 1588. Jaakko Suomalainen, latinaksi Jacobus Finno, oli eräs kristinuskon reformaation toteuttajista Suomessa. Hän jätti jälkensä polvillemme kirjoittamalla, kääntämällä ja kirjoiksi toimittamalla virsikirjan, katkismuksen ja rukouskirjan. Hän opiskeli Saksassa ja teki työnsä isolta osin Turussa, jossa hän valvoi koulukkaita jonkinlaisena reksinä.

Tässä kerron Finnon toimittamasta virsikirjasta, jonka alkuperäinen nimi ei ole varmassa tiedossa, sillä yhtään täydellistä kappaletta ei ole säilynyt. Nimestä voidaan esittää arvailuja, mutta ne ovat aika pitkiä, en kehtaa. Osia painetuista kirjoista on säilynyt sekä pari käsinkirjoitettua kopiota, jotka eivät nekään ole aivan täydellisiä. Mutta on niitä virsiä kumminkin aika liuta säilynyt, elekeehän mittään.

Nyt te tietysti ihmettelette mistä minä tämän kaiken olen selville ottanut. No, tämän pikku välipalana lukaisemani vuonna 1988 julaistun näköispainoksen lopusta löytää aika helposti kirjan toimittajan, Pentti Lempiäisen (1932 – 2021) varmaotteisen ja asiantuntevan jälkisanan otsikolla Ensimmäinen suomalainen virsikirja (30 sivua). Tietoani olen ammentanut Lempiäisen tekstistä ja vähäsen wikipediasta.

Millainen teos on kyseessä. Kirja on kooltaan pieni, mukavasti käteen sopiva, kuten virsikirjat ruukaavat olla. Ei kumminkaan ihan Gideonien Uusi Testamentti. Alussa on näköispainos virsikirjasta, painettu Tukholmassa. Sitten on sama teksti nykykirjasimilla. Sen jälkeen Lempiäisen jälkisanat ja lopuksi vielä virsistä laadittu luettelo. Nuotinnoksia ei ole.

Tämä näköispainos on SKS:n toimituksia 463 ja se on julkaistu yhteistyössä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kanssa. Itse virsikirjan alussa on Jaakko Finnon kirjoittama ja siis virsikirjan mukana alunperin julaistu suorasanainen teksti. Ehkä kiinnostavin osio koko kirjassa onkin tämä kahdentoista sivun pituinen teksti viestinä suoraan renessanssiajan Turusta. Finnon käyttämässä suomen kielessä voi lukea lounaissuomalaisuutta, suomen kielen muovautumista, kirjoitusasun huojahtelua. Finnolla ihminen on inhiminen, Maria on neidzö, moite tai pilkka on laitos, koulu on Schoulu, etenkin on lijantengin ja vain on waiuoin.

Ajan tapakulttuuri tulee tekstissä esiin. Finno pitää pelkästään latinankielisiä jumalanpalveluksia pirun keinona ihmisten kadotukseen saattamiseksi, kun seurakuntalaiset eivät voi osallistua palvelukseen laulamalla vaan seisovat paikallaan kuin kuvat. Sen lisäksi piru opetti ihmisille maallisia lauluja, joita sai laulaa ja laulettiin, mutta hengellisiä ei kansankielellä löytynyt. Finno kertoo käyttäneensä hänelle suotuja lahjoja parhaansa mukaan poistaakseen suomenkielisten virsien puutteen. Hänen suuri pelkonsa on vanhauskoisten torjuva asenne ja muun väen pilkallinen suhtautuminen uusiin virsilauluihin. Saarnan tapaan etenevä kirjoitus päättyy tervehdykseen oman ajan uskoville ja tuleville polville. Se vaikuttaa kädenojennukselta keskiajan viimeiset vaiheet kokeneelta oppineelta, joka seisoo vanhan ja uuden rajalla. Näyte, jossa mainitaan virsisepät:

Ja sentädhen mös Jumala cullakin aijal ia ijäll ylösherätti wirdhen sepät ia runot suurella wijsaudhel ia corkeal taidholl lahiotetut iotca parhat cappalet sijtä Christilisest opist ia nijstä suurista Ihmelisistä töistä iotca Jumala on täsä mailmasa Inhimisten tädhen wastan luonto tehnyt caunisin ia suloisin wirsein cokoisit ia Inhimisten muistox kirioitetta ramatuin annoit.

Lukaisin kirjan alun ja lopun tuossa aamulla. Jatkan virsien parissa joku toinen päivä. Tämä teksti oli vasta tämmöinen alkupala, joskin aika pitkä semmoinen.