Siegfried Lenz: So zärtlich war Suleyken

Siegfried Lenz (1926 – 2014) syntyi Saksalle kuuluneessa Itä-Preussissa. Toisen maailmansodan myötä alue jaettiin osaksi Puolaa (mm. Gdansk + Masuria), Neuvostoliittoa (Kaliningrad, entinen Königsberg) ja Liettuaa (Memel, nykyään Klaipeda). Pikanttia saksalaista huumoria ennenvanhaiseen kipakkaan ja omaleimaiseen elämisenmenoon lisäämällä on Lenz keittänyt kokoon kertomuskokoelman kuvitteellisesta itäpreussilaisesta Suleykenin kylästä. Alkuteos So zärtlich war Suleyken ilmestyi vuonna 1955. Suomennoksesta minulla ei ole tietoa, joten olen suomennellut kertomusten nimet omalla ymmärrykselläni. Kirjan nimi voisi olla suomeksi vaikka Niin oli hempeä Suleyken.

Lainasin tästä kirjasta helpotetulla saksan kielellä tehdyn satasivuisen kirjasen Kuopion kirjastosta. Kyseessä on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut saksan kielellä. Kirjassa on lähes joka sivun alalaidassa selitetty lukijalle muutama ilmaisu nykysaksaksi. Lukijan iloksi sivuille on livautettu hauskanpuoleisia piirroskuvia, jotka teki Erik Strøm. Kirjan on helpotetuksi toimittanut Gisela Betke Nielsen. Kirja kuuluu Easy Readers -sarjaan ja se on painettu Tanskassa vuonna 1977.

Der Leseteufel. (Lukemisen piru) Kertojan isoisä Hamilkar Schaß oli innokas lukija. Vihollisen lähestyessä kotiseutua Hamilkar löysi ilokseen kirjan ja luki sitä niin innoissaan, ettei huomannut vihollisen saapuneen.

Füsilier in Kulkaken. (Kulkanenin fusilieerit) Isoisä saa kutsun seutukunnan puolustusvoimiin. Siellä puuhaillaan oletettujen salakuljettajien kiinniottamiseksi. Vielä ei ole tärpännyt, mutta annas olla kun Hamilkar saapuu paikalle.

Das Bad in Wszscinsk. (Kylpy Wszscinskissä) Kertojan mukaan puolalaiset lausuvat paikannimen oikein melodisesti. Hän kuvailee miten järjestyikään vanhan tädin kylpy majatalon isossa paljussa.

Duell in kurzem Schafspelz. (Kaksintaistelu lyhyessä lampaantaljassa) Kertojan eno lyö karjakauppiaan kanssa vetoa Napoleonin etunimistä ja voittaa suuren summan rahaa. Omaisuus masentaa miehen, kunnes postinkantaja neuvoo häntä hankkimaan reen ja hevosen. Rekiretkellä eno kohtaa vedonlyönnissä hävinneen karjakauppiaan kapealla metsätiellä.

So war es mit dem Zirkus. (Näin kävi kun sirkusta seurattiin) Anita Schiebukatin sirkus joutuu lujille Suleykenin juurevalla tavallansa tiedostavan maalaisyleisön edessä.

Der rasende Schuster. (Raivoisa suutari) Suutari ajautuu jokikalastajan kanssa kiistaan siitä, olisivatko ritarit edenneet pisemmälle, jos heillä olisi ollut käytössään polkupyörät. Kiista päätetään ratkaista uintikilpailulla. Toivoisin jotenkin käsittäneeni väärin tämän tarinan, mutta onhan siinä ihan lupsakka lopputoteama.

Die Kunst, einen Hahn zu fangen. (Miten kukko napataan) Kukkoa ei vie kettu eikä hilleri ja kukkovaraskin jää kiinni karhunvatukkapehkeitten keskellä.

Ein Kleinbahn namens Popp. (Kapearaiteinen rautatie nimeltä Popp) Edistys kohtaa vastarinnan maalaisväestön vieroksuessa uudistusta. Hiilijalanjälki katoaa Suleykenin nurmen alle.

Die Reise nach Oletzko. (Oletzkon reissu) Amadeus Loch tarvitsee kilon nauloja ladon rakentamiseen. Sitä varten on tarpeen käväistä rautakaupassa Oletzkossa. Koska vieraassa paikassa ei ole mukava olla yksin, hän pyytää vaimonsa mukaan. Vaimo pyytää mukaan veljensä ja tämä taas jonkun muun, joten lopulta koko kylän väki lähtee Oletzkoon naulan ostoon. Matkailu avartaa, seuraavassa reissun sattumuksia:

Es wurden zwei Kinder geboren, der alte Logau verlor sein Holzbein, zwischen dem Schuhmacher Karl Kuckuck und dem Flußfischer Valentin Zoppek brach ein Streit aus. Man sah einen alten Auerochsen, der sich aber später als Kuh herausstellte. Man besah die merkwürdigen Kartoffelfelder von Schissomir und unterbrach die Fahrt, um den berühmten Kulkaker Füsilieren bei der Übung zuzusehen. Und man bekam natürlich ein Kilo Nagel in Oletzko.

Matkalla syntyi kaksi lasta, vanha Logau kadotti puujalkansa, suutari Karl Kuckuck ja jokikalastaja Valentin Zoppek riitaantuivat. Nähtiin vanha alkuhärkä, joka sittemmin paljastui lehmäksi. Katseltiin Schissomirin merkillisiä perunapeltoja ja pysähdyttiin seuraamaan Kulkakenin fusilieerien harjoituksia. Sekä saatiin kilo nauloja Oletzkosta.

Dienst am Geist. (Hengen palveluksessa) Kyläkoulun opettaja varautuu tarkastajan tuloon laittamalla lapset siivoamaan koulun ja oman huushollinsa. Tarkastaja saapuu ulkohuussin tyhjennyksen aikaan.

Eine Sache wie das Impfen. (Semmoinen seikka kuin rokotus) Leskiäidin kuudentoista lapsen taloudesta alkaa kiertää huhuja, joten toimikunta saapuu asiaa tarkastelemaan.

Der Mann im Apfelbaum. (Mies omenapuussa) Mies juttelee omenapuulleen sen verran paljon että nuori vaimo tulee mustankipeäksi. Mies kertoo jatkavansa elämäänsä kuolemansa jälkeen omenapuussa, jotta voi sieltä tarkkailla vaimoaan.

Die Schüssel der Prophezeiung. (Ennustuskulho) Majatalon pitäjä on huolissaan tulevista ampumakilpailuista ja menee ennustajan luo kysymään mitä tuleman pitää.

The Great White Silence

The Great White Silence on nimeltänsä dokumenttielokuva englantilaisen Robert Falcon Scottin johtamasta tutkimusmatkasta Antarktikselle vuosina 1910 – 1913. Scottin ryhmä matkasi Etelämantereelle Uuden-Seelannin kautta. Mukana matkalla oli kuvaaja Herbert Ponting, jota voidaan pitää elokuvan ohjaajana. Mykkäelokuva monin tekstiosuuksin valmistui vuonna 1924. Vuonna 2011 elokuva kunnostettiin ja siihen lisättiin meren jääkuoren jähmeää liikehdintää mieleentuova musiikki, jonka sävelsi Simon Fisher Turner. Katselin youtubesta tämän dokumenttielokuvan.

Etelänapaa tavoitelleen tutkimusretkikunnan käytössä oli tammilankuista tehty, metallivahvisteinen ja siten jäätä murtamaan kykenevä alus nimeltä Terra Nova. Koko matka oli varmaankin Yhdistyneitten Kuningaskuntien voiman- ja taidonnäyte. Tarkoituksena oli ennättää etelänavalle ennen norjalaista Amundsenia, jolla oli samankaltaiset pyrkimykset. Amundsen ehätti navalle ensin. Scottin ryhmä joutui pettymään ja lopulta kaikki viisi etelänavalle saakka matkannutta miestä kuoli paluumatkalla tukikohtaansa - Scott heidän joukossaan. Heistä kolme viimeksi kuollutta löysi partio, joka lähetettiin naparetkeilijöitä vastaan. Elokuvan alussa ja lopussa korostetaan, että Scott ja hänen miehistönsä tekivät parhaansa maansa puolesta.

Koska tutkimusmatka kesti paljon kauemmin kuin vaellus rannikolta Etelänavalle, tarjoutui kuvaaja Pontingille aikaa tallentaa Etelämantereen näkymiä. On sanottava, että hänen kuvauksensa on erittäin vaikuttavaa. Katsoja saa nähdä paitsi laivan miehistön hauskanpitoa, myös valtavia jäävuoria ja Etelämantereen asujaimia. Weddellinhylkeet ja miekkavalaat, jääpingviinit ja etelämantereenkihut käyvät selviytymistaisteluaan, joka jatkuu tänäkin päivänä. Ponting esittelee nämä eläimet hauskasti ja silti kunnioituksella. Eläimiä on seurattu tarkasti, elokuva vetää vertoja nykyisille luontodokumenteille.

Tutkimusryhmällä oli mukana omiakin eläimiä. Siperiasta hankitut ponit toimivat vetojuhtina, samalta seudulta oli mukana rekikoiria. Retkikunnan miehet liikkuivat jonkin verran hiihtäen ja ison osan matkasta kävellen. Tukikohdassa oli myös telaketjuilla liikkuva traktorin tai lumikelkan tapainen menopeli, joka kulki suunnilleen kävelyvauhtia. Tällainen kulkuneuvo ei kaiketi soveltunut epätasaiseen maastoon ja polttoainetta olisi varmaankin tarvittu liikaa.

Tässä puheena oleva elokuva on todella kiinnostava näyte siitä, mihin kameralla on pystytty jo sata vuotta sitten. Luonnon mahtavuuden kuvaamisessa kamera voittaa mielestäni kirjoitetun sanan. Tietysti aina on kyse myös osaamisesta, kuvaajan tai kirjoittajan valinnoista. Ponting ymmärsi jo sata vuotta sitten, että katsojaa kiinnostaa sekin, miten kuvat on saatu otettua.

Kesto 108 min.

Never Cry Wolf

Never Cry Wolf (suomennettu nimellä Kun sudet ulvovat) on ameriikkalainen elokuva, joka sijoittuu Kanadan arktisille seuduille. Elokuva valmistui vuonna 1983 ja sen ohjasi Carroll Ballard.

Nuori eläintentutkija Tyler (Charles Martin Smith) lähtee saamansa ruoka- ja muu tarvikeapu mukanaan syrjäiseen erämaahan tutkimaan susia, joitten epäillään hävittäneen paikalliset karibulaumat. Hänet toimittaa perille rämäpäinen lentäjä nimeltä Rosie Little (Brian Dennehy). Tyler jää yksin järven jäälle tavaroineen. Hänen onnekseen paikalle saapuu juro mutta ystävällinen vanha inuitti Ootek (Zachary Ittimangnaq), joka auttaa kauhusta ja pakkasesta kangistuneen tutkijan tarvikkeineen väliaikaiseen asumukseen.

Vaikka Ootek häviääkin paikalta, alkaa sinnikäs tutkija vähän kerrassaan juurtua arktiseen ympäristöön. Hän on saapunut alueelle kevättalvella ja alkavan kevään myötä hän alkaa touhuta tutkimuksensa parissa. Sattumankauppaa Tyler on leiriytynyt napasuden pesäluolan läheisyyteen. Pitkäkoipinen valkoinen susi hyväksyy uuden naapurinsa, kunhan reviireistä päästään yksimielisyyteen. Susipari saa poikasia ja Tyler saa vieraita, kun Ootek saapuu joksikin aikaa majailemaan hänen luonaan adoptiopoikansa Miken (Samson Jorah) kanssa. Karibuja sen sijaan ei näy missään.

Tyler kyllästyy ainaiseen papuravintoonsa ja alkaa susien tapaan syödä hiiriä, joita hänen teltassaan on kymmenittäin. Oikeasti ne ovat kyllä metsämyyriä, olisi aika outoa, jos biologi ei lajia tunnistaisi. En söisi itse enkä suosittele muillekaan. Muuten Tyler soittelee fagottia ja kerää aineistoa susista, jotka tottuvat häneen, mutta eivät sentään tuppaudu telttaan vaan pysyttelevät naapureina reviirinsä rajaamalla alueella.

Arktisen alueen vuodenajat vaihtuvat, keväästä siirrytään kesään eikä hyttysiä edes mainita. Lopulta koittaa syksy. Tylerin on aika palata immeisten ilmoille. Koska elokuva on luonnoltaan draama, ovat myös lopun tapaukset dramaattisia. Tyler ja Ootek sekä Ootekin vaimo (Martha Ittimangnaq) edustavat ihmisiä, jotka kunnioittavat luontoa, elävät tieteen, taiteen ja luonnonkansojen animismin periaatteita arvostaen, kun taas Rosie ja Mike näkevät erämaassa mahdollisuuden oman elonsa kohentamiseen.

Kesto 105 min.

Une année polaire

Une année polaire on elokuva Grönlantiin lähtevästä tanskalaisesta nuoresta miehestä ja hänen kohtaamisestaan paikallisen väen kanssa. Elokuva on ranskalaista tuotantoa, siitä syystä nimikin on ranskaksi. Suomeksi nimi voisi olla esim. Vuosi napaseudulla. Elokuvan kielet ovat kumminkin tanska ja grönlanti. Tapahtumapaikkana on alun Tanska-jakson jälkeen pieni kahdeksankymmenen asukkaan kylä nimeltä Tiniteqilaaq.

Vaikka elokuva onkin draama-komedia, on siinä paljon nähtävää ihan kulttuurin kuvauksen kannalta. Elokuvan ohjasi Samuel Collardey ja se valmistui vuonna 2018. Nuorta tanskalaista alakoulun opettajaa esittää omalla nimellään Anders Hvidegaard. Tärkeässä osassa hänen oppilaanaan toimii Asser Boassen.

Anders on toiminut jonkin verran opetustehtävissä Tanskassa ja ulkomaillakin. Hän tahtoo pois kotoaan, jossa isä odottaa hänestä maatilan jatkajaa. Pojan päätös lähteä Grönlantiin on isälle raskas, isä jää levittämään kasvinsuojelumyrkkyjä pelloilleen.

Saapuminen pieneen Tiniteqilaaqin kylään näyttää aluksi seesteiseltä, mutta heti ensimmäisellä oppitunnilla pienet oppilaat käyttäytyvät levottomasti eivätkä kunnioita opettajaansa. Anders huutaa oppilailleen ja oppilaat huutavat takaisin. Kiinnostus tanskalaiseen opetukseen ei ole kovin kummoista. Oppilaat kyllä ymmärtävät tanskaa, mutta käyttävät mieluiten grönlannin kieltä, jota Anders ei osaa. Anders seisahtuu itse opettaessaan lapsille uskonnon tai historian tunnilla miten Martti Luther halusi saksantaa Raamatun tekstejä, jotta jokainen voisi perehtyä niihin omalla kielellään.

Kulttuurinen yhteentörmäys tapahtuu myös suhteessa aikuisväestöön. Anders yrittää keskustella vanhemman naisimmeisen kanssa ja kysyy häneltä, onko paikkakunnalla perheitä, jotka näkevät nälkää. Nainen vastaa hänelle grönlanniksi ja sanoo, että sellaista tapahtuu kai Tanskassa, jossa ihmiset etsivät ruokaa kaduilta ja roskiksista.

Andersin kotoutuminen grönlantilaiseen kylään alkaa kuitenkin sujua, kun hän alkaa vierailla oppilaansa Asserin kodissa. Asser asuu isovanhempiensa luona, vanhemmat asuvat kyllä kylässä, mutta ovat antaneet lapsen isovanhempain hoitoon. Tässä kohden viitataan alkoholin käyttöön. Asser on villikko, Andersin mielestä olisi tärkeää, että hän saisi koulussa riittävästi opetusta, jotta pärjäisi yläkoulussa, jonne hänen on määrä siirtyä kuluvan lukuvuoden jälkeen. Mutta Asser ei näe tanskalaista koulutusta itselleen hyödyllisenä, hän haluaa tulla metsästäjäksi. Mummo opettaa poikaa nylkemään hylkeen.

Anders haluaa opetella kylän tavoille ja tilaa kokeneelta tekijältä reen koiravaljakkoa varten. Lopulta hän osallistuu jääkarhujahtiin kahden metsästäjän ja Asser-pojan kanssa.

Elokuva esittelee Grönlannin kauniita jäisiä maisemia sekä paikallisia tapoja kiinnostavalla tavalla. Anders solahtaa vähän kerrassaan paikalliseen elämänmenoon vaikka hän jääkin jossain määrin yhteisön ulkopuoliseksi jäseneksi. Elokuva on tehty vailla siirappimaisuutta, joten katsoja saa nauttia harvinaisesta aitouden tunnusta.

Kesto 94 min.

Napa ever after

Napa ever after on Alfons Adetuyin ohjaama ameriikkalainen tv-elokuva vuodelta 2023. Elokuvan tarina sijoittuu Kalifornian tunnetulle viiniseudulle, Napa Valleyhin eli Napalaaksoon. Siinä kaunotarmainen kiinteistöjuristi Cassandra perii isoäitinsä viinitilan Napa Valleystä. Samaan aikaan hänet nostetaan jonkun ison kaupungin lakifirman osakkaaksi, jota asemaa jostain syystä Amerikoissa tunnutaan arvostavan, ainakin mitä elokuvien maailmoista voi päätellä. Itse tuntisin oloni turvatummaksi työntekijänä, mutta minä nyt en olekaan juristi. Mistä johtuen minua ei ole pyydetty koskaan miksikään osakkaaksi. Saattaa löytyä muitakin syitä. En myöskään ole perinyt viinitilaa.

Cassandra (Denise Boutte) ajelee omalla autollaan Napa Valleyhin, kunnes autosta rikkoutuu rengas. Näppärä Cassandra vaihtaa itse renkaan, vaikka paikalle ilmaantuu komea Alec (Colin Lawrence) valmiina auttamaan. Sitten Cassandra posottelee autollaan viinitilan pihaan. Sisällä talossa on isoäidin ystävätär Darlene (Isabel Collins) ja pian päsähtää paikalle myös Alec, joka osoittautuu viinitilan yleismieheksi. Vähän kerrassaan Cassandra joutuu harkitsemaan, lähteäkö sittenkään takaisin suureen citiin vai jäädäkö napanaisen tehtäviin viinitilalle. Kumpikin valinta vaatisi työtä vuorotta. Elokuvan keskeiseksi kysymykseksi muodostuu: vettääkö se ver vae lumovaako lak?

Viinitilan töitä kuvataan vain sipaisten, Cassandra vaikuttaa tekevän lähinnä tärkeitä, hankalia ja kauaskantoisia päätöksiä. Työntekoa enemmän keskitytään kuvaamaan Cassandran suhdetta viinitilan väkeen, ennen kaikkea Aleciin ja tämän pieneen, puheliaaseen tyttäreen, Maryyn (Celina Louissaint). Viiniviljelmän kauniit maisemat pääsevät myös kiitettävästi esiin. Ajallemme osuvasti elokuva on kuvattu Yhdysvaltain sijasta Kanadassa, Brittiläisessä Kolumbiassa. Näin kerrotaan IMDb-sivustolla.

Kesto 84 min.

Ajattelin ruveta näin kesäkaudella katselemaan napa-aiheisia elokuvia. Seuraavaksi voisin katsella jonkun Ice Age-elokuvan ja Napapiirin sankareitten jonkun osan. Nanook, pakkasen poika on klassikko, kotoisia klassikoita ovat myös Korpinpolska ja Fata Morgana. Ehkä myös napatanssista löytyisi jokin elokuva? Haulla löytyi ameriikkalainen elokuva Just Like a Woman. Jospa se tulisi jonain vuonna Rakuten tv:stä!

Heinäkuu: odottelua, autoilua ja kahvia

Jatkan rakastettua sarjaani kolme kuvaa kuukaudelta. Olen modifieerannut lähestymistapaani tähän tehtävään siten, että etsin kunkin kuukauden otoksia pisemmän ajan kuluessa ottamistani kuvista. Tällä kertaa teen harvinaisen poikkeuksen, koska ajattelin pitää kesälomaa tästä hommasta. Satuin melko vähällä hakemisella löytämään kolme soveliasta kuvaa vuoden 2021 heinäkuulta. Niissä näyttäytyy elämäni yhdeltä tai useammalta karvaalta kantiltansa. Kuvat ja selitykset seuraavat ketä kehtaavat.

Ensimmäinen kuva on otettu 10.7.2021. Katselen siinä tv:stä jotain ohjelmaa. Kuvatekstissä kysytään: ”Odotellaanko vielä yön yli?” Jos minulta kysyttäisiin, niin luultavasti odotellaan. Aikoinaan katselin tv:ssä esitetyn William Saroyanin näytelmän Elämäsi paras aika. Wikipediassa näköjään sanotaan, että näytelmän nimi on Elämäsi parhain aika. No, eniveikkari, sen nyt kumminkin katselin ja siinä Kari Franck eräänä hahmona sanoo, että 23 ½ tuntia vuorokaudesta on odottamista. Siinä mennään siis yön yli että heilahtaa. Odottamisesta voi tulla elämäntapa. Voi olla, että niin on käynyt minun kohdallani. Monet vanhenevat ihmiset, johon luokkaan useimmat meistä kuuluvat, saattavat hyvinkin ajatella, että kannattaa elää mahdollisimman pitkään, kun saa kerran eläkettä. En tiedä miten tämä nyt mihinkään liittyy, tulipahan vain mieleeni.

Toinen kuva on otettu 16.7.2021. Olemme juuri palanneet joltain autoreissulta. Kerätessäni tavaroita autosta, löysin viimeiseksi nurmikolta silmälasini, joitten päälle olin tallannut. Olin aluksi pahalla tuulella, mutta sitten ajattelin ikuistaa lasien kunnon valokuvauskoneella, jollainen kännykästä nykyisin löytyy. Kun nyt katselen tuota useitten vuosien takaista kuvaa, näyttää kuin silmälasien sanka heittäisi minulle heipat. Sellaisia ohimennen tallottuja kun molemmat satumme olemaan.

Kolmas kuva on otettu 24.7.2021. Olemme siinäkin jollain autoreissulla, muistelen että tulimme Jyväskylän suunnasta. En enää muista miksi. Olisi kai sinnekin voinut jäädä ja asettua odottelemaan jotain? Sen jostain syystä muistan, että minua alkoi pissittää, jolloin pysäytin auton johonkin levikkeelle ja kävin pissimässä kaseikkoon. Pois tullessani näin tiellä minua puhutelleen pahvimukin, josta luin tekstin: Kuuma kahvi ei sammaloidu. Jos sinä, rakas lukijani, osaat päätellä, mikä minua tekstissä puhutteli, saat kernaasti pitää sen omana tietonasi. Tuskin sillä enää niin väliä on.

Kesäkuun kiviset kuvat

Meinasi unohtua tämä potsaus. Onneksi ei jäänyt viime tippaan kumminkaan.

Kesäkuu on matkailun aikaa. Monilla myös heinäkuu menee samaan sivakkaan. Minne sen matkailun anti sitten menee, luultavasti sen kanssa käy kuten elämässä käy muutoinkin. Minulle se on tarkoittanut sitä, että kiville mennään. Mitään dramaattista ei tapahdu hyvässä eikä pahassa. Loma osoittautuu arjen pyhäpäiväksi, jonka jälkeen voi laskeskella kannattiko satsaus. Aina sanotaan, että matkailu avartaa. Jotkut lisäävät, että avartaa ainakin rahapussia. Toisaalta eikö olekin avartaa älytä, että jossain toisessa paikassa asiat eivät ole sen paremmin, korkeintaan vähän toisella tavalla. Odotukset elämältä ovat juuri senlaatuisia, että niitten suhteen kannattaa säilyttää maltti. On ihan sama mennä vain katsomoon ja istua kuten muutkin ja sitten poistaa tomumajansa paikalta, kun sen on aika.

Ensimmäinen kuva on Kilpisjärveltä. Tai oikeastaan Kilpisjärvestä. Ajankohta on kesäkuun 17. päivä vuonna 2005. Kävin perheeni kanssa lomamatkalla Lapissa. Ajeltiin ensin Kuusamoon, sieltä Soankylän kautta Kilpisjärvelle, Suomen suurtunturialueelle. Tiesin kyllä etteivät Suomen tunturit kovin suuria olisi, joten jatkoimme matkaa Norjan puolelle. Näimme siellä ohimennen Lyngenin Alpit ja jotain lampaita, ehkä ne olivat niitä rasvahäntälampaita? Norjasta päästyämme majoituimme johonkin mökkiin, jossa laipiosta tipahteli tukkimiehentäitä. Mitätön pikku juttu, jollainen ei edes jää mieleen, jos sen lisäksi tapahtuu jotain oikein kivaa. Nari-nari, sanoisi joku, eikä olisi ihan väärässä.

Toinen kuva on otettu 28. päivä kesäkuuta vuonna 2009. Olimme mökkilomalla Heinävedellä. Uimarannasta löytyi iilimato, grillin ympärille kerääntyi sisiliskoja ja autoon piti vaihtaa akku. Ilmeisesti myös auton radioantenni pöllittiin – luultavasti kylällä käydessä. Yritimme päästä venereissulle Saimaalle, mutta sekään ei luonnistunut. Uitiin rannassa ja nähtiin komeita kallioita. Lähdettiin pois päivää etuajassa, kun lapsia alkoi kyllästyttää.

Kreetalla kävin vaimoni kanssa jonkinlaisella 25-vuotishäämatkalla. Vaimo on myöhemmin sanonut, että ei se nyt mikään häämatka ollut. Laitan tähän sitten kuvan jostain fossiilintapaisesta, jota emme suinkaan itse löytäneet vaan jonka meille esitteli pienen eläinpuiston ystävällinen työntekijä. Onko kyseessä aito fossiili vai pseudosellainen, en tiedä. Siellä eläinpuistossa oli kameleontti, jolle tämä työtekijä ystävällisesti syötti eläviä kaskaita. Kun kuvasin innolla vuohia, hän ihmetteli, eikö Suomessa ole vuohia. Ei kai sitten ole, kun pitää vuohia ja rasvahäntälampaita lähteä ihmettelemään ulkomaille?

Kasvihuone

Motto: Vaikka huomenna tulisi sarmat-ohjus, tänään antaisin vaimoni hankkia kasvihuoneen.

Toukokuussa purin tontillemme nelisenkymmentä vuotta sitten rakennetun leikkimökin. Se oli hyvin rakennettu, topakka kuin vanha kenkä. Juhannusviikonloppuna kaivoin maasta ylös leikkimökin betoniset, paikalla valetut anturalaatat, 4 kpl. Ne painoivat aika tavalla, jonakin päivänä käyn vielä mittaamassa miten leveitä ne ovat.

Mökin purkamisen ja anturalaattojen poiston välisenä aikana tontillemme kohosi polykarbonaattilevyistä ja alumiinirungosta valmistettu kasvihuone. Se toimitettiin meille osina kahdessa paketissa. Pitkän aikaa oletin, että kasvihuone olisi kiinalaista valmistetta, mutta ehkä se sitten onkin suomalainen?

Kokoamiseen meni kahdelta henkilöltä kokonainen päivä. Ainakin niin lukee kasvihuoneen kokoamisohjeissa. Meiltä meni kolme tai neljä viikkoa, eikä se vieläkään täysin valmis ole. En jaksa selostaa kaikkia yksityiskohtia, sillä olen niin väsyksissä koko projektista, vaikken edes itse tehnyt kovin paljoa. Vaimon sukulaismies teki pääosan asennuksesta, ajatuksin, sanoin, varmakätisin töin. Häneltä löytyy aikamoinen valikoima työkaluja ja taitoa käyttää niitä oikeissa paikoissa. Minä väsyin pelkästä katselusta.

Ihmiset sanovat, että kyllä tulee tomaateille hintaa, kun kasvihuone pitää olla niitten kasvattamiseksi. Samoilla ihmisillä saattaa olla kalastusvene, jonka hintaa en viitsi edes lähteä arvailemaan. Vaimon kasvihuone on sellainen harrastuskasvihuone, jossa kesällä saa kasvattaa tomaatteja ja mitäpähän lystää. Talvella siinä sopii säilyttämään enemmän rojua kuin entisessä leikkimökissä. Eikä tarvitse kumartua, kun ovesta kulkee. Eikä moksi ohtaansa räystäisiin ruohoa leikatessa, kun katto päättyy samassa kohti kuin seinätkin. Maksoihan se rahaa seittemisensattaa euromarkkaa. Mutta nyt on ”puutarhavaja” oikeammassa paikassa kuin leikkimökki oli. Kasvihuone sijaitsee neljä metriä asuinrakennuksesta ja 5 – 6 metriä naapurin rajasta. Paikka ei ole kasvien kasvatuksen kannalta ihanteellinen, mutta aika vähissä sellaiset paikat pienellä tontilla ovat. Aurinko paistaa kasvihuoneeseen keskipäivällä, mutta onhan polykarbonaattilevyissä uv-suojaus!

Nyt en jaksaisi enää isompia projekteja tänä kesänä. Tänään tulevat katonkaupittelijat. Saa nähdä miten heistä selvitään.

Deutschstunde – TV-film

Katselin Youtube-videopalvelusta vuonna 1971 ensiesitetyn saksalaisen tv-elokuvan Deutschstunde, joka perustuu Siegfried Lenzin samannimiseen romaaniin vuodelta 1968 (suomennettu nimellä Saksantunti). Elokuvan ohjasi Peter Beauvais, pääosissa nähdään Wolfgang Büttner, Arno Assmann, Andreas Poliza ja Jens Weisser. Kaksiosaisen elokuvan pituus on 220 minuuttia. En saanut aina sanoista selvää, joten käytin automaattista saksankielistä tekstitystä ja huomasin, että ei se helppoa ole automaatillakaan. Pysyin tarinassa pääosin mukana, mutta yksityiskohtien osalta tuli välillä aika paljon lappia. Aiheesta valmistui uusi, kaunis elokuvaversio vuonna 2019. Itse romaani lienee saksalaisen kirjallisuuden moderni klassikko.

Tarina on mukaansakutsuva. Nuori jannu istuu kasvatuslaitoksen luokkahuoneessa muitten parikymppisten nuorukaisten kanssa. Alkamassa on saksantunti, siis äidinkielen tunti. Opettaja kirjoittaa taululle ainekirjoituksen aiheen: Velvollisuuden ilot. Vähempikin masentaisi. Elokuvan päähenkilö Siggi (Siegfried) ei saa kirjoitetuksi vihkoonsa mitään. Opettaja vie hänet rehtorin kansliaan. Poika saa soperrettua, että sitä on niin paljon. Rehtori suhtautuu asiaan rauhallisesti ja määrää pojan selliinsä lukkojen taakse kunnes aine on kirjoitettu loppuun.

Poika alkaa kirjoittaa ja vielä viiden päivän kuluttua ja monen vihkon täytyttyä kirjoitus on kesken. Tässä vaiheessa elokuvassa on kerrottu alku pojan muistoista ja elokuvan ensimmäinen osa on päättynyt.

Koska kyseessä on saksalainen tarina, eletään Siggin muistoissa tietenkin sota-aikaa. Tarinan viehättävyyttä parantaa se, että tapahtumat eivät sijoitu rintamalle vaan pieneen kylään Schleswig-Holsteinissa. Mutta sota ja kansallissosialismin ihanteet tuntuvat syrjäisessä kylässäkin. Lisäksi Siggin isä on kyläpoliisi, joka ottaa kymmenvuotiaan poikansa palvelukseensa vasikoimaan eräästä silmälläpidettävästä henkilöstä. Isän velvollisuudet siirtyvät osaksi pojan elämää.

Tarkkailtava henkilö on taidemaalari, jonka taide on rappiotaidetta (Entartete Kunst), kansallissosialistisen ideologian hylkäämää uudenlaista taidetta. Maalari saa maalauskiellon, jonka toteutumista poliisin on määrä tarkkailla. Tämän voisi kuvitella huumoriksi ja jonkin verran huumorintynkää on tarinaan sovitettu, mutta kuten tohtori Theo toteaa, tämä seutu ei siedä huumoria vaikka aurinko paistaisi. Seudun ilmentymä on Siggin isä, poliisi, joka pyrkii täyttämään velvollisuutensa vielä silloinkin kun sen parasta ennen päivä on mennyt.

Vaikka kyseessä ei ole mikään omaelämänkerrallinen tarina, on maalarilla sentään esikuva. Hän oli nimeltään Emil Nolde. Kannattaa lukea mitä hänestä kirjoitetaan wikipediassa. Nolden taiteelle kansallissosialistinen puolue käänsi selkänsä vaikka Nolde itse kuului puolueeseen jo vuodesta 1920. Saksankielisen wikipedian mukaan Goebbels ja Speer arvostivat Nolden maalauksia, mutta isompi osa kansallissosialisteista Hitler mukaanlukien eivät niistä tykänneet. Kuulemma Saksan liittokanslerin Angela Merkelin työhuoneessa oli ollut pari Nolden työtä, kunnes taiteilijan puoluekanta oli noussut esille.

Tykkäsin elokuvan tunnelmista, myös kohtausten päätökset olivat aika hienoja, arkisuudessaan iskeviä. Elokuvan loppukohtaus varsinkin toimii. Se ei rakenna mitään suurta julistusta vaan nuoret jäävät juomaan keskenään teetä niin kuin kennenkä poijjat.

Otin katsoakseni tämän elokuvan, sillä eräs saksalainen herrasmies kertoo youtube-videolla pitävänsä ennen muuta Lenzin kirjasta So zärtlich war Suleyken. Hän sanoo että Deutschstunde käsittelee samoja aiheita, mutta nimittää sitä sivutyöksi. Deutschstundessa onkin suomennettuna 610 sivua. Muistelen nähneeni tv-mainoksen, jossa Kalle Päätalo istahtaa kiikkutuoliin ja sanoo, että kun on tämänvuotisen romaaninsa kirjoittanut, on taas aikaa lukea. Hän tarttuu Siegfried Lenzin kirjaan. Muistaakseni se kirja on Saksantunti.

Setä-elokuvia 7: Vaikuttavia setiä 1970-luvulta

Network – Kasvot kuvaruudussa on amerikkalainen elokuva vuodelta 1976. Se kertoo hirtehisen tarinan tv:n uutistoimitusten muuttumisesta yleisöä kosiskelevaan, populistiseen suuntaan. Alkuaan satiiriksi tehty elokuva sai ainakin minussa aikaan hiipivää kauhun tunnetta – niin nykymeiningiltä yliviritetty tv-toiminta ja katsojalukujen perässä ravaaminen minusta tunnustaikse.

Elokuvan ohjasi Sidney Lumet, käsikirjoitus Paddy Chaefsky. Paljon palkintoja keränneestä elokuvasta ei palkittu oscarilla hienot suoritukset tehneitä William Holdenia eikä Robert Duvallia. Muutama muu kylläkin.

Olen viime aikoina rasittanut itseäni katselemalla youtubeen tarjottuja monesti hyvinkin demokraattista tai hyvin republikaanista näkemystä edustavia amerikkalaisia ajankohtaiskatsauksia. Tavallaan ymmärrän niitä amerikkalaisia, jotka valitsevat katseltavakseen vain jomman kumman puolen, sillä molempien katselu vuorotellen saattaa aiheuttaa herkässä yksilössä hätää ja sekaannusta. On se silti niinkin, että minun oli pakko yrittää etsiä jostain amerikkalaista näkökulmaa, sillä se näkökulma, joka esim. YLE:n kautta Yhdysvaltain poliittisesta elämästä tarjoutuu, ei riitä selventämään amerikkalaisia asenteita ja niitten muotoutumista. Ehkä joku ajattelee, ettei tämä uutiskanavien katselukokemukseni liity puheena olevaan elokuvaan? Toivoisin että tämä joku olisi oikeassa.

Joka tapauksessa elokuvassa Network erään tv-kanavan tunnettu uutisankkuri tulee kurkkuaan myöten täyteen omaa työtään ja alkaa ladella omia viisauksiaan suorassa lähetyksessä. Aluksi tämä torjutaan, mutta koska katsojaluvut nousevat hurjasti, ankkurilta pyydetäänkin jatkossa lisää samanlaista. Hän saa jutella omiaan ja mitä hurjempia totuuksia ja iskulauseita hän latelee, sen viihdyttävämpää. Elokuvan valmistumisajalle tyypillisesti homma menee yli äyräitten. Tosiasiassa populistisen möykkääjän jälkeen valtaan tai muuten vain johtavaan asemaan nousee asiallista linjaa vetävä setä. Setiähän maailmassa riittää, tässä elokuvassa on lisäksi myös pari tätiä.

Kesto 121 min.

Being There on amerikkalainen elokuva vuodelta 1979. Suomeksi sitä on esitetty nimellä Tervetuloa, Mr. Chance! Elokuva perustuu Jerzy Kosinskyn romaaniin. Kosinsky teki elokuvan käsikirjoituksen ja sen ohjasi Hal Ashby. Pääosaa esittää mieleenpainuvasti Peter Sellers. Hänen puoliaan pitävät mm. Melvyn Douglas ja Shirley MacLaine. Yhdysvaltain presidenttinä nähdään Jack Warden.

Chance on keski-ikäinen setä, joka on viettänyt koko elämänsä keskiluokkaisen, vanhemman mieshenkilön talossa keskellä Washingtonia. Kun tämä vanhempi setä sitten kuolee, sulkevat lakimiehet hänen talonsa ja hätistävät nätisti Chancen ensimmäistä kertaa elämässään ulos talosta keskelle Washingtonia. Chance ei ole ihan tavallinen yksilö, hän on toiminut talossa puutarhurina ja hänen mieluisin harrasteensa on tv:n katselu. Chance ei osaa lukea, joten hän ei voi alkaa pitää kirjablogia – ja mahtoiko tuohon aikaan olla nettiäkään olemassa?

Erikoisen sattuman kautta Chance päätyy miljardööri Ben Randin taloon. Chancen käsitetään olevan nimeltään Chauncey Gardiner. Talon isäntä ja emäntä tykästyvät Chanceen. Ben, joka on presidentintekijä, tutustuttaa Chaunceyn myös Yhdysvaltain presidenttiin, jonka kautta hän päätyy tv:n talk showhun haastateltavaksi jonkinlaisena talouselämän harmaana eminenssinä. Chaunceyn karisma, joka perustuu hillittyyn, harkitsevaan käytökseen ja siihen, että ihmiset käsittävät hänen sanansa haluamallaan tavalla, johtaa ennennäkemättömään kansansuosioon. Seuraukset ovat kolossaaliset, mutta hillityn karismaattisella tavalla, toisin kuin edellä kuvailemassani elokuvassa.

Katselin Being There -elokuvan enkunkieliseltä bluray-levyltä, kun en muuta löytänyt. Hyvin tuosta selvän sai. 

Kesto 130 min.

Urponpäiväiset juurisyyt

Jatkan kolme kuvaa kuukaudesta -projektiani. Vuorossa on toukokuu.

Ensimmäinen kuva on vuodelta 2023. Se on otettu toukokuu 21. päivänä Orinorossa. Jollekin saattaa Orinorosta tulla mieleen Orinoco, mutta kyse on eri paikasta. Eikä orilla ollut noroa havaittavissa. Kuvan nimi voisi olla Juurisyyt. Sitä nimeä itse käytän kyseisestä kuvasta. Siihen on syynsä ja juurensa, mutta ei niistä sen enempiä. Kuva puhunee puolestaan. Juuret kierivät maassa paljaina kuin kärmeet auringonkilossa.

 

Menemme ajassa sekä eteenpäin että taaksepäin. Seuraava kuva on otettu Urponpäivänä (25.5.) vuonna 2020. Pihallamme tehdään remonttia. Vuorossa on autotallin ajoluiskan valu. Minä en ole kuvassa vaan osaava ammattimies, eikä hänkään ihan kokonaan näy, kun sementti pölisee sopivasti.

Lopuksi peruutamme vuoteen 2014. Urponpäivänä kukkii pihassamme omenapuu. Elämä näyttäisi hymyilevän, mutta mitenhän asia oikeasti lienee? Mitä kaikkea kesäinen ympärystö toukokuisella pihallamme kätkee katsojalta? Taistelun koristetuulimyllyjä vastaan? Kasaantuvatko pilvet aurinkoiselle taivaalle? Ja minkälainen kasa niistä syntyy? 

Setäelokuvia osa 8: Panssarikenraali Patton

Franklin J. Schaffner ohjasi vuonna 1970 valmistuneen elokuvan, joka sai nimekseen Patton. Suomeksi elokuva tunnetaan nimellä Panssarikenraali Patton. IMDb:n listauksen perusteella yleisin nimi elokuvalle Amerikan ulkopuolella on Patton. Kuitenkin myös kapinoitseva kenraali tai (Pohjoismaissa) Panssarikenraali ovat olleet käytössä. Brittein saarilla nimeksi on valikoitunut Lust for Glory, Ausseissa nimenä on ollut A Salute to a Rebel, Brasiliassa on arvuuteltu Patton, Rebelde ou Herói? Saksassa arvio soveltuvasta nimestä on ollut Rebell in Uniform, norjalaiset ovat käyttäneet elokuvasta nimeä Patton – menneske og soldat. Eri nimivaihtoehdoilla on varmasti oikeutuksensa sen perusteella mitä elokuva tästä toisen maailmansodan amerikkalaisesta kenraalista kertoo. Elokuvan työnimenä ollut Patton: Blood and Guts kertoo elokuvasta omalla tavallaan.

Pääosaa, panssarikenraali Pattonia, esittää George C. Scott. Oikeastaan elokuvassa ei ole muita päähenkilöitä. Scottin lisäksi toisessa pääosassa nähdään Karl Malden, joka esittää kenraali Omar Bradleytä, joskin hänkin on mukana tapahtumissa lähinnä satunnaisena vastanäyttelijänä. Kenraali George Patton hallitsee elokuvassa omien joukkojensa lisäksi kaikkia muitakin tapahtumia. Hän on elokuvan aihe ja tärkein henkilö, olkoonkin, että tapahtumat sijoittuvat toiseen maailmansotaan, Pohjois-Afrikan, Sisilian ja Ranskan rintamille.

Elokuvan käsikirjoituksen laativat Francis Ford Coppola ja Edmund H. North. He ovat kuulemma lukeneet Pattonin puheita ja lisäilleet niistä sopivia kohtia elokuvaan. Ehkä herkullisimmat hetkensä elokuvalla on juuri Pattonin mahtailevien lausahdusten osuessa ja upottaessa. On selvää, että tällaiselle iskevälle jutustelulle on ajan myötä löytynyt ihailijoita, vaikka elokuva selvästikin on tarkoitettu sodanvastaiseksi kuvaukseksi.

Elokuvassa Patton kertoo lukeneensa Caesarin De bello gallico -teosta, hän luennoi Maltalle tehdyistä hyökkäyksistä, hän esittää, että Montgomeryn pitäisi tehdä samanlainen koukkaus kuin von Schlieffen teki Saksan ja Ranskan välisessä sodassa 1800-luvun lopulla. Patton ei ole kenraalina yhtä sotaa, hän on kaikkia sotia. Hän sanoo hankkineensa koulutuksensa sitä varten, että voisi johtaa joukkonsa epätoivoiseen taisteluun. Hän ei ajattele kuten Sun Tzu, jonka mielestä paras taistelu on sellainen, jota ei tarvitse käydä. Patton haluaa taistella ja hän on valmis kävelyttämään armeijaansa vaikka sata kilometriä talvipakkasessa, että he pääsevät taistelemaan. Taistelun tauottua taistelukentällä makaavat sotilaat blood and guts levällään. Patton kulkee joukkojensa ja tuhottujen panssareitten lomassa ja huokaisee rakastavansa tätä.

Toisella puolella rintamalinjaa saksalaiset oivaltavat Pattonin kyvykkyyden sotilaana. Kovalla kädellään Patton kuitenkin vaikeuttaa asemaansa ja joutuu kärsimään siitä. Omar Bradley päätyy alaisen asemasta Pattonin esimieheksi. Vaikka Bradley ei voi hyväksyä Pattonin asennetta alaisiaan kohtaan, hänkin arvostaa Pattonia sotilaana.

Elokuvan sotakohtaukset on kuvattu isolta osin Espanjassa. Taistelupaikat vaikuttavat riittävän uskottavilta, enkä voi käsittää mistä kaikki tankit on saatu kohtauksiin. Saksalaisten Heinkel-pommareita on wikipedian mukaan valmistettu Espanjassa, joten lieneekö sieltä saatu niitä käyttöön kuvauksiin.

Patton, ihminen ja sotilas, on saanut muistokseen monumentaalisen sotaelokuvan ja setäelokuvan. Elokuvan pituus on ei ole vaatimaton. 162 minuuttia kestoa oli minunkin jaettava kahden päivän ajalle.

Kesälomalle Kajaaniin Pesismusikaaliin

Iskelmälaulaja Irwin Goodman lauloi aikoinansa mahdollisuudesta lähteä Kesälomalle Seutulaan, valtion täysihoitolaan. Tämä pulpahti mieleeni, kun ajattelin eilistä yhden päivän kesälomareissuani Kajaaniin. Oli sekin aikaa!

Kajaani, Kainuun pääkaupunki, oli tullut minulle tutuksi jo muutamalta aikaisemmalta käyntikerralta.Minulla on Kainuun kirjastokorttikin. Tälläkin kertaa käväisin kirjastossa, sillä aikaa oli ylenmäärin, mutta tekemistä sitäkin vähemmän. Luin siellä Suomen Kuvalehteä, jossa oli pitkähkö artikkeli Pohjanmaan ruotsinkielisistä suomalaisista KAJ-yhtyeen euroviisuedustuksen innoittamana.

Kirjastossa oli esillä myös Kajaanin kaupunginteatterin esittämän Pesismusikaalin mainos. Tämä musikaali se minut Kajaaniin vetikin. Alunperin olin ajatellut, että kävisin sen katselemassa vaimoni kanssa, mutta vaimoa ajatus ei lopulta kiinnostanut riittävästi, niin että tein yhden päivän junareissun Kajaaniin. Aikataulut vain pääsivät yllättämään minut.

En tykkää iltanäytöksistä, joten varasin ensin liput päivänäytökseen, joka alkoi klo 13 ja loppui vähän klo 15 jälkeen. Vasta varattuani teatteriliput tulin tarkastelleeksi liikenneyhteyksiä Kajaaniin julkisia kulkuneuvoja käyttäen. Ainut julkinen kulkuneuvo oli juna. Ja ainoat sopivat aikataulut olivat meno aamulla kahdeksan-yhdeksän seutuun ja paluu puoli vuorokautta myöhemmin. Eli olisin nalkissa Kajaanissa 12 tuntia. Yksi yö Bangkokissa saa kovankin äijän nöyräksi, niin väitetään. Miten kävisi minulle Kajaanissa, kun en ole missään lajissa kova?

Totuus osoittautui juuri sellaiseksi kuin lähtökohtaisesti oli kuviteltavissa. Päiväni Kajaanissa oli aurinkoinen. Minulla oli ylläni välikausitakki, jossa on paksu, hiostava kaulus. Olin lukenut säätiedotteista, että luvassa olisi pohjoistuulta, tosin vähäistä, lämpötila alle +15 ºC. Aurinko teki kuitenkin päivästä lämpimämmän kuin mitä viralliset, varjossa arvuutellut lämpötilat osoittivat. Bangkok tuli mieleen Kainuun kaupunkia tarpoessani.

Kävin sentään taidemuseossa, joka oli 1950-luvulla rakennettu poliisitaloksi. Sieltä löytyi vielä putkakin, melko alkuperäisessä kunnossa. Taide ei pahasti päässyt ihon alle, joten vierailuni kesti vain kymmenisen minuuttia. Myöhemmin piipahdin myös Kajaanin linnan raunioilla ja huomasin, että rauniot olivat haastava kuvauskohde.

Itse Pesismusikaali oli hauska rallatus, kuten KAJ:n esitys, joka oli kuulemma sijoittunut Euroviisuissa neljänneksi. Pesismusikaalissa oli oikeastaan paljon samaa juurta kuin KAJ:n musiikissa. Pesismusikaali kertoo maaseutu-Suomelle tärkeästä urheilulajista, joka elää yhä perinteisesti maaseutumaisilla alueilla kuten Porissa, Tampereella, Jyväskylässä ja Kuopiossa. Vitsailematta voi joukkoon lisätä Joensuun, Vimpelin, Sotkamon, Siilinjärven, Lapuan, Kiteen, Alajärven, Hyvinkään ja Imatran. Ja paljon muita. Seurajoukkueitten kirjo on laaja, sitä käytiin pikakelauksella läpi musikaalissa.

Minua kiinnosti Pesismusikaali siitä syystä, että urheilu on läsnä kovin harvoin näytelmissä ja elokuvissa vaikka minusta urheilusta löytyisi paljon aineksia mistä tehdä draamallista taidetta. Pesismusikaalin olivat kirjoittaneet Sanna Heikkinen ja Janne Kinnunen, musiikin sävelti Joel Mäkinen. Pesistaustaa kirjoittajilta löytyi kenties kitsaammin? En minäkään koulun pesispeleistä välittänyt. Näytelmässä on mukana näyttelijä, jolla on pesistaustaa ja se on hyvä. Ilmeisesti yleisö oli tässä suhteessa asiantuntevampi minua, sillä toisinaan, varsinkin toisen näytöksen aikana, yleisöä nauratti hillittömästi sellaisissa kohdin, joissa itselleni nousi vaivainen hymynkare huulille. Taputin kyllä vilpittömästi mukana ja olin meiningissä kehollisesti tukevana (+110 kg).

Sanoituksista jäi mieleeni kertosäkeen Pesis pelastaa! ja kohta, jossa puhuttiin aution torin markkinahumusta tai jotain siihen suuntaan. Musikaalin rakenteen suhteen en ole ihan varma, oliko paras ratkaisu esittää musikaalin alussa viiden minuutin kertaus pesäpallon sääntöihin. Vai olisiko riittänyt, kun olisi vaikka mainittu, että ukrainalainen vieras kysyi pesisottelussa onko tämä finskij bejsbol? Musiikki oli rock-henkistä ja menevää, herkkyys kiteytyi kappaleeseen, jossa lapset kyselivät missä isä oli, kun he olisivat tarvinneet tukea. Isä rakensi pesisuraansa, tähän tuskaan voivat samaistua he, joilla on jokin työura ollut.

Pesismusikaali saa minulta hyvän arvion viihteenä, jossa tosin välillä uhkasivat jotkin läpilyönnit kadota Mantun monttuun tai Saarikentän jokeen. Yleisöä oli katsomossa nähdäkseni täysi tupa.

Siilinjärvellä minua odotti auringonlaskun punaama Siilinjoki, jonka taustalla häähmöitti pesiskenttä.

Musikaalin jälkeiset viisi tuntia ennen junan lähtöä olivat melko hikiset ja ellen olisi päätynyt samalle penkille paikallisen mieshenkilön kanssa juna-asemalla, olisivat kontaktit paikallisiin jääneet melko vähiin. Siinä sitten hetki puhella purpatettiin. Junassa lukeuduin kielivähemmistöön vaunussani. Venäjä, kiina ja jokin slaavilainen kieli olivat valta-asemassa. Tosin Iisalmessa vaunuun astui mieshenkilö, joka rupatteli ihan suomen kielellä.

Puramme leikkimökin

Tontillamme, rauhaisassa puutarhalähiössä, jossa veljeni mukaan on hiljaista kuin hautausmaalla, nökötti leikkimökki. Se oli rakennettu niin kauan sitten, että totesimme sen tulleen elinkaarensa päähän. 

Etäältä katseltuna leikkimökki olisi voinut tarjota hauskoja hetkiä jollekin lapsiperheelle, mutta purkaessani leikkimökkiä tulin siihen tulokseen, että kyllä lapsiperheen kannattaa harkita jotain tuoreempaa tilaratkaisua, jota ei tarvitse jakaa pieneläimien ja muiden mikrobien kanssa.

Leikkimökki sijaitsi myös ihan tontin rajalla, mikä ei ole nykyään kovin hyvä juttu. Lähin etäisyys naapurin tonttiin on kaksi metriä ja sekin vain naapurin kirjallisella luvalla. 

 

 Aloitin purkamisen irrottamalla kattohuopia mahdollisimman ehjinä, jotta niitten vienti jäteasemalle sujuisi helpommin. Aikamoisesti työtä se teetti ja viritti merkonomin olemattomat halki-poikki-pinoon -taidot äärimmilleen.

Ennen kattolaudoituksen purkua, poistin sisäkaton ja sisäseinien pahvilevyt. Kattolevyt oli kiinnitetty pääosin listoilla, jotka poistamalla levyt irtosivat melko nätisti. Seinälevyt sen sijaan oli kiinnitetty huopanauloilla ja päällystetty tapetilla, joten purkaminen sujui umpimähkään käsin repimällä. Onneksi minulla oli suursäkki, johon kerään syksyisin lehtiä. Täytin sen ääriään myöten pahvinpalasilla. Tätä jouduin katumaan, sillä täysi säkki ei sopinut ovesta ulos, joten jouduin vajuttamaan sitä sen verran, että oven kamanoista ulos päästiin, säkki ja minä.

Leikkimökin sisus oli ollut ampiaisten suosiossa kesäisin, siksi paljon ampiaisenpesiä seinien väleistä löytyi. Vain yksi ampiainen käväisi tarkastamassa purkuprojektiani, luultavasti uuden pesäpaikan toivossa.

 

Uskottuani joskus muuhunkin kuin ihmisten kataluuteen, minulle on jäänyt taipumukseksi kytätä kaikenlaisia merkkejä ympäristöstäni. Leikkimökin päädyn ristin muoto hyökkäsi siten sisimpääni. Vielä lautakasassakin se muistutti minua Liettuan Ristikukkulasta.

 

Purkuprojektin viimeiseksi kuvaksi jäi kuva leikkimökin lattiasta. Sen jälkeen vitsiaarteistoni kärsi niin vakavasta janosta, että painoin työn loppuun ilman valokuvia.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nyt kun olen vähän lauhtunut ja juonut vatsani täyteen kaupan mehuja ja kun olen tutkaillut ottamiani valokuvia lähemmin, saatan kuitenkin lisätä vielä yhden kuvan, jolle olen antanut nimeksi anus dei. Luultavasti kyseessä on vastavalokuvauksen aikaansaama lisäys digitaaliseen otokseen, mutta aika hauska minun mielestäni.

Kissa-elokuva

Kävin vappupäivänä vaimoni kanssa Kuvakukossa katselemassa ”kissa-elokuvan”. Siihen tapaan kuvailin elokuvaa vaimolleni aamulla, kun häntä katselureissulle suostuttelin. Sitten elokuvateatterissa kuulin jonkun toisenkin käyttävän samaa nimitystä.

Kyseessä on elokuva nimeltä Flow, latviaksi Straume, tarkoittanee virtaa tai virtausta. Siinä missä Pushkin aikoinaan runossaan kirjoitti kansojen virrasta, kuvataan elokuvassa tulvaveden kuljettamien eläinten virtaa megatsunamin pyörteissä. Pääosaan nousee kissa, joka parhaansa mukaan ja kissamaisen moraalinsa säilyttäen kamppailee muitten eläinten tavoin radikaalisti muuttuneitten olosuhteitten vietävänä. Aina ei voi voittaa, kaikkea ei voi voittaa ja kaikki eivät voi selviytyä voittajina.

Tsunami on valtavan voimakas, elokuvassa ei esiinny yhtään ihmistä – ihmisen tekemiä maisemia, tyhjiä asumuksia ja esineitä kylläkin runsaasti. Nykyisen elämänmenon murtuminen luonnonvoiman alle on tapahtunut nopeasti, kasvillisuus kukoistaa, eläinmaailma vain on mullistunut perinpohjin. Kissan kumppaneina seikkailevat rengashäntämaki (Madagaskarin eläin), kapybara (Etelä-Amerikan eläin), sihteerilintu (Afrikan lintuja) ja koiralauma sekä jonkinlainen valtaisa valas. Muitakin eläimiä nähdään, joskin enimmäkseen ohikulkijoina ja kohtalotovereina.

Tällainen aihe kuulostaa ehkä aikuisesta karmeammalta kuin lapsesta. Jo Punahilkka-sadussa tapahtuu aika kamalia. Vuoden 2008 elokuvassa WALL•E saimme ihastella tarinaa elinkelvottomaksi saastuneelta maapallolta, jolta ihmiset ovat lähteneet avaruusaluksilla pakosalle. Satua seuraavat lapset ottavat vastaan ja kestävät yhtä sun toista, mitäpä muutakaan he voivat. Tärkeätä nähdäkseni on, että elokuvan hahmot ovat suloisia ja pehmeäpiirteisiä, nekin, jotka joutuvat taistelemaan keskenään.

Sen verran kovaan pyörrytykseen Flow’n katsoja joutuu, että emme vaimoni kanssa kumpikaan olleet varmoja elokuvan loppuratkaisusta. Emme oikeasti muistaneet sitä tunnin kuluttua elokuvan katselemisen jälkeen. Tämä ei johdu siitä, että tapahtumat olisivat liian epäselviä vaan siitä, että niitä tapahtumia tulee aika lailla solkenaan, tiukkojen tilanteitten ja hauskojen gagien flow tuntuu katkeamattomalta ja saattelee katsojan tilaan, jossa päiväunet tuntuisivat kaivatulta vapautukselta. Kun kävelin vaimon kanssa parkkipaikalle rautatien käytävää pitkin, ajattelin, että olisi aika rasittavaa, jos käytävän toisesta päästä äksähtäisi ärhäkkä megatsunami päin pläsiä.

Kuten kaikki varmaan tietävät tämä animaatioelokuva on isolta osin latvialaista työtä ja voitti oscarin. Elokuva valmistui vuonna 2024 ja sen ohjasi Gints Zilbalodis. Hänen kanssaan käsikirjoituksen laativat Matīss Kaža ja Ron Dyens. Animointi saa minulta täydet pisteet, kuten myös aiheen käsittely. Elokuvassa ei esiinny ihmisiä eikä sen puoleen ihmisääniäkään. Kertojaa ei ole, eikä mitään selitteleviä tekstejä. Musiikkia elokuvasta sentään löytyy, tosin minulta se jäi kokonaan huomaamatta, olin sen verran tapahtumien vietävänä.

Kesto 86 min.

Kuvakukon aulassa oli kävijöitten ihasteltavana ropotti, joka esitti livekuvaa kävijästä, joka sen eteen asettui.

Huu, huu, huhtikuu!

Einari Vuorela kirjoitti nuoremmuuttaan runon Huhtikuu. Einari Marvia sävelsi runon sittemmin yksinlaulujen sarjaansa Laulu joka vuodenajalle. Kun vein hiekoitussoraa pikkuautolla maankaatopaikalle, tuo Huhtikuu-laulu pärähti soimaan Jaakko Kortekankaan esittämänä ja Ilkka Paanasen pianolla säestämänä.

Talvi, joka sisälsi useampia sulamisia ja jäätymisiä ja niistä johtuen kaameat määrät hiekoitussoraa, tuotti minulle melkoisen työn tehtäväksi. Tonttini ulkopuolella oleva viherkaistale kuuluu minun hoidettavakseni lumitöitä lukuunottamatta. Haravoin ja kuljetin pois arviolta puoli tonnia hiekoitussoraa. Valtaosa minun tuomastani sorasta näkyy kuvassa maankaatopaikalla etummaisina vaaleampina kasoina. Huh, huh, huhtikuu!

Kevättä pinnassa. Sellaisen nimen keksin kuvalle, jonka otin pitkänäperjantaina kävellessäni kotiinpäin hautuumaareissulta. Kuvassa näkyy Siilinjoki, joka kuljettaa vesiä Sulkavanjärvestä Siilinlahteen. Tarkkaan katsoen kuvassa saattaa havaita myös jalkapallon, joka on päätynyt jokiveteen ja odottaa löytäjäänsä. Pallon kuiville onkija saa pitää varansa, sillä maat olivat ainakin siellä kulkiessani vielä sulamisvesien pehmentämät eikä joen reunakaan kovin kantavalta näyttänyt.

Huhtikuussa kasvukausi täälläpäin käynnistyy. Ruohoalueet alkavat vihertää haravoinnin ja sateen jälkeen. Leskenlehdet aukeavat kukkaan. Pihassamme pioni näytti jo punaisia kasvunalkujaan.

Parikymmentä kilometriä etelämpänä Siilinjärveltä ollaan kasvun suhteen aimo harppaukset pisemmällä. Käväisin näet pääsiäismaanantaina Kuopion Elon avausottelussa ja sain nähdä ihmeekseni miten Oulusta saapunut Hercules kaatoi Elon jo huhtikuussa! No, tämä oli huumoria. Kyllä Hercules on ihan vakuuttava vastustaja Elolle. Ensimmäisen puoliajan Elo vielä pelasi melko tasapäisesti vierailijaansa vastaan, mutta toisella puoliajalla Hercules rokotti kahdella komealla maalilla ja voitti pelin maalein 1 – 3.

Joukkueitten peliasut tekivät minuun vaikutuksen. Elon totuttu punainen ja valkoinen saivat peliseurakseen Herculeksen kokomustan peliasun. Näky oli säväyttävä. Pahemmin pääsi säväyttämään huhtikuinen koleus, josta pohjoistuuli teki hyytävän. Olin pukenut ylleni välikausitakin, jolla pärjäsin melkein koko talven. Minulla oli paksut sukat ja talvikengät. Mutta en tajunnut ottaa hanskoja mukaan. Piti lämmitellä käsiä taskuissa ja puoliaikakahvin jälkeen siirryin kentän pohjoispäätyyn, jossa selkäni taakse jäi jonkinmoisia rakennuksia, niin että pahin puhallus loppui. Lisäksi aurinko paistoi melkein koko toisen puoliajan siihen kohti missä istuin. Ihan loppuvaiheessa aurinko jäi jonkin rakenteen taakse ja kylmä alkoi vaivata. Maltoin kumminkin katsella pelin loppuun.

Kuulemma KalPa ja Saipa ovat päässeet jääkiekon finaaliin, mikä ilahduttaa itäsuomalaista. Ehkäpä Elokin eistyy, jahka se kylmä keli väistyy.

Setä-elokuvia 6: setiä maailman laidalla

Sedät ovat hallinneet maailmaa jo pisemmän aikaa. Maailmanhallinta on mutkikkaampi konsti kuin elämänhallinta. Viisasta on säilyttää tietty rentous, luulisin.

The Helsinki Effect on suomalaisen Arthur Franckin koostama 12.4.2025 Kuopion Kuvakukon ensi-iltansa saanut dokumenttielokuva, jonka aiheena on Helsingissä vuonna 1975 järjestetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous, lyhykäisemmin ETYKki. Yhteistyössä leikkaaja Markus Leppälän kanssa Franck on valmistanut hauskan, ja silti tietopuolisen kollaasielokuvan, jossa hyödynnetään tekoälyä. Svenska Ylellä on artikkeleita elokuvasta. Franck toimii elokuvan juontajaäänenä hyvällä englanninkielellä.

Tekoälyn avustuksella Franck pääsee ”haastattelemaan” suurvaltajohtajia, jotka kärvistelivät pitkäpiimäisessä kokouksessa helteisessä Helsingissä. Neuvostoliiton valtuuskunnan johdossa oli pääsihteeri Leonid Brezhnev, amerikkalaisten valtuuskunnan kärkinimet olivat presidentti Gerald Ford ja ulkoministeri Henry Kissinger. Näistä Brezhnev ja Kissinger saavat toimia Franckin juttukavereina. Molemmat valittelevat tylsyyttä.

Elokuvan eräs pointti on siinä, että Euroopalle ja muullekin maailmalle tärkeää kokousta pitävät johtavien valtioitten edustajat tylsänä. Suureen arvoon nousee tinkiminen siitä, miten pitkiä puheenvuoroja valtionpäämiehet (35 valtiota) saavat pitää. Päädytään 20 min. puheenvuoroihin. Kaikki eivät pidä tästä kiinni.

Oli jännä nähdä taltiointeja kokouksesta. Länsi-Saksan liittokansleri Helmut Schmidt ja Itä-Saksan työväenpuolueen pääsihteeri Erich Honecker oli laitettu istumaan vierekkäin ja yhdessä kohtauksessa he näyttivät rupattelevan sulassa sovussa. Muistelen jostain lukeneeni tai kuulleeni, että kummankin Saksan edustajille piti hankkia eri tulkit, sillä kummallakin maalla oli erilainen poliittinen sanasto. Brezhnev yltyi toimittajien edessä rempseäksi ja elehti hauskasti käsillään. Sen sijaan Kyproksen arkkipiispa Makarios ja Turkin pääministeri Süleyman Demirel kävivät puheenvuoroissaan sivistyneen sapekkaan sananvaihdon Turkin miehitettyä Kyproksen pohjoisosan edellisenä vuonna.

Dokumentissa Franck tuo esiin, että kokouksen päätösasiakirjassa vahvistettiin Euroopan rajat toisen maailmansodan jälkeen, mitä seikkaa Neuvostoliitto piti voittonaan, sillä se sinetöi Saksojen rajat (kuten myös Baltian maitten ja Kaliningradin alueen liittämisen Neuvostoliittoon jne). Länsimaille tärkeä oli nk. kolmas kori, jossa keskityttiin Euroopan kansojen ihmisoikeuksiin, mm. tiedon vapaaseen liikkumiseen. Dokumentissa korostetaan, että tämä venäläisten tekemä myönnytys oli osaltaan johtamassa siihen kehitykseen, jonka kautta sosialistinen maailmanjärjestys sittemmin romahti.

Kesto n. 90 min.

”Ei mikään suurten massojen elokuva”, totesi Kuvakukon lippukassa, kun saavuin ainoana katsojana paikalle. Oikeastaan yleisön merkillisen vähäinen kiinnostus elokuvaan (katsojamäärän perusteella) tuntuisi jatkavan suurvaltajohtajien kokousta kohtaan tuntemaa tylsyyden tunnetta. Kysäisin sisääntullessani, esitettäisiinkö elokuva, vaikka olisin ainoa katselija – sain myöntävän vastauksen. Onneksi sinne tuli sitten muutamia muitakin.