Helvi Juvonen: Aukea ei koskaan metsään ovi

Helvi Juvonen (1919 – 1959) oli iisalmelaissyntyinen, sittemmin Helsinkiin kotiutunut runoilija, jolta julkaistiin kuusi runokokoelmaa ja vuonna 1974 sadunomaisista tarinoista koostettu kirjoituskokoelma Pikku Karhun talviunet.

Liisa Enwaldin ja Mirkka Rekolan toimittama kokoelma Aukea ei koskaan metsään ovi pitää sisällään Helvi Juvosen edellä mainitun tuotannon. Lisäksi kirjasta löytyvät sekä Liisa Enwaldin että Tuomas Anhavan kirjoitukset Helvi Juvosen tuotannosta, Mirkka Rekolan Pikku Karhun talviuniin laatima kirjoitus, Matti Palmin runoilijan elämänvaiheita esittelevä kirjoitus, luettelo Helvi Juvosta käsittelevistä teksteistä sekä Helvi Juvosen itsensä kirjoitukset Angelus Silesiuksen ja Emily Dickinsonin runoudesta.

Kaikilla näillä kirjaan liitetyillä kirjoituksilla on ansionsa ja ne helpottavat merkittävästi Juvosen runoihin kiinni pääsemistä. Itse asiassa olen sitä mieltä, että kirja kelpaa esimerkiksi siitä miten runoilijan tuotantoa esittelevä teos kannattaa rakentaa. Eniten näkemystäni Helvi Juvosen runoja kohtaan avasivat Matti Palmin elämäkerrallinen osuus ja varsinkin runoilijan itsensä syvälliset tulkinnat kääntämiensä Silesiuksen ja Dickinsonin runoudesta.

Helvi Juvonen sepitti runoja aikana, jolloin Suomen runoudessa mitallisesta runoudesta alettiin siirtyä vapaan mitan käyttöön. Juvosen ratkaisu oli ottaa uusi tyyli vastaan ja käyttää myös sitä. Silti hän ei hyljännyt vanhaakaan. Niinpä viimeiseen kokoelmaan asti mitallinen runo säilyy vahvana mukana. Se on suoraan sanottuna niin vahvaa, että suurin osa niistä runoista, jotka tekivät minuun voimakkaan, myönteisen vaikutuksen, oli juuri mitallisia. Minä myös yleensä ymmärsin ne helpommin kuin vapaamittaiset runot.

Ketjukolaajan runoteoria:

Runoja lukiessani tulin ajatelleeksi voisiko olla niin, että runoilija, kirjoittaessaan mitallista runoa, joutuu käyttämään itselleen ”vierasta kieltä”, jota hän ei hallitse niin hyvin kuin jos saisi kirjoittaa mitä alitajunta kynänkärkeen tuo. Mitta pakottaa runoilijan tarkemmin hahmottamaan ja yksinkertaistamaan sanottavaansa, jotta hän tietäisi mitä hän oikeastaan runollaan tarkoittaa. (Tämä ajatus johtui varmaankin mieleeni taannoisesta kohusta, joka aiheutui kun muuan suomalainen ministeri oli puhunut suomeksi hieman vaikeaselkoisemmin kuin kansainvälisen median edessä englannin kielellä, niin että siitä vieraskielisestä kommentista saatiin selvääkin.)

Juvosen runojen mitallisuus ei ole aina ihan täsmällistä, riimitkään eivät aina järjesty kaavamaisesti. Runojen otsikot ovat usein hyvin merkitseviä, ne avaavat runoa. Varsinkin alkupuolen runoissa nousee esiin epäilys omien sanojen, oman ilmaisun voimaan. Luonto on runoilijaa edellä ilmaisijana, kertojana, laulajana. Toisen ihmisen löytäminen nousee tärkeämmäksi kuin oman ajattelun luomat maailmat. Silti eräs tärkeitä aiheita on toden, totuuden etsintä. Muita aiheita ovat sairaus, vammaisuus, pienuus, kuolema, onko mitään kuoleman jälkeen ja se miten kuoleman läheisyys opettaa arvostamaan elämää. Myös raamatullisia aiheita runoihin mahtuu kosolti. Jumalan olemuksen pohdinnassa Juvonen näyttäisi olevan samoilla linjoilla kuin suomentamansa Angelus Silesius, jonka runossa ”Jumala on ei-mitään...” Jumala ei ole ihmisen tavoitettavissa ja on silti jollakin tavalla läsnä kaikessa. Satukertomuksessaan ”Pohjolan pyhimykset” Helvi Juvonen korottaa pyhimyksiksi joukon läheisiä ihmisiään.

Helvi Juvosen tekemiä suomennoksia on mukana tässä kokoelmassa, siltä osin kuin ne ovat sisältyneet hänen alkuperäisiin kokoelmiinsa. Niinpä kirjasta löytyy runoja mm. Dickinsonilta, Nietzscheltä, Pasternakilta ja Björlingiltä. Jotkut suomennetut runoilijat olivat minulle tuntemattomampia, eikä suomenkielinen wikipediakaan heistä joistakin maininnut sanaakaan. Jostain syystä viehätyin eniten näistä minulle tuntemattomista kirjoittajista, kuten tietenkin Angelus Silesiuksesta, mutta ennen kaikkea tykkäsin itävaltalaisen Georg Traklin lyhyestä mitallisesta runosta Talvi-ilta ja saksalaisen Rudolf Hagelstangen kauniista nimeämättömästä runosta, joka alkaa sanoilla ”Kaikki on tomua. Asteita vain on.”

Tämän kaiken kerrottuani totean, että kirjassa on sisällysluetteloineen kaikkineen 448 sivua ja lueskelin sitä muutaman viikon.

Arvid Järnefelt: Valitut teokset

Nautiskelin tuhdin lukupaketin verran suomalaisen Arvid Järnefeltin (1861 – 1932) tuotannosta. Valitut teokset on koottu vuonna 1953. Kirjan alkusanoissa kirjailijan elämää ja tuotantoa kuvailee Lauri Viljanen.

Arvid Järnefelt oli kuuluisaa kulttuurisukua ja hänestä muodostui tärkeä vaikuttaja nuoren Suomen kirjallisuudelle. Viljanen tuo esille Arvid Järnefeltin aatelisen sukutaustan. Järnefeltien suku oli ”suomenmielistä”, millä lienee tarkoitettu pyrkimystä nimenomaan suomenkielisen väestön olojen kohentamiseen. Tärkeänä vaikuttajana perheessä oli äiti, Elisabeth Järnefelt, joka suhtautui iloisen luontevasti kansanihmisiin. Arvid Järnefeltin näkemyksiin vaikuttivat suuresti myös kirjalliset esikuvat, kuten amerikkalainen Henry George ja myöhemmin varsinkin venäläinen kirjailija ja suuri ajattelija Leo Tolstoi. Kirjailija Järnefeltin tarinoissa yhtyvät toisaalta sukupolvien yli ulottuvan henkilöhistorian ja toisaalta ajan ilmiöitten merkitys päähenkilön omien mielenliikkeitten kaarroksiin. Viljasen esipuheessa on mielestäni varsin nappiin osuva lause:

”Järnefelt esiintyy ihmisen kohtalon raskasmielisenä lyyrillisenä miettijänä.”

Romaani Isänmaa on Arvid Järnefeltin esikoisteos vuodelta 1893. Se on kertomus ison talon perillisen, Heikki Vuorelan, elämänuran kehittymisestä. Heikki lähetetään opiskelemaan Helsinkiin. Pääkaupungissa hän innostuu suomalaisuusaatteesta, jota kuvataan hyvin aidontuntuisesti. Heikki saa nähdä suuren esikuvansa Snellmanin, mutta isä tulee ja hakee poikansa kotiin oppimaan maanviljelystä. Illuusiot kaatuilevat, eikä suuntaa elämälle meinaa löytyä. Heikki palaa Helsinkiin ja pettyy niin rakkaudessa kuin ravintoloissa. Siinä sivussa opinnot kuitenkin etenevät menestyksellisesti.

Isänmaassa kuvataan yhtä hyvin aikakautta (1870 – 1880 -luku) kuin Heikin tuskaista ja hapuilevaa oman linjansa hakemista. Järnefelt esittää romaanissaan ihanteita uhkuvan suomalaisuusaatteen sekä uljaimmillaan että uinahtaneena. Maaseutu näyttäytyy uuden ja vanhan ajan kamppailukenttänä siinä missä kaupunkikin. Heikki Vuorela kasvaa tarinan lopussa näkemään itsensä osana sukupolvien ketjua laajassa, koko kotiseudun ja kansan käsittävässä merkityksessä löytäen juuri siitä tarkoituksen elämäänsä.

Elämän meri on lyhyt, kuuden novellin kokoelma vuodelta 1904. Kokoelma sisältää kertomuksen koiran sielunelämästä, metsähiirien yhteisöstä sekä vesipisaran elämänkaaren hänen itsensä kuvailemana. Nämä kertomukset ovat kyllä vertauskuvallisia, mutta en niistä erityisemmin viehättynyt. Sen sijaan jo aiemmin lukemani novelli ”Hän ja minä”, joka käsittelee ison talon isännän rakastumista torpan emäntään, on aivan huippu. Novellissa nousee kuin sivumennen esiin pienviljelijöitten oikeus omaan maahansa. Torpparien heikko asema vaivasi Järnefeltiä. Tässä novellissa asia tuodaan esille rakastumisen myötä henkilöityneenä, mikä on hieno lähestymistapa. Ehkäpä Järnefeltille ominaista onkin henkilökohtaisen kokemuksen yhtyminen yhteiskunnalliseen aiheeseen.

Romaani Maaemon lapsia, vuodelta 1905, paneutuu torpparien ja maataloustyöläisten kehnoon asemaan Järnefeltille tyypilliseen kuvailevaan, runolliseen sävyyn. Tarinassa ovat sivuosassa mukana myös jumalat, niin valtaapitävien kristittyjen Jumala kuin kansan vanhat kalevalaiset haltiatkin, jälkimmäiset Totuuden Hengen enkelin tehtäviin värvääminä. Tarinan ydin keskittyy kuitenkin kaupungista maalle tulevan nuoren, älykkään mutta juopumushakuisen herrasmiehen tekemiin pöyristyttäviin havaintoihin, jotka polkaisevat liikkeelle yllättävän kehityskulun. Kuvaus on karrikoitua ja tyylilaji taitaa olla jokseenkin satiirinen. Kertomuksessa voi nähdä enteitä pahenevasta, sisällissotaan johtaneesta vastakkainasettelusta, niin selvästi kuin kirjailijan haluna olisikin tällaisen epäkohdan purkaminen.

Greeta ja hänen Herransa (1925) on romaani ruotsinkielisen Nyholmin perheen vaiheista 1800-luvun lopulta vuoden 1920 paikkeille. Tapahtumapaikkana on suomenkielinen Uusimaa, jonne Nyholmit ovat muuttaneet asumaan omaan rauhaansa. Tositapahtumiinkin osaksi perustuva tarina jää jotenkin sinne omaan rauhaansa – ainakin mitä minuun tulee. Muutamia harvoja koskettavia kohtia lukuunottamatta romaani oli tosi pitkästyttävää luettavaa, enkä usko palaavani sen pariin.

Vanhempieni romaani on kolmiosainen romaanimainen muistelmateos joka ilmestyi vuosina 1928, 1929 ja 1930. Siinä Arvid Järnefelt kertoo vanhempiensa tarinan. Kirjasarjasta on Valituissa teoksissa mukana pieni katkelma (neljä lukua) osasta Elisabethin usko. Otteessa käsitellään Elisabeth Järnefeltin elämää hänen jäätyään leskeksi kenraalimiehensä kuoltua. Kenraalska oli muuttanut Arvid-poikansa naapuriksi Lohjalle ja alkanut poikansa tavoin viettää yksinkertaista tolstoilaista elämää pienviljelijänä. Ihan sympaattinen katkelma.

Kaiken kaikkiaan aikamoinen määrä Arvid Järnefeltiä tuli luetuksi. Valituissa teoksissa on 525 sivua ynnä Viljasen alkusanat. Luin kirjaa kymmenisen päivää.

Leo Tolstoi: Polikuška

Suuren venäläisen kirjailijan ja ajattelijan Leo Tolstoin (1828 - 1910) lyhyt tarina Polikuška lienee ensimmäisen kerran julkaistu vuonna 1863. Kirjan suomensi Juhani Konkka ja se ilmestyi suomeksi vuonna 1957. Tosin lukemani versio kuuluu kielentarkastuksen läpäisemään toiseen painokseen vuodelta 1980.

Kirjan takakannessa kerrotaan Tolstoin kuulleen tarinan Brysselissä eräältä venäläiseltä aatelisrouvalta. Polikei Iljitš, hellittelynimeltään Polikuška, on kartanon vähäpätöinen, mutta kiistelty työmies, joka oppimattomana hoitaa konitohtorin tehtäviä. Asuntonaan väentuvan nurkkaus Polikei elättää vaimoaan Akulinaa ja lapsikatrastaan puoskaroimalla vaivaisia hevosparkoja itse umpimähkäisesti keksimillään hoidoilla. Polikei on taipuvainen kajoamaan toisen omaisuuteen. Tästä heikkoudesta miekkosen parantaakseen asettaa kartanonrouva hänet suorittamaan tehtävää, joka kenen tahansa silmin tarkasteltuna on Polikeille ylimitoitettu. Kartanonrouva on asemassa, jossa hänen sanansa on laki, ellei peräti Jumalan sana. Tällä kertaa rouvan hyvä tarkoitus menee hänen realiteetintajunsa edelle aiheuttaen tuhoa ja murhetta.

Tolstoin kuvaus maalla asuvien työläisten ja talonpoikien elämästä kartanon alamaisina antaa varmaankin hyvän kuvan siitä epäinhimillisestä asemasta, jossa köyhä kansa joutui elämäänsä viettämään. Tolstoin kerronta taas onnistuu mainiosti kuvaamaan sitä monimutkaista prosessia, jonka lävitse päätökset ihmisten välisessä kanssakäymisessä syntyvät. Varsinkin kylän miesten kokous kartanon edustalla asiainkäsittelyn ja sosiaalisten suhteiden osalta tuo mieleen kotoisten taloyhtiöitten yhtiökokoukset tai tiekokoukset, joissa jokainen yrittää parhaansa mukaan vierittää epämieluisaa maksumiehen paikkaa jollekulle toiselle. Polikuška on pieni kertomus, joka laajenee kuvaukseksi kartanon mailla asuvan väen elämäntilanteesta: köyhyydestä, eriarvoisuudesta ja niitten synnyttämästä kurjuudesta, keskinäisestä kilpailusta ja epätoivosta.

– Hyvä, lähetä vain, sanoi kylänvanhin, nousi ja kiipesi uunille. – Mitä rahoista! Rahat ovat tomua.

– Kunpa olisikin rahaa, ei tarvitsisi ketään säälitellä, virkkoi kauppiaan työmies kohottaen päätään.

– Raha, raha! Se saa aikaan paljon pahaa, Dutlov vastasi. – Ei mikään aiheuta tässä maailmassa niin paljon syntiä kuin raha, niin sanotaan jo pyhässä kirjassakin.

Tässä kirjassa on 117 sivua ja luin sen päivässä.

Juhani Aho: Rautatie

Suomen kirjallisuuden suuren nimen Juhani Ahon (1861 – 1921) romaani Rautatie ilmestyi vuonna 1884.

Ensimmäiset suomenkieliset romaanit kuten Aleksis Kiven romaani Seitsemän veljestä olivat ilmestyneet viitisentoista vuotta Rautatietä aikaisemmin. Tarinana Rautatie on minusta selvästi Seitsemää veljestä yhtenäisempi ja kerronnaltaan selkeämpi luettava. Asiaan saattaa vaikuttaa se, että lukukokemukseni Seitsemästä veljeksestä on kouluajoilta reilun kolmenkymmenen vuoden takaa. Rautatien olen katsellut Kari Franckin vuonna 1973 ohjaamana tv-elokuvana useita kertoja. Lukemani perusteella tv-elokuvan poikkeamat kirjan tekstistä eivät ole merkittäviä, eivätkä ne juurikaan muuta kirjasta syntyvää vaikutelmaa.

Mistä Rautatie sitten kertoo? Se on fiktiivinen kertomus syrjäisen Korventaustan mökin asukkaitten, Matin ja Liisan, ensikosketuksesta uuden aikakauden joukkoliikenteeseen: junaan, rautatiehen, lennättimeen ja niillä työskentelevään virkamieskuntaan. Mökkiläiset kuulevat rautatiestä lähiseudun asukkailta ja päättävät lopulta uteliaisuuttaan lähteä katsomaan millaisesta ihmeestä onkaan kysymys. Kertoessaan Matin ja Liisan ajatuksista ja odotuksista kuvailee kirjailija heidän luonnonläheistä elämänmuotoaan pilke silmäkulmassa, mutta selvästi kunnioittaen. Epäilys teknistä kehitystä ja luonnon tasapainon horjuttamista kohtaan nousee varoittavana esiin jo kirjan alkutaipaleella ja säilyy mukana tarinan loppuun saakka. Matti ja Liisa suhtautuvat epäluuloisesti rautatiestä kuulemiinsa kertomuksiin ja heidän avoin pelkonsa junassa matkustamista kohtaan on sitä samaa pelkoa, jota ihmiset edelleen tuntevat vaikkapa tietokoneita ja internettiä kohtaan – syystäkin.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että kirjan ilmestymisvuonna Savon rata ei ulottunut etelästä vielä edes Kuopioon, johon johtava rautatie vihittiin käyttöön vasta vuonna 1889. Wikipedian kertoman mukaan Lapinlahden rautatieasema otettiin käyttöön vuonna 1902.

Kirjassa on 166 sivua. Koska olin katsellut tarinan tv-elokuvana niinkin usein, ei lukemiseen kulunut kuin nelisen tuntia. Lisäksi söin maittavan pääsiäisaterian, joka oli kokoonpantu eilisen tähteistä. Lukurupeaman jälkeen kävin vaimon kanssa kävelylenkillä.

Elokuvia Raymond Carverin novellien pohjalta

Semmosta vaan, että ensi yönä, huomisen puolella 7.4.2012 klo 01:10-04:15 esitetään leffakanavalla Robert Altmanin ohjaama, Raymond Carverin novelleihin perustuva elokuva Short Cuts (Oikopolkuja) vuodelta 1993. Leffakanava on maksullinen kanava, joka näkyy samalla kortilla kuin formulat.

Viikon päästä perjantaina 13.4.2012 klo 21.30 esitetään teema-kanavalla australialainen elokuva Jindabyne, joka pohjautuu Carverin novelliin So Much Water So Close to Home (Niin paljon vettä niin lähellä kotia). Elokuva on vuodelta 2006.

Mies, nainen ja rakkaus – Maailmankirjallisuudesta valikoituja rakkausnovelleja

Kaarlo Marjanen ja Ensio Rislakki toimittivat vuonna 1947 kirjaksi joukon maailmankirjallisuudesta valikoimiaan rakkausnovelleja. Kirjasta löytää seuraavat novellit:

H. E. Bates: Kimono

Hjalmar Bergman: Kaksi nuorta ja yksi vanhus

Erskine Caldwell: Lämmin virta

Charles Dickens: Kellonsoittaja

Anatole France: Hyvin opittu läksy

Aldous Huxley: Ihmeellinen hymy

Maria Jotuni: Oliivia

Arvid Järnefelt: Hän ja minä

Aino Kallas: Häät

Pär Lagerkvist: Hissi joka vajosi helvettiin

Guy de Maupassant: Oljenpunojatar

Aksel Sandemose: Tulipunainen tukka

Runar Schildt: Mies ja hevonen

Rabindranath Tagore: Onnea tuottava katse

Miguel de Unamuno: Rakkauden yllättämä

Mika Waltari: Puhtain nuoruus

Stefan Zweig: Tuska

Valitsin tämän kirjan luettavakseni, kun halusin lyhyesti tutustua Stefan Zweigin tuotantoon. Hänen viimeiseksi aakkosjärjestyksen perusteella sijoitettu novellinsa ”Tuska” onkin tästä novellikatraasta pisin, kokonaista 43 sivua. Minusta vähän vähempikin tuska olisi riittänyt, kun novellin loppuratkaisu vilkutti minulle silmää jo puolen välin paikkeilla. Ei tarinaa silti huonoksikaan voi sanoa.

Ajattelin jo lähtökohtaisesti, että taiteelliset rakkausnovellit käsittelisivät aika lailla tuskaisia aiheita, enkä väärin arvannutkaan. Etsimälläkään ei yhtäkään novelleista voi kutsua onnellisen rakkauden kuvaukseksi – ainakaan pelkästään. Useimmissa novelleisssa on kyse jonkinlaisesta yhteensopimattomuudesta lemmenparin välillä, toisinaan kertomus keskittyy tietyn rakastavaisten suhteeseen kehittyneen kriisin käsittelyyn, usein on kyse pettämisestä ja pettymisestä. Kaikista novelleista löytyy omat hyvät puolensa, joskin monessa on myös ennalta-arvattavuutta. Huumoria olisi minun mielestäni mahtunut joukkoon enemmän – tosin huumoria on monenlaista ja ehkäpä joku toinen pitää hupaisana sellaista, missä minä en mitään huvittavaa näe. Tietenkään novellit eivät tuntuneet erityisen uudenaikaisilta, mutta se nyt ei ole mikään ihmeempi rasite. Sitä paitsi tykkäsin kovasti parista vanhempaan aikaan sijoittuvasta tarinasta.

H. E. Batesin kuuluisin kirjallinen teos lienee ”Oi ihana toukokuu” jatko-osineen. Ne tarinat tunnen vain sivumennen vilkuiltujen tv-sarjojen osalta, mutta tämän kirjan ensimmäisenä oleva novelli ”Kimono” on kyynisellä tavalla hauskakin, osaksi aidon tuntuinen rakkauskertomus Lontooseen työhaastatteluun lähtevästä miehestä. Mies eksyy reitiltään ja ajautuu pientä tee- ja makeispuotia pitävän rouvan ja etenkin hänen lumoavan tyttärensä pauloihin. Novellille myönnän katselmuksessani pronssisijan.

Hopeasijalle näitten novellien joukosta nostaisin Erskine Caldwellin pienen novellin ”Lämmin virta”. Kerronta lähenee jo uudenaikaista tyyliä ja tuo mieleeni Hemingwayn. Tässä novellista löytyikin yllättäen toinen aito syvän rakkauden kuvaus.

Ykkössijan maailmankirjallisuudesta poimittujen rakkausnovellien valikoimassa saa minun lukemiseni perusteella suomalaisen Arvid Järnefeltin lyhyt, mutta todella paljon kertova ja äärimmäisen todentuntuinen novelli ”Hän ja minä”. Tätä lukiessani aivan hurmioiduin. Tulin siihen päätelmään, että ehkä juuri tämänkaltainen maaseutukuvaus on (tai on ainakin ollut) suomalaisen kirjallisuuden tärkein annettava lisä maailmankirjallisuuteen. Miten onnistuneesti kirjailija kuvaakaan koulutetun ja järkevän tilanomistajan ajatuksia, jotka alkavat pyörähdellä maatilatalouden lisäksi nuoren torpanemännän ympärillä. Novelli keskittyy ennen muuta kertojaminän pohdintaan siitä, saako hän rakkauteensa vastakaikua.

Kirjassa on 227 sivua ja luin sitä sanotaan vaikka neljä päivää.

Isaac Asimov: Robotit

Isaac Asimov (1920 – 1992) syntyi Neuvosto-Venäjällä, josta muutti vanhempiensa mukana jo vuonna 1923 Yhdysvaltoihin. Hän opiskeli kemiaa, mutta tuli kuuluisaksi scifi-kirjoittajana. Luin hänen novelleistaan kootun teoksen Robotit (The Complete Robots), joka on julkaistu vuonna 1982. Kokoelma sisältää scifi-tarinoita vuosilta 1941 – 1976. Kirjan suomensi Matti Kannosto ja se ilmestyi suomeksi vuonna 1985.

Heti kärkeen sanon, että lukukokemukseni scifialueelta olisi jäänyt kulmakiveä vaille, ellen olisi tutustunut Asimovin tuotantoon. Suosittelen tätä kirjaa kaikille scifistä kiinnostuneille! Kirjan takakansitekstissä puhutaan satiireista, mutta lukemani perusteella Asimovin satiiri, jos se ylipäätään sitä on, toimii lempeän sadunomaisen kertomuksen tavoin. Robotit ja muut kuvatut mekaaniset laitteet muodostavat peilin ihmisen käyttäytymiselle. Mielestäni se peili ei heijasta mitenkään erityisen järkyttävää tai pelottavaa ja vastenmielistä kuvaa vaan ihminen näyttäytyy Asimovin tarinoissa lähinnä itseensä keskittyvänä höpsönä. Joiltain osin kuvaus on vanhahtavaa ja minua se viehättää suuresti. En tosin toivo kylmän sodan paluuta, enkä piipun polttamisen renessanssia, mutta näitten tarinoitten henkinen säädyllisyys ihastuttaa minua. Siinä on vanhan, hyvän ajan (kertomusten) meininkiä, jota ikävöin.

Tarinoiden robotit ovat yleensä puhuvia ja ihmistä puhtoisempia. Asimovin kehittämät robotiikan kolme pääsääntöä esitellään samanmuotoisena luettelona useammassa novellissa. Ne muodostavat tarinoitten kuvaaman ihmisen ja robotin välisen pelin säännöt. Koska sääntöjä on vain kolme ja ne ovat varsin selkeitä, pysyy minunlaisenikin lukija vaikeuksitta mukana esilleasetettuja ongelmia ratkottaessa. Roboteille tällainen kolmen säännön noudattaminen ei useimmiten aiheuta hankaluuksia. Sen sijaan ihmisen mukanaolo lisää kuvioihin odottamattomuutta, joka asettaa toisinaan robotitkin tiukan paikan eteen.

Pidän novelleista, joissa kuvataan lasten ja robottien kohtaamisia. Myös naishahmot robottien seurassa vaikuttavat hienosti kuvatuilta. Eräs Asimovin tarinoitten sankareista on Susan Calvin, robopsykologi, ihminen, joka on erikoistunut robottien psykologiaan. Hän on läsnä eri tavoin viidessä kirjan yhdestätoista novellista. Mukana on myös toinen Asimovin tunnetuista hahmoista – tai oikeastaan parivaljakko – etsivä Elijah Baley ja hänen ”peilinään” humanoidirobotti R. Daneel Olivaw. Yhdessä he ratkaisevat hankalan tekijänoikeusriidan kuin jonkinlaiset avaruusajan columbot. Novelli ”Peilikuva” (Mirror Image) on kokoelman parhaita.

Toinen huipputarina on sijoitettu kokoelman viimeiseksi, mikä on mielestäni erittäin tyylikästä. ”Kaksisataavuotias ihminen” (The Bicentennial Man) on tullut minulle tutuksi pitkänä elokuvana ”Robotin elämää”, jonka olen katsellut jo pariin kertaan. Netistä löytämieni tietojen mukaan elokuvaa pidetään kovin sentimentaalisena, joten ehkäpä minäkin sitten olen sellainen, kun minua elokuva miellyttää aivan tavattomasti. Itse novellille myönnettiin scifi-kirjallisuuden Hugo-palkinto pitkien novellien sarjassa vuonna 1976. Täytyy sanoa, että kun elokuva on niin tuoreessa muistissa ja minusta niin koskettava, oli vähän hankala lukea tätä novellia, jossa käydään Andrew-robotin elämä läpi aika kursorisesti. Lisäksi rakkaus-teema, joka valloittaa koko elokuvan, puuttuu novellista. Tärkeämmälle sijalle nousee kysymys ihmisyyden rajoista, voiko robotista tulla ihminen?

Kirjassa on 277 sivua. Lukemisen liikkeellelähtö kesti kovin pitkään. Toinenkin lainakuukausi menee loppuun tiistaina. Varsinainen lukeminen kesti neljä päivää. Nyt kun olen saanut ne muutamat harvat työntapaiset tehtävät hoidettua, luulisin voivani paremmin keskittyä lukemiseen.