Johan Ludvig Runeberg: Kuningas Fjalar

Suomen kansalliskirjailija J. L. Runeberg (1804 – 1877) kirjoitti vuonna 1844 eepillisen runoelman nimeltä Kung Fjalar. Luin runoelman Otto Mannisen suomennoksena, joka on tehty sata vuotta alkuteoksen jälkeen. Sitä ennen oli ilmestynyt jo kaksi muuta suomennosta, joista Eino Leinon nuoruudentyötä Manninen oli oman kertomansa mukaan jossain määrin hyödyntänyt. Kirjan lopusta löytyvät Otto Mannisen lyhyet jälkisanat suomennostyön osalta.

Kuningas Fjalar on runoelmana tietynlainen sankarifantasia. Minulle syntyi kuva viikingeistä, jotka viettivät joulua simasarvet kourassa. Sittemmin kirjassa lähdetään sotaretkelle ilmeisesti jonnekin Brittein saarten (?) suunnalle. Sankarikuvauksen lisäksi kirja on ilmiselvästi alusta lähtien myös tragedia, vieläpä hyvin vahvasti antiikin helleenien tragedioitten hengessä. Kuinka ollakaan tarinan tärkeänä aiheena on sukurutsaus (kuten aikaisemmin lukemassani Sofokleen näytelmässä Kuningas Paksujalka). En syyllisty tämän kertoessani mihinkään erityisempään juonipaljastukseen, sillä asia mainitaan heti runoelman alussa ensimmäiseksi nostetussa säkeistössä. Toinen eepos, joka Runebergin runoelmasta tulee tämän aiheen osalta mieleen on Kalevala ja sen Kullervon tarina. Oikeastaan jäin kaipaamaan Runebergin omaa erikoista juonenkäännettä, jota ei sitten tullut. Koko tarina on aika ennalta arvattava ja siitä jäi tuttu ”tulipahan luettua” olo.

Mutta ei tämä ihan huono valinta ollut, sillä kirjassa on vain 78 sivua, mistä johtuen sain sen luettua päivässä. Lisäksi teosta koristaa tanskalaissyntyisen Alf Danningin kuvitus, joka on jokseenkin komea. Mitä tulee suomennoksen luettavuuteen, täytyy toivoa, että joku teatteriseurue, vaikkapa Radioteatteri, tekisi tälle tarinalle saman minkä Ryhmäteatteri oli tehnyt Kuningas Paksujalalle, eli muuttaisi tekstin puhekieliseksi ja helpommin ymmärrettäväksi. Se saattaisi avata joitain portteja Runebergin tarinaan kiinni pääsemiseksi. Löysin kyllä tästäkin suomennoksesta yhden hienon kohdan, jonka kirjaan tähän muittenkin ihasteltavaksi:

Jo valkea vaipui pää

päin olkaa, silmä jo sulkeutui,

ja henki seestyvä liiti

jo kotiin pilvien pois.

Tapani Kuningas: UFOja Suomen taivaalla

Kuvassa kilometrin päässä sijaitsevan ABC:n valot, joita erehdyin luulemaan revontuliksi.

Suomen tunnetuin ufojen tutkija lienee ollut Tapani Kuningas (1945 – 2009). Luin hänen kirjoittamansa teoksen UFOja Suomen taivaalla. Vuonna 1970 ilmestyneessä kirjassa Kuningas tuo esiin aineistoa, jossa Suomen kansa kertoo kohtaamisistaan tuntemattomien lentävien esineitten ja humanoidien kanssa.

Kuninkaan lähestymistapa on varsin asiallinen. Hän esittää laajan joukon ufoilmiöitä kohdanneitten kertomuksia ja Matias Päätalon näitten kertomusten pohjalta laatimia selventäviä piirroksia. Sen lisäksi kirjaa varten on laadittu Suomen UFO-tutkimuksen standardilomakkeita hyödyntäen tehty, 70 havainnoitsijaa käsittävä tutkimus suomalaisten ufohavaintojen erityispiirteistä. Kaavakuvat ja prosentit kertovat lukijalle milloin ja missä ufoja Suomessa nähdään, millaisia ufot ovat ja mitkä ovat niitten tarkkailijaan aiheuttamat vaikutukset. Lopussa Kuningas pohdiskelee suomalaisten suhtautumista ufoihin reilulle 800:lle ihmiselle suoritetun kyselyn perusteella sekä tarkastellen aihetta käsittelevää lehtikirjoittelua. Aivan ilmeisesti juuri 1960-luvulla oli suomalaisten asenteissa tapahtunut myönteistä kehitystä ufoilmiöitä kohtaan. Kuninkaan mielestä sama kehitys oli havaittavissa myös Yhdysvalloissa.

Useampaan otteeseen kirjan sivuilla toistuvat ufoilmiöitä kokeneitten pelot siitä miten he leimautuisivat, jos kertoisivat kokemastaan. Monet asiasta kirjaa varten kertoneet ovat pitäneet kokemuksensa omana tietonaan vuosien, jopa vuosikymmenten ajan. Monille ufoja havainneille nämä kokemukset saattavat jäädä kiusallisiksi muistoiksi, joista on vaikea vapautua, kun ei niistä uskalla kenellekään kertoa. Kuningas tietää, miten helppo ufoista on laskea leikkiä, miten helppoa ulkopuolisen on kieltää kaikki tapahtunut järjenvastaisena. Hänen myötätuntonsa ufoja nähneitä kohtaan selittyy viimeistään, kun hän kertoo omien perheenjäsentensä tavanneen humanoidin mustikkametsässä.

Toinen yleinen piirre ufoilmiöihin suhtautumisessa on niitten selittäminen luonnonilmiöiksi kuten heijastuksiksi, pallosalamoiksi, linnuiksi, lentokoneiksi, säähavaintopalloiksi tai sitten vain havainnoitsijan oman mielikuvituksen tuotteiksi – mitä ne varmaan usein ovatkin.

En muistanut kuulleeni viime vuosina ufohavainnoista, joten etsiskelin aiheesta tietoa netistä. Näköjään Ylen uutisissa on ollut vuonna 2011 juttua ufoista otetuista valokuvista ja arvelusta että puolustusvoimat salailisi tietoonsa tulleita ufohavaintoja. Samassa yhteydessä löysin Elävästä arkistosta vuonna 1984 valmistuneen keskusteluohjelman Mystinen ilta televisiossa. Siinä on mukana myös Tapani Kuningas. Hänen lisäkseen eräänä keskustelijana on mukana kirkkoherra Voitto Viro, joka toteaa näin:”Tässä vuosikymmenten varrella on tullut havainneeksi, että ei olekaan olemassa mitään muuta kuin mystiikkaa – kaikki on ihmettä.”  Kuninkaan ufokirjan loppupuolella kerrotaan humanoideja useampaan otteeseen tavanneesta miehestä ja hänen keskusteluistaan humanoidin kanssa. Kun mies oli kysynyt mistä humanoidit oikein tulevat, hänelle oli vastattu: ”Me tulemme kaikkialta.”

Kirjassa on noin 170 sivua ja lueskelin sitä noin viikon. Kirja oli sopivaa kesälukemista. Se toi mieleeni 1970-luvun alun ja sen aikaisen ajanvietelehdistön jutut maapallolle ilmaantuneista avaruuden olioista.

Monica Vikström-Jokela – Eero Jokela: Kuningas Tollo ja muita kertomuksia

 Aviopari Monica Vikström-Jokela ja Eero Jokela sepitti muutaman sarjan moraalisesti kasvattavia satuja Kyrkoposten-lehteen. Puheena olevassa kirjassa julkaistiin satusarjat:

Dumma Kungen och kungsorden

Dumma kungen vet allt om...

Det Goda Livets Träd

Sagor om att vara som folk

Kaarina Hakkaraisen suomentamina ja Nina Haikon veikeästi kuvittamina vuonna 2008.

Kahdessa ensimmäisessä satujen sarjassa seikkailee kuningas Tollo, joka viettää helppoa elämää, kun toiset hoitavat hänen puolestaan kaikki tylsät jutut. Kuningas Tollo odottaa saavansa kaiken valmiina, hän ei imuroi sänkynsä alusta eikä korjaa legoja lattialta. Asiaintilaan tympääntyneet kansalaiset lähettävät muori Ikiviisaan sivistämään kuningasta inhimillisen kanssakäymisen pelisääntöjen osalta. Kuningas saa kuulla nöyryydestä, rakkaudesta, lempeydestä ja sen semmoisesta. Hän ottaa opit vastaan ohikulkijan avomielisyydellä ja viittaa kintaalla useimmille neuvoille. Kuningas ihan oikeasti vaikuttaa rennolta tyypiltä, joka saattaisi olla mukavaakin seuraa. Tietty töykeys kuuluu ihmisen olemukseen ja puheena olevaa hemmoa se tavallaan pukeekin. Kuningas Tollo ei ”ota sitä vakavasti” vaan elää hetkessä. Luultavasti lapset tykkäävät kuningas Tollosta ja kuuntelevat silmät kiiluen kertomuksia hänen päähänpistoistaan. Itse tykkäsin eniten sadusta Kuningas Tollo tietää kaiken ystävällisyydestä ja ystävyydestä.

Kirjan jälkimmäinen osio askartelee Raamatun luomiskertomuksen Paratiisin myyttisen Elämänpuun parissa. Aihetta käännellään ja tarkastellaan monelta taholta. En usko syyllistyväni pahanilkiseen rehellisyyteen paljastaessani pitäneeni eniten ensimmäisestä tarinasta eli kertomuksesta nimeltä Rakkaus. Kertomus tuntui heti lukiessa tutulta jo entuudestaan ja jossain vaiheessa tajusin, että kyseessä on muunnelma tarinasta, josta Kai Hyttinen laulaa iskelmäsuomennoksessa nimeltä Nosta lippu salkoon. Wikipediasta löysin arvion, jonka mukaan tarina olisi amerikkalaista folklorea eikä sen alkuperää ole tarkalleen kyetty selvittämään. Tämän kirjan sisällysluettelo vahvistaa, että siitä juuri on kyse, sillä kertomuksen mainitaan olevan Monica Vikström-Jokelan mukaelma tarinasta Tie a Yellow Ribbon. Kertomuksen ainut ”puute” tai hankaluus on, miten välttää sortumasta itse itkuun lukiessaan sitä lapselle.

Pidän myös Elämänpuu-osiossa esitetystä ajatuksesta opettajan hautamuistomerkiksi. Siinä voi nähdä paitsi erään kauniin version siitä miten selittää ylösnousemusruumis ja lisäksi siitä heijastuvat Raamatun sanat ”hedelmistään puu tunnetaan”.

Viimeisen osion kertomukset sijoittuvat lasten maailmaan. Niistä parhaimpana nostaisin esiin kertomuksen Kiitos tyhmästä lahjastasi! Sen opetus on otsikoitu: Kuinka puhutaan ”kieli keskellä suuta?” Lasten välinen kiusoittelu, joka niin kovin helposti jämähtää pitkäkestoiseksi kiusaamiseksi on tässä kertomuksessa onnistuneesti kuvattu. Jännitys myös puretaan riittävän uskottavalla ja esimerkiksi kelpaavalla tavalla.

Ihan kivoja luettavia nämä satukertomukset ovat. Ja varmaan lapsi sukeltaa niitten tarkoitukseen omalla tavallaan. Minun sukelteluni ehkä on lähinnä erään Kuningas Tollon tahatonta kohellusta. Kirjassa on 138 sivua ja lueskelin sitä pari päivää.

Pekka Kilpinen: Kuninkaantieltä kerrottua

Turusta Helsingin kautta Viipuriin johtanutta maantietä on ryhdytty kutsumaan Kuninkaantieksi. Tietä pitkin on kuljettu jo kauan. Pekka Kilpinen suomensi ja toimitti 1700-luvun ulkomaisten matkustavaisten kuvauksista kirjan Kuninkaantieltä kerrottua. Kirja ilmestyi vuonna 2005.

Kirjassa huomioitaan esittävät Kuninkaantien matkalaiset ovat pääosin ruotsalaisia ja englantilaisia. Lisäksi mukana matkassa on yksi suomalainen ja yksi tšekki. Silmiinpistävää on että yhtään venäläistä matkustavaista ei mukaan ole saatu. 1700-luvulla Suomi oli se Ruotsin alue, jonka omistusoikeuden luisuminen Venäjälle muodostui selkeimmäksi näytteeksi Ruotsin hupenevasta suurvalta-asemasta. Toisaalta olisi kiinnostavaa tietää mitä venäläiset matkustavaiset Suomesta ajattelivat, kun kerran Venäjän valtio oli alueesta niin kiinnostunut, että sen lopulta valloitti.

Matkalaisten kertomuksissa painottuu ennen kaikkea Viaporin, Sveaborgin, Ruotsin mahtavimman linnoituksen rakentaminen. Kirjassa mainitaan tiellä matkannut, sittemmin Yhdysvaltain presidentiksi valittu John Quincy Adams, joka totesi, ettei Viaporin lisäksi Kuninkaantieltä löydy mitään muuta näkemisen arvoista. Aikajärjestykseen sijoitetuista kertomuksista selviää, miten linnoitustyöt etenivät ja miten sen myötä Helsinki kehittyi.

Jossain määrin kertomuksissa on ristiriitaisia näkemyksiä. Jotkut matkailijat korostavat Suomen erämaaluonnetta ja suomalaisten barbaarisuutta, jotkut taas antavat arvoa maan siisteydelle ja kansan sivistyneisyydelle ja rehellisyydelle. Tässä kohdin taas on hieman huojuntaa sen suhteen puhuvatko kirjoittajat ruotsalaisista vai suomalaisista. Toisinaan tunnustaa siltä, että Ahvenkosken raja-aseman länsipuolella suomalaiset ovat suomea puhuvia ruotsalaisia kun taas itäpuolella asuvat ovat suomea puhuvia ”moskoviitteja”. Eipä ihme, että 1800-luvulla suomalaisten itsensäkin piti keksiä monimutkainen iskulause kuvastamaan sitä keitä olemme ja keitä emme ole.

Matkustamisen kestosta kirja antaa mielenkiintoista tietoa. Sikäli kuin jaksoin asiaa tarkastella, ei matka Turusta Viipuriin kestänyt 1700-luvullakaan kuin viikon. Matkalaiset yöpyivät tärkeimmissä kaupungeissa ja kertoivat näkemästään. Paikoitellen kuvaukset koostuvat hauskoista yksityiskohdista, jotka eivät aina välttämättä ole tekemisissä toistensa kanssa. Tämä antaa kuvan nopeasti tehdystä havaintojen ylöskirjaamisesta.

Esimerkkinä ilahduttavasta matkakertomuksesta kopsaan tähän pätkän englantilaisen Edward Daniel Clarken tammikuussa vuonna 1800 kirjaamaa kuvausta vierailustaan Turun tuomiokirkossa. Clarke oli nähnyt kirkossa ”oppimattomien savolaismiehiä”, jotka olivat ihmetellen kuunnelleet ja katselleet kirkon urkuja:

Tämän hienon soittimen sävelmillä oli näihin yksinkertaisiin rahvaan miehiin niin ihmeellinen vaikutus, että tuskinpa sähköiskutkaan olisivat saaneet joissakin villi-ihmisissä sen suurempaa aikaan. Heidän pelkonsa kääntyi taas iloksi ja villien tapaan naurusta ulvoen he alkoivat matkia käsillään ja jaloillaan urkurin liikkeitä.

Täytyypä pitää tämä kuvaus mielessä, kun heinäkuussa käyn Turussa. En olekaan ennen käynyt Turun tuomiokirkossa...

Kirjassa on noin 130 sivua ja luin sitä suunnilleen viikon.

Zacharias Topelius: Kuninkaan hansikas

Zacharias ”Sakari” Topelius (1818 – 1898) kirjoitti joukon itsenäisiä romaaneja ja novelleja, jotka julkaistiin netistä löytämieni tietojen mukaan vuodesta 1880 alkaen nimellä Vinterqvällar (Talvi-iltain tarinoita). Ensimmäinen niistä on romaani nimeltä Kuninkaan hansikas (Konungens handske). Kyseessä on historiallinen kertomus Kustaa III:n ajoilta.

Romaani on seikkailukertomus, jota on höystetty vahvasti Suomen historialla ja maantieteellä. Tapahtumien ajankohta – vuosi 1788 – huomioonottaen painotus on Ruotsin vallan ajan loppuvuosilla ja jo tuolloin heränneillä kansallisen vapauden aatteilla. Kertomusta voikin pitää kansallisromanttisena, välillä tuntuu kuin lukisi Maamme kirjaa. Varsinainen teema on järkkymätön uskollisuus laillista hallitsijaa, kuningasta, kohtaan.

Aivan kertomuksen aluksi Topelius kuvaa sitä, miltä historia koulupojasta aluksi tuntuu:

Historia oli mielestämme suuri, vanha, tomuinen kaappi laatikkoineen ja laudakkoineen, jotka oli liimattu aivan täyteen nimiä tai vuosilukuja ja joille oli määrättyyn järjestykseen asetettu kuninkaiksi, keisareiksi, paaveiksi tai sulttaaneiksi nimitettyjä posliiniukkoja.

Myöhemmässä vaiheessa koulupojalle valkenee, että historian ”posliiniukkojen” takaa löytyy myös suurempi kertomus:

- - niiden takana seisoi kansojen syviä, sankkoja rivejä, iäti kuohuvia intohimoja, ääretön määrä ihmissydämiä, jotka nyt ovat lakanneet lyömästä, mutta jotka elämän lyhyinä hetkinä ovat kuten meidänkin sydämemme sykkineet surua ja iloa, rakkautta ja vihaa, voitonriemua ja epätoivoa – -

Romaanin ansiot ovat enemmänkin ajan ja paikan kuvauksessa, itse seikkailukertomus on varsin vaatimaton ja monin paikoin ennalta-arvattava. Johtuen vahvasta sidonnaisuudesta todellisiin tapahtumiin, ei Topeliuksen luovuus ole ollut ihan kukkeimmillaan, hän on enemmänkin sovittanut historian tarinansa näyttämölle.

Kustaa III oli ilmeisesti kuninkaana Topeliuksen mieleinen hahmo. Kustaa saa suuren osan kansastaan rakastumaan kuninkaaseensa, osoittamaan häntä kohtaan uhrautuvaa uskollisuutta. Vaikka itsenäisyysajatuksilla on kirjassa vahvat kannattajajoukkonsa, vaikuttaa kirjailija itse pitävän konservatiivisesti – tai oikeastaan menneisyyttä ihastellen – Ruotsin ja kuninkaansa puolta.

Romaanin suomensi Ilmari Jäämaa vuonna 1929. Luin romaania viitisen päivää. Siinä riittää viihdykettä yli kahdensadan sivun verran.

Sofokles: Kuningas Paksujalka

Antiikin Kreikan tragediamestari Sofokles eli 400-luvulla eKr. Hänen näytelmistään tunnetuin on tullut tutuksi nimellä Kuningas Oidipus. Luin näytelmän kyseisellä nimellä, Veijo Meren kääntämänä, muistaakseni vuonna 1992. Kun nyt luin uudemman suomennoksen vuodelta 1990, huomasin, että aika paljon oli jäänyt mieleeni. Kuitenkin eroja muistikuviin löytyi niin paljon, että uusi versio tuntui oikein kiehtovalta. Näytelmän käännöksestä kertovan esipuheen mukaan uuden suomennoksen tekivät yhteistyönä Ryhmäteatterin näyttelijät ja ohjaajat, jotka osallistuivat näytelmäproduktioon. Ohjaajina toimivat Arto af Hällström ja Leo Kontula, jotka myös olivat laatineet selonteon käännöksen synnystä.

Kuningas Paksujalka on jämäkkä tarina. Alusta asti kyse on rikoksen selvittelystä. Pikapuoliin käy myös selville kuka luultavasti on syyllinen. Juju on siinä, ettei syyllinen itse tiedä mihin on syyllistynyt. Onko tällainen syyllisyys oikeasti mahdollista ilman, että siitä itse tietää? Sitä pohtimalla päätyy helposti miettimään koko näytelmän tapahtumia painajaisunena, mistä sitten onkin lyhyt matka itsesepitettyihin freudilaisiin ajatuksiin. Näytelmän rikoksenselvittelystä taas tulee mieleen vaikkapa saksalaisen Heinrich von Kleistin näytelmä Rikottu ruukku, jossa tutkinnanjohtaja paljastuu itse syylliseksi. Paksujalan tarinassa rikos on seuraus aiemmasta rikoksesta, johon syyllistyneet ovat toimineet tietoisina tekemästään. Tosin hekin ovat vain koettaneet välttää kohtaloa, joka heille on ennustettu.

Kuningas Paksujalan tarinan kerronnan ansiona näen sen rajatun henkilömäärän. Kuninkaan itsensä lisäksi merkittävissä rooleissa ovat Kuoronjohtaja, Kreon, Teiresias-tietäjä ja kuningatar Jokaste. Mytologialla on oma osuutensa, mutta ainakaan tämä versio ei vaadi ihmeempää taruston tuntemusta. Kirja ei sisällä selittelevää esipuhetta, eikä sellaista myöskään tarvita. Tai sitten on niin, että minä en nyt sattunut tarvitsemaan, kun aihe oli tuttu jo entuudestaan.

Kuninkaasta piirtyy näytelmässä kuva kansan kipeästi tarvitsemana johtajana. Kuningas Paksujalka on pelastanut kaupungin (Meren käännöksessä Theba) Linnunmuotoisen Naisen (Meren käännöksessä sfinksi) kynsistä ratkaisemalla tämän esittämän arvoituksen. Samankaltainen älyllinen ylivertaisuus olisi tarpeen nytkin, kun kaupunkia riivaa ruttoepidemia. Paksujalka ei ole kaupungin syntyperäinen hallitsija – ainakaan ei tunnetusti – hänet on valittu kuninkaan virkaan neuvokkuutensa ansiosta. Johtajan valta on kuitenkin jaettu kuninkaan, kuningattaren ja Kreonin, kuningattaren veljen, kesken. Paksujalka esiintyy moraalisesti korkealla tasolla näytelmän tapahtumien aikana, sen sijaan hänen toimintansa ennen näytelmän tapahtumia eivät kestä päivänvaloa.

Kirjassa on 96 sivua. Luin sen kahdessa tunnissa. Alkupuolen linja-automatkalla työhön ja lopun bussilla töistä kotiin palatessa.

Kuninkaallinen kesäkuu

Vaimoni askarteli ohjeitteni mukaisesti kruunuvaakunan, jolla merkitsen kaikki kuninkaallisen kesäkuun blogitekstini.

En enää muista mistä sain ajatuksen yrittää lukea yhden kuukauden ajan kirjallisuutta, jossa ainakin nimellisesti olisi mukana kuningas. Jokin ajatuksessa tuntui kiehtovalta, sillä jo huhtikuun lopulla minulla oli kasassa seuraavanlainen lista:

Vanha Testamentti: Kuninkaitten kirjat osat 1 ja 2

Sofokles: Kuningas Paksujalka

William Shakespeare: Kuningas Juhana

Johan Ludvig Runeberg: Kuningas Fjalar

Zacharias Topelius: Kuninkaan hansikas

Pekka Kilpinen: Kuninkaantieltä kerrottua

Edgar Rice Burroughs: Tarzan apinain kuningas

Tapani Kuningas: Ufoja Suomen taivaalla

Paavo Haavikko: Kuningas lähtee Ranskaan

Heikki Salo: Kahlekuningaslaji

Aapo Rapi: Kuningas Toffee

Janne Ahonen: Kuningaskotka

Sirpa Saranpää: Kuninkaan sussu

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Monica Vikström-Jokela: Kuningas Tollo ja muita kertomuksia

Niin kiinnostavalta kuin lista näyttikin, tiesin, etten saisi kirjoja luettua yhden kuukauden aikana, hyvä jos vuosi riittäisi. Sitä paitsi listalla eivät edes olleet mukana kaikki mielenkiintoiset kirjat, esimerkiksi kuningas Jalkapallo ja kuningas Alkoholi olisivat kiinnostaneet, mutta jotain rajaa kumminkin. Hitaan lukijan on pakko karsia pitkät teokset lukulistaltaan, muuten tulee ähky jo ennen aloittamista. Karsittavaa jää sen jälkeenkin, joten lähdin rohkealla mielellä karsintatyöhön ja tuloksena oli hieman lyhyempi lista:

Sofokles: Kuningas Paksujalka

William Shakespeare: Kuningas Juhana

Johan Ludvig Runeberg: Kuningas Fjalar

Zacharias Topelius: Kuninkaan hansikas

Pekka Kilpinen: Kuninkaantieltä kerrottua

Tapani Kuningas: Ufoja Suomen taivaalla

Paavo Haavikko: Kuningas lähtee Ranskaan

Aapo Rapi: Kuningas Toffee

Monica Vikström-Jokela: Kuningas Tollo ja muita kertomuksia

Tämä lista tuntui jo melkein mahdolliselta luettavalta. Tosin se vaatisi aika tavalla paneutumista lukemiseen, uurastamista oikein. Toisaalta luvassa olisi varmaankin kuninkaallisia elämyksiä, kaikki kirjat tuntuivat viettelevän valtakunnalliseen istuntoon kärpännahkojen lemuun ja kruunujen kiillotukseen. Jos nyt kävisi niin, että joku kirjoista jäisikin lukematta, kuuluisi se kuninkaitten ammattiin – tämän päivän kuningas voi joutua huomenna kirjoittautumaan matkustajakotiin salanimellä. Kuninkaan osa ei ole helppo, eikä liene helppoutta etusessa näitten luettavien suhteenkaan.

Paljastan vielä ottaneeni lukemisessa varaslähdön. Jo toukokuun puolella olin lukenut tarinat, joista kerron kahdessa ensimmäisessä blogiarviossani.