Lauri Kettunen: Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä

Kielitieteilijä Lauri Kettunen (1885 – 1963) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun jatko-osan muistelosarjaansa, jossa hän käy läpi matkoja, joita hän tieteen harjoittajana teki Suomen lähialueilla ja Unkarissa. Tämä toinen osa – Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä on saanut alaotsikokseen Murrosvuodet 1918 – 1924. Kirjassa kuvataan Suomen sisällisodan lopputapahtumia, Viron itsenäistymistaistelua, Tarton yliopiston toiminnan käynnistämistä virolaisin voimin ja Kettusen oman yliopistouran menestyksiä ja vastoinkäymisiä. Matkoja Kettunen tekee varsinkin Latviassa sijaitsevaan Liivinrantaan, jossa hän tallentaa sanastoa ja kertomuksia alueella yhä harvalukuisempina eläneiltä suomen kielisukulaisilta, liiviläisiltä.

Niin kiinnostavaa kuin Tarton virolaisten voimin ylläpidetyn yliopiston vuonna 1919 uudellensa käynnistynyt toiminta voi ollakin yliopistoa tuntevalle, oli siitä lukeminen minulle aikamoista tervanjuontia. Professuureista kilpaillaan, Kettunen onnistuu junailemaan itselleen itämerensuomalaisten kielten professorin pestin. Hieno homma. Kirjan lopussa Kettunen joutuu huomaamaan, että paluu Suomeen ei ole ainakaan Turun tuomiokirkossa kuulutettu. Kirjan lopussa Kettunen äityy sanailemaan peräti katkeransävyisesti:

Mutta jos ei lukijan kanssa enää tavattaisikaan, niin antaisin, pojat, sellaisen neuvon, että jos tahdotte helposti päästä eteenpäin tieteen tiellä ja säästyä ikävyyksiltä, älkää ryhtykö vahvempaanne vastaan tai menkö heikomman puolelle, sillä se kostetaan.

Kettunen viittaa tuossa alussa siihen, että kustantaja ei ollut aluksi halukas jatkamaan Kettusen muisteloitten sarjan julkaisemista. Tilanne kuitenkin muuttui myöhemmin ja vuonna 1960 ilmestyi kolmas osa, jonka esipuheessa tämä kustantajan tenä selostetaan.

Kirjan valoisinta muisteloa edustaa käynti Unkarissa vuonna 1922. Mutta antoisin ja minun eniten odottamani osa ovat vierailut Liivinrannassa. Niitä riittikin sitten kaikkiaan yhdentoista matkan verran, joista matkoista tässä kirjassa kuvattuna aikana tapahtui kolme. Liivinranta on pieni kulmaus Riianlahden (aikoinaan Liivinlahden) eteläisen rannan läntisessä laidassa sekä Irbensalmen eteläpuoleisella rannikolla. Siellä kuuluu vieläkin asuvan liiviläisiä, mutta äidinkielenään liiviä puhuvia ei wikipedian mukaan enää ole jäljellä. Liivinrannan luonnosta ja asukkaitten toimeentulosta Kettunen kirjoittaa mm. seuraavasti:

Tämä talo eli, kuten melkein kaikki liiviläiset, kalastuksesta, miltei vain lestan eli pikkukampelan nuottapyynnistä sekä sen ohella muutamista lehmistään ja hiekkaisista peltotilkuista, erikoisesti perunamaista, joita lannoitettiin myös meren mudalla.

Kettunen matkusti ensi kertaa Liivinrannalle nuoren virolaisen tutkijan, oman oppilaansa, Oskar Looritsin kanssa. Siinä missä Kettunen itse oli kiinnostunut tallentamaan liivin kieltä sen vaihtelevissa muodoissa: sanasto, taivutusmuodot, ääntäminen, oli Loorits innostunut kansantietoudesta, lauluista ja saduista. Tämä intressien eroavaisuus saattoi aiheuttaa jännitteitä tieteilijöitten välillä, lisäksi Kettunen kertoo heidän olleen luonteiltaan jyrkkiä ja suorasukaisia. Kettunen viittaa oppilaansa kohdalla leikkisästi sanontaan, jossa muna yrittää olla viisaampi kanaa. Niinpä osaksi ajasta kaksi tieteilijää jakaantui eri taloihin työtään tekemään.

Liiviläiset pitivät tutkijoista, heistä käytettiin kunnioittavaa nimitystä izand. Mutta eivät tutkijat tietenkään kaikkea liiviläisistä tienneet, mikä herätti hymyilyä. Liivinrannan niemennipukassa sijaitsevan Kuolkan kylän nimen Kettunen arveli olevan sukua sekä suomessa että virossa tunnetulle sanalle kolkka. Paikallinen kielenopas oli kuitenkin eri mieltä:

Hän tiesi paremman selityksen, ikuistipa tietonsa fonografiinkin. Kun näet liiviläiset olivat muinoin tapelleet saksalaisten kanssa, oli yksi liiviläinen nuijinut vähitellen kuusi pakenevaa saksalaista, ja kun viimeinen oli ennättänyt pitkin rantaa niemen kärkeen, oli liiviläinen hänetkin kolauttanut huudahtaen kuol ka, kuole kanssa! – kas siitä muka Kuolka oli saanut nimensä!

Lukemassani teoksessa on 249 sivua, lukuisia kivoja valokuvia ja lopussa kartta, joka nostaa Liivinrannan ja edellisen kirjankin vepsäläis-, vatjalais- inkeriläis- ja setukaiskyläin sijainnin lukijan nähtäville.

Lauri Kettunen: Tieteen matkamiehenä

Kielitieteilijä, professori Lauri Kettunen (1885 – 1963) kirjoitti matkoistaan itämerensuomalaisten kansojen pariin vuonna 1945 julkaistun muisteloteoksen Tieteen matkamiehenä. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja kattaa hänen matkoistaan Kaksitoista ensimmäistä retkeä 1907 – 1918.

Jo vuosiluvuista voi päätellä, että mistään pikku piipahduksista ei ollut kysymys. Kettusen kuvausten perusteella tuon ajan matkustaminen tuntuu minusta vaativalta seikkailulta, jossa pitkäkestoisen matkustamisen vuoksikin oli viisainta viipyä perillä hyvän aikaa, kielentutkija Kettusen tapauksessa kuukausia kerrallaan. Kettusen matkakertomukset etenevät aikajärjestyksessä, vaikka ne muisteloita ovatkin. Muisti saa paikoitellen apua vanhoista muistiinpanoista, kirjan loppuvaiheen vierailuissa vepsäläisten luona puheenvuoro siirtyy päiväkirjamerkinnöille.

Kirja alkaa käynnistä professori E. N. Setälän luona. Setälä suosittelee nuorelle opiskelijalle matkaa Ruotsiin, Värmlannin (kirjassa Vermlanti) metsäsuomalaisia tapaamaan. Tätä ennen professori Kaarle Krohn on ohjannut Kettusta opettelemaan viron kieltä. Yön yli mietittyään Kettunen päättää matkustaa Värmlantiin, hän saa Setälän lupauksen mukaan myös yliopistolta avustusta matkaansa varten. Paitsi matkoja ja niitten sattumuksia, Kettunen kuvaa kirjassaan myös tutkijapiirien keskinäistä kakunjakoa, eikä hän aina kätke kärjekkäitä kommenttejaan. Syntyy se vaikutelma, että kielentutkijat olivat jakaneet itämerensuomalaiset kansat omiin marikkoihinsa, joihin toisia tutkijoita ei aina toivottu.

Kettusen kokemus Värmlannin metsäsuomalaisten keskuudessa osoittautuu antoisaksi. Hän solmii lämpimät suhteet Juholan talon väkeen. (Kirjassa talon nimenä on Juhoila, paitsi talon väen itsensä kirjeissä!) Alkaa kirjeenvaihto, jonka perusteella Kettuseen on suhtauduttu kuin sukulaispoikaan. Mutta Kettunen on kiinnostunut myös Virosta. Ensi käynnillä hän luo suhteita paikalliseen oppineistoon ja tutustuu maahan.

Toiselle matkalle hänelle osoitetaan tutkimuskentäksi Kodaveren murre, jota puhuttiin Peipsi-järven rantaseuduilla. Riittävän tutkimusaineiston saavuttamiseksi Kettunen kartoittaa Kodaveren murrealueen ja käy vieläpä keräämässä tietoa murrealueeseen rajautuvien alueitten murteesta. Tutkijana toimiessaan hän ei kysele ihmisiltä niitä näitä, vaan kerää murretta sana sanalta ylös taivutusmuotoineen. Kuten olettaa sopii, kaikki kansan keskuudessa eivät tätä noin vain ymmärrä, eivätkä kaikki puhu puhdasta murretta. Kettunen etsii kielenoppaikseen henkilöitä, jotka ovat mieluiten asuneet samoilla seuduin koko ikänsä ja jotka lisäksi ymmärtävät heidän yhteisen vaivannäkönsä merkityksen. Tässä hänellä on kertomansa mukaan toisinaan hyvää, toisinaan vähän kehnompaa tuuria.

Kodaveren murrealue on lähellä setukaisten asuinseutuja, joten Kettunen ulottaa retkensä myös sinne. Hän liikkuu hiihtäen mikä herättää virolaisväessä ihmetystä. Kuvaus hiihdosta Peipsi-järven lahtien yli kevättalvella jäitten risahdellessa käy ihan kaunokirjallisuudesta. Viron jälkeen on vuorossa Inkeri, jossa Kettunen kerää sanastoa vatjalaisilta. Sen jälkeen ovat vuorossa Äänisjärven eteläpuoliset vepsäläiset. Kettusen vieraillessa vepsäläisten luona tapahtuu Venäjällä bolshevikkien vallankumous ja Suomikin itsenäistyy, mutta lyhyen kotona käväisyn jälkeen tutkija lähtee vuodenvaihteessa 1917 – 1918 uudelleen vepsäläisten luo ääntä vahalieriöille tallentavan fonografin kanssa. Tästä pieni katkelma päiväkirjasta 25.2.1918:

Vieläpä sana Darjasta. Hän oli hauska runollinen mummo, joka vähällä ystävystyi yhteisestä harrastuksestamme ja hyväili hellien fonografin alumiinitorvea: Rjaha sä kurkuinje, oi sinä hopeakurkku! (Hyväillessä muuten taaskin rjaha, vaikka muuten raha.)

Kettunen huomasi, että vepsäläiset liudensivat sanojaan ikään kuin venäjää muistuttavaksi hellitellessään, esim. lapsille. Varsinaista kielitiedettä Kettunen ei ole kirjaansa liiaksi sisällyttänyt, sen vuoksi sitä pystyykin lukemaan kuka tahansa.

Suomen sisällissodasta Kettunen lukee vähän kerrassaan Venäjälle saapuvista Suomen lehdistä vasta helmikuun puolivälissä. Lehdissä olevat tiedot huolestuttavat häntä – sitä paitsi paikallinen väki luulee häntä toistuvasti saksalaiseksi vakoojaksi, sodan ei näet tiedetä loppuneen, vaikka seudulta sotaan lähteneistä monet on jo kotiutettu. Maaliskuun puolivälissä Kettunen palaa Pietarin kautta kotimaahan. Kirja loppuu tähän, mutta tapahtumia sen jälkeen kuvataan kahdessa matkakirjassa, jotka olen hankkinut jo lainaan Kuopiosta.

Kirjassa on 410 sivua + sis.luettelo, takakannessa kaunis lainauskortti vuodelta 1945. Lainasin kirjan 26.10.2018 ja nyt se on sitten luettu. Olen jo vähän selaillut jatkoa... Niin, sekin vielä, että Kettunen oli Kuopion yhteiskoulun oppilaita kuten sittemmin ketjukolaajakin. 

Kiitokset Jorma Jormitolle jälleen kerran hienosta lukuvinkistä!

Rob Searsin huumorikirja Putinista

Vuonna 2018 Englannissa julkaistu teos Vladimir Putin – Life Coach by Rob Sears ilmestyi vuonna 2018 Anna Tuomikosken suomentamana nimellä Vladimir Putin: Menestyvän johtajan opetukset. Sain kirjan varhennettuna isänpäivälahjana tyttäreltäni, joka vieraili täällä Savossa pyhäinpäiväviikonloppuna. Kiitos kirjasta, tämä on sopivan lyhyt ja kepeälentoinen teos, niin että se tuli nopsasti lukaistua aamuisin, kun muut nukkuivat vähän pitempään. Hauskat piirroskuvat kirjaan teki Tom Sears. Kirja on laadittu elämäntapaoppaan tapaan ja vaikka se tihkuu auringonlaskunpunaista propagandaa, on se ehken viisainta ottaa huumorin kannalta.

Alussa on lyhyt testi, josta lukija voi päätellä, onko hänessä jo valmiiksi mitenkä paljon Putinin ominaisuuksia. Olen testin mukaan melko tasapainoinen, Putinin ominaisuuksia löytyy sen verran, että kirjan lukemisesta saattaa olla minulle hyötyä. Testin jälkeen kirjassa hahmotellaan kullakin aukeamalla kuvan ja tekstin avulla jotakin Putinin ominaisuutta, jota lukija voi kehittää itsessään ja siten saavuttaa paremmat asemat joko työpaikallaan tai naapurustossa tai vaikka kotioloissa.

Minua puhutteli varsinkin paraatin järjestäminen kotikadulla. Harmittaa kun autossa ei ole vetokoukkua. Peräkärrin saisi varmaan lainattua jostain, siihen voisi sitten lastata uljuuspatteria kyytiin (esim. kolan, lumilapion, uuden pistolapion, rautakangen, haravan, pensassakset, katuharjan, puutarhaletkun ja kasteluvesisaavin). Ruohonleikkurin voisi kiinnittää narulla peräkärrin perään. Vaimo voisi kuvata, kun minä ajaisin kotipolun päästä päähän muutamaan kertaan. Minut voisi myös kuvata ottamassa paraatia vastaan – sen ei tarvitsisi tapahtua paraatin aikana, pieni lavastus varmaan kuuluisi asiaan.

Toinen mielenkiintoinen huomio oli kirjan alkupuolella George W. Bushin esittämä arvio Putinista. Bush oli katsonut Putinia silmiin ja päätellyt sen perusteella, että Putiniin voi luottaa. Tästä haluan oheistaa luettavaksi pienen katkelman:

Condoleezza Rice muisteli myöhemmin kirjassaan No Greater Honour, että Bush oli mennyt halpaan: ”Emme koskaan päässeet vaikutelmasta, että presidentti oli naiivisti luottanut Putiniin ja joutunut sitten petetyksi.” (Asiaa ei juuri auttanut, että Bush alkoi viitata uuteen ystäväänsä lempinimellä Pootie Poot.”)

Tästä tulee mieleen, että jossain määrin Putin on kulloisenkin katsojan silmissä. Joskus kenties jopa silmillä, vaikka venäläisethän käyttäytyvät kovin kohteliaasti. Tietenkin nykyinen epäsopu Lännen ja Venäjän välillä johtuu ennen muuta siitä, että Venäjä miehitti Krimin ja käy epäsuorasti jonkinmoista sotaa Donbassin alueella Ukrainan joukkoja vastaan. Ja kun vielä ampuivat sen turistilentokoneen alas, sitä Venäjän kannattaisi pyytää anteeksi, luulen että sekin jo auttaisi sovunhieronnassa. Tämän kirjan esitystapa on Venäjän presidenttiä leimaava, olkoonkin, että huumorin varjolla. Erityisempiä naurunpurskauksia kirja ei aikaan saanut, eniten hupia tarjosi kuvitus. Kuvissa arkielämän tilanteilla leikitellään hauskemmin kuin mihin tekstin puolella Putinia arvostelevalla pilailulla ylletään.

Kirjassa on 156 sivua. Sen lukemiseen kului pari sumean onnellista aamupäivää.

Henrikin Liivinmaan kronikka

Luin vuonna 1227 tai sen jälkeen kirjoitetusta latinankielisestä tekstistä suomennetun teoksen, joka sai suomennettuna nimekseen Henrikin Liivinmaan kronikka. Vuonna 2003 julkaistun suomennoksen tekivät Maijastiina Kahlos ja Raija Sarasti-Wilenius. Tietoni kronikasta ovat peräisin tästä suomennoksesta, jonka alkupuheen kirjoitti Seppo Zetterberg. Alkuteoksen nimenä mainitaan Heinrici Chronicon Livoniae.

Alkuteos on siis 1200-luvun alkupuolelta, joskin vanhin säilynyt versio löytyi vuonna 1862 puolalaisen aatelissuvun kirjastosta. Sen arvellaan olevan kopio, joka on peräisin 1200 – 1300-lukujen taitteesta. Kirjoittajan arvellaan olleen saksalainen pappi nimeltä Henrik. Näin voidaan hyvällä syyllä olettaa, vaikka yhtään ainutta selkeästi ilmaistua tämänsuuntaista tietoa ei tekstissä esitetä. Henrikin on joskus arveltu myös olleen lättiläinen (latvialainen), siihen viittaa hänestä käytetty suomenkielinen nimikin, Henrik Lättiläinen. Zetterberg taitaa suositella nimeksi Lätin Henrik.

Henrikin Liivinmaan kronikka on oman aikansa historiankirjoitusta, tosin täyttä objektiivisuutta ei liene tavoiteltu. Aiheena on Liivinmaalle ennen muuta Saksasta suuntautunut miekkalähetys. Ristiretkiksikin niitä nimitetään. Ristiretki tarkoittaa jonkinlaista pyhää sotaa, nk. pakanoitten käännyttämistä vaikka väkivalloin kristinuskoon. Väkivaltaa kirjasta ei todella puutu. Siitä pieni esimerkki keskikammottavasta päästä:

Karedan kylä oli silloin hyvin kaunis, suuri ja väkirikas, kuten yleensäkin Järvamaalla ja koko Virossa kaikki kylät, joita meidän miehemme vähän myöhemmin tuhosivat ja polttivat. Kolmen päivän jälkeen he palasivat saaliineen ja polttivat lähistöllä sijaitsevat kylät ja maakunnat, nimittäin Mõhun ja Nurmegunden. Viimein he saapuivat järvelle, jonka nimi on Võrtsjärvi, ja jäätä myöten kulkien palasivat hyvillä mielin Liivinmaalle.

Kronikassa kuvattu ajanjakso käsittää vuodet 1184 – 1227. Liivinmaa, latinaksi Livonia, tarkoittaa tässä suunnilleen nykyisen Latvian ja nykyisen Viron alueita. Tuolloin niitä asuttivat heimot, Latvian alueelta tärkeimpinä tekstissä mainitaan suomensukuista kieltä puhuneet, Riianlahden rantoja asuttaneet liiviläiset sekä balttilaiset lätit (yleisnimi ”latvialaisille” heimoille). Viro oli jakautunut maakuntiin, joilla oli osaksi keskenään erilaiset luonteet. Suurin osa kirjasta käsittelee virolaisten käännyttämistä, johon myös liiviläiset ja lätit ottivat osaa. Tärkein ero Saksasta ja muualta Euroopasta saapuneisiin ristiretkeläisiin oli se, etteivät Liivinmaan heimot olleet erityisempiä soturikansoja. Tosin saarenmaalaiset tuntuivat harrastaneen merirosvousta ja muuta kiusantekoa, samoin kuurilaiset Riianlahden eteläpuolella. Liivinmaan eteläpuolen liettualaiset heimot tekivät rosvoretkiä Liivinmaalle hyvin tottuneesti, siellä puuhailivat myös venäläiset.

Vaikka sotilaallinen etulyöntiasema olikin ammattisotilailla – kalparitareilla ja muilla ristiretkeläisillä – oli liivinmaalaisten etuna kansan runsaus valloittajiin verrattuna. Tästä syystä pakanain käännytys kestikin kymmeniä vuosia. Lopuksi paikalle lehahti paavin legaatti Vilhelm Modenalainen. Henrikin kuvailun perusteella vaikuttaa siltä, että kaikki halusivat nähdä ja kuulla häntä. Tulee mieleen paavin hiljattainen Baltian kiertue. Kirjan keskeisin hahmo on kuitenkin kolkytvuotinen Riian piispa Albert von Buxhoevden. Hänen itsepintainen toimintansa mursi lopulta liivinmaalaisten halun olla omia isäntiään ja harjoittaa omaa uskontoaan. Naishahmoista tärkein on Neitsyt Maria. Liivinmaasta käytettiin roomalaiskatolisessa maailmassa nimitystä Marian maa.

Suomennos on sujuva ja helppolukuinen, tosin tekstissä on tiettyä junnaavuutta, kun ne pakanat eivät ota lopettaakseen vastaanhangoittelua. Vaikka erityisempää tapakulttuurin kuvausta ei sotataitoa lukuunottamatta paljoa löydy, antaa teos kuitenkin meitsille mielenkiintoisen kuvauksen keskiaikaisen, esikristillisen ajan Baltiasta.

Kirjassa on 264 sivua. Lukeminen kesti kaksitoista päivää.

Vilimit Kuopiossa lokakuussa 2018

Kuopion kaupungissa Savon maalla järjestettiin viime viikon lopulla Scifi-Vilimit-niminen elokuvatapahtuma. Art House Cinema Kino Kuvakukko sai toimia tapahtumapaikkana. Kävin minäkin Kuvakukon katsomossa muutaman elokuvan katselemassa.

Vilimit-tapahtumassa oli tarjolla monta kiinnostavaa elokuvaa, mutta aikaa ja sellaisia istumalihaksia, joissa vielä veri kiertäisi, oli minunlaisellani seniorilla rajallisesti. Niinpä näkemättä jäi amerikkalainen elokuva Kielletty planeetta (Forbidden Planet, vuodelta 1956), joka esitettiin avajaisissa savon murteelle käännettynä (savontaja Olavi Rytkönen). Toivon, että tämä versio voitaisiin esittää televisiossa. Muistelen nähneeni tämän elokuvan suomeksi tekstitettynä joskus tv:ssä muutama vuosikymmen sitten ja olin ainakin tuolloin sitä mieltä, että sen juoni toimi scifi-elokuvaksi varsin mainiosti. Sitä paitsi elokuvassa on taustana hienoa elektronimusiikkia, mikä erinomaisesti sopii elokuvan juoneen ja tunnelmaan. Paikallisessa ilmaisjakelulehdessä kerrottiin elokuvan pohjautuvan Shakespearen näytelmään Myrsky, johon kai Sibeliuskin on musiikkia säveltänyt?

Torstaina ja perjantaina en ehtinyt enkä jaksanut lähteä Kuopioon, mutta lauantaina mennä humahdin katselemaan tšekkoslovakialaisen osittain näytellyn, osittain animoidun ja ennen kaikkea komeesti lavastetun elokuvan Paroni Münchhausenin uskomattomat seikkailut (Baron Prášil, vuodelta 1961). Tykkäsin varsinkin vierailusta Turkin sulttaanin luona niitten lavasteitten vuoksi. Huumori sen sijaan oli aika vanhahtavaa, setämäistä, kenties jonkin menneen aikakauden pojillekin maistuvaa vehnästelyä. Minua se lähinnä alkoi unettaa. Elokuvan jälkeen kiiruhdin jäähallille katsomaan Kalpan naisten jääkiekko-ottelua. Mutta siellä olikin poikain ottelu. Naisten peli olisi luvassa vasta ensi viikon lauantaina. Katselin sitten sen poikain ottelun, Kalpa hävisi Kärpille/Ahmoille 1 – 4. Pelissä oli se hyvä puoli, että erätauko kesti vain kymmenen minuuttia, kun naisilla se on 15 min.

Sunnuntaina tein uuden yrityksen ja läksin jo hyvissä ajoin liikkeelle. Kello yhdeltätoista esitettiin suomalainen tv-sarja Kössi Kenguru avaruudessa, vuodelta 1972. Se osoittautui varsin toimivaksi lastenelokuvaksi. Myös paikalla ollut lapsiyleisö selvästi tykkäsi siitä. Kössi Kenguru lähtee avaruuteen, kun kerran avaruusapinallakin on ihan oikea tekokuu. Tämäkin elokuva sisältää siis myös senkaltaista huumoria, joka avautuu paremmin aikuisille kuin lapsille, mutta tarkoitus lieneekin, että lastenelokuvia katsotaan yhdessä lasten kanssa, jolloin lapset voivat nauraa jo sille, että elokuvan tapahtumat naurattavat aikuisia.

Heti perään esitettiin ranskalainen näytelty, käsinväritetty mykkäelokuva Matka Kuuhun (Le voyage dans la lune, vuodelta 1902). Musiikki elokuvassa oli nykyaikaista ja se toimi hyvin. Ison osan kuumatkan kuvausta sai tähtitieteilijöitten kokouksen voimakas elehtiminen, juhlavat lähtörituaalit ja vähintään yhtä juhlallinen takaisin palanneitten kuunkävijöitten palkitseminen kukkaseppeleillä. Kuussakin käväistiin ja kuulaisille tehtiin selväksi ketkä täällä maalaisia ovat. Tässä elokuvassa samoin kuin Münchhausenin tarinassa nähtiin maatamo Kuun pinnalta. Kössi Kengurussa tällaisen joutavuuden yli oli jo päästy, tosin välillä poikettiin Maassa käymäsiltään hakemassa Masa Myyrä kaivantoa tekemään.

Maatamo oli tärkeänä esillä myös kolmannessa sunnuntain elokuvassa, nimittäin Al Goren ilmastovaroitteluelokuvassa Epämiellyttävä totuus 2 (An Inconvenient Sequel – Truth to Power, vuodelta 2017). Jostain syystä Goren elokuvassa esitellyissä planeetta Maan kuvissa ei minusta näyttänyt lainkaan siltä, että Maa olisi navoiltaan litistynyt! Mistähän ilmiöstä sekin litistymättömyys voi johtua? Joka tapauksessa Gore oli edelleen tuskaisen toiveikas, hän näytti tällä kertaa käyrän, joka osoitti uusiutuvien energianlähteitten käytön eksponentiaalista kasvua, mikä on hieno homma. Toisaalta Yhdysvaltain jättäytyminen pois Pariisin ilmastosopimuksesta sai mielen matalaksi.

Ennen elokuvaa Kuvakukon yleisölle esitelmöi ilmakehätutkija Tero Mielonen. Valitettavasti en kerennyt ihan kaikkea kuuntelemaan, sillä kävin välillä syömässä päivän subin. Otin chipotle-kastiketta. Sympaattisen oloinen Mielonen puhui lyhyesti ja selkeästi mm. sähköpyöristä ja sirkkapihveistä ja sarjakuvista. Lisäksi hän muistutti äänestämisen tärkeydestä, on kuulemma vaalit tulossa. Olen ajatellut äänestää taas Vasemmistoliittoa. En tiedä miten Vasemmistoliiton äänestäminen mahtaa auttaa ilmastonmuutokseen, mutta jospa ei asiaa pahentaisikaan.

Minun oli tarkoitus katsella vielä kaksi maksullista elokuvaa, mutta jostain syystä kävi niin paljon vääntämään mahaa, että minun piti paeta paikalta. Matka Kuvakukosta autolle tuntui matkalta Kuuhun, eikä minulla ollut avaruusmiehen polvipusseja. Istumaan päästyäni olo vähän helpotti, mutta kotona vasta pingoittunut tilani laukesi oikein kunnolla. Ei varmaan olisi pitänyt ahmia aamulla niitä lakritseja. Kyllähän se harmitti, kun jäi ne kaksi kiinnostavaa elokuvaa näkemättä, mutta katselin tv:stä Aronofskyn, Smithin ja kahdeksan astronautin ohjelmaa maapallosta. Välillä kyttäsin tekstitv:stä miten KuPSaa oli pärjännyt jalkapallo-ottelussa Ilvestä vastaan. Voittivat 2 – 0.

Hienon tarjoilun olivat Vilimit-tapahtuman järjestäjät saaneet aikaiseksi. Harmi etten revennyt tämän enempää niistä elokuvista nauttimaan.

Aino Kallaksen arkaisointia

Luin vuonna 1962 julkaistun kirjan, joka sisältää Aino Kallaksen o.s. Krohn (1878 – 1956) kolme kertomusta tai pienoisromaania, miksipä heitä nimittääkään. Alkuun on lyhyen, mutta antoisan johdannon kirjoittanut E. K. (Eino Krohn?). Hän kertoo virolaisaiheisten novellien ja romaanien tuoneen Kallakselle hänen ensimmäiset kirjalliset voittonsa. Tässä kirjassa yksissä kansissa julkaistuihin kertomuksiin kuulemma perustuu Kallaksen kansainvälinen maine. E. K. kuvailee Kallaksen näissä kertomuksissa käyttämän kielen pohjautuvan 1600-luvun kirjasuomeen. E. K. käyttää myös ilmaisua arkaisoivasti tyylitelty sanonta.

Kahdessa kertomuksessa aiheena on vaimon avioliiton ulkopuolinen rakkaus, yhdessä rakkaus alempisäätyisen kanssa. Helpointa ja turvallisinta on käsittää nämä kertomukset juuri historiallisina kuvauksina siitä miten karkeasti yhteiskunta vuosisatoja sitten tuomitsi perinteisistä tavoista poikkeamisen. Yhteiskunta vietti luutunutta elämää, paattia ei saanut keinuttaa. Hieman rohkeampi tulkinta voisi puhua naisten oikeuksista omiin valintoihin elämässään. Ihmisellä on oikeus päästä irti vääristä valinnoista ja elää ainutkertainen elämänsä kuten parhaaksi näkee. Miksei tarinoita voisi lukea myös kuvauksena virolaisten elämästä menneinä vuosisatoina vieraan vallan alla? Yleisesti kiellettyyn rakkauteen lankeava nainen voisi symboloida Viron kansaa, jonka on alistuttava niin yhteiskunnan jäykkiin ja julmiin sääntöihin kuin aviomiehen ja suvun kotoiseen järjestyksenpitoon. Toisaalta Reigin pappi saa apupapiltaan kuulla Korkean Veisun (kirjoitettu ennen Jeesuksen syntymää) olevan todellisen rakkauden kuvaus eikä vertauskuva Jumalan (kirjassa Kristuksen!) ja seurakuntansa välisestä rakkaudesta.

Reigin pappi – Hiidenmaalainen tarina. (1926) Ajoittuu Ruotsin suurvalta-aikaan, 1600-luvulle. Päähenkilönä on Paavali Lempelius, Lempäälästä lähtöisin. Hänellä on itseään huomattavasti nuorempi vaimo ja kaksi lasta sekä huippuvirka Tuomiokoulun rehtorina Tallinnan kaupungissa. Elämä hymyilee kuten raamatun Jobille alkuunsa. Hommat kääntyvät alaluisuun surkeitten sattumusten kautta. Lempelius päätyy papiksi Hiidenmaan saarelle, Reigiin. Apupapiksi määrätään kaunis, nuori ruotsalaismies... Mehtäläisenä haluan tähän liittää seuraavan näytteen:

Vaan en minä silti lakannut metsiä samoilemasta, niinkuin ennenkin, sillä niissä on aina minun oikia oloni ollut. Niin minä kuljeskelin, vaikkapa tosin en enää tuliputki olallani, ja panin tähdelle sekä ihmettelin tämän ajallisen ja katoavaisen maailman suuria ja vähäisiä ihmetekoja, ja minulle oli siitä suuri ylösrakennus ja ratto.

Tästä kertomuksesta on valmistunut vuonna 1977 Jüri Müürin ohjaama virolainen elokuva. Muistelen katselleeni sitä nuorna jullina. Olikohan niin, että alussa naisimmeinen huutaa ovelta ulkonaolijoille: ”Sõõma!” Isälläni oli tapana syömään kutsuessaan mölähtää meille poijille suunnilleen niin, vaikkei hänellä mitään Viro-yhteyksiä ollutkaan. Elokuvassa Lempeliusta esittää Mikk Mikiver ja hänen veljensä näyttelee apupappia. Minä kuvittelin Lempeliuksen lukiessani Edvin Laineeksi.

Barbara von Tisenhusen – Liivinmaalainen tarina. (1923) Ajoittuu 1550-luvulle. Tapahtumapaikkoina pari linnaa Võrtsjärven lähistöllä. Saksalaiseen aateliin kuuluva neitsykäinen rakastuu alempaan luokkaan kuuluvaan kirjuriin. Tärkeässä osassa on Pärnun sopimus, joka kieltää avioliitot säätyläisten ja rahvaan välillä. Yhtä tärkeässä osassa on kertoja, Tisenhusenin suvun perhepappi, Friesner, joka ei ole koskaan naiseen koskenut, mutta katselee Barbaraa miehisin silmin.

Sudenmorsian – Hiidenmaalainen tarina. (1928, balladinäytelmänä 1937) Tapahtuu vuoden 1650 paikkeilla läntisellä Hiidenmaalla. Metsänvartijan nätti ja sutjakka vaimo lähtee joku juhannus susien matkaan ja saa siitä sellaisen menon päälle että ei paljon lampaita naurata. Tämä varhainen ihmissusikertomus on kieltämättä näistä kolmesta lukemastani vavahduttavin. Se myös poikkeaa muista vahvan yliluonnollisen virityksenä vuoksi. Ihmissuden nimittäminen daimoniksi (vrt. Lermontovin runon Daimon) saa lukijan mielikuvituksen liikkeelle. Mitä kirjailija tahtoo sanoa? Onko kyseessä vain kummitusjuttu vai kenties vertauskuvallinen sepite? Onko Metsän henki eli Diabolus sylvarum jonkinlainen raamatullinen paholaishahmo vai viittaako se kenties pakanuuteen? Tai ihmisen eläimellisyyteen? Onko kyse vaarallisesta kapinoitsijasta, metsäveljestä, joka täytyy raivata pois? Ja onko sudenmorsian silloin "susinarttu", vihollisen puolella sotaa käyvä, vihollisen syliin antautuja?

Kaikkia arvoituksia ei saa ratkaistua, ei vaikka joskus mieli tekisi. Kirjassa on 270 sivua. Sen lukemiseen uhrasin kolme elämäni päivää. Sudenmorsiamen olin lukaissut jo aikaisemmin, vaan menihän tuo eilleenniin. Yksittäisistä kertomuksista löytyy useita blogeerauksia, mutta ainakin Usva on lukaissut kaikki tämän kirjan tarinat.

Mansikkasauna

Marjukka ja Jorma Eronen toimittivat ja suomensivat vuonna 1979 julkaistun teoksen nimeltä Mansikkasauna. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja on Valikoima tšeremissilauluja. Tšeremissejä kutsutaan nykyään marilaisiksi. Kirjasta ei ilmene ovat laulut niittymarien vai vuorimarien perinnettä.

Koska kirjassa ei ole mitään johdantoa eikä jälkipuheita, jää kulloisenkin laulun käyttötarkoitus – esim. juhlahetki, johon laulu on tarkoitettu – lukijan arvailun varaan. Takakannessa sentään kerrotaan tšeremissirunojen vaikuttavan ”heleällä lyyrisyydellään” enemmän kuin myyttisen taustan kautta. Tämä heleä lyyrisyys tarkoittaa nähdäkseni näitten laulujen osalta sitä, että varsin vähillä kuvailuilla oletetaan lukijan tai kuulijan pääsevän perille siitä, mistä laulussa kerrotaan. Minun kohdallani näin ei aina käynyt, mikä ei välttämättä kerro mitään pahaa sen enempää tšeremissilauluista kuin niitten esittämisestä kirjassa sellaisenaan (toki suomennettuina). Oma rajallisuuteni vastaanottajana asettaa tietenkin esteensä kaikkinaiselle ymmärtämiselleni. Myös pikainen lukaisu saattaa vaikuttaa ymmärtämiseen ja varsinkin ymmärtämättä jäämiseen. Paikoitellen niukka ilmaisu toi mieleeni japanilaiset haiku- ja tankarunot.

Tässä valikoimassa on mukana myös tuntemani Otto Mannisen aikoinsansa suomentama laulu Patam-virrasta ja sen sinikukkasista. Eroset ovat suomennoksessaan ilmeisestikin halunneet pysytellä lähellä sananmukaisuutta, Manninen taas on tyylilleen uskollisena korostanut runon sointia mitallisena. Myönnän, että on makeeta lukea versio, jossa on laulullisuutta. Olen kovasti pitänyt Mannisen suomennoksesta. Erosten suomennoksen nelisäkeinen laulu on Mannisella kuitenkin kahdeksansäkeinen, mitan ja loppusointujen sanelemana. Sitä paitsi Eroset puhuvat Patan-virrasta.

Mitä, että jokin näytekö? On aika vaikeata löytää lyhyistä runoista näytettä, jossa ei lainaisi kokonaista runoa ja josta toisaalta tulisi jotain olennaista esille. Löysin kuitenkin yhden säkeistön, jonka voinen näytteenä esitellä. Runon ensimmäisessä säkeistössä kuvataan miten maataloustyöt voivat joskus edetä nopeastikin. Pianpa jo puidusta rukiista saadaan maltaita. Toisessa säkeistössä paljastetaan mistä tässä oikein säkeitä sepitelläänkään:

Eivät ne maltaita olleet vaan sokeria.

Maltaista panin olutta.

Ei se olutta ollut vaan mettä.

Tätä olutta kutsuin vieraan juomaan.

Ei se vieras ollut vaan lemmittyni.

Usein runoissa on tietenkin aiheena rakkaus. Moni laulu sopisi häitten yhteydessä esitettäväksi. Ja löytyy myös eroa ja surua, kuoleva toivoo pihlajan haudalleen ja laulua ylleen.

Kirjasessa on vain 70 sivua. Lukaisin sen eilen.