Pekka Kytömäki: Sytytys

Pekka Kytömäki (s. 1975) kirjoitti vuonna 2020 julkaistun runoteoksen nimeltä Sytytys. Kyseessä on palindromirunojen kokoelma. Runoilijan omien sanojen mukaan kyseessä on hänen toinen ja viimeinen palindromirunokokoelmansa. Kytömäellä on suomen kieli mainiosti hallussa, joskin nykyään on kuulemma mahdollista käyttää myös sanaa ”viimeisin”.

Tällaisen palindromirunokokoelman lukaisee sille päälle sattuessaan varsin nopeasti. Kytömäen kokoelma on järjestelty osastoihin siten, että iskevän humoristinen aines painottuu alussa, osiossa Hauska riimi. Minulle lukijana syntyy vaikutelma kokoelmasta, jossa ollaan liikkeellä terävä pää edellä. Jos palindromit kokee huumorin eräänä osa-alueena, näin varmaan onkin. Pelkästä huumorista ei tosin ole kyse alussakaan. Kokoelman huikein onnistuminen löytyy itseoikeutetusti sivulta 10. Runo Älli virtaa kiteyttää taiteilijan ikuisen riittämättömyyden tunteen – miten saada oma sisäinen kieli soimaan säveleinä, jotka lukija voisi ymmärtää sellaisena kuin taiteilija laulunsa itse kuulee. Älli virtaa on runo, se ei ole vitsi, vaikka rakentuukin osaksi humoristista tarpeistoa käyttäen. Ihonalinen älli tällää lukijan katseltavaksi ja tunnistettavaksi sen ongelman, joka taiteilijan on ratkaistava intuitionsa kautta lähestyäkseen tuotantoineen taiteennauttijaa.

Toisella lukukierroksella muut runot alkavat hoihkaa omalla äänellään. Sitä ääntä kannattaa kuunnella. Runo ei ole tylsä toteamus, se on runo. Se on öljymaalin roiske, jota runoilija on valuttanut pitkin kanvasta tuntematta aina itsekään maalitippainsa määränpäätä. Minulle runo on kesäinen lehto, jossa soi tuntemattoman peipposen liverrys, jossa pörriäiset puuhaavat omiaan ja satumainen hiljaisuus vilistää tuhansin pienin jaloin. Kytömäen palindromirunoissa tämä toteutuu kuvaamalla manserokkareita, studiolumisäteitä ja duunin paiskimista ynnä skeittailua. Paljon muutakin maisemaan mahtuu. Silloin kun mukana on ihmisolentoja, heitä kohdellaan kunnioittavasti – tai sitten nimeltä mainitsematta. Baarissa juhlinutta toveria muistetaan omistuksella ja hänelle järjestyy one more for the road.

Onko Tampereella syntyneisyys lottovoitto? Ja kannattaisiko nuorelle suositella lainkaan teatterialaa? Tällaisiakin kynnyskysymyksiä lyhyt palindromiruno ehtii pohtia ennen kuin sen liekki sammuu ja hiipuu pois. Runo YT i city, jonka palindromistisessa otsikossa voi nähdä kolmea kotimaista, huokuu korona-ajan suuntausta kasvukeskuksista kohti maaseudun rauhaa.

Tietenkin palindromit kantavat usein kainaloissaan skissin tai säveltapailun omaista vaikutelmaa, yhtä hyvin runollisia huiskauksia kuin kuiskauksiakin. Tämä aiheutuu niitten teräskuulamaisesta rakenteesta. Runo, jonka kirjainten järjestys on sama luettuna vasemmalta oikealle tai oikealta vasemmalla, on jo sinällään melkoinen suoritus. Kun palindromi sytyttää lukijassa runon sinivihiriän liekin, on se siipensä ansainnut.

Kirjassa on kaunis kansi. Elämän dialektiikkaako lienee, että meidän auton sytytystulppain päällä oleva kansi joudutaan uusimaan huomenna. Kytömäen palindromirunojen kirjassa on 102 sivua sisällysluettelot mukaan lukien. Luin kirjan eilen ja tänään.

Sofi Oksanen: Puhdistus

Sofi Oksanen (s. 1977) kirjoitti vuonna 2007 kantaesitetyn näytelmän Puhdistus. Luin sen. Minulla on se romaanikin kotona, saa nähdä tuleeko sitä luettua.

Kirjan alusta löytyy Oksasen esipuhe, jossa hän kirjoittaa näytelmän kuvaavan seksuaalisen väkivallan käyttöä sotametodina. Tunnettua on mm. raiskaamisen käyttö kuulusteluissa ja muunlaisessa täydelliseen kuriin alistamisessa.

Oksasen näytelmässä aihetta käsitellään minusta juuri sopivalla tavalla. Seksuaalinen väkivalta tulee selvästi esiin, mutta sitä ei aseteta katseltavaksi. Ihmisten kertomana asia käy kyllä selväksi. Sen puoleen näytelmän voi aivan hyvin lukea ja se toimisi mainiosti myös kuunnelmana. Varsinkin loppuvaiheissa esitetään pitkä monologi, jossa selitetään mitä tapahtui ja miten se pysyi salassa julmuuksien kohteeksi joutuneitten häpeän vuoksi.

Kaikkiaan Puhdistus on selkeästi kerrottu tarina, siinä on vauhdikkaita käänteitä ja piinaava tunnelma. Vuoropuhelu on tehokasta, se vie asioita eteenpäin eikä jahkaile joutavuuksilla. Naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan lisäksi kuvataan todella sujuvalla ja menevällä tavalla Viron vaiheita neuvostovallan aikana ja siitä vapautumisen alkuvuosina. Neuvostoliiton puolella toimivat virolaiset kuvataan sosialismin asiaan uskovina oman maansa miehittäjinä.

Lukeminen sujui verrattain nopeasti, vaikka jokin merkillinen väsymystila minua kyllä vaivaa. Eilen luin ensimmäisen näytöksen ja tuossa aamulla toisen. Minulla oli sellainen käsitys, että Oksasen tyyli olisi jotenkin vaikeaselkoista lukea, mutta tämä näytelmä on ainakin ihan kristallin kirkasta. Alussa Aliiden asunnon kuvailussa on ehkä turhakin määrä yksityiskohtia, mutta ne voi ottaa informatiivisena kuvauksena virolaisen maalaistalon sisustuksesta.

Kirjassa on 148 sivua. Lukaisin sen parin päivän aikana.

P.S. Vuonna 1980 kävin Kuopion teatterissa katselemassa tuolloin neuvostoliittolaisen Genrih Borovikin (s. 1929) kirjoittaman näytelmän, jota esitettiin Kuopiossa nimellä ”Santiagon yö” (alunperin Интервью в Буэнос-Айресе, ensiesitys 1980). Siinä oli tätä samaa aihetta. Näytelmällä oli inhorealistinen huipennus, josta kohistiin lähinnä alastomuuden vuoksi. Julmaa seksuaalista väkivaltaa sisältänyt kuulustelu esitettiin pääosin kerrontana, kuten Puhdistuksessakin.

Kersti Bergroth: Jääkärit & Kirje taivaaseen

Kersti Bergroth (1886 – 1975) tunnetaan varsinkin näytelmäkirjailijana ja elokuvien käsikirjoittajana. Bergrothin teksteistä on tehtykin useampia elokuvia kuten vaikkapa filmatisoinnit (1940, 1956 ja 1975) karjalaisnäytelmästä Anu ja Mikko (1932) tai Valentin Vaalan ohjaama, kahdella Jussilla palkittu Dynamiittityttö (1944), jossa Bergroth käytti käsikirjoittajana nimimerkkiä Tet. Hänen tekstejään en ollut aiemmin lukenut muuten kuin kirjasta Rakas kaupunki (1951), jossa karjalaistaiteilijat Lempi Jääskeläinen, Viljo Kojo ja Kersti Bergroth muistelevat menetettyä Viipuria.

Vuoden 1933 näytelmä Jääkärit on syntynyt Bergrothin ja jääkäriupseerina Saksassa palvelleen, sittemmin Suomen Armeijassa kenraaliluutnantiksi kohonneen Leonard Grandellin yhteistyönä. Grandell on tuonut toden tuntua näytelmässä kuvattujen jääkäreitten vaiheisiin. Näytelmä rakentuu kolmesta näytöksestä muodostaen alaotsikon mukaan Kolme kuvaelmaa jääkäriliikkeestä. Nuoria, Saksaan jääkärikoulutukseen lähteviä miehiä kuvataan syksyllä 1915 heidän ollessaan lähdössä värväytymään, käydessään sotaa Saksan itärintamalla ja lopulta keväällä 1918 heidän palatessaan Suomen sisällissotaan koulutettuina ja kokeneina sotilaina. Verisestä vastakkainasettelusta huolimatta jääkärit suhtautuvat kunnioittavasti sisällissodan suomalaiseen vastapuoleen – heitä vastassa kun ovat tutut miehet. Näytelmä päättyy Jääkärimarssiin ja kunniantekoon. Draamana teos toimii, asiantuntijan mukana olo näkyy näytelmän yksityiskohdissa, paikoin vähän korostuneestikin, vaikka johtaahan se informatiivisuuteen. Lavastusohjeissa asiaan paneutuneisuus hieman turhauttaa, mutta tärkeintähän näytelmässä on juonen ja vuoropuhelun toimivuus. Siitä puolesta vastaa Bergroth. Silti olisin toivonut jotain iskevämpiä repliikkejä edes muutaman. Tällaisena näytelmä kertoo kyllä tarinansa, mutta aika vähän siitä kuohahtaa suoraan huokosiini.

Vuonna 1955 julkaistiin Bergrothin runokokoelma Kirje taivaaseen. Näytelmäkirjailijan runokokoelma noudattaa draaman kaarta. Pienen teoksen runot on järjestetty aiheitten mukaiseen aikajärjestykseen runojen minän lapsuuden kuvauksista aina viimeisten hetkien tunnelmiin. Lapsuus näyttäytyy huolettomien päivien paratiisina, myöhemmin kadotettuna paratiisina. Nuoruus tuo mukanaan omavoimaisuuden tunnon, jälkeenpäin tutkaillen ei välttämättä niin oikeaan osuneet ratkaisut, jolla runojen minä on hyväksynyt tiettyjä hahmoja elämäänsä tai jättänyt joitakin lehdelle soittelemaan. Aikuisuus syventää oman voiman tuntoa, hylkäämiset kääntävät elämän yksinäisyydeksi ja viimein runojen minä huomaa kaipaavansa palvelijaansa, joka aina oli pitänyt hänestä huolta, mutta jota kohtaan hän itse oli käyttäytynyt yliolkaisesti. Loppu sisältää kaipuuta lapsuuden paratiisiin, toivoa jostain uudesta kuoleman rajan jälkeen ja sisäistä pohdintaa elämästä ja sen ajallisesta rajallisuudesta. Runossa Ihminen lähellä kuolemaa näyttäytyy maailma mystillisen tosiolemuksensa paljastavana:

Kaikkialla vallitsee ystävällinen tahto

ilmaista salaisuuksia.

Ja minä käyn ennen kuulumattomia keskusteluja

niiden asioiden ja tapahtumien kanssa

joita kohtaan.

Näytelmässä on sivuja 175, luin sen tänään. Runokokoelmassa sivuja on 68, sen lukaisin eilen.

Thomas More: Utopia

Englantilainen Thomas More (1478 – 1535) kirjoitti latinan kielellä vuonna 1516 julkaistun teoksen De optimo statu reipublicae deque nova insula Utopia. Luin Marja Itkonen-Kailan vuonna 1518 ilmestyneen laitoksen pohjalta laatiman, vuonna 1971 valmistuneen suomennoksen nimeltä Utopia. Alusta löytyy suomentajan johdanto Thomas More ja hänen Utopiansa, lopussa on nimien ja termien selityksiä viitteiden perusteella järjesteltyinä. On niin pitkä aika siitä, kun luin johdannon, että en muista sen kaikkia hyviä havaintoja, mutta viitteiden selitysten avulla käy ilmeiseksi, että kirjan tarkoitus on paitsi toimia jonkinlaisena yhteiskunnallisten uudistusten suunnannäyttäjänä, ehkä ennen kaikkea osoittaa aikalaisille, mikä keskiajan loppuhaminoissa on auttamattomasti pielessä. Jos kirja ei aloita, niin selvästi se ennakoi renessanssia: vanhojen rakenteitten, kuten yksinvaltiuden ja katolisen kirkon mahtiaseman murenemista.

Kirja on minusta satiirinen, se esittää asiat uhanpäiten kiusallisena peilauksena Euroopan tilaan 1500-luvun alussa. Jos ei joku tätä muuten ymmärrä, niin näin voi päätellä alussa olevasta johdattelevasta kertomuksesta, jonka muka esittää merimies Hythlodaeus (nimi voitaisiin kai suomentaa vaikka ”hupattajaksi”). Aluksi hän kuvailee, miten Englannissa on asiat monin perin viturallaan ja sitten alkaa kuvailla vierailuaan Utopian saarivaltiossa. Utopia tarkoittaa paikkaa jota ei ole. Samanlaisia kreikankielisiä heittoja on pitkin kirjaa ja siitä huolimatta Utopian sijaintia on kuulemma yritetty selvittää.

Ei siis ihme, että minäkin aloin miettiä voitaisiinko kirjassa tarkoittaa jotain Kiinan rannikon saarta, vaikka Hainania tai Taiwania. Kiinaan viittaisi sodankäyntiä kuvaava jakso, jossa Hythlodaeus kertoo utopialaisten pyrkivän voittamaan sodan ilman taisteluita, kuten jo Sun Tzu (n. 400-200 eaa.) opetti. Utopialaiset käyttävät taitavasti vastapuolen lahjontaa ja heidän riviensä hajoittamista propagandalla, mitkä Sun Tzu mainitsee. Jotkut kohdat utopialaisten uskonnosta tuovat mieleen taolaisuuden ajatukset.

Kirjoittajan tarkoitus on osoittaa aukkopaikkoja oman aikansa yhteiskuntien ja uskontojen suojauksessa. Kirjan lopussa More arvelee monien etsivän hänen tekstistään heikkoja kohtia, joihin tarttua. Tottahan minäkin välillä ihmettelin Utopian kuvauksen logiikan pitävyyttä, kunnes taas muistin, että kyse lienee etupäässä omien olojen arviosta, jossa Utopia toimii kiusallisena peilinä.

Luultavasti Utopiaa on käytetty kuitenkin myös ihanneyhteiskuntain malliesimerkkinä. Siihen viittaa saaren 6-tuntinen työpäivä ja se, että yksityistä omistusoikeutta tai rahaa Utopiassa ei ole. Yhteiskunta perustuu vaatimattomaan työntekoon, tosin Hythlodaeus on kuvauksessaan välillä yksinkertaistanut asioita hieman liikaakin – ehkä siinäkin Morella on ollut tarkoituksena huvitella lukijan kustannuksella. Laitan tähän pienen lainauksen:

Heillä ei ole viini- eikä oluttupia, ei ilotaloja, ei minkäänlaista mahdollisuutta turmiollisiin harrastuksiin, ei piilopaikkoja eikä hämäräperäisiä kohtauspaikkoja; kun he ovat aina toisten näkyvissä, heidän on pakko työskennellä totuttuun tapaan tai viettää vapaa-aikaansa oikealla tavalla.

Oman yhteiskuntansa pohjimmaisena vitsauksena Hythlodaeus näkee ylpeyden, joka riemuitsee muitten surkeudesta ja estää immeistä astumasta hyveen tielle.

Kirjassa on 181 numeroitua sivua. Luin sitä melko pitkään, sanotaanko 1,5 kk.

George Bernard Shaw: Pyhä Johanna

Brittiläinen näytelmäkirjailijana tunnettu George Bernard Shaw (1856 - 1950) kirjoitti vuonna 1923 kantaesitetyn näytelmän Saint Joan. Luin Matti Norrin näytelmästä tekemän suomennoksen, joka ilmestyi vuonna 2003 nimellä Pyhä Johanna. Aiheena ja päähenkilönä näytelmässä on ranskalaisten myyttinen sankarihahmo Jeanne d'Arc.

Kirjan alusta löytyy Shawn laatima laaja, viiskytsivuinen johdanto, jossa kirjailija käsittelee aihetta kylläkin väliotsikoilla järjesteltynä, mutta kumminkin pitkästyttävän monelta kannalta. August Strindbergin puoli vuosisataa aiemmin ilmestyneessä historiallisessa näytelmässä Mestari Olavi (Ruotsin uskonpuhdistajasta Olaus Petristä) ei ole mitään johdantoa mikä ei haittaa vähimmässäkään määrin. Lähestymistapa historiallisen sankarihahmon näyttämöllepanoon on molemmilla jokseenkin samanlainen. Tiettyjä käännekohtia kuvaamalla luodaan runko, jonka ympärillä tapahtuvaan toimintaan sivuhahmot tuovat sopivasti kaikupohjaa ja elävyyttä. Strindberg on tämän alan mestari. Kyllä tämän Shawn näytelmänkin lukaisee, kunhan on ensin selvitellyt johdannon, jossa Shaw kirjoittaa mm. seuraavasti:

Ylivertaisen älykkäiden ihmisten on nimittäin aina vaikea ymmärtää sitä raivoa joka nousee kun he paljastavat hidasjärkisten keskinkertaisuuksien tyhmyyksiä. Sokrateskaan iän kartuttamine kokemuksineen ei puolustautuessaan oikeudenkäynnissä ymmärtänyt mikä pitkän ajan kuluessa kasautunut raivo oli purskahtanut hänen päälleen ja huusi hänen kuolemaansa.

Tämä saa minut ymmärtämään osakseni niin kovin usein lankeavaa ymmärtämättömyyttä. Muuten johdannosta jää mieleeni suomentajan huomautuksessaan mainitsema baarityttö Judith.

Näytelmä sijoittuu siis keskiajalle, Orléansin neitsyt tuomittiin kirkonkiroukseen ja poltettiin harhaoppisena noitana Rouenin kaupungissa nykyisen Ranskan alueella 13.5.1431. Vuonna 1920 katolinen kirkko julisti hänet pyhimykseksi. Näytelmän mukaan Johannan harhaoppi oli se, että hän kuuli ääniä, joitten mukaan Pyhät Katariina ja Margareta sekä arkkienkeli Mikael antoivat hänelle ohjeita, jotka poikkesivat siitä, mitä tuon ajan uskonnonharjoituksessa pidettiin kuranttina sekä rikkoivat aikansa tapakulttuuria. Johanna näet pukeutui sotilaan vaatteisiin ja eli sotilaana sotilaitten joukossa osallistuen taisteluihin. En viitsi ottaa selvää onko tämä totta vai sepitettä, kyseessä on näytelmä. Kirjailija haluaa sanoa, että Johanna oli jonkinlainen esiprotestantti, että hän halusi henkilökohtaisen suhteen Jumalaan ja katolinen kirkko tahtoi pitää hallussaan yksinoikeuden huseerata Jumalan ja uskovien välillä. Olen tätä sattumalta viime päivinä miettinyt ihan muusta syystä enkä voi väittää, että esim. luterilaisen kirkon uskovat jäsenet pyrkisivät jotenkin sen henkilökohtaisempiin väleihin Jumalan kanssa kuin sellaiset uskovat, jotka toistelevat samoja synnintunnustuksia ja rukouksia tai laulelevat taizé-lauluja. Shawn näytelmän hienous ellei sitten nerous on siinä, että hän jättää Johanna-neidon lopulta yksin, eikä näytelmä silti tee kenestäkään näytelmän hahmoista toistaan suurempaa konnaa vaan he toimivat asemansa vaatimalla tavalla. Niin kuin ihmiset naulasivat ristille Jumalansa, niin he polttavat Johannansa vaikka hän uudesti syntyisi.

Johdannossa on n. 50 sivua, luin sitä kaksi päivää, näytelmässä on n. 100 sivua, siihen meni kolme päivää. Näytelmässä esiintyy englantilainen hahmo nimeltä Warwick. Niinpä kuuntelen nyt Dionne Warwickin kappaleen ”I Say a Little Prayer”. Hyvää Juhanan päivää!

Amerikkalaisia Roomassa ja safarilla

Amerikkalainen kirjailija Tennessee Williams (1911 – 1983) tunnetaan paraiten näytelmistään, joista monista on tehtynnä elokuvia, kuten Kissa kuumalla katolla, Viettelyksen vaunu ja Äkkiä viime kesänä. Tottahan mies muutakin kirjoitti. Lukaisin hänen vuonna 1950 julkaistun pienoisromaaninsa The Roman Spring of Mrs. Stone vuonna 1952 ilmestyneen suomennoksen nimeltä Mrs. Stonen Rooman kevät, suomentajana Jorma Partanen. Tämäkin tarina on elokuvattu vuonna 1961. Täytyy myöntää, että elokuva antoi minulle sopivasti evästystä saadakseni selvää kirjan loppuratkaisusta.

Mrs. Karen Stone on viisikymppinen teatterin tähtinäyttelijätär, joka päätti lopettaa uransa sen jälkeen, kun tajusi esittäneensä Juliaa muutama vuosikymmen liian vanhana. (Oikeasti naiset ovat viisikymppisinä ihan mainiossa vedossa.) Näyttelijäntyön loppumisen lisäksi hänen miljonäärimiehensä kuoli pariskunnan yhteisellä maailmanympärysmatkalla ja mrs. Stone jäi ”ajelehtimaan” luxusasuntoonsa Roomaan. Vanha italialainen contessa, joka oikeastaan on seurapoikain parittaja, esittelee mrs. Stonelle nuoren ja kauniin Paolon, joka on täydellisen kiinnostunut itsestään. Syntyy epäsuhtainen ja paheksuttu suhde, jonka kestäessä mrs. Stone käy läpi menneisyyttään ja yrittää määrittää loppuelämänsä suuntaa:

Tietämisen ei välttämättä tarvitse olla tietoista tietämistä.

– – –

Ajelehtimisella oli suuntansa, vaikkei sillä ollutkaan tarkoitusta, ja toisinaan suunta onkin se ainoa, mitä tiedämme päämäärästämme.

Tästä teoksesta tuli mieleeni toinen teos, nimittäin Ernest Hemingwayn (1899 – 1961) novelli Francis Macomberin lyhyt onnellinen elämä, suomennos julaistiin Jouko Linturin laatimana valikoimassa Kilimandšaron lumet vuonna 1958. Alunperin novelli ilmestyi vuonna 1936 lehdessä nimellä The Short Happy Life of Francis Macomber. Siitä seuraavaksi.

Rikas amerikkalaispariskunta on Hemingwayn novellissa safarilla Afriikassa. Mies pelästyy pahan kerran metsästettäessä suurta leijonaa ja tämähän se aiheuttaa kauheeta skismaa aviopuolisoitten välillä. Eivät ne välit muutenkaan huippulukemissa ole olleet. Eräänlaisessa yhdistetyn rattopojan ja contessan osassa on suuri valkoinen metsästäjä Wilson, joka köyrii rouvaa teltassaan öiseen aikaan. Aamulla mies on sisuuntuneena valmis puhvelijahtiin, jossa hän osoittaa miehuullisuutensa, mikä yllättää hänet itsensä, mutta vielä katkerammin hänen vaimonsa. Loppuratkaisun voi käsittää haluamallaan tavalla, joka tapauksessa Francis pääsee kuitiksi sen Jumalan kanssa, jolle kuulemma jokahinen on kuolemansa velkaa Shakespearen mukaan.

Mielestäni Hemingwayn novellit toimivat jatsahtavammin, jos ei liiaksi ala kaivella niitten tapahtumille tarkempia selityksiä. Tietyllä tapaa tämä pätee erityisen hyvin myös Williamsin pienoisromaaniin, jossa mrs. Stone ”löytää itsensä” ajelehtimisensa päätteeksi. Tervejärkisen ihmisen lienee vaikea käsittää rouvan ratkaisua, mutta minusta molemmissa kertomuksissa on kyse pariskunnista tiensä päässä. Eikä tarvitse kuvitella kirjailijoitten tahtovan kertoa, että itsekunnioitus olisi kuolemaakin kalliimpi. Tällaiset tarinat ovat vain tarinankertojien hömpötystä, josta monet tykkäävät. Siinä kaikki.

Williamsin kirjassa on 152 sivua, Hemingwayn novellissa 38 sivua. Tänään ja eilen luin.

Takaisin kirkkoon

Terveiset Siilinjärven kirkosta. Se oli taas auki tänään puolisen tuntia kesäpäivän musiikkituokion ajan. Koronaariset turva-asetukset olivat voimassa. Kirkkoon sai tulla korkeintaan 110 henkilöä, olimme koko kirkkokansa näitten onnekkaitten joukossa. Joka toisella penkkirivillä sai istua, penkin päähän oli merkitty, mitkä penkit ovat poissa käytöstä. Kullakin penkillä sai istua kolme henkeä. Kirkon käytävällä liikuttaessa 1,5 metrin turvavälistä sai hetkellisesti poiketa. Melkein kaikki olivat lukeneet nämä ohjeet kirkkoon tullessaan kirkon ulko-ovesta.

Saimme kuulla urkujen soittoa, jota esitti maineikas kanttori Vesa Kajava. Aiheena oli Suvivirsi kolmessa eri variaatiossa. Ensin kuultiin Jari Linjaman Alkusoitto virteen 571. Virttä on siinä ripsauteltu säveltäjä Bachin Es-duuri preludin muodostamalle pohjalle. Marko Hakanpään Kesäfanfaari sisälti myös Suvivirren teemoja. Lopuksi Vesa Kajava kajautti uruista omaa improvisaatiotaan Suvivirrestä, joka on tullut viime aikoina merkitsemään enemmän kuin pelkkä koulujen päättäjäisvirsi aiemmin merkitsi. Tilaisuuden aluksi muuten suntio Markku Mäenpää kertoi Suvivirren syntyhistoriaa keskittyen katovuosiin 1600-luvun lopulla. Soiton tauottua hän kohotti yleisöstä pyyteettömät kättentaputukset kanttori Kajavalle. Laulua ei siis esittänyt kukaan, niistähän ne basilliskot leviää.

Soiton aikana, kuten kirkonmenoissa niin usein käy, minä keskityin omiin ajatuksiini. Olin asettunut istumaan siten, että saatoin katsella kirkon länsilaidan ikkunoihin tehtyjä Bruno Tuukkasen lasimaalauksia.

Muistan kun nämä lasimaalaukset alkoivat ilmaantua kirkon ikkunoihin 1990-luvulla. Silloin, kun minut vihittiin vaimooni, ei maalauksia ikkunoissa ollut. Tästä lukija voi päätellä, että vihkimisestä on aikaa kulunut. Seuraavaksi esitän omia mietteitäni kyseisistä lasimaalauksista.

Lasimaalausten aiheet ovat vanhatestamentillisia, eikä Tuukkanen erityisemmin tuo niitten sanomaa 1900-luvulle omaa tekniikkaansa lukuunottamatta. Keskimmäisessä lasi-ikkunassa on ylinnä Jumalaa kuvastava suorakulmainen kolmio (katekeetat ovat yhtä pitkiä ja kolmio seisoo hypotenuusallaan) sisällään silmä, joka silmäluomen muodon perusteella on oikea silmä. Tietysti lasin läpi nähtynä silmä kirkon ulkopuolelta katsottuna näyttää vasemmalta silmältä. Tässä tapahtuu ns. ekskluusio, joka kirkon sisällä istuville on inkluusio.

Muuten kuvissa on tyyliteltyjä ihmishahmoja ja eläinhahmoja sekä kasviaihelmia. Väreistä tykkään sinisen ja turkoosin sävyistä sekä oranssin ja punaisen yhdistelmistä. Kirkollinen purppura eli retliini on mukana myös. Ihmishahmojen iho on väritetty vaaleella peessillä, sopii ihan hyvin. Tuukkanen on tehnyt kuvansa lähes sata vuotta sitten, joten melko hyvin ne ovat tyyliltään aikaa kestäneet. Hienoa että Siilinjärven vakavarainen seurakunta lopulta hankki lasimaalaukset kirkkoon.

Tilaisuuden jälkeen kävelin kotiin hyvillä mielin. Saatan käväistä toistekin näissä seurakunnan tilaisuuksissa kun nyt pää on tällä tavalla avattu.