Georges Rodenbach: Kuollut Brügge

Belgialainen runoilija Georges Rodenbach (1855 – 1898) kirjoitti vuonna 1892 julkaistun romaanin Bruges-la-morte. Luin teoksesta Jalmari Saulin vuonna 1915 ilmestyneen suomennoksen nimellä Kuollut Brügge.

Kuollut Brügge on symbolistinen teos. Romaanissa kuvataan leskeksi jäänyttä mieshenkilöä, joka menetettyään suuresti ja intohimoisesti rakastamansa vaimon sulkeutuu suruunsa ja vetäytyy asumaan Brüggen kaupunkiin, jonka hän katsoo sellaisenaan ilmentävän hänen omaa suruaan. Tekijän alkulauseessa puhutaan autioista kaduista, vanhoista taloista, kirkoista ja kellotorneista sekä kanavien liikkumattomista vesistä, joita romaanissa verrataan kuolleen verisuoniin, joissa veri ei enää virtaa. Osin keskiaikaisen kaupungin ylle kohoavat kellotornit, jotka vartioivat asukkaita heidän inhimillisiltä, varsinkin seksuaalisilta haluiltaan, muistuttavat kuolemansynnistä kellonlyönneillään.

Rodenbachin romaani on tiettävästi ensimmäinen fiktiivinen teos, jota on somistettu valokuvilla. Kuvat esittelevät näkymiä Brüggestä – maisemallisia stillebeneitä – kaupungin katuja, aukiota ja kanavia – vain aniharvoissa kuvissa näkyy ihmisiä.

Päähenkilö Hugues Viane kuljeskelee yksinään iltaisin pitkin hiljaisia katuja sateen langetessa eikä huomaa ihmisiä, jotka tarkkailevat häntä kaihtimiensa takaa. Päivänsä hän viettää asunnossaan muistellen kuollutta vaimoaan kaipauksella. Hänen kotinsa on kuin museo hänen kadottamalleen rakkaudelle, puolison hiuksista tehtyä palmikkoa Hugues säilyttää pianon päällä läpikuultavassa kristallilippaassa. Kymmenen vuoden onnellista rakkautta on seurannut viisi vuotta surullista lesken elämää. Ja vaikka Hugues osallistuu jumalanpalveluksiin, on kaipauksesta tullut hänen uskontonsa. Sen sijaan hänen palvelijattarensa Barbara on juureva maalaisnainen, mikä tarkoittaa että hän on vahvasti uskonnollinen. Huguesin, Brüggen ja Barbaran lisäksi romaaniin ilmestyy neljäs hahmo, kun Hugues eräänä iltana kävelyllään kohtaa naisen, joka vaikuttaa täydellisesti muistuttavan hänen rakasta puolisoaan:

Havaitessaan naisen Hugues pysähtyi äkkiä ikäänkuin kivettyneenä, vastaantulijan sivuuttaessa hänet. Hugues tunsi sysäyksen, oli näkevinään ilmestyksen… Hän horjui ja nosti käden silmilleen, ikäänkuin karkoittaakseen unennäön. Sitten, seisottuaan hetken epäröiden kääntyneenä tuntematonta kohden, joka poistui hitain, rytmillisin askelin, kääntyi hän äkkiä pois laiturilta, jota pitkin oli kävellyt, ja alkoi seurata naista.

Vaan palataanpa symbolismiin. Mitä romaanin tarina vertauskuviensa kautta tahtoo kertoa? Vertauskuvan voinee lukija käsittää omista lähtökohdistaan. Runoilija Rodenbach opiskeli lakimieheksi, joskin opiskeluaikanaan hän harrasti opiskelutovereittensa kanssa runoutta, kirjallisuutta ja sen sellaista. Valmistuttuaan lakimieheksi hän kuitenkin ryhtyi runoilemaan. Niin tekivät monet hänen tovereistaankin. Kirjan alusta löytyvässä evästyksessä mainitaan, että he perustivat aikakauskirjoja, joita kukaan ei tilannut ja julkaisivat kirjoja, joita yksikään ei lukenut – taidetta taiteen vuoksi. Tämä avant garde meininki oli kummiskin rasittavaa ja Rodenbach muutti vuonna 1886 vapaaehtoiseen maanpakoon Pariisiin ja kuoli sittemmin siellä. Ehkä Rodenbachille lakitiede oli se suruaika, joka erotti hänet todellisesta intohimostaan - runoudesta? Kun hän sitten luopui lain harjoittamisesta, hän sai todeta, että ruusuinen nuoruuden intohimo olikin aikuiselle vain haalistuva muisto entisestä.

Voin paljastaa, että lukemani romaanin loppu on murheellinen. Hugues ei löydä onneaan yrittäessään Orphéen tavoin noutaa rakkaansa manalasta. Rakastettu on kuollut, lopullisesti menetetty. Uskonnollinen kulkue vaeltaa Brüggen kaduilla Pyhän Veren päivänä kantaen pyhäinjäännöstä, Kristuksen kylkeen pistetystä haavasta pusertunutta veripisaraa lippaassa, jonne sen kätkee rubiini. Brüggen kaupunki näyttäytyy rakasta Jeesusta surevien yhteisönä, jonka kiviset kadut ja rakennukset soivat hiljaista ylistysvirttä rakkaudelle syntien sovittajaa kohtaan.

Kirjassa on 176 sivua. Luin sitä viitisen päivää. Suomen Kuvalehden artikkeli Kuolemastaan elävä kaupunki vuodelta 1934 sisältää valokuvia Brüggestä ja perustuu isosti tähän lukaisemaani teokseen. Lehtijutun löytää wikipedian Bruggea käsittelevän artikkelin kautta. Lehtijutussa kuvataan Brüggen menneisyyttä vauraana satamakaupunkina, jonka satama kuitenkin madaltui vissiin joen tuoman lietteen takia. Merialukset alkoivat juuttua kiinni pohjastaan ja lopulta merenkulkijat siirtyivät käyttämään Antwerpenin satamaa, mikä romahdutti Brüggen merkityksen. Jatkosta sain selvää sen verran, että hiljainen kaupunki ei kiinnostanut miehittäjiä edes toisen maailmansodan aikana, mikä pelasti kaupungin tuhoilta ja sen ansiosta Brügge säilyi niin satumaisen lumoavana meidän päiviimme.

Kukkoilijat kuvissa Kuvakukossa

Rakkaat lukijani! Te varmaan ihmettelette miksi olen taas kutsunut teidät koolle. Tämän harvan kerran, kuten niin usein ennenkin, ihmettelen sitä minäkin. Aiheen antaa pakkanen ja polte auringon, niin paljon on aiheetta postausta.

Pitemmittä puheitta kerron, että eilen aamulla luin tv:n Svenska Ylen uutisotsikoista jotain elokuvasta In Bruges, på finska alltså Kukkoilijat. Ymmärsin jutussa mainittavan, että In Bruges on nykyjään kulttielokuva. Olin tästä niin hyvilläni, että yritin suomentaa tekstiä vaimolleni livenä aamiaispöydässä. Sittemmin huomasin, että jollain käännösohjelmalla oli Ylen sivuille tuotettu ihan lukukelpoinen suomenkielinen versio. Aiheena ei ollut kulttielokuva Kukkoilijat vaan saman ohjaajan viimme vuonna valmistunut elokuva The Banshees of Inisherin. Miehisiä pääosia hoitelivat tässä uudessa lehvassa In Bruges-filmistä tutut Brendan Gleeson ja Colin Farrell ja ohjaajana ja käsikirjoittajana Martin McDonagh samoin kuin In Brugesissa.

No, kirjoitin ylitsepursuvan kehupostin sille Svenska Ylen toimittajalle ja aloin jauhaa innoissani vaimolleni, että nyt se on mentävä Kuopioon katselemaan tämä uusi yheksän oscarin ehdokas. Vaimo ei väittänyt vastaan, kun kerrankin halusin omasta tahdostani lähteä johonkin. Houkuteltiin vielä tytärkin mukaan. Ja niinpä sitten puoli kuudesta puoli kahdeksaan istuimme Kuopiossa elokuvateatteri Kuvakukon menneitä aikoja henkivässä cinemasalongissa, jossa vierailin eka kerran noin vuonna 1970, samana vuonna kuin ohjaaja McDonagh syntyi – niin että ollaan suunnilleen samanikäisiä!

Niin kukkeasti kuin rakastankin elokuvaa In Bruges – tai ehkä juuri sen vuoksi – tunsin noin viiden minuutin katselun jälkeen, että tämä uutukainen ei ole tehty minua varten. Sen alkutunteen jälkeen olen koettanut selvittää itselleni miksi muut pitävät tästä irlantilaiselokuvasta, mutta minä en niinkään. En keksi muuta järkeen käypää selitystä kuin sen, että olen niin vahvasti In Bruges-elokuvan (it’s in Belgium!) lumoissa, etten kykene hyväksymään Gleesonin ja Farrellin hahmoja erilaisina kuin heidät Brüggeen sijoittuvassa seikkailussa olen tottunut näkemään. Ja silti he ovat tässä osaksi myös samankaltaisia, huumori on karskia ja sitten se ei enää olekaan huumoria vaan ylitseampuvaa karskiutta. Juuri niin käy myös Brüggessä. Päähahmot eivät ole hyviksiä mutta eivät pahiksiakaan, ainakaan aluksi. Myös tähän uuteen elokuvaan on istutettu ulkoistettu paha – Brüggessä se on kahden ammattitappajan ! pomoa esittävä Ralph Fiennes, Bansheessä sitä osaa kantaa Gary Lydon poliisimiehenä. Irlantilaisen druidihahmon ja juorueukon yhteensulaumana toimii Mrs. McGormick, Sheila Flittonin esittämänä. Mukaan on ympätty vielä Irlannin sisällissota (ankkuroi tapahtumien ajankohdan vuoteen 1923), jonka antama lisäarvo jää minulle yhtä hämäräksi kuin moni muukin elokuvan osasista – joista ei läheskään vähäisimpänä oudoksuta miniponi nimeltä Jenny. Oikeastaan ainut hahmo, joka soitti sisimmässäni vahvasti väräjävää kelloa, on Farrellin esittämän Pádraigin sisko Siobhán (Kerry Condon). Hän tekee viisaan päätöksen elämässään, päätöksen jota hän varmasti jatkossa katuu yhtä paljon kuin kiittääkin. Veikkaan että ajan myötä kiitoksen aihe kasvaa suuremmaksi. Harmi että hänen osuutensa tässä elokuvassa jää kovin vähäiseksi.

Minä en jää katumaan sitä, että kävin vaimoni ja tyttäreni kanssa katselemassa tämän elokuvan, jonka oscarit ovat tätä kirjoitettaessa vielä pending-moodissa. Vaimo ja tytär tykkäsivät, minä jäin enempi mietteliääksi. Vaimo lohdutti minua ja sanoi, että ehkä se vuosien myötä minullekin avautuu toisella tapaa. Voi olla, jotta avautuu ja jos ei avautuisikaan, niin ainahan minulle jää Brügge. The Banshees of Inisherin -elokuvan juonesta en ole tässä niinkään kertonut ja luulen että on parempi niin. Joka tämän pohdiskeluni tähän asti on jaksanut lukea, katselee kyllä sen elokuvankin jahka kohdalle sattuu.

Sieluni on alelaari

Kotikirjasto peräkammarissa.

Blogiystäväni Jorma Jormito kuvaili mainiossa blogissaan Peegee hydatoon kotikirjastoaan. Hän arveli kotikirjaston muodostavan omistajansa sielunmaiseman. Varmaan niin onkin, mikäli kirjat on hankittu sielulla ja sydämellä. Sain tästä pontimen käydä läpi omaa kotikirjastoani.

Kyllähän lukija tietää, että kirjastoja on kaiken kokoisia. Pienet sivukirjastot tulevat toimeen sivullisella siitä mitä suurissa kaupunginkirjastoissa on tarjolla. Meidän kotimme kirjat, elokuvat ja musiikkitallenteet eivät oikeastaan edes muodosta mitään kirjastoa. Kirjallinen, kuvallinen ja säveleellinen omaisuutemme on niin vähäinen määrältään ja laadultaan niin kirjavan sattumanvarainen, että alelaari tai kierrätyskeskus olisivat sopivampia sanoja kuvaamaan kertynyttä kokonaisuutta. Siten kaiketi sielunmaisemani on sen mukainen, sieluni on alelaari, maisemani kierrätyskeskus.

Se tosiseikka, että olen hankkinut kirjat ja elokuvat silloin kun niitä on halvalla saanut, johtuu säästäväisyydestäni. Ehkä samaa säästäväisyyttä osoittaa sekin, että iso osa kirjoistani on vielä lukemati. Elokuvia katselen yleisimmin tv:stä, musiikkia kuuntelen radiosta.

Päivisin minulla on kotona usein radio auki. Yle Radio1 esittää sellaista ohjelmaa, jota yleensä jaksan kuunnella: keskusteluja ja klassillista musiikkia. Mukavana poikkeuksena kanavan ohjelmistosta löytyy maanantai-lauantai-päivinä klo 9 – 10 esitettävä vanhoja iskelmiä soitteleva Muistojen bulevardi. Viime aikoina olen jättänyt sen soimaan, kun menen kolaamaan ja kissat joutuvat olemaan kotona keskenään. Kissat kuuntelevat nukkuissaan niin Sinatraa ja Zetterlundia kuin Carolaakin. Maailmanmusiikkia ja jatsia on kuultu Radio1:ltä iltapäivisin jo pitempään, myös muita poikkeamia klassisesta tarjonnasta on alkanut ilmaantua, uutena säveltäjä, musiikkitoimittaja Aki Yli-Salomäen ohjelma Epäilyttävän uutta, joka esittelee taidemusiikkia tältä vuosituhannelta.

DVD-osasto

Mutta minunhan piti kertoa sielunmaisemastani! Vai jokos minä kerroin? Laskin nyt kerrankin kirjojeni ja elokuvieni ja musiikkitallenteitteni määrän. Tässä tulos:

kirjoja n. 350 kpl

dvd-elokuvia n. 100 kpl

bluray-elokuvia n. 20 kpl

cd-levyjä n. 200 kpl

c-kasetteja n. 60 kpl

Etikettikokoelma.

Olohuoneen juomapöytä.

 

Ei ihan sivukirjaston riteerit täyty. Nuo jos veisi johonkin kirjaston kierrätyshyllyyn niin saattaisi jäädä tilaa vielä muutamalle opukselle. Kirjani on sijoitettu kahteen kapoiseen kirjahyllyyn meidän lämpimään varastoomme, jota nimitän peräkammariksi. Aikoinaan oleskelin siellä paljonkin, kun tietokoneemme oli sijoitettuna sinne. Nykyään tilan varastoluonne on päässyt esiin kuin kurtturuusupehkot entisellä uimarannalla. Toisen kirjahyllyn kylkeen olen kerännyt joitakin etikettejä, jotka ovat olleet hauskoja ja joihin liittyy mukavia juomakokemuksia. Mukana on myös muutama syömäkokemus, esim. Jalostajan hernekeiton etiketti, jossa mainostetaan Mielensäpahoittaja-elokuvaa. Hernekeitto jos mikä kuuluu sieluni maisemaan.

Ja sitten tärkein. Mitkä kirjat ovat minulle rakkaimpia? Rakkaimmat kirjani ovat Leo Tolstoin kirja Tunnustuksia ja Henrikin Liivinmaan kronikka sekä liiviläisen papin Edgar Vaalgamaan kirja Valkoisen hiekan kansa. Näin ollen ymmärrän suomalaisia, jotka ovat kiinnostuneita liiviläisen runouden antologiasta. Tai ehkä minä rakastan niitä suomalaisia! Olohuoneessa minulla on pieni pöytä, jossa on hyllylevyllä muutamia kirjoja ikään kuin käsikirjastona. Harvoin niitä vilkaisen. Raamattua ja virsikirjaa joskus. Kaukosäätimet osoittavat koilliseen (tv ja soundbar). Tolstoin teos jurottaa kuvassa pöydän kannella, kahvimuki on vissiin keittiössä.

52

Mitään uutta sanottavaa minulla ei ole. Laitan tähän vain tämmöisen täyteviestin, että näyttäisi kuin olisin 52 tekstiä julkaissut vuonna 2022. Sitä paitsi nythän eletään viikkoa 52 niin että mikäpä jottei.

Sain joululahjaksi uuden lumikolan, jonka kävin vaimon kanssa hakemassa K-raudasta jonkin verran ennen joulua. Meni aikaa ennen kuin raaskin ottaa uuden kolan käyttöön. Eilen sentään kolasin sillä pari kertaa pihan siistiksi. Voi että se liukui kuin ilmatyynyillä! Äsken otin kuvan vanhasta ja uudesta kolasta. Vanha on jo työstä väsynyt, monien talvien raapimajäljet pohjassaan, melkein kuin meidän puulattiat, nyt kun meillä on noita kissoja. Otan kiitollisena vastaan kaiken helpotuksen, jonka lumitöihin saan. Kiitollisuudella suhtaudun myös tähän hienoiseen suvikeliin – tulkoon sitten vaikka iltapäivällä kolme senttiä märkää räntää. Painuvat kasat vähän lysympään kuten kolaajalla hartiat.

Ensi viikolle on luvassa pakkaskeliä. Tammikuun pakkaset saattavat joskus kestää viikkokausia. Vanhan kolaajan ohjeen mukaan ”toimeton tammikuu maaliskuussa maksetaan”. Millaista lienee maaliskuussa? ”Maalis maita näyttää”, sanotaan. Ja ”jos harakka hyppii hangella niin vielä on lunta maassa”. Ja ”kai se vielä kesäkin kerkiää kun tässä jo joulusta selevittiin”. Viimeinen taisi olla minun omaa toiveajatteluani. Ei sitä kaikesta ihan niin vain selviä. Minä vielä haaveilen kasler-paistista, jota smarketista saapi valmiiksi paistettuna. Siihen sinappia päälle niin ei kinkulle häppii. ”Sitä sinkkua kun vielä sais maestoo…” haaveilivat mummot ennen vanhaan.

”Kerää 52” oli ennenvanhainen korttipeli. Ehkä hieman turhauttava ja harmillinen, mutta omanlaistaan puujalkahuumoria sekin. Ensi yönä joudutaan varmaan kärsimään naapureitten puujaloista, kun on se rakettikeiujen yö. Miten mahtavat kissamme siitä selvitä? Pitää varmaan itse pysytellä selvänä ja auttaa kissoja parhaan mukaan.

Hyvää Uutta Vuotta!

Gotthold Ephraim Lessing: Viisas Natan

Saksalainen valistusfilosofi ja näytelmäkirjailija Gotthold Ephraim Lessing (1729 – 1781) kirjoitti vuonna 1779 julaistun viisinäytöksisen runonäytelmän nimeltä Nathan der Weise. Lukaisin nyt joulunseutuun Matti Rossin siitä tekemän, vuonna 1997 ilmestyneen suomennoksen Viisas Natan. Näytelmästä on olemassa jo pari aiempaa suomennusta, hdcanis lukaisi Juhani Siljon suomennoksen Nathan Viisas, joka julkaistiin vuonna 1919, sen voi lukea Gutenbergin kotisivuilta. Rossin suomennokseen on otettu mukaan myös Vesa Tapio Valon laatima evästys Lessingin Viisas Natan kuuluu maailmanteatteriin. Valo laati teoksen lopusta löytyvät selitykset, jotka aivan riittävästi täydentävät minunlaiseni hienosti sivistyneen henkilön näytelmätekstistä kohtaamia aukkopaikkoja. Lopusta löytyy myös luettelo Lessingin Suomessa esitetyistä näytelmistä ja häneltä julaistuista teoksista. Mukana on myös katkelmia Lessingin kirjeistä koskien oman elämänsä traagillista vaihetta, joka edelsi Viisaan Natanin syntyä sekä näytelmän kirjoittamisen etenemistä kuin myös sitä, että Lessingin mielestä hänen näytelmänsä oli yhtä lailla ellei enemmänkin tarkoitettu luettavaksi kuin teatterissa seurattavaksi. Lessing kirjoitti näytelmäänsä esipuheen, joka on lukemani teoksen alussa Valon suomentamana. Hän myöntää kirjoittaneensa näytelmänsä tarkoituksena korjata yhteiskunnallista epäkohtaa. Toisaalta voi ajatella näytelmän olevan puheenvuoro Lessingin käymässä kiistakirjoittelussa Hampurin kirkkoherra Goezen kanssa. Lessing tuumaa esipuheessaan, että jos väitetään että:

tendenssin kärkevyys taittaa kärjen näytelmän kauneudelta, silloin vaikenen, mutta en häpeästä.

Tapahtumat näytelmässä sijoittuvat kolmannen ristiretken aikaiseen Jerusalemiin. Näytelmän aiheena on monikulttuurisuus. Nimittäin sellaisena ylätason aiheena. Vanhojen hyvempien aikojen tapojen mukaisesti opetus on leivottu tarinaan, tässä tapauksessa jo aiemmin julkaistuun ja Lessingin näytelmäänsä varten jalostamaan tarinaan Boccaccion Decameronesta. Sormus-tarinaa hyödynnetään näytelmässä, kun sulttaani Saladin haluaa viisaaksi kehutun Natanin vastaavan kysymykseen, mikä kolmesta uskonnosta: juutalaisuus, kristinusko vai islam on parhaiten soveltunut viisaalle Natanille, etsijälle ja kauppiaalle, hänen elämässään. Natan yllättyy kysymyksestä, sillä hän on arvellut sulttaanin kinuavan häneltä rahaa, Natan on näet varakas mies ja on juuri palannut menestyksekkäältä kaupparetkeltään Babylonista tai jostain. Natanin vastaus siirtää arvion asiassa kaupunkilaisjärjen hotteille, hän ei sorru keskusteluun uskontojen tai niihin liittyvien tapojen eroista. Jos vastausta viekastellen kuvailen, on Natanin vastaus monikulttuurisuuteen monikulttuurisuus. Niin että ei kannata odottaa mitään ”hedelmistään puu tunnetaan” -vastausta. Tai miten sen nyt ottaa...

Päähahmoina näytelmässä ovat Natanin lisäksi Jerusalemia hallitseva sulttaani Saladin ja nuori ristiritari (temppeliherra) Kurt. Tärkeissä sivutehtävissä toimivat Natanin ottotytär Reha, hänen seuralaisensa Daja, Saladinin sisar Sita sekä munkkiveli, joka osaa pelata moukanosansa taitavasti. Jerusalemin kristittyjen patriarkka esitetään julmiin tuomioihin kykenevänä juonijana, hänen osansa on lyhyehkö mutta merkittävä. Lisäksi on mukana muutamia muita hahmoja, jotka ovat melkein osa lavasteita, vievät tarinaa etiäppäin.

Mahdollisesti tämän näytelmän näin tv:stä joskus 1970-luvun lopulla ainakin osittain. Se oli muistaakseni itäsaksalainen esitys. Oli kiva kun löysin näytelmän nyt Siilinjärven kirjastosta, jossa se on jo siirretty varastoon. Näyte tekstistä:

Reha: Olet niin koruton ja suora. Oma itsesi.
Et teeskentele…

Sita: Niinkö luulet?

Reha: Isä sanoo, että sellainen ihminen
on harvoin kirjaviisas.

Kirjassa on 220 sivua. Lukaisin sen muutamassa päivässä.

Varhennettu joulu

Joulujen joulupöytä.

Koska eräs perheenjäsenemme ei ole luonamme jouluna vaan viettää joulua toisaalla, juhlimme joulujen joulua jo viime viikonloppuna, niin että ensi viikonlopun poissaolija pystyi olemaan seurassamme joulutunnelmissa. Tämä osoittautui minusta oikein kivaksi ratkaisuksi. Kaikki joulustressi oli vähäisempää, kun hankintoja sai tehdä rauhassa. Tosin minun joululahjaostokseni jäivät siihen, että ostin kaikille konvehtirasian. Itse sain uuden kolan ja olkaimet.

Viinakaupassa asioin jo viime viikon tiistaina. Siellä ei ollut lisäkseni kuin yksi tai kaksi asiakasta ja pari myyjää. Marsala-viiniä ei Siilinjärveltä löytynyt, otin sitten kympillä punaista portviiniä, marsala olisi ollut samanhintaista, mutta makeampaa, ehkä portviini olikin sopivampi valinta, naisväki tuntui tykkäävän. Portviinin lisäksi ostin Paholaisen ranstakka-punaviiniä Chilestä, grüner Veltliner-rypäleistä valkoviiniä Itävallasta, liettualaista votkaa ja irlantilaista viskiä. Olueksi olin ajatellut Auran keskiolutta, mutta sitä ei ollut S-marketissa keisitavarana. Otin sitten Sandels-keisin. Viinoihin + olueeseen meni rahaa noin sata euroa. Punaviini on lopuillaan ja portviini on juotu, oluista on jäljellä jämäpurkit, mutta valkoviiniä on puolet jäljellä, viinoja on kumpaakin yli puoli putelia, joten riittänee oikeaksi jouluksi ja vähän ylikin. Ehkä jonkun punaviinin joulunpyhiksi vielä hankin ja pienen olutpakkauksen.

Muutenkin vietimme joulua ihan tavanomaisesti. Vaimo oli leiponut hedelmäkaakun ja paistanut pipareita ja valmistipa hän vielä palsternakkalaatikkoakin, kun sellaisen ohje oli jossain niksipirkassa tai vastaavassa. Palsternakkalaatikon maku oli mieto, kun otin lanttulaatikkoa samalla, lantun maku peitti oikeastaan kaiken alleen. Kinkuksi hankin paketin siivutettua kinkkua, maksoi 7-8 euroa. Ei tainneet muut syödä kuin minä, sitä on vieläkin jäljellä. Karjalanpaistin sijasta valmistin tosi pitkällä haudutuksella possupaistia. Paketissa lukee, että maatiaispossua, onkohan kaupunkipossua sitten jossain myynnissä? Munkkipossuja ainakin on. Vai onko ne possumunkkeja? Rosollia söin jälkiruokana, ihan perinteistä ja hyvää. Poika valmisti myös jotain uudenlaista rosollia tai punasipulia, jätin ne nyt väliin. Varsinaisena jälkiruokana oli ihan tavallinen pakastekakku, vadelmaa. Sitä syötiin, kun katseltiin Bodigaard-elokuvaa. Minä en jaksanut katsella loppuun asti vaan sammahdin nojatuoliin. Kakkupalani söin kyllä.

Muuten katselin tv:stä urheilua, sitä tulikin kivan monipuolisesti, oli ampumahiihtoa, yhdistettyä ja jalkapalloa. Jalkapallokisojen pronssiottelua katselin saunanlämmityksen ja jouluaterian ohessa noin 20 minuuttia – sattumalta näin kaikki maalit livenä. Tytär esitti meille kivaa elokuvaa, jossa oli aidonnäköisiä animaatiohahmoja upotettu aitoihin ympäristöihin. Kertoi jazzmuusikosta. Harmi etten pysynyt hereillä sen aikana. Tytär kävi myös vaimon kanssa anopin luona tervehdyskäynnillä, minä sain jäädä kotiin.

Yhden kerran kolasin pihan viikonloppuna. En vielä ole ottanut uutta kolaa käyttöön, säästän pula-ajan varalle. Kuopiossa oli bensan hinta jo laskenut melkein siedettäväksi, olikohan se jotain 1,833 € tai siihen suuntaan. Kuopiosta kotiin ajellessa alkoi pyryttää ja vähän jo nukuttaakin. Vaimo halusi kävellä loppumatkan Kasurilan Shelliltä. Tarjosin hänelle tähän tilaisuuden. Kotona katselin sitten jalkapallon loppuottelua sen mikä sitä oli jäljellä. Ottelua on hehkutettu melkoisin ylisanoin. Minusta oli aika varovaista peliä, komeat hyökkäykset jäivät vähiin. Kuudesta maalista kolme tehtiin rankkareista ja olivatko ne rankkarituomiotkaan ihan kohdillaan? Lopulta koko mestaruus ratkaistiin rankkareilla. Argentiinalla oli isokokoinen ja nopeareaktioinen maalivahti, hän se lopulta voitti sen mestaruuden – en pidä tällaista hyvänä mainoksena jalkapallolle. Pian alkaa olla sama ampua pelkkiä rankkareita, ei tule niin paljon loukkaantumisiakaan.

Meidän joulujen jouluamme kesti viime perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Nyt on mukava ottaa joulunpyhät vastaan ilman suorituspaineita.

PS. Kun toisaalla oli kirjoitettu lahjoista, muistin saaneeni viikko pari sitten lahjaksi myös sata euroa maksaneet talvikengät pojaltani, jolle ne olivat liian pienet.  Olen niitä jo käyttänyt ja sain minäkin niistä rakot kantapäihin eka kolauskerroilla, mutta eilen tuntuivat ihan sopivilta.

August Strindberg: Neiti Julie

August Strindberg (1849 – 1912) kirjoitti vuonna 1888 julaistun näytelmän Fröken Julie, Ett naturalistiskt sorgespel. Luin Helena Anhavan vuonna 1988 laatiman suomennoksen nimeltä Neiti Julie, naturalistinen murhenäytelmä.

Kirjan alkuun on sijoitettu Strindbergin esipuhe, jossa hän kertoo ajatuksiaan teatterista taidemuotona. Teatterin mahdollisuudet paranisivat mikäli näytelmiä kehitettäisiin suunnilleen siihen suuntaan kuin hän näytelmässään esittää eli siten että luonteeltaan muuttumattomina pysyvien hahmojen asemesta näytelmän hahmoista tuotaisiin esiin erilaisia puolia, lavastusta kehitettäisiin todemmantuntuiseksi, valaistukseen kiinnitettäisiin huomiota ja näyttelijöitten omalle ilmaisulle annettaisiin enämpi sijaa mm. monologien, baletin ja pantomiimin kautta. Strindberg myös puhelee naisen ja miehen eroista, minkä voi lukea hänen oman hahmonsa vähemmän parhaana puolena.

Kirjan loppuun on Helena Anhava koonnut selityksiä eri termeille joita Stringberg on käyttänyt sekä esipuheessaan että itse näytelmässä. Näytelmässä neiti Julie vertaa palvelija Jeania Joosefiin ja Helena Anhava nätisti selittää neidin viittaavan vanhan testamentin kertomukseen Joosefista ja Potifarin vaimosta, mikä tosiaan sopiikin näytelmään asetelmaan. Vaikkakin viittaus korostaa näytelmän asetelmallisuutta ei se Strindbergillä lukitse henkilöhahmoja sen mukaisesti hyvä – paha -akselille vaan kuten hyvää näytelmään kuuluu nämä puolet vaihtuvat ja sekoittuvat siinä määrin, että naamat pysyvät kaikilla kolmella hahmolla likaisina vaikka kuinka pesisi tai partaa ajaisi. Anhava on laatinut myös kuvauksen näytelmän julaisun vaiheista, Strindbergin ei ollut helppoa saada tekstiään painetuksi ja hän joutui antamaan kustantajalle oikeuden muokata näytelmäänsä. Lukemani teksti on kuulemma suomennettu Strindbergin alkuperäisen käsikirjoituksen mukaisesti.

Itse näytelmä on kertomus kreivin tyttärestä, neiti Juliesta, joka juhannusyönä hullaantuu isänsä palvelijaan Jeaniin. Palvelijalla on väitetysti vispilänkauppaa näytelmän kolmannen hahmon, Kristin-nimisen keittäjän kanssa. Kyseessä ei varsinaisesti ole kolmiodraama vaan näytelmä keskittyy vallasväen ja palvelijoitten ynnä muun rahvaan välisten yhteiskunnallisten erojen vatvontaan. Kyllä tällaisia eroja on nykyäänkin, mutta jokseenkin autio, tyhjä on tämän näytelmän sanottava tänä päivänä. Sikäli kuin pohditaan naisen ja miehen eroa, ei näytelmän anti kohoa paljon millekään tasolle. Oikeastaan kuvaavaa on jo se, että minulta vei viikonlopun aikaa lukea jälkisanat ja selitykset ja esipuhe, mutta itse näytelmän lukaisin tänä aamuna muutamassa tunnissa.

Ehkä huomattavinta näytelmässä on se, että hahmot kertovat itsestään asioita, jotka eivät välttämättä aina ole totta tai eivät läheskään koko totuus. Siinä mielessä voin kuvitella Strindbergiä ärsyttäneen näytelmät, joissa hahmot ovat kuin kiveenhakattuja eivätkä muuksi muutu. Toisaalta sellaisella henkilökuvauksellakin voi saada aikaan mielenkiintoisia tapahtumia, kun hahmot siirretään itselleen vieraaseen asemaan, kuten esimerkiksi Ludvid Holbergin näytelmässä Valtioviisas kannunvalaja, jossa kaupungin päättäjiä arvostellut kannunvalaja joutuu itse päättäjäksi tai tunnetummin amerikkalaisessa elokuvassa Bruce – taivaanlahja, jossa tv-toimittaja saa hoitaakseen Jumalan tehtävät.

Luo Jumalan istuimen matkataan tässäkin näytelmässä, joskin kovin toisenlaisia latuja. Laitan tähän loppuun katkelman Strindbergin esipuheesta. Siinä on hänen tekstilleen tyypillistä kriittisyyttä ja säälimätöntä alkuvoimaa:

… ja suureen ääneen vaaditaan elämäniloa ja teatterinjohtajat tilaavat farsseja aivan kuin elämänilo olisi hupsuudessa ja ihmisten kuvaamisessa niin kuin kaikki olisivat tanssitautisia tai vähämielisiä. Minä koen elämänilon elämän rajuissa, julmissa taisteluissa, ja nautin kun saan tietää, saan oppia.

Kirjassa on 127 sivua. Lukaisin sen viikonlopun ja tämän aamun aikana.