Pilvi Pääkkönen: Saako lähettää terveisiä?

Pilvi Pääkkönen (s. 1971) sepitti runot vuonna 2011 julkaistuun kokoelmaan nimeltä Saako lähettää terveisiä? Saahan niitä lähettää, kunhan pysytään kohtuuden rajoissa. Sekä on otettava lähettäjän huomioon sekin mahdollisuus, että terveisten saaja käsittää terveiset omalla tavallaan tai ei ollenkaan. Kieli muljuaa muuallakin kuin suussa, sen käänteet eivät aina ole helppoja seurata, selvätkin sanat saattavat tuntua hankalilta ymmärtää mikäli ne asetetaan yllättäviin ympäristöihin, jotka yllyttävät yliyrittämään ymmärtämystä.

Purkaakseni puheena olevan teoksen lievästi enigmaattista risteilyä eri aihepiireissä saatan joutua etenemään – runoja lainatakseni – selkä menosuuntaan, niin runossa ohjeistetaan lukemaan. (Yritän tällä lätinällä peitellä sitä, etten saanut runoista paljoakaan irti!) Teoksen lopussa, osion Ⅶ alkurunossa Saanko luvan? ollaan krematoriossa. Tämä on kokoelman ainut runo, josta löytyvät loppusoinnut. Ehkä ne loppuivat siihen? Runo loppuu sanoihin:

Miksi ei saa herättää isiä? Saako lähettää terveisiä?

Runo on kirjoitettu kuten proosateksti, säkeitä ei ole jaettu eri riveille perinteisen runon tapaan, samaa tyyliä käytetään kautta kirjan. Tosin osa runoista on muodoltaan kyselylomakkeen tai ohjeitten tai käskyjen tapaan luettelomuodossa. Mitään varsinaista runoanarkiaa kokoelma ei edusta ja vaikeaselkoisuuskin on vain keskivaikeaa. Toisinaan tuntui, että nyt minä taisin tajuta jotain.

Huumoria näissä runoissa kyllä on eikä se ole mitään itsetarkoituksellista eikä erityisen hauskaa. Kaikkea huumoria ei ole tarkoitettu naurattamaan lukijaa, tässä ei välttämättä mitään. Pieni runosarja Tätini ja minä koostuu kolmesta runosta, jotka ovat kuin tuokiokuvia menneestä elämästä. Asioita ei ilmaista ylenpalttisen helppotajuisesti, joittenkin mielestä se kuuluu runouteen. Täti voisi olla vaikka Jacqueline Täti ranskalaisen koomikon mukaan. Hänen toimiinsa kuten myös minäkertojan toimiin sisältyy huumoria, joka ei naurata kuten ei minua naurata Jacques Tatin komiikka. Silti juuri näissä runoissa on jotain vetoavaa, näytteeksi runo 2. Täti palaa :

Tärisin karhusta. Täti tuli vastaan uudessa mekossaan, oli päässyt Pariisiin. Punainen mylly pilkotti korttelin takaa, täti kiersi väärään suuntaan, siivet pyörivät, peruuttivat, täti ajautui aikaan ennen ananaksia, naamioitui sotilaaksi, pelasti puoli valtakuntaa ja kokonaisen valokuvakansion. Alleviivasimme syntyneet, merkitsimme kuolleet kurpitsahillolla.

Palatakseni kokoelman alkuun, jota en juuri ole vielä maininnut, osion Ⅰ alkurunossa nimeltä Kysely kysellään lukemisesta:

14. Lempiasentosi lukiessa?

a) selkä menosuuntaan

Vaihtoehtoja tarjotaan neljä, en laita tähän kaikkea sillä olen jo lainaillut liiaksi. Ehkä sentään liitän vielä viimeisen kysymyksen:

18. Mitä kysymystä jäät kaipaamaan?

Se on hyvin runollinen kysymys. Olen yhtä kysymystä.

Kirjassa on sisällysluetteloineen 72 sivua. Lukaisin runot parissa päivässä. Nyt olen lukenut 3/13 lainaamistani huumorirunokirjoista. Näinkin se homma etenee.

Merja Toppi x 2

Kiuruvetinen Merja Toppi (s. 1972) kirjoittaa savon murteella runoja rakkaudesta. Lukaisin kaksi hänen runokokoelmaansa ja kirjoitan niistä tässä kohdakkoin jotain.

Runojen rakkaus vaikuttaa olevan eroottista, se on kosketuksen kaipuuta ja siitä kosketuksesta nauttimista. Asiat ilmaistaan juurevasti, ei kerrota noususta tähtien tasolle vaan kuvaillaan hyvää tekevää kosketusta iholla ja keholla. Sanoilla leikittely on osa näitten runojen maailmaa, savon murre ja käsitteitten viännättely savolaisittain halutaan kaiketi esittää hauskana kansankielisenä erikoisuutena. Runot ovat suorasanaista kerrontaa, jossa sanat on ripsauteltu riveille kuten nykyään on tapana. Mitallisuutta tai loppusoinnuttelua ei ole haettu, sellaiset muotoseikat on kai nähty hienompihelmaisten kotkotuksina tai muutoin omaan kirjoittajan ääneen soveltumattomina.

Voe tätä rakkaaven miäree. Lemmestä savolaesella vimmalla (2010) Runojen kertoja on naisihminen, joka odottaa joskus löytävänsä sen oikean. Sillä välin hän koeajaa joitakin tarjokkaita. Runoissa ei puhuta biologisesta kellosta vaan rakastavan kosketuksen kaipuusta. Erittäin suurena plussana kokoelmalle näen sen, että se mies sitten löytyykin. Kokoelma on siis eepillinen, kertomuksen tavoin etenevä. Ei pysähdytä ihmettelemään sumuisia päiviä tai kuuntelemaan kohtalon siiveniskuja vaan puhutaan siitä minkä runojen minäkertoja kokee rakkautena. Rakkauden olemuksellinen ydin vaikuttaisi olevan rakastavaisten lämmin ja intohimoinen suhde toisiinsa, keskinäinen vetovoima ja erotiseeraus elämän eliksiirinä. Kotiaskareet mainitaan joskus ja muitakin töitä saa runoista arvailla, mutta pääpaino on selkeästi eroottisen rakkauden runontamisessa.

Runot saivat minut muistelemaan erästä itseäni selkeästi vanhempaa naisimmeistä, joka joskus kertoi, että nuorempana hän luuli rakkauden tarkoittavan vain sitä seksiä, mutta että vanhemmiten rakkaus alkoi merkitä jotain muutakin. Mielestäni näissä runoissa ei vielä hyvin syvälle siihen johonkin muuhun vajota, vaikka yhteiselämän arki asettaakin omat haasteensa. Ikuinen tuli palaa ikuisemmin hiljaisella liekillä, tämän kokoelman roihu on toistaiseksi virkeämpää, kuten se syttymisvaiheessa tuppaa olemaan. Silti tahdon liittää tähän loppuun minua eniten puhutelleen lauseen kirjan loppusivuilta:

Aena oot puhuna rakkaavella pestyä tottuutta.

Aekusen naesen iholla. Savolaeseen tappaan (2011) Vaikka kokoelmat ovat ilmestyneet peräkkäisinä vuosina, on niitten välillä niin suuri ero, että aluksi vaikuttaa kuin runoilijan tyylikin olisi muuttunut. Loppupuolella vanhaan tyyliin palataan ja ihan lopuksi syntyy jonkinlainen tyyntynyt synteesi näistä kahdesta. Tässä kokoelmassa minäkertoja on päätynyt eroon miehestään. Mies on lähtenyt teilleen ja parilla on lapsi, joka vaikuttaa olevan jo vähintään kymmenvuotias. Runoista syntyy se vaikutelma, että tytär asuu isänsä luona. Alkupuoli kokoelmasta märehtii eron tuskaa – toisaalta peiteltyä haikeutta, toisaalta suuttumusta. Mukaan astuu myös laajempi joukko ihmisiä, omat vanhemmat, lapsuuden perhe, ystävä, joka lohduttaa ja jonka kanssa voi jakaa ilotkin. Yksinäisyys saa hahmon, elämätön elämä kurkkii taustapeilistä. Rakentuu paine löytää uusi ukko päälle. Kertojaminä ei jää riutumaan ikävään vaan osallistuu lirttikurssille. Haussa on lapijokätinen mies, jonka kourissa naisen

nännit on ku salamiakkimerkkarit – ee yhtä mustat, van yhtä kovat.

Mies löytyy. Lapijoinnista ei mainita, mutta ruskeet silimät kahtoovat syvämmen kammiot solomuun.

Lopuksi minäkertoja rauhoittuu. Ei hän nirvanaan vajoa, meinaa kyllä hukuttautua ammeeseen, mutta päättää sitten kuolla joku toinen päivä. Joku voisi sanoa, että tapahtuu eheytyminen. Joku toinen voisi puhua aikuisuudesta, mikä ei sekään ole kiveenhakattu tila vaan vaihtelee sen mukaan miten elämä heittelee. Hyvä kumminkin olla ihtesä kansa sovussa.

Olin iloisesti yllättynyt näistä runoista, jotka lukaisin parissa päivässä. (111 & 124 sivua)

Huumorirunojen lukuhaaste

Varoituksen sana: tulokulmani ovat klassillisasenteellisia.

Runo merkitsee minulle nätisti soinnahtavaa sommitelmaa, jolla jokin asia esitetään. Korostan sitä, että esitettävän asian ei tarvitse olla ylenpalttisen ylevä, arkipäivä sisältää aihetta runoiksi vaikka kuinka. Ensimmäinen muistiinmerkitsemäni oma runoni on kirjoitettu 30. marraskuuta 1977 ja omistettu käsienpesualtaaseen kuolleen banaanikärpäsen muistolle. Näin se kuuluu:

Laulu ystävälle

Sormeni alle kuolit,
muiston syömmeeni vuolit,
sait haudalles minulta kyynelen
suuremman ruumistasi.

Vaikka runoni onkin kovin poikamaisella tavalla veikistelevä, voi siinä vaistota myös elämän kunnioitusta. Banaanikärpänen näyttäytyy runon kertojalle ystävänä, lavuaaria nimitetään kärpäsen haudaksi. Tappajakertojan olemassaolon tuska säteilee sormesta sydämeen, johon mahtuu hyvästi kaksi ämmää. Kyynel kertoo kokemuksen totuudellisuudesta, voin vakuuttaa. Sittemmin olen syyllistynyt tappamiseen satoja kertoja. Useimmiten uhreiksi ovat joutuneet itikat. Maalla asuessani taistelin hiirien ja myyrien kanssa, jotka kävivät tuhoontuomittua valloitussotaansa taloni ullakolla.

Näine pohdintoineni annan alkutahteja uudelle lukuhaasteelle, jossa tarkoituksena on lukea huumorirunoja. Huumorihan tarkoittaa jotain muutakin kuin vitsi tai toisen vahingolle nauraminen. Huumorin henki on lämmin, se ei sanele totuutta niin kuin joku 62-vuotias setä. Huumori suhtautuu elämään toiveikkaasti, vaikka kyllä se kipeää tekee kun taas jalkansa kiveen iskee. Huumori on vähän kuin synninpäästö: tällainen sinä olet, mutta niin ne ovat muutkin, joten nouse, ota vuoteesi ja kävele.

Lukuhaastetta varten pyysin apuja Kysy kirjastonhoitajalta -sivustolta humoristisia runoja sisältävien kirjojen löytämiseksi. Minulle vastattiin suljetusti. Laitan tähän kumminkin nyt joittenkin runoilijoitten nimiä vinkiksi sellaisille, jotka ovat kiinnostuneita lukemaan huumoripitoisia runoja.

Kirjastonhoitajan vinkit:

Teemu Palosaari, Anja Erämaja, Veli Huovinen, Adam Mansbach, Rob Sears, T. S. Eliot, Kalevauvala, Antti Holma, Hannu Salama, Jukka Itkonen, Pilvi Pääkkönen, Merja Toppi, Tero Järvinen, Karoliina Koskinen, Solja Krapu, Laura Ruohonen

Omia ehdotelmiani:

Kalle Väänänen, Wislawa Szymborska, Charles Bukowski, Risto Rasa, Jukka Virtanen, Kari Hotakainen, Juice Leskinen, Heli Laaksonen, Arto Juurakko, Heikki Luokkanen, Dan Fante, Kirsi-Marja Myöhänen, Pekka Kytömäki, Henriikka Tavi, Lars Huldén

Joku siinä hänksättää.

Suomalaista urheilurunoa Klaus U. Suomelan toimittamana

Klaus U. Suomela (1888 – 1962) toimitti vuonna 1958 julkaistun teoksen Suomalaista urheilurunoa. Kuvituksen teki Sauli Rantamäki.

Wikipediassa on artikkeli Klaus U. Suomelasta. Siinä kerrotaan hänen osallistuneen voimistelijana Tukholman olympiakisoihin vuonna 1912. Suomela oli kirjailija, häneltä on puheenaolevassa teoksessa mukana yhdeksän omaa runoa ja yksi suomennos. Aale Tynnin vuoden 1948 Lontoon taideolympialaisten voittoisaa juhlarunoa ”Hellaan laakeri” lukuunottamatta kaikki kirjaan poimitut runot ovat miehisten runoseppäin tekoa. Näitä runontaitajia ovat Yrjö Jylhä (7 runoa), Unto Kupiainen (3 runoa), Antero Kajanto (2 runoa), Aaro Hellaakoski (2 runoa), V. A. Koskenniemi, Martti Merenmaa, Lauri Pohjanpää, Juhani Siljo, Otto Manninen, Uuno Kailas, Aleksis Kivi, Martti Jukola, Larin Kyösti, Kaarlo Sarkia, Kalle Väänänen, Jalmari Sauli ja P. Mustapää kukin yhdellä runolla. Jos pistesijoja jaettaisiin vanhaan tapaan kuudelle parhaalle, kaikki siis pääsisivät pisteille kvantitatiivisin perustein.

Laadun perusteella valinta olisi vaikeampi. Toisaalta sitä helpottaisi se, että tyylillisesti runot edustavat valtaosin perinteistä kertovaa, riimiteltyä, mitallista runoutta. Suomela toteaakin Alkulauseessaan, että vapaamittainen ja vapaarytminen runous on miltei tyystin unohtanut urheilun. Itsekin olen ihmetellyt sitä miten vähän urheiluaiheista fiktiivistä luettavaa löytyykään. Tämänkin teoksen kokoajan on ollut laajennettava urheilun käsitettä melko lavealle, sillä myös saunominen ja retkeily on luettu urheiluksi. Tietysti on muistettava, että sanalla urheilu on suomen kielessä kaksi merkitystä: kilpaurheilun lisäksi sillä kuvataan humoristisesti myös itsensä vaaraan asettamista, uhkarohkeaa temppuilua. Vaikka tätä kansankielistä merkitystä ei kirjassa mainitakaan, kuvaa moni runoista kilvoittelua oman kestokyvyn äärirajoilla. Yleensä tyylilaji on ylevä, humoristista lähestymistapaa jäin kaipaamaan lisää.

Koska joitain runoja on syytä nostaa esiin, nostan joitain runoja esiin. Naiset ensin. Aale Tynnin runon Hellaan laakeri nimi on nykylukijalle ehkä hankalasti avautuva, mutta omana ajankohtanaan runo lienee ollut ylevä kädenojennus antiikin Hellaan olympiakisain suuntaan. Runo avaa melko klassisen kliseisen kuvan urheiluun parhaimpien voimainkoetuksena, jossa vain voittajat muistetaan. Tämä samantapainen kaava toistuu monessa runossa. Urheilija nähdään kuin pronssipatsaana viilettämässä kohti mainetta ja kunniaa fyysisen voimansa avulla. Yrjö Jylhä on sepittänut kaksikin runoa Paavo Nurmesta ja yhden Clas Thunbergista. Teoksen viimeisenä komeilee Salmelan Tukholman tuliaisena runo Hannes Kolehmaisesta voittamassa viiden tonnin olympiakultaa. Näissä runoissa mainitaan myös muista kilpailijoita, mutta suomalainen voittaja on tietenkin keskiössä.

Urheilun tai liikunnan aiheuttamaa itsensä rasittamisesta koituvaa mielihyvää käsittelevät saunomisen lisäksi retkeilyyn, korpien kätköihin keskittyvät runot, kuten Martti Merenmaan luonnontunteelle herkistyvä Hiihtomatka tai Juhani Siljon sielunvaelluksellisiin mietteisiin johtava Suksiretki. Aleksis Kiven tuttu Metsämiehen laulu hulmuaa Tapiolan vainiolla ja Martti Jukola herkistyy jouluna salolla suurten puitten ja käymättömien kinosten keskellä. Aaro Hellaakosken Suksilaulu virittyy erootillisiin vertauksiin, jossa suksi on liukuva käsi iholla valkealla.

Minä kun lapsena pelasin jalkapalloa, olen nykyään sen lajin penkkiurheilija. Niinpä Yrjö Jylhän runo Viimeinen joukkueesta sattui lähimmäs vaeltavaa urheilijan sieluani. Runossa tosin kuvataan pitkää pelaajauraa, mutta se päättyy siihen, miten runon kertoja katsomosta seuraa kuinka jotkut toiset nyt pelaavat tuttu paita päällään hänen joukkueessaan. Samaa kehittymisen tietä kuvastaa Klaus U. Suomela runossaan Urheilu ja ikäkaudet.

Jos joku tietää hyviä urheilukirjoja niin saapi vinkata. Tässä teoksessa on 132 sivua + sisällysluettelo. Lukaisin runot läpi parissa päivässä.

Jalmari Sauli: Päivä katsoo taakseen

Jalmari Sauli (1889 – 1957) oli suomalainen kirjailija, joka wikipedian kertoman mukaan tuli tunnetuksi nuortenkirjoistaan. Vuonna 1947 ilmestyi valikoima hänen eri julkaisuihin kirjoittamiaan kertomuksia kirjassa nimeltä Päivä katsoo taakseen. Sauli oli sairastunut nivelreumaan ja tämä jäi hänen kirjoittamistaan teoksista viimeiseksi. Kirjassa on alkusanat Lukijalle ja 17 kertomusta, kirjoitan tähän sanasen niistä kaikista. Alaotsikkona kirjalla on Kertomuksia luonnosta ja luonnon lapsista. Kirjan kuvitti Ami Hauhio.

Lukijalle: Kirjailija kertoo talvisodan aikaan tapahtuneesta sairastumisestaan ja siitä miten pahalta kirjoittamisesta luopuminen tuntui. Helsinkiläinen lukija lähetti hänelle eri lähteistä poimimiaan Saulin tekstejä. Niitten pohjalta ja joitakin tekstejä lisäämällä Sauli kokosi sitten puheena olevan valikoiman.

Pieni valkea hiiri: Kirjailija muistelee valkoista hiirtä, jonka hän sai elätikseen lapsena italialaiselta posetiivarilta. Minullakin oli lapsena ”japanilaisia tanssihiiriä” lemmikkeinä.

Jättiläiskissan jäljillä: Kertomuksessa menneitten vuosikymmenten ilvesjahdista on tavoitettu yhtä lailla nuorison eräkirjojen kuin Ruuneperin Hirvenhiihtäjien talvinen romantiikka.

Takapihan vieras: Takapihan rehottava lintuinkoto saa vaarallisen vierailijan varpushaukasta.

Teerenkuvilla: Pelit käynnissä. Teerenpyyntiin valmistautunut pari alkaa lämpimikseen etsiä lempeä toisistaan.

Joutsenen joululaulu: Jousijärven joutsentarina olisi saattanut kelvata tunnelmallisesti puistattavasta kauhukertomuksesta topeliaaniseen aikaan.

Kukka, kissa ja tyttö: Erikoinen kuvaus pikku tyttösestä, joka oli jäänyt mökkiin elämään mummonsa kanssa, kun äiti oli lähtenut tumman miehen matkaan. Kertoja lähtee matkoihinsa itsekin.

”Kuninkaita maanpaossa”: Kertoja on Helsingissä ja tapaa vanhan tuttavansa, joka on ”deekiksellä”. Tapaaminen johtaa vierailuun hämäräperäisessä kerrostalossa.

Kaksi kulkuria: Pariisin pakkasyössä kertoja kohtaa koipensa loukanneen kulkukoiran ja ottaa pikkukaverin asuntonsa suojaan. Jalka saa lastan.

Tulee kevät korpeenkin: Ensimmäinen kertomus, jossa kertoja ei ole mukana toimijana. Korvenraivaajan pitkä odotus palkitaan kaaheella raatamisella.

Hiljaisen miehen linnut: Kertoja kulkee Unimäen Eemelin, yksinäisen vanhan miehen, kanssa metsässä. Luonnossa viihtyvä puolikuuro Eemeli näyttää kertojalle linnut, joitten äänen hänkin voi kuulla. Vieraillaan muuttohaukan pesällä.

Viitanevan ”Viisijalkainen”: Puolivilli kissa saa kertojan raivoihinsa tappamalla kevään ensimmäisen leivoksen. Se popsii poskeensa myös meton ja sorsan poikaset, kunnes kohtaa loppunsa.

Herääminen: Huuli-Heikki harrastaa kaikenlaista rötöstelyä, kunnes hartaustilaisuus harrastuttaa hänet. Kertoja vain kertojana tällä kertaa.

Silmä silmästä: Suokon Simo on haavoittanut hirveä, mutta ei ole saanut sitä lihoiksi useista yrityksistä huolimatta. Lopulta keli suosii jahtimiestä. Metsästysromantiikkaa ulkopuolisen kertojan kuvailemana.

Kun päivännousu punertaa: Aamuruskoa verrataan nuoreen mieshenkilöön, jolla olisi potentiaalia vaikka kirjablogeeraajaksi. Kertoja mukana tapahtumissa sivuosassa.

Porraskorven pahantekijä: Himmin Heikki pyydystää ketunpojan, jota suunnittelee elätikseen. Kettu on vahvasti ja sitkeästi toista mieltä. Ulkopuolinen kertoja.

”Liiri Lemmitty”: Tarina nokkosperhosesta, jonka Maiju ja Tuija löytävät ensilumien sadettua. Perhonen tuodaan asuntoon, jossa se intoutuu lentelemään. Tämä kertomus olisi pitänyt uskonnollisista syistä sijoittaa viimeiseksi, sillä se symboloi uudestisyntymää. Saattaa sitä paitsi kuulua kertojan omaan kokemusmaailmaan, mikä sekin sulkisi ympyrän kertomusten kesken.

Erämaan madonna: Tämä ulkopuolisen kertojan kertomus kuvaa lakeuksilta korpeen naitua naista, joka istuu kaikkensa menettäneenä tuvassaan, vanhana ja muistojen painamana. Alkuun kaikki oli hyvin korvessakin, kuten tekstinäytteestä ilmenee:

Maknus, hänen miehensä, oli tosin vain sellainen kivenkalkuttaja, ”kivistikkari”, kuten täällä tapasivat sanoa, mutta tupa oli avara ja siisti, ja sen takana vielä lämmin kamarikin, ja mäenrinnassa oli muutama tynnyrinala hyvää, hikevää maata.

Minun appiukkoni käytti tuota sanaa ”hikevä” pellosta puhuessaan. Isänmaallisesti virittynyt, selkeästi porvarillisen kannan ottava kertomus – julkaisuajankohdan huomioiden hatunnoston arvoista. Kertomus kuvaa kuolemaa, se sopisi minusta ennen ylösnousemus-tarinaa sijoitettavaksi. On totta, että tässä päädytään vanhuuteen, mutta valikoiman päättäminen lapsuuteen toimisi paremmin. Lapsissa ja perhosissa on tulevaisuus.

Kirjassa kuljetaan minäkertojan ja muitten hahmojen mukana lapsuudesta vanhuuteen ja tyylilajikin vaihtuu samalla nuorisokertomuksista aikuisempaan makuun. Kivasti toteutettu retrospektio sinänsä. Kirjassa on 153 sivua + sisällysluettelo. Lukaisin sen viikossa. Välillä oli kyllä muuta puuhaa.

Jukka Viikilä: Kuullut kaupungit

Jukka Viikilä (s. 1973) kirjoitti vuonna 2012 radiossa esitetyn kuunnelman Olen kuullut on kaupunki tuolla. Vielä samana vuonna esitettiin radiossa hänen kirjoittamansa kuunnelma Akvarelleja Engelin kaupungista. Nämä molemmat kuunnelmat julkaista suhautti ntamo-kustantamo yhteisniteenä. Luin tämän yhteisniteen eli ne molemmat kuunnelmat.

Kansikuvana on litografia Helsingin Senaatintorilta luoteeseen vuodelta 1838. Kuvasssa näkyy Aleksanterin yliopisto, Yliopiston kirjasto ja Nikolainkirkko. Kirjaston ja kirkon välistä kurkistaa suuri sammakko. ”Aijai-hyi!” saattaisi äiti todeta, mutta kaupunkilaiset kansikuvassa eivät ole huomaavinaankaan sen enempää kirkkoa kuin kirjastoa tahi yliopistoa. Julkaisun takakannessa luonnehditaan kuunnelmia fantisoiviksi, älykkäiksi ja käänteissään nopeiksi. Sitä se sammakko varmaan tarkoittaa?

Ensimmäisestä kuunnelmasta, elikkä tästä Olen kuullut on kaupunki tuolla, en taida osata paljoa sanoa. Ehkä sitä voisi kuvailla katkelmalliseksi, ehkä ei. Kuunnelman alaotsikossa sitä kuvataan sanalla Monologinäytelmä. Ilmankos minun oli välillä vaikea saada jutusta selvää, kun en nähnyt näyttelijöitä. Mietin hieman tuota monologia, kun kumminkin on noita vuorosanoja eri hahmoille: kertoja, pöllö, ruhtinas ja muutama muu. Tietysti kuunnelmassa ei niin huomaa, jos on vain yksi mies puhelemassa, muuttaa kato vähän ääntään ja paasaa niin kuin olisi joku toinen hahmo. Hieman hankala oli saada selvää mistä kuunnelmassa oli kyse. Prologista tuli mieleen Lermontovin runo Purje, jossa kertoja kyselee mitä merellä näkyvä purje etsii, onko se onneaan paossa vai etsimässä? Jonkinlaista hakemista kuunnelmassa kyllä harrastetaankin. Etsitään kultaa Klondykessa, pommitetaan kaupunkeja sotalentokoneilla, pöllö usuttaa kirjailijaa saamaan jotain aikaiseksi kun vain kirjailija tietäisi että mitä, kertomuksessa kuunnelman sisällä ruhtinas etsii parrainta taideteosta ja valitsee peilin, juomari inhoaa vettä ja etsii juomisestaan ties mitä, tuskin makuvivahteita sentään, avaruuspoika partioi yksin vuosikaudet kuin Odysseus matkalla kotiin, pöllö etsii tietoa ilmanpyörteestä eli pneumasta jota ei voi nähdä mutta kuulet sen, sitten käydään Turuus ja lopuksi epilogissa apina saa kirjoituskoneella näyttää taitonsa banaanipalkalla. Siinä missä Lermontovin purje löytää rauhan vaivoista, löytää apina onnen banaaneista.

Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo arkkitehti Engelistä, joka suunnitteli Helsingin empire-keskustan. Kuunnelma on isolta osin perinteinen ja helppotajuinen kuvaus kaupungin tärkeitten rakennusten suunnittelusta, rakentamisen etenemisestä ja valmistumisesta. Asiaa tarkastellaan eksekutiivitasolta: äänessä ovat lähinnä pääarkkitehti Engel, uudelleenrakennuslautakunnan puh.joht. Ehrenström ja intendenttikonttorin päällikkö Bassi. Omat kommenttinsa esittävät kaupunkilaisia edustavat ohikulkijat Akka ja Ukko sekä Komitea, joka tarkoittanee poliitillisia päättäjiä. Myös keisari käypi kehumassa yliopistoaan. Tämä kaikki esitetään tosiaankin akvarellinomaisesti, kevein vetäisyin, selkälokin siivenheilauksin etten sanoisi. Kertoja muistuttaa, että Suomen maaperästä iso osa on peruskalliota ja että Suomessa on kylmä. Nämä seikat vaivaavat myös arkkitehdin perhettä. Oletetaan, etteivät he saksalaisina olisi tottuneet kylmään suomalaiseen ilmanalaan. Varsinkin Engelin tytär kärsii sairauksista. Tämä muodostaa kuunnelman koskettavan osuuden. Lääkärin vierailut eivät luo sen suurempaa toivoa paremmasta, vaikka mies onkin muutoin ihan mukava heppu.

Kiva kuunnelma, joka jättää sivuseikat kuten muun Suomen rakennukset vähemmälle, sentään mainitaan Turun observatorio ja Eckerön postitalo.

Luin ekan kuunnelman eilen ja tämän Engelin tänä aamuna. 95 sivua.

Niillas Holmberg: Jalkapohja

Saamelainen runoilija Niillas Holmerg (s. 1990) sepitti runot kokoelmaansa Juolgevuođđu, joka ilmestyi vuonna 2018. Seuraavana vuonna ilmestyi suomenkielinen versio Jalkapohja. Luin sen. Kokoelmassa kulkee mukana Inga-Wiktoria Påven mustavalkea kuvitus.

Joskus 1970-luvun alkuvuosina meillä kuunneltiin kotona Nils-Aslak Valkeapään joikuja. Saattoi olla niitä kasetillinen. Ne olivat omalla tavallaan ihan ok kuunneltavaa, vaikken minä niistä mitään ymmärtänyt. Runouden suhteen olen huomannut kuuluvani siihen häviävän pieneen vähemmistöön, joka ei saa yleensä runoista ihmeitä irti. Nämä Niillas Holmbergin runot kuuluvat juuri sentapaiseen runouteen, sillä aika vähän niistäkään ymmärsin. Runoissa puhutaan maasta ja suutarista ja vähän jalkineista ja käytetään jalkoihin liittyviä sanoja kuten hiertää, märkiä, varpaat, tossu, kantapäät, kenkä, saapas, mutta ei lapikkaat eikä sen puoleen säpikkäätkään. Jotain tämä kaikki varmaan tarkoittaa. Saman äjäyksen tekee kuvitus, josta en oikein itseäni hurskaammaksi tullut. Kai siinä tunturimaisia muotoja oli, mutta miksei niitä ollut runoissa? Halutaanko runoilla kertoa siitä, miten runoilija kulkee ympäri laajaa Lapinmaata niin että välillä on suutarissa pistäydyttävä?

Joissakin runoissa puhutaan verbeistä eli suomeksi teonsanoista. Muistelen, että eräskin suomalainen sanataiteilija on arvellut etunimensä olleen teonsanaksi tarkoitettu: Toivo. Pitäisikö minunkin uskoa, että toivoa suhteessani runouteen olisi vielä olemassa? Kun Pandooran lipas avataan, jää vain toivo jäljelle, niinkös se oli? Kodassa on monta nurkkaa ja moottorikelkalla pääsee kauvas.

Laitan tähän valoisan kuvan Siilinjärveltä kotitalostani ja sen pensasaidasta ja onhan tuossa vähän kolattua luntakin näkyvissä. Hyvää saamelaisten kansallispäivää!

Kirjarikas elämäni -blogissa on luettu tämä teos ja olin näköjään esittänyt kommentissani jotain huomioita tekstinäytteitten pohjalta.