George Bernard Shaw: Pyhä Johanna

Brittiläinen näytelmäkirjailijana tunnettu George Bernard Shaw (1856 - 1950) kirjoitti vuonna 1923 kantaesitetyn näytelmän Saint Joan. Luin Matti Norrin näytelmästä tekemän suomennoksen, joka ilmestyi vuonna 2003 nimellä Pyhä Johanna. Aiheena ja päähenkilönä näytelmässä on ranskalaisten myyttinen sankarihahmo Jeanne d'Arc.

Kirjan alusta löytyy Shawn laatima laaja, viiskytsivuinen johdanto, jossa kirjailija käsittelee aihetta kylläkin väliotsikoilla järjesteltynä, mutta kumminkin pitkästyttävän monelta kannalta. August Strindbergin puoli vuosisataa aiemmin ilmestyneessä historiallisessa näytelmässä Mestari Olavi (Ruotsin uskonpuhdistajasta Olaus Petristä) ei ole mitään johdantoa mikä ei haittaa vähimmässäkään määrin. Lähestymistapa historiallisen sankarihahmon näyttämöllepanoon on molemmilla jokseenkin samanlainen. Tiettyjä käännekohtia kuvaamalla luodaan runko, jonka ympärillä tapahtuvaan toimintaan sivuhahmot tuovat sopivasti kaikupohjaa ja elävyyttä. Strindberg on tämän alan mestari. Kyllä tämän Shawn näytelmänkin lukaisee, kunhan on ensin selvitellyt johdannon, jossa Shaw kirjoittaa mm. seuraavasti:

Ylivertaisen älykkäiden ihmisten on nimittäin aina vaikea ymmärtää sitä raivoa joka nousee kun he paljastavat hidasjärkisten keskinkertaisuuksien tyhmyyksiä. Sokrateskaan iän kartuttamine kokemuksineen ei puolustautuessaan oikeudenkäynnissä ymmärtänyt mikä pitkän ajan kuluessa kasautunut raivo oli purskahtanut hänen päälleen ja huusi hänen kuolemaansa.

Tämä saa minut ymmärtämään osakseni niin kovin usein lankeavaa ymmärtämättömyyttä. Muuten johdannosta jää mieleeni suomentajan huomautuksessaan mainitsema baarityttö Judith.

Näytelmä sijoittuu siis keskiajalle, Orléansin neitsyt tuomittiin kirkonkiroukseen ja poltettiin harhaoppisena noitana Rouenin kaupungissa nykyisen Ranskan alueella 13.5.1431. Vuonna 1920 katolinen kirkko julisti hänet pyhimykseksi. Näytelmän mukaan Johannan harhaoppi oli se, että hän kuuli ääniä, joitten mukaan Pyhät Katariina ja Margareta sekä arkkienkeli Mikael antoivat hänelle ohjeita, jotka poikkesivat siitä, mitä tuon ajan uskonnonharjoituksessa pidettiin kuranttina sekä rikkoivat aikansa tapakulttuuria. Johanna näet pukeutui sotilaan vaatteisiin ja eli sotilaana sotilaitten joukossa osallistuen taisteluihin. En viitsi ottaa selvää onko tämä totta vai sepitettä, kyseessä on näytelmä. Kirjailija haluaa sanoa, että Johanna oli jonkinlainen esiprotestantti, että hän halusi henkilökohtaisen suhteen Jumalaan ja katolinen kirkko tahtoi pitää hallussaan yksinoikeuden huseerata Jumalan ja uskovien välillä. Olen tätä sattumalta viime päivinä miettinyt ihan muusta syystä enkä voi väittää, että esim. luterilaisen kirkon uskovat jäsenet pyrkisivät jotenkin sen henkilökohtaisempiin väleihin Jumalan kanssa kuin sellaiset uskovat, jotka toistelevat samoja synnintunnustuksia ja rukouksia tai laulelevat taizé-lauluja. Shawn näytelmän hienous ellei sitten nerous on siinä, että hän jättää Johanna-neidon lopulta yksin, eikä näytelmä silti tee kenestäkään näytelmän hahmoista toistaan suurempaa konnaa vaan he toimivat asemansa vaatimalla tavalla. Niin kuin ihmiset naulasivat ristille Jumalansa, niin he polttavat Johannansa vaikka hän uudesti syntyisi.

Johdannossa on n. 50 sivua, luin sitä kaksi päivää, näytelmässä on n. 100 sivua, siihen meni kolme päivää. Näytelmässä esiintyy englantilainen hahmo nimeltä Warwick. Niinpä kuuntelen nyt Dionne Warwickin kappaleen ”I Say a Little Prayer”. Hyvää Juhanan päivää!

Amerikkalaisia Roomassa ja safarilla

Amerikkalainen kirjailija Tennessee Williams (1911 – 1983) tunnetaan paraiten näytelmistään, joista monista on tehtynnä elokuvia, kuten Kissa kuumalla katolla, Viettelyksen vaunu ja Äkkiä viime kesänä. Tottahan mies muutakin kirjoitti. Lukaisin hänen vuonna 1950 julkaistun pienoisromaaninsa The Roman Spring of Mrs. Stone vuonna 1952 ilmestyneen suomennoksen nimeltä Mrs. Stonen Rooman kevät, suomentajana Jorma Partanen. Tämäkin tarina on elokuvattu vuonna 1961. Täytyy myöntää, että elokuva antoi minulle sopivasti evästystä saadakseni selvää kirjan loppuratkaisusta.

Mrs. Karen Stone on viisikymppinen teatterin tähtinäyttelijätär, joka päätti lopettaa uransa sen jälkeen, kun tajusi esittäneensä Juliaa muutama vuosikymmen liian vanhana. (Oikeasti naiset ovat viisikymppisinä ihan mainiossa vedossa.) Näyttelijäntyön loppumisen lisäksi hänen miljonäärimiehensä kuoli pariskunnan yhteisellä maailmanympärysmatkalla ja mrs. Stone jäi ”ajelehtimaan” luxusasuntoonsa Roomaan. Vanha italialainen contessa, joka oikeastaan on seurapoikain parittaja, esittelee mrs. Stonelle nuoren ja kauniin Paolon, joka on täydellisen kiinnostunut itsestään. Syntyy epäsuhtainen ja paheksuttu suhde, jonka kestäessä mrs. Stone käy läpi menneisyyttään ja yrittää määrittää loppuelämänsä suuntaa:

Tietämisen ei välttämättä tarvitse olla tietoista tietämistä.

– – –

Ajelehtimisella oli suuntansa, vaikkei sillä ollutkaan tarkoitusta, ja toisinaan suunta onkin se ainoa, mitä tiedämme päämäärästämme.

Tästä teoksesta tuli mieleeni toinen teos, nimittäin Ernest Hemingwayn (1899 – 1961) novelli Francis Macomberin lyhyt onnellinen elämä, suomennos julaistiin Jouko Linturin laatimana valikoimassa Kilimandšaron lumet vuonna 1958. Alunperin novelli ilmestyi vuonna 1936 lehdessä nimellä The Short Happy Life of Francis Macomber. Siitä seuraavaksi.

Rikas amerikkalaispariskunta on Hemingwayn novellissa safarilla Afriikassa. Mies pelästyy pahan kerran metsästettäessä suurta leijonaa ja tämähän se aiheuttaa kauheeta skismaa aviopuolisoitten välillä. Eivät ne välit muutenkaan huippulukemissa ole olleet. Eräänlaisessa yhdistetyn rattopojan ja contessan osassa on suuri valkoinen metsästäjä Wilson, joka köyrii rouvaa teltassaan öiseen aikaan. Aamulla mies on sisuuntuneena valmis puhvelijahtiin, jossa hän osoittaa miehuullisuutensa, mikä yllättää hänet itsensä, mutta vielä katkerammin hänen vaimonsa. Loppuratkaisun voi käsittää haluamallaan tavalla, joka tapauksessa Francis pääsee kuitiksi sen Jumalan kanssa, jolle kuulemma jokahinen on kuolemansa velkaa Shakespearen mukaan.

Mielestäni Hemingwayn novellit toimivat jatsahtavammin, jos ei liiaksi ala kaivella niitten tapahtumille tarkempia selityksiä. Tietyllä tapaa tämä pätee erityisen hyvin myös Williamsin pienoisromaaniin, jossa mrs. Stone ”löytää itsensä” ajelehtimisensa päätteeksi. Tervejärkisen ihmisen lienee vaikea käsittää rouvan ratkaisua, mutta minusta molemmissa kertomuksissa on kyse pariskunnista tiensä päässä. Eikä tarvitse kuvitella kirjailijoitten tahtovan kertoa, että itsekunnioitus olisi kuolemaakin kalliimpi. Tällaiset tarinat ovat vain tarinankertojien hömpötystä, josta monet tykkäävät. Siinä kaikki.

Williamsin kirjassa on 152 sivua, Hemingwayn novellissa 38 sivua. Tänään ja eilen luin.

Takaisin kirkkoon

Terveiset Siilinjärven kirkosta. Se oli taas auki tänään puolisen tuntia kesäpäivän musiikkituokion ajan. Koronaariset turva-asetukset olivat voimassa. Kirkkoon sai tulla korkeintaan 110 henkilöä, olimme koko kirkkokansa näitten onnekkaitten joukossa. Joka toisella penkkirivillä sai istua, penkin päähän oli merkitty, mitkä penkit ovat poissa käytöstä. Kullakin penkillä sai istua kolme henkeä. Kirkon käytävällä liikuttaessa 1,5 metrin turvavälistä sai hetkellisesti poiketa. Melkein kaikki olivat lukeneet nämä ohjeet kirkkoon tullessaan kirkon ulko-ovesta.

Saimme kuulla urkujen soittoa, jota esitti maineikas kanttori Vesa Kajava. Aiheena oli Suvivirsi kolmessa eri variaatiossa. Ensin kuultiin Jari Linjaman Alkusoitto virteen 571. Virttä on siinä ripsauteltu säveltäjä Bachin Es-duuri preludin muodostamalle pohjalle. Marko Hakanpään Kesäfanfaari sisälti myös Suvivirren teemoja. Lopuksi Vesa Kajava kajautti uruista omaa improvisaatiotaan Suvivirrestä, joka on tullut viime aikoina merkitsemään enemmän kuin pelkkä koulujen päättäjäisvirsi aiemmin merkitsi. Tilaisuuden aluksi muuten suntio Markku Mäenpää kertoi Suvivirren syntyhistoriaa keskittyen katovuosiin 1600-luvun lopulla. Soiton tauottua hän kohotti yleisöstä pyyteettömät kättentaputukset kanttori Kajavalle. Laulua ei siis esittänyt kukaan, niistähän ne basilliskot leviää.

Soiton aikana, kuten kirkonmenoissa niin usein käy, minä keskityin omiin ajatuksiini. Olin asettunut istumaan siten, että saatoin katsella kirkon länsilaidan ikkunoihin tehtyjä Bruno Tuukkasen lasimaalauksia.

Muistan kun nämä lasimaalaukset alkoivat ilmaantua kirkon ikkunoihin 1990-luvulla. Silloin, kun minut vihittiin vaimooni, ei maalauksia ikkunoissa ollut. Tästä lukija voi päätellä, että vihkimisestä on aikaa kulunut. Seuraavaksi esitän omia mietteitäni kyseisistä lasimaalauksista.

Lasimaalausten aiheet ovat vanhatestamentillisia, eikä Tuukkanen erityisemmin tuo niitten sanomaa 1900-luvulle omaa tekniikkaansa lukuunottamatta. Keskimmäisessä lasi-ikkunassa on ylinnä Jumalaa kuvastava suorakulmainen kolmio (katekeetat ovat yhtä pitkiä ja kolmio seisoo hypotenuusallaan) sisällään silmä, joka silmäluomen muodon perusteella on oikea silmä. Tietysti lasin läpi nähtynä silmä kirkon ulkopuolelta katsottuna näyttää vasemmalta silmältä. Tässä tapahtuu ns. ekskluusio, joka kirkon sisällä istuville on inkluusio.

Muuten kuvissa on tyyliteltyjä ihmishahmoja ja eläinhahmoja sekä kasviaihelmia. Väreistä tykkään sinisen ja turkoosin sävyistä sekä oranssin ja punaisen yhdistelmistä. Kirkollinen purppura eli retliini on mukana myös. Ihmishahmojen iho on väritetty vaaleella peessillä, sopii ihan hyvin. Tuukkanen on tehnyt kuvansa lähes sata vuotta sitten, joten melko hyvin ne ovat tyyliltään aikaa kestäneet. Hienoa että Siilinjärven vakavarainen seurakunta lopulta hankki lasimaalaukset kirkkoon.

Tilaisuuden jälkeen kävelin kotiin hyvillä mielin. Saatan käväistä toistekin näissä seurakunnan tilaisuuksissa kun nyt pää on tällä tavalla avattu.

Ibsenin Kummittelijoja balettina

Sattumoisin kävi niin, että teema-kanava esittäiksen Ibsenin näytelmän Gengangere (Kummittelijoja) Norjan kansallisen baletin esityksensä. Musiikin sävelti ja esitti Nils Petter Molvær , koreografian laati Cina Espejord ja esityksen ohjasihe Marit Moum Aune. Tanssijoita oli esityksessä yhdeksän henkeä (kuin kissalla!), näytelmässä rooleja on vain viisi. Kun näytelmässä muistellaan kauan sitten tapahtuneita asioja (ne ovat niitä kummittelijoita), esitetään nämä tapahtumat baletissa eri tanssijoilla. Tämä on tarpeen jo siksi, koska kaksi muinaisista hahmoista on tapahtuma-aikaan ollut vielä lapsia.

Ibsenin näytelmä kertoo menneisyyden pahoista teoista, jotka kuten tunnettua seuraavat meittiä vielä kolmanteen ja neljänteen polveen, mistä voisimme päätellä olevamme vähintään nelijalkaisia? Ibsen halunnee kumminkin sanoa, että paha ei pakene siitä vaikenemalla – jos lähtee nelijalkaista pakoon, tulee kaksilahkeinen vastaan. Mieshän se on tietenkin aina syyllinen, ellei ihan granaattiomenaa ruveta halkomaan. Toisaalta jos ainut mitä poika isästä muistaa on se, miten isä otti pojan polvelleen ja tarjosi imettäväksi piippuaan, niin että poika oksensi, on jotain tietysti aika lailla vialla, vaikkei pojan muistoa käsittäisikään peittelevänä kuvauksena vielä pahemmasta. Ja tarjoaahan näytelmä siihen tiedostamattomat sukurutsat päälle (vrt. Kuningas Oidipus). Tosiasiassa se paha taitaa olla vain osa sitä savea, josta meidät ihmiset on muovattu.

Ibsenin murheellinen näytelmä loppuu siihen, kun poika on kertonut miksi palasi Pariisista, jossa oli alkanut saada nimeä taidemaalauksen saralla. Näytelmä päättyy auringonlaskuun, jota poika katselee hokien tylsänä ”Sol, sol...” Tämän vaikuttavan lopun ovat baletinrakentajat poimineet tanssiteoksensa alkuun. Traagillisen epätoivoinen äiti katsoo taivaalle, jossa hänen rakas poikansa loistaa aurinkona, joka vetäytyy vetisen verhon taakse. Sitäkin ennen jostain kumman syystä baletissa luetaan Ibsenin kirjoittama merkillisen tarkka näyttämökuvaus, joka päättyy mainintaan koko näyttämön taustalla näkyvästä tasaisen sateen synkistämästä vuonomaisemasta. Enpä tiedä mitä erityisempää nämä oudot alkusanat balettiesitykseen tuonevat. Nouseva aurinko sen sijaan herättää ainakin minussa uskonnollisen mielikuvan. Etten peräti sanoisi äidin jumaloivan poikaansa, aurinkoaan, joka hiipuu noustessaan.

Tanssi sinänsä on ihan helppoa katsella. Ei tarvitse itse huutaa eikä jännittää lihaksiaan niin kuni vaikkapa Holmenkollenin hiihtoja seuratessa. Varsinkin kun on hiljattain lukenut tämän näytelmän ja tietää mitä on odotettavissa. Vai tietääkö? Aluksi minun oli vaikea saada selkoa tapahtumista. Vasta pitemmälle katsellessa tajusin paremmin, että alkupalaa lukuunottamatta esitys eteni pitkälti näytelmän viitoittamaa tietä. Tosin dramaattista yksityiskohtaa – tulipaloa – ei kummaisemmin käsitelty, vähän liekkejä seiniin heijastettiin. Näytelmässä tulipalo on se tekijä, joka viimeistään romahduttaa huojuvan korttitalon.

Niin siitä tanssista piti sanoa, että semmoista kauniilla tavalla perinteitä kunnioittavaa tanssia, jossa ei uudempia piirteitäkään kavahdeta – milloin mennään mogrenilla milloin väännetään wassbergilla, kuokkaakin kokeillaan. Musiikista voi sanoa samat. Ja puvustuksesta ja lavastuksesta ja sen semmoisesta.

Olisi kyllä kivampi nähdä näistä Ibsenin näytelmistä se Samfundets stötter (Yhteiskunnan tukipylväät, tai pylväät tai tukeet, suomennoksia löytyy). Mieluiten ihan klassillisena näytelmänä, jos saan pyytää. Ja pyytäähän saa, eri asia kuulooko kukkaan.

Henrik Ibsen: Valitut draamat neljäs osa

Norjalainen Henrik Ibsen (1828 – 1906) kirjoitti monta tunnetuksi tullutta näytelmää. Luin kirjaston poistoista hankkimani teoksen Valitut draamat IV, joka sisältää kolme Ibsenin näytelmää Eino ja Katri Palolan suomentamana. Teoksesta ei löydy alku- eikä jälkipuheita, joten kerron mitä kerron lukemistani näytelmistä.

Yhteiskunnan tukipylväät (Samfundets stötter, suom. Katri Palola) on kirjoitettu vuonna 1877 ja kantaesitetty seuraavana vuonna Kristianiassa. Tapahtumat sijoittuvat norjalaiseen merenrannan pikkukaupunkiin. Kunnallispolitiikka, liiketoimet ja mutkikkaat henkilösuhteet kietoutuvat juorujen epäkiitollisella myötävaikutuksella niin myrkylliseksi vyyhdeksi, että siihen sotkeutuessaan voisi koko kylä kaatua. Varsinkin kun yhteiskunnan tukipylväitten jalat osoittautuvat vähintään yhtä savisiksi kuin keskimäärin muittenkin.

Aluksi vaikuttaa siltä, että näytelmä on niin asetelmallinen, että heti arvaa mitä lopussa tapahtuu. Asetelma on kieltämättä kovin selkeä, mutta osaava kirjoittaja on saanut tarinan elämään luodatessaan hahmojensa menneisyyttä lähemmin. Kurjilla ratkaisuilla on vaikuttimensa, riittävätkö ne sitten muuhun kuin selityksiksi, sen näytelmä jättää nätisti auki. Merenkulusta ja sivuraiteista tuli niin norjalainen fiilinki, että olisi ihan kivan nähdä tämä alkukielisenä esityksenä.

Nukkekoti (Et dukkehjem, suom. Eino Palola) on julkaistu vuonna 1879 ja kantaesitetty Kristianiassa vuonna 1880. Odotin tältä näytelmältä jotakin ihan muuta kuin mitä siitä irti sain. Olin nähnyt näytelmän Kuopion teatterin studionäyttämöllä, kun vielä opiskelin peruskoulun yläasteella. Siitä esityksestä jäi mieleeni Pirkko Nurmi, joka esitti sivuroolissa rouva Lindeä. Hän oli hiljattain esittänyt Edith Södergrania tv-elokuvassa Maa jota ei ole. Kun hän käveli hymyilevänä ohitseni Niiralankadulla teatterin kupeella talvisena pakkaspäivänä tuntui kuin olisin kohdannut itsensä Edithin.

Lisäksi muistan, että esityksen aikana yksi Aila nauroi kulakalla äänellä moniaita kertoja.

Nyt lukiessani hämmästyin miten näytelmässä tärkeällä sijalla oli väärennetty allekirjoitus. Olen itse väärentänyt veljeni kuolintodistuksen kopion vuosikymmeniä sitten. Minunkin tarkoitukseni oli hyvä ja vaikka rikokseni on Suomen lain mukaan vanhentunut, voisi minut vetää siitä käräjille tietyssä ulkomaassa, tietyin edellytyksin.

Ilmeisesti näytelmä tunnetaan kuitenkin siitä miten nainen ryhtyy penäämään oikeuttaan ajatella ja toimia itsenäisesti, aviomiehestään riippumatta. Tämä juonenkuvio tupsahtaa mielestäni näyttämölle kovin yllättäin enkä lukijana oikein kokenut tapahtumia siltä osin täysin toimivina. Jotenkin etäisesti muistelen, että Kuopion teatterin esityksessä jäi sama fiilis, että mitäs tässä oikein tapahtui?

Kummittelijat (Gengangere, suom. Eino Palola) on julaistu vuonna 1881 ja kantaesitetty Tukholmassa vuonna 1883. Näin tämän näytelmän joskus vuosikymmenet sitten norjalaisena tv-teatteriesityksenä. Se jäi jotenkin vaivaamaan, kun en oikein tainnut päästä kärrypolulle tarinan suhteen. Nyt näitten kahden muun näytelmän kanssa putkeen luettuna vahvistuu käsitys puheena olevain näytelmäin liittymisestä teemaltaan toisiinsa. Kaikissa käsitellään menneisyyden rötöksiä, sitä miten menneestä on päästävä eroon, jotta elämä voisi lähteä terveemmille taipaleille. Kummittelijat sopii draama-valikoiman loppuun, koska sen loppu ei ole lainkaan onnellinen. Jokseenkin kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Puhdistava totuus ei tarjoa valoisampaa näkymää näytelmän hahmoille. Vaikka näytelmä päättyykin auringonnousuun, ei se merkitse uutta alkua, vaan kaiken loppua. Isien synnit mennä vutkuttavat eteenkinpäin eikä niitä kirkasta sen enempää rehellisyys kuin rakkauskaan.

Luin kirjan muutamassa päivässä, kun muilta puuhiltani kerkesin. Sivuja on 284.

Maria Jotunin lyhyttä proosaa

Irmeli Niemi toimitti vuonna 1980 ilmestyneen Maria Jotunin lyhyttä proosaa sisältävän teoksen Novelleja ja muuta proosaa I. Niemi kirjoitti esipuheen otsikolla Maria Jotunin pienproosan ääriviivoja. Tekstissään Niemi käy läpi kunkin kirjassa esillä olevan Jotunin novellikokoelman sekä kokoelmien ulkopuoliset, yksittäiset novellit taitavasti niitä luonnehtien. Niemen hienosta tekstistä pieni katkelma kokoelman Rakkautta kuvailusta:

Entistä rohkeammin ja syvemmälle Jotuni porautuu ihmisen itsekkyyteen ja tuo kaunistelematta esiin luonteen alkeelliset pohjakerrostumat. Kansanihminen ei tässä säästy paljastavalta kuvaukselta sen enempää kuin älymystön tai keskiluokan edustaja, mutta kansanihmisten kuvaukseen leikillinen ilmaisu tuo pehmentäviä koomisia piirteitä.

Niemi kuvailee mainiosti Jotunin käyttämää kansan puhekieltä tyylitellystä savon murteesta kehitetyksi puhekieleksi, joka kantaa mukanaan kansanomaisen sanajärjestyksen ja verkkaisen puherytmin. Silti Jotunin hahmojen asenne on, kuten Niemi toteaa, arkisen suora. Niemi mainitsee Jotunin esikuvista erityisesti norjalaisen Knut Hamsunin ja huomauttaa myös tanskalaisen Karin Michaëlisin mahdollisesta vaikutuksesta kirje- ja päiväkirjamuodon käyttämisestä novellien kerronnassa.

Maria Jotuni (1880 – 1943) syntyi Kuopiossa ja muutti sittemmin Helsinkiin, hänen elämäkertansa ei ole tässä kumminkaan aiheenani vaan luin ne novellit ja kerron niistä tunnelmiani kokoelma kokoelmalta, sillä yksittäisten novellien arviointia en kestäisi itsekään.

Suhteita (1905). Alaotsikkona Harjoitelmia. Ekan kokoelman novelleissa on ihan sitä mitä Jotunilta odottaa sopii, kypsän (25 v.) tarkkailijan teräviä havaintoja kerrottuina novellin päähahmon näkökulmasta, joko hänen ajatuksenjuoksunaan, vuoropuheluna tai ulkoisen kertojan kuvaamana. Jotkut novellit ovat vain sivun mittaisia. Joukkoon mahtuu myös vertauskuvallista viritystä, luonnon ja kulttuurin personifikaatiota, hauskoja uskonnon kampurakohtien kuvauksia. Pääpaino kuitenkin miehen ja naisen suhteessa, siinä voiko rakkauden tavoittaa, onko se vain edellä kulkeva kangastus vai kasvaako se oman osansa täyttämisestä, kumppanuudesta, vanhemmuudesta.

Rakkautta (1907). Novelleja. Näitä novelleja lukiessani hämmästelen miten nuorelta kirjailijalta on löytynytkin niin syvällistä näkemystä erilaisten ihmisten elämästä, kokemuksista ja tuntemuksista. Novelleissa ihminen toiveineen ja odotuksineen tavoittelee rakkautta tai on luopumassa näistä toiveistaan tai on elämänsä käännekohdassa, jonka hän kestää pystypäin, jaksaa vaikka elävänä hautaansa astua. Toisinaan hahmojen outo käsitys elämästä vain hämmästyttää minua, kuten tunnetussa novellissa Matami Röhelin tai novellissa Herman, jossa Aliina rakastaa miestä, jonka käsitykset elämästä nousevat niin tähtitieteellisiin korkeuksiin, että ne vievät koko suhteen mennessään. Haikea, kitkerä tai peräti musta huumori kannattelee joitakin novelleja.

Arkielämää (1909). Kertomus. Pienoisromaanin mittainen kertomus kuvaa tapahtumia noin vuorokauden aikana maalaiskylässä. Jotuni vyöryttää esiin henkilöhahmoja sopivaan tahtiin, niin että kertomus on kuin yhteenliimattujen novellien muodostama kokonaisuus. Tarinaa vie eteenpäin kuusikymppinen kulkuri, jota kyläläiset kutsuvat pappi Nymaniksi, sillä hänellä on tapana pitää saarnoja sopivissa paikoin. Nyman saattaa olla ahdistunut tai peräti toivonsa menettänyt henkilö, mutta hän koettaa nähdä maailman hyvässä valossa ja niinpä kertomuksen vuorokausikin päättyy auringonnousuun.

Kun on tunteet (1913). Novelleja. Minusta tämän kokoelman novellit kääntyvät voittopuolisesti lämpöisempään suuntaan, vaikka onhan tässä toki traagillistakin muassa. Mutta on myös huumoria, joka ihan nauruksi pistää vaikka voi olla kirpakkata taikka ihan mustanpuhuvaakin, kuten novellissa Aappo, jossa isäntämies saa lähetyssaarnaajalta kuulla oloista Ovambomaassa, jossa kuten isäntä asian käsittää, leipäkin kasvaa ja kypsyy puussa. Hän tilaa saarnaajan kehotuksesta itselleen lähetyssanomat. Lukutaito ei vain ole ensimmäisiä osaamisen alueita maanviljelyksessä, joten piika saa lukea isännälle Ambomaan asioja. Kolmiyhteinen Jumala järjestää asiat niin, että uusi renki alkaa katsella piikaa sillä silmällä, mikä vaatii Aappo-isännältä pikaisia järjestelyitä.

Martinin rikos (1914). Novelli. Alkukuvana katselin tv-teatterin esityksen vuodelta 1980. Marjatta Lohikoski oli sovittanut tämän novellin tv-näytelmäksi, jossa nähtiin monia tunnettuja näyttelijöitä. Novelliin verrattuna tv-teatterin esityksessä on ihan jonkin verran lisättyä ainesta. Kyseessä on keskiporvarillisen perhehivutuksen kuvaus, jossa harvempi jää onnellisena näyttämölle. Jossain määrin olin huomaavinani jonkinlaista ihmisen ennalta määrättyyn osaan uskomista novellissa. En osaa sanoa sekoitinko kirjailijan omat mietteet hänen hahmojensa tuumailuihin, mutta joka tapauksessa itse uskon, että ihminen voi muuttaa elämänsä suuntaa! Tässä novellissa ollaan mielestäni eri linjoilla.

Musta härkä (1915). Kertomus lapsille. Tai kaikille sellaisille, jotka hyväksyvät tarinan sinänsä satu/taika-elementteineen päivineen. Mielenkiintoinen heppu on isä Jope, joka ei kykene pitämään tyttärestään Liisasta, joka on samantapainen outo, tietäjätyyppinen hahmo kuin isäkin. Kilpailuako Jope pelännee? Vai oman osansa periytymistä? Ehkä vain outoutta kuten muutkin. Musta härkä on Jopelle rakkaampi, sen nimi on Kointähti.

Jussi ja Lassi (1921). Kaksi koulunkäyntinsä alkua odottavaa veljestä käsittelee keskusteluissaan erilaisia asioja pikkupoikain näkökulmasta. Koin tämän lukemisen lähinnä rasittavana. Taitaa olla minulle vähän turhan pitkä kirja. Enemmän lasken sivuja kuin luen niitä. Tässä oli kivana lisänä lasten piirtämät kuvat.

Palvelustytön romaani on Irmeli Niemen esipuheen mukaan kirjoitettu 1920-luvulla ja ilmestyi vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Niemi kutsuu tekstiä viimeistelemättömäksi, sen yhteiskunnallista satiiria en huomannut. Se että sivistyneistön edustaja paljastuu vaimonsa pettäjäksi, kitupiikiksi ja itsetehostajaksi, ei varsinaisesti liene satiiria. Ihmiset puhuvat nykyäänkin yhtä ja tekevät toista, eikä siihen satiiria tarvita. Palvelustyttö Eeva haluaisi lähentyä isäntäperheen poikaa, mutta kun poika ei ole kiinnostunut, saa vanha isä kelvata. Sivistynyt fennougristi kehottaa piikaansa kirjoittamaan ajatuksiaan ylös ja siitä syntyy päiväkirjamainen kertomus, ei sentään romaani kumminkaan. Lyhempi parempi.

Tyttö ruusutarhassa – Ynnä muita novelleja (1927). Alusta löytyvä Onnellinen Heliina lienee tulkittava vallattomaksi satiiriseksi hupailuksi. Käärme paratiisissa taas kertoo onnen vaihtumisesta synkkyyteen ja kokoelman päättävä niminovelli tuntuu lähettävän paarihuonelle nöyrän päähenkilön mukana inhimillisen hyvyyden hauraan ruumiin – ehkä siksi jotta se voisi syntyä uudelleen?

Jouluyö korvessa (julaistu 1946). Karhakka tarina, jonka luin Valitut teokset -nimisestä kirjasta. Jere ja Anna asuvat syrjäistä tilaansa kaukana Jeren vihaamista ihmisistä. Anna edustaa yksin vihattua ihmiskuntaa. Jeren sairaus ei estä häntä pieksämästä vaimoaan. Tähän kurjuuteen lykkäytyy vielä Annan sisarentytär Eveliina. Joulu on musta ja tarinalla on sama luonne. Novelli tuo mieleen Arkielämää-kertomuksen sivutarinan Tahvanasta ja Serahviiasta, joitten syrjäinen asuinsija sai myös todistaa kaikenlaista kamaluutta.

Unto Kupiainen kirjoitti esipuheen Jotunin Valittuihin teoksiin. Hän tuo selkeällä tavalla esiin Jotunin novellien erityispiirteitä, kuten tiiviyden, impressionismin, huumorin sekä ympäristönkuvauksen poisjättämisen. Erityiseen asemaan Jotunin tuotannossa Kupiainen nostaa näytelmän Miehen kylkiluu ja kertomuksen Arkielämää, jonka huumoria hän kehuu vaikka huomioi myös sen takaa kuultavat traagilliset näkymät.

Sivuja on paksummassa kirjassa yli 600 ja toisessakin aika monta, tosin siinä toisessa on melkein kaikki tekstit samoja kuin paksummassa, niin että yhden novellin ja johdannon vain siitä lukaisin. Aikaa kului näköjään 12 päivää. Huikeita novelleja, mutta aika monta niitä oli.

Vladimir Nabokov: Kuningas, rouva, sotamies

Vladimir Nabokov (1899 – 1977) muutti perheensä mukana Venäjältä vallankumouksen myötä länsimaihin. Vuonna 1928 julkaistiin Saksassa venäjän kielellä hänen kirjoittamansa romaani Король, дама, валет. Juhani Jaskarin suomentamana kirja ilmestyi vuonna 1969. Teoksen esipuheessa Nabokov kertoo tehneensä vuonna 1968 poikansa tekemään suorasanaiseen englanninnokseen joitakin muutoksia alkuperäiseen romaaniin verrattuna. Englannin kielellä romaani ilmestyi vuonna 1968 nimellä King, Queen, Knave. Arvelen Jaskarin suomentaneen kirjan tästä enkkuversiosta nimelle Kuningas, rouva, sotamies.

Luin lukiolaisena Nabokovin shakkiaiheisen romaani Lužinin puolustus. Muistiini jäi teoksen melko lohduton yksinäisyyden ja rakkaudettomuuden tunnelma sekä pisteliäänä yksityiskohtana kirjailijan taipumus käyttää vieraskielisiä käsitteitä, kuten ”hänen hiuksensa olivat en brosse ” (sänkitukka, jenkkitukka). Näillä vieraskielisillä termeillä emigranttikirjailija kenties koetti luoda kosmopoliittista tunnelmaa, ehkä hän itse viljeli kyseisenkaltaisia sanoja ja sanontoja puheessaan, tiedä häntä, mutta lukiessa ne herättivät minussa vastalauseen käytettyä tyylikeinoa kohtaan. Jossain määrin tässä nyt lukemassani romaanissa käytetään myös suomentamatta jätettyjä vastaavia termejä, mutta koetin vain olla antamatta niille liikaa kallisarvoista huomiotani.

Kuningas, rouva, sotamies ei ole rakkaudeton romaani. Eroottinen rakkaus hehkuu kahden päähenkilön välillä, tosin sen puhkeamista kukkaansa eli ensimmäistä parittelua saa odottaa ensimmäiset sata sivua, mikä pistää hiukka harmittamaan. Lisäksi erotiseeraamisen kuvaukset tarjoavat kirjan sivumäärään nähden melko niukasti vettä kielen päälle. Ollakseen kirjailijan oman arvion mukaan hilpeä hyväkäs ja hänen romaaneistaan kaikkein iloisin, ovat nautinnon hetket minulle lukijana vain satunnaisia keitaita erämaassa ja pysähdykset valitettavan pikaisia.

Romaanissa kuvataan melko tavanomaista kolmiodraamaa. Nuori Franz tulee Berliiniin keski-ikäisen, urheilullisen pikkuserkkunsa Dreyerin luo ja tutustuu tämän nuoreen, kauniiseen vaimoon Marthaan (34 v.), joka lumoaa Franzin täysin. Dreyer omistaa tavaratalon, johon Franz pääsee kevyen kenttänepotismin kautta työhön myyjäksi. Franz ja Martha erotiseeraavat Franzin vuokra-asunnossa. Tämän kertominen ei kovin kauan kestä, mutta Nabokov on paisuttanut tarinaansa kaupunkikuvauksilla usw. Saksalaisia hän ei kerro romaanin kirjoittamisaikaan paljon tunteneensa, ei edes kirjojen kautta. Hän kertoo sen sijaan sisällyttäneensä itsensä ja vaimonsa tavallaan romaanin loppupuolelle sivuhahmoiksi, joista en kirjailijaa tunnistanut perhoshaavista huolimatta (kuuluu olleen perhostutkija tämä Nabokov).

Pääjuonen vatkutuksen lisäksi romaanissa on kiehtovampi sivujuoni, jossa kerrotaan nukkemaakarista, joka suunnittelee Dreyerin laskuun ihmismäisesti liikehtiviä mallinukkeja. Tästä taas joku huimapäinen blogeeraaja (kukahan?) voisi vetää linjanvedon Hoffmannin kertomukseen Der Sandmann – sillä huomatuksella, että kyseessä on korkeintaan etäinen muunnelma teemasta. Sitä paitsi Nabokov huomauttaa romaanin esipuheessa, ettei Wienin valtuuskuntaa ole kutsuttu ja viittaa tällä freudilaisiin – ja edelleen juuri Freud kirjoitti tunnetun esseensä Das Unheimliche (v. 1919) Sandmannia esimerkkinä käyttäen.

Onpa helpotus kun sain tämän luettua. Kirjassa on 270 pitkää sivua. Luin sen nähtävästi viidessä päivässä, vaikka parilta viikolta se aika tuntui.