Hauin hyppy

Teräskylki runohauki
kita laulelulle auki
läpi vetten kalvon jäisen
hypyn teki huimapäisen.

Koukun väisti tarttumatta
– säästyiköhän tartunnatta?
Söikö runon mekaniikan
rytmi räppiromantiikan?

Runohauki horjumaton
nukkuu alla tuiskukaton
runonparsi ruostuneena,
hampahille hajonneena.

Aaro Hellaakosken runossa Hauen laulu kerrotaan hauesta, joka kapaisee kuusen kukkalatvaan ja laulaa sieltä villin-raskaan virtensä, mikä hiljentää porukat kuuntelulle. Ylläoleva värssyttely on oma teelmäni Hellaakosken aihetta tapaillen.

Kuvissa Reijo Hukkasen veistoskokonaisuutta Laulupuut. Veistokset on sijoitettu Helsinkiin, Musiikkitalon edustalle vuonna 2012. Kuvat otin joulukuussa 2012.

Koukkuna toimiva kysymysmerkki on lisätty tekstinkäsittelyohjelmasta.

Aaro Hellaakoski: Runot (osa 3)

Aaro Hellaakosken runoista koottu Runot-valikoima, ilmestymisvuosi 1953, on jaettu yksien kansien sisällä kolmeen osaan. Tässä kerron lukemastani kolmannesta osasta. Se käsittää loput Hellaakosken runokokoelmat, jotka julkaistiin vuosina 1949 – 1953.

Hiljaisuus (1949). 30 runoa, joissa runoilija sukeltaa pinnan alle löytääkseen jotain, mutta sopinee kai kysyä jääkö käteen kaunotaidetta syvempää. Tämän kokoelman runoissa on sitä tuntua, että runoilija seisoo tyhjin käsin, kun hän koettaa saada jotain selkoa elämän tarkoituksesta, ihmisen osasta tai joistain nimeämättömistä mysteereistä. Mustien mujujen ja vetten hirveän painon alla pohjalietteen tuijottaja (jumaluus?) kääntää kasvonsa ihmisen pyyntivälineistä ylhäiseen aaltojen kulkuun. Toisaalta eikö suurinta viisautta ole hukuttautua salamyhkäisyyteen, ettei viisauden ohuus käy ilmi? Väitän, että Hellaakoski sortuu lievään yliyrittämiseen tässä kokoelmassa. Hän ei tosin itse väitä liikoja, mutta hän runoilee niin mutkikkaalla tavalla, ettei sanoman kirkkaus saavuta sitä huimaa läpikuultavuutta kuin vaikkapa Hauen laulussa tai aikaisemman kokoelman päättäneessä runossa Viesti, jossa kala (jumaluus?) ohikiitävän hetken ajan näyttäytyy tarkkailijalle kunnes se on poissa jättäen jälkeensä vain aaltopiirin. Varmaan joku toinen lumoutuu Hiljaisuuden runoista, mutta minä tykkään selkeämmistä vertauskuvista. Huimanpuoleinen rakkausruno Heittäjäiset muistuttaa unkarilaista kansanlaulua Otto Mannisen suomentamana. Runoissa Isoa pienessä ja Velallinen olen lukevinani Antti Hyryn tyyppistä viisautta arkipäiväisten asioitten edessä.

Sarjoja (1952). Sisältää yhdeksän runosarjaa eli yhteensä 56 runoa. Näitä runosarjoja lukiessa vahvenee käsitys Hellaakoskesta hengellisenä etsijänä. Runojen sisällä katsellaan maailmaa, jossa kaikki on yhteydessä, yhtä tärkeänä osana suurta kuvaa, jonka tarkkailija näkee usein heijastuvan veden kalvosta. Runot voi tulkita ekologisena kannanottona luonnon puolesta, toisaalta luonto näyttäytyy myös kaikkeususkonnon kaltaisena (”uppoan kaikessa-olemiseen” Piippulevolla, 5. runo). Erällä runosarja kertoo ilveksenpyytäjästä, ote sarjan toisesta runosta, jossa kuvataan luonnon yksinkertaista sallivuutta:

Täällä ei kysytä mitään. Täällä luodaan,
ei tosin jyrähtäin: tulkoon valkeus.
Sehän on käsky. Ja täällä ei käsketä ketään,
ei edes ihmistä. Hän saa tulla ja mennä
– palaten kerran ja kysyen: kuka minä olin?
Täällä on kaiku. Se vastasi. Vai sekö jotain
turhaa unohti? – huhuten vain: minä olin.

Läpikotaisena uskontojen tuntijana tulkitsin löytäväni Hellaakosken runoista viittauksia paitsi kristilliseen ajatteluun, myös buddhalaisiin ja taolaisiin käsityksiin.

Runosarja Piippulevolla kuvaa ihmisten parista luontoon vaeltelevaa veljeä, joka pohtii maanpäällistä (olevaista?) ja vedenalaista (ei-olevaista?) maailmaa niin että veden kalvo on kuin ihmetyksen avoin ovi, kuten joku vanhempi taolainen saattaisi asian ilmaista. Sarjan kuudes runo päättyy mielestäni eräänlaisen nirvanan kuvaukseen:

Vain tämä piippulepojen olo ja kaikki taivallettu
voi kokonaisen sisälle päästä ja päätyä vapauteen,
kaikessa mukana olemiseen ja sykähtämiseen
niinkuin olisi itsestänsä iäksi irroitettu.
Elämässänsä kuolemiseen kuka täysin kykenee,
hän on varjoton, askeleensa ei jälkeä hiekkaan tee.

Runosarjan Piilokuvia kolmas runo heijasteleikse erästä mystillistä kristillistä kuvaa:

Olet kuin peili:
samean lävitse kajastaa
valoa jostain
jota et tiedä et tunne.
Kätkitte kalaan,
jumalat, ajattelunne:
turvallisesti,
ajassa, irralla ajasta
vaikene, mutta
ympärillesi kajasta.

Huomenna seestyvää (1953). 36 runoa. Hellaakosken viimeinen runokokoelma tuntuu hänen tasoiselleen runoniekalle lähinnä loppuverryttelyltä. Hellaakoski palaa totuttuun selkeäsävyiseen tunnelmia ja tapahtumia kuvaavaan runoon syventyen tosin lopuksi ajatuksiin siitä mikä on ollut ja mikä on odotettavissa. Jumaluusopillisiin pohdintoihinsa hän palaa selkeimmin runossa Raamatuita, joka sallittakoon tähän loppuun kokonansa:

Raamatuita

Herra, ethän kahlitse siihen raamattuus,
jolla on mustat kannet ja suuri virallisuus.

Onhan tarjolla kirja aivan toinenkin,
joka ei mahdu pöydille, ei lasikaappeihin,

kannet sen avarat niin olkoot kuin on maa,
sisällys niinkuin ilma, joka lintua kannattaa,

sanojen pohjalta huokuu nurmien vihreys,
metsien hämy, ja tuuli, ja ulapan kimmellys,

ihminen mukana olkoon, sitä työtään uurastain,
joka on hänelle suotu, hänelle yksin vain.

Herra, se on hyvä kirja. Mieleeni muistuu nyt:
sitä kun luin, olet aina hymyten nyökännyt.

Näkemykseni Hellaakosken runoudesta syveni ja laveni tämän kirjan lukemisen myötä. Lapsuudenkodissani lausuttiin ja luettiin sitä yhtä Hellaakosken valikoimaa, 50-vuotissynttäreilläni lausuin äitini kanssa yhdessä Lentävän Hollantilaisen (sikäli kuin muistimme). Kirjassa on kaikkiaan 579 sivua, lukemiseen kului pari viikkoa, välipäiviä oli monta. Tilasin kirjan Brahen Antikvariaatista Turusta, kirja oli näpeissäni tilausta seuraavana päivänä.

Aaro Hellaakoski: Runot (osa 2)

Aaro Hellaakosken runoista koottu Runot-valikoima, ilmestymisvuosi 1953, on jaettu yksien kansien sisällä kolmeen osaan. Tässä kerron lukemastani toisesta osasta. Se käsittää runokokoelmat, jotka julkaistiin vuosina 1941 – 1946. 

Aluksi muutama sana Eino S. Revon johdantotekstistä Kypsä Hellaakoski. Ehkä vähän velmuillen Repo toteaa kenties Hellaakosken itsensäkin uskoneen Anna-Maria Tallgrenin tavoin, että hänen runoilijantiensä olisi jo vakiintunut vuoden 1928 Jääpeili-kokoelman jälkeen. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan ehkäpä sodan tai iän mukanaan tuoman kypsymisen vaikutuksesta Hellaakosken runojen tahdon nousu saavutti koskien jälkeen kääntöpisteensä. Silti vielä tässä osassa olevista kokoelmista löytää Juhani Siljon aloittaman eetillisen tahtolyriikan perinnettä. Kakkososan kokoelmien jälkeen Repo kuvaa Hellaakosken liukuvan uskonnollisten piirteitten puoleen. Mutta siitä sitten kolmososassa.

Vartiossa (1941). Kokoelmasta on mukana 15 runoa. Viimeiset kymmenen runoa muodostavat runosarjan, joka käsittelee kuolemaa ja nimenomaan kuolemaa sodan uhrina. En osaa sanoa miksi runo Ovella on jätetty tämän sarjan ulkopuolelle, vaikka se on samanaiheinen. Itseasiassa Ovella teki minuun voimakkaimman vaikutuksen, joten liitän siitä tähän pari säkeistöä:

Vain askel kynnykseltä sen
on meri iankaikkinen.
Vain askel. Hiukan loiskahtaa.
Ei kummempaa.

Vain askel koko matkas lie.
Se tuntemattomasta vie
vain taasen tuntemattomaan,
siis tuttavaan!

Uusi runo (1943). 42 runoa antanee melko hyvän kuvan alkuperäisestä kokoelmasta. Mukana on sekin runo, jonka lukeakseni tilasin koko kirjan itselleni:

Vaiti

Onko sun yllesi pantu taakka?
Sieluni, vaivutko maahan saakka?

Itseäs liiaksi kuuntelit äsken.
Vaiti, sun muille aueta käsken

kipeydestäsi, kiihkeydestäs,
yksinäisestä ylpeydestäs.

Sieluni, vaiti, ja kuuntele muita
vaikenevaisia, ahdistetuita.

Siellä on suuri ja syyttävä kuoro.
Maahan vaipua sinun on vuoro.

Kokoelman runojen tyyli on muuttunut aikaisemmista nuoruuden runoista. Uhmakkaan totuuden hakemisen tilalle on tullut lempeämpi asenne. Runoilija puhuu silti vielä itse muovaavansa runonsa, mutta rinnalle nousee näkemys, jossa runoilija on vain soitin, jota suurempi runontaja soittelee. Hengellinen sävy näkyy useammassa runossa, joskin vapaita ajatuksia tulee ja menee. Runoilija roikkuu ristillä kuin ryöväri, kärsii henkisen takapirun tarkkailusta ja lipuu käärmeenä kukkaniityn läpi. Tyyli on vakaasti riimillinen ja mitallinen, muitten runoilijain vaikutus näkyy aiheitten valinnassa, jos ei niinkään aiheitten käsittelyssä. ”Uusi runo” kuvaa siten nimenä runoilijan omaa sisäistä, eetillistä kehitystä, ei niinkään runon muotoa.

Huojuvat keulat (1946). Mukana kokoelman 49 runoa. Runojen maailma on hyvin samanlainen kuin edellisen kokoelman. Repo nostaa johdantosanoissaan esiin runon Hengen manaus, minua se ei oikein koskettanut. Ylipäätään Hellaakosken joissakin runoissa esiintyvä hengellisyys ei minusta ole varsinaisesti uskonnollisuutta tai sitten runoilijalla on ihan oma uskonto. Luontoaiheet ovat runsaina esillä, viimeiseksi on sijoitettu nuorena ulkoaopettelemani lyhyt runo Viesti, jossa nyt näen yhtymäkohtia Hauen lauluun. Lisäksi runo toimii vara-avaimena nyt puheena olevan kirjan kolmanteen osaan:

Viesti

Tyyntyvän vetten alan
posahdus pilkkoi kai!

Tuntemattoman kalan
syvyys takaisin sai.

Viestinä syvyyksistä
hetkinen läikkymistä
pinnalla vetten alan.

Tuntisinpa sen kalan.

Mukana kokoelmassa on myös Hellaakosken ehdottomaan parhaimmistoon kuuluva Viatonten valssi, jossa enkeleitten ja pirujen kesäöistä tanssia häiritsee sika syömällä heidän aidalle jättämänsä sulkapaidan siipineen sekä sarvet ja saparovyön. Muutama muukin minulle entuudestaan tuttu runo kokoelmaan sisältyy. Löysin lisäksi itselleni uuden ja lapsuusmuistoja herättävän runon Kaatopaikka, joka kertoo ennenmuinoin likakastiksi nimitetystä paikasta. Kaikissa runoissa voi aavistaa pinnan läikähtelyjen ja lemujen alta myös toisen maailman, lukijan omasta asenteesta ja mielikuvituksesta lienee kiinni miten syvälle sinne tahtoo nokkansa työntää.

Aaro Hellaakoski: Runot (osa 1)

Aaro Hellaakoski (1893 – 1952) kirjoitti paljon runoja. Luin teoksen, joka sisältää kuulemma runoilijan tuotannon ytimen: laajan valikoiman aikaisempaa runoutta sekä miltei täydellisenä miehuudenkauden mestariteokset.

Kirjan ensipainos lienee vuodelta 1953. Alusta löytyy kahdet johdantosanat, joista ensimmäinen on kirjoitettu vuonna 1940 julkaistuun teokseen Valitut runot, joka sisälsi runoja siihen asti julkaistuista kokoelmista, viimeisenä Jääpeili vuodelta 1928. Anna-Maria Tallgrenin (1886 – 1949) teksti on otsikoitu nimellä Nuori Hellaakoski. Sen jälkeen on kirjassa Eino S. Revon (1919 – 2002) teksti otsikolla Kypsä Hellaakoski. Repo käy siinä läpi loppuosan Hellaakosken runotuotannosta.

Tämä lukis ensin nuoren Hellaakosken runot ja sitten vasta Revon tekstin ja kypsät runot.

Johdantotekstissään Tallgren koettaa arvailla Hellaakosken runoilijanlaadun syntyaineksia. Sain näistä arvailuista kiinni ainakin ensimmäisen, joka on ensimmäisen maailmansodan aiheuttama myllerrysten aika Euroopassa ja kotimaassa. Se on kammennut miestä pessimismiin ja toisaalta irrotteluun. Toisena tarttui mieleeni ehken Juhani Siljoon viittilöivä ehdottomuus, totuuden tavoittelu. Kolmas saattoi olla pohjalainen verenperintö, johon sisältyy isottelevainen sanomisen tapa ja suoruus. Tallgren on vaikuttunut etenkin kokoelmasta Elegiasta oodiin. Hän korostaa mielestäni aivan oikein Hellaakosken taipumusta symboliseen kuvaukseen. Hellaakosken runoilijanlaadusta symbolisine kuvineen hän nostaa esimerkiksi sanan villin-raskaan, runosta Hauen laulu.

Kirjan runot on esitetty kokoelmittain aikajärjestyksessä. Kirja jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen esittelee Valitut runot -valikoiman runot jonkin verran täydennettyinä. Kolmen ensimmäisen kokoelman (Runoja, 1916, Nimettömiä lauluja, 1918, Me kaksi, 1920) runoista on mukana yhteensä 20 runoa. Näistä runoista suurin osa tuntui tutulta. Meillä oli kotona joku Hellaakosken varhaisten runojen kooste, josta osaan muutaman runon ulkoakin. Alun runot vaikuttavat jäyhiltä, niissä voi vaistota vertauskuvallisuutta. Runoilija tuntuu pohtivan lähteäkö runoilijan tielle vai painaako runolliset pyrkimyksensä johonkin ullakkokomeroon. Uhmakkuus ponnistelee esiin, runon uudistamisen halu ja totuuden hakeminen. Siljomainen voima suuntautuu kuitenkin pitkiin balladirunoihin kuten Lentävä Hollantilainen ja Ritari Rankki. Tallgren huomauttaa jälkimmäisen kohdalla Hellaakosken runouden nousevan siinä ensimmäistä kertaa siivilleen. Ritari Rankki etsii totuutta ihmisen osasta ja kysyy sitä kuolleitten maasta. Hänen saamansa vastaus lähentelee hindujen oppia, sillä ihmisestä kerrotaan jäävän jäljelle vain kärsimyksen. Ritari laskeutuu lamaantuneena alas tornistaan. Pakko lisätä, että jo nimettömässä runossa, joka alkaa sanoin Taas ihanteet on tuotu esihin päädytään samantapaiseen nietzscheläiseen kylmään lohduttomuuteen. Lienee lukijasta kiinni miten ritarin vastaus ihmisen osasta tulisi tulkita. Sen voinee katsoa edustavan Eino Leinon helkavirren Tumma Tuonelan mailla olevan elävälle antamaa opetusta, joka on äkkiä ilmaistuna: elämä on ihmisen parasta aikaa.

Elegiasta oodiin (1921). Anna-Maria Tallgrenin kehuma kokoelma ei valitettavasti tehnyt minuun erityisempää vaikutusta. Tarjolla on 28 runoa, suurin osa mitallisia ja loppusoinnuteltuja. Useimmat runoista on taitavasti sepitetty ja kissat nukkuivat rauhallisesti samalla sohvalla, kun luin runot ääneen. On merkillistä, etten tunnistanut näitä runoja. Tavallisin aihe runoissa on etsivän runoilijan tie. Hellaakoski kuvaa haukkaa, yökköä ja myyrää – kaikki luultavasti symboleja runoilijasta. Haukka lentää korkealla ja kuollessaan myös putoaa korkealta, totuus ylhäällä on jääkylmä, kotina on avaruus ja tavoitteena jumaluus. Yökkö sen sijaan lentää öisin, eikä kukaan tiedä sen olosijaa päiväsaikaan. Myyrä asuu maan alla, poissa maailman metelöinnistä. Koskettavin runoista on nimeltään Uni. Siinä kertoja unessaan ajautuu yöpymään pahaisessa majapaikassa, joka muistuttaa koirankoppia. Edellinen asukas oli runoilija, kehno värssymaakari, joka kuoli nälkään yritettyään mutustella omia tuotoksiaan. Kuolleella runoniekalla oli kuitenkin ollut rohkeutta lähteä runoilijan vaativalle tielle ja hyljätä helpompi elämä. Kokoelma sisältää myös luontorunoutta, mutta silloinkin takana piileksii usein viileä viisaustieteilijä.

Maininki ja vaahtopää (1924). 19 runoa, joitten aiheena ovat luonnonkuvaukset, jotka painuvat enämpi pessimistisiin tutkielmiin. Onneksi puolen välin paikkeilla mukaan tulee rehevä kansankuvaus Tuppuran Jussi ja Olympoon jumalista kertoileva Parantajat. Näitä seuraavat myönteisiksi kääntyvät runot ja puolison löytämisen kuvaukset. Toiseksi viimeinen runo Tyhjin käsin oli ainoa, jonka entuudestaan tunnistin ja se kertoo yhteisen asunnon hankinnasta hyvin lennokkain kääntein:

Me ostamme osakehuoneuston
– ne on halpoja nykyisin.
Näet: etelän puoleen akkuna on,
näet pienen alkoovin.

– – – –

Runovärsyjä pannussa paistellaan
ja kahviks keitetään
ja me laakerinlehtiä paiskataan
joka rokkaan kitkerään.

Jääpeili (1928). Tämän kirjan Jääpeili sisältää 26 runoa. Ne olivat suurimmaksi osaksi minulle tuttuja. Käännös myönteiseen parisuhteen kautta jatkuu kokoelman sivuilla, perheenlisäystäkin saadaan. Rakkausrunoja seuraavat hurmioitunut runo Keväinen junamatka ja työpäivän jälkeistä raukeutta modernismin hengessä kuvaava Dolce far niente. Ihan ilman raskasmielisyyttä ei tässäkään kokoelmassa selvitä. Sielunsairas Huhtikuu ja Yön hurtta johdattavat runoilijan uskonnollisiin pohdintoihin. Rukous kuvaa eräänlaista synnintunnustusta ja Ylösnousemus avaa runon kertojan haudan. Sen jälkeen on asetettu Hellaakosken kuuluisin runo Hauen laulu, jossa siinäkin tapahtuu ylösnousemus, kun hauki kapuaa kuusen latvaan. Lukiossa saatiin kuunnella äänilevyltä, miten Hellaakoski itse esitti tämän runonsa. Hänellä oli hurja rytmi ja vahvat painotukset tietyille sanoille. Luulenpa, että tämä Jääpeili oli minulle parasta antia tähän mennessä. Erityisesti tarvii mainita upea rakkausruno Vieras, jonka liitän tähän loppuun. Jatkan sitten lukemisen edetessä uudella tekstillä, nytkin on ylipitkä kirjoitus.

Vieras

Rakas silmä ummistui,
hymyyn huuli unohtui.
Ken on, ken on vierelläni
hengittäin mun henkeäni?

Onnen pöydän osakas,
aatosteni asukas,
oudon tuttu jäseniltään,
vieras mielenliikkehiltään.

Uneen silmä ummistui.
Hymyyn huuli unohtui.

Rakas vieras vierelläni,
hengitätkö henkeäni?

Marmite

Nytkö se sitten tapahtui! Vai tapahtuiko se nyt? Maistoinko juuri umamia?!

Saimme Uuden-Seelannin kävijältä tuliaisena purkin Marmite-tahnaa. Lieneekö ollut odotuksissakaan, että pitäisimme tuliaisestamme. Tuliaisen tuojan tarkoitus ei silti ollut pahansuopa, hän halusi meidän tutustuvan uuteen makuun. And By Golly! That was new!

Vaimoni oli se ensimmäinen rohkea, joka avasi purkin. Hänen reaktionsa ei ollut lupaava. Sitä voi kuvailla sanalla Blääh! Päätin olla yhtä rohkea ja rohkeampikin. Paahdoin itselleni pari paahtoleipää ja levitin tahnaa kohtuullisen kerroksen, siis en liikaa, leivilleni. Maku oli tosiaankin uusi. Heti kohta totesin vaimolleni, että tämäkö se on sitä umamia? Netistä löysin samansuuntaisia arvioita, Marmite-levitteen todettiin sisältävän umami-makua. Minulle makuelämys ei ollut niin vastenmielinen kuin vaimolleni. En pitänyt levitettä varsinaisena herkkuna, suolaa oli aivan liikaa ja tuntui että suolaisuus peitti alleen levitteen todellisen maun. En itse keksinyt mikä se maku oli, joten etsiydyin netin ääreen.

Marmite-tahnan todettiin olevan peräisin Englannista, kuulemma jossain jaksossa Mr. Bean levittelee sitä paahtoleivälleen. Sen perustana kerrottiin olevan oluenpanossa syntynyt ylijäämähiiva. Kun makustelin asiaa, totesin voivani hyväksyä väittämän. Ihmettelin silti sitä, miksi makua oli peitetty juuri suolalla.

Netin mukaan Marmite sisältää suolaa 6,1 g/100 g. Ilmankos. Suola ilmaistaan purkin kyljessä olevassa tuoteselosteessa sanalla Sodium. Minä etsiskelin turhaan sanoja Salt tai Natriumchloride (NaCl). Näköjään englanniksi sanotaankin Sodium Chloride. Purkin kyljen selosteen mukaan Sodiumia olisi 3,3 g/100g. Tuntuu siltikin olevan minun makuuni ainakin puolet liikaa.

Marmite sisältää myös kaliumia (K), jota tuoteselosteessa kutsutaan nimellä potassium, joka tulee kai sanasta potash eli potaska. Kaliumia on melkein yhtä paljon kuin suolaa (2,8 g/100 g). Kopiksen enkuntunnilla esitin mielipiteenäni, että sana potaska tulisi englannin sanasta potash, jonka arvelin tarkoittavan kulhossa valmistettua tuhkaa – ainakin yhden tv-elokuvan perusteella, jonka olin sattunut näkemään. Enkunope puisteli päätään, en saanut selvää minkä vuoksi. Borat-elokuvassa mainitaan potaska tuhkatiheään, ehe-ehe.

Netistä löysin mielipiteitä, joitten mukaan Marmitea voisi käyttää mausteena ruuanlaitossa. Ajattelin, että se ehkä tarkoittaisi samantapaista maustamista kuin on meillä ahkerasti harrastettu liemikuutioitten käyttö. Nekin ovat hyvin suolaisia ja itse asiassa jotkut muistuttavat väriltään Marmite-tahnaa. Toisaalta on vaikea yhden maistamisen perusteella sanoa, miksi käyttäisin suolan sijasta jotain tahnaa. Yleensä ropsautan ruokiin hienoa merisuolaa pienen määrän suoraan paketista ja se riittää suolaamaan kastikkeen tai haudutusliemen aivan mainiosti.

Vaikka Marmite ei tehnyt minuun mitään erityisen suurta vaikutusta, jäi siitä suuhuni jälkimaku, joka saattaa vielä kiinnostaa minua kokeilemaan satunnaista yhteiseloa Marmiten kanssa.

Puolukassa

Kaikki varmaan muistavat miten Kalevalan loppukahinoissa Marjatalle syntyi poika puolukasta. Väinämöinen sanoi, että puulla päähän lyötäköhön tuommosta poikaa. Mutta ukko sitten kastoi pojan Karjalan kuninkahaksi ja Väinämöinen otti hatkat. Kerroin tämän kaiken vain etuveitikointina. Itse asia seuraa seuraavaksi, jos silloinkaan.

Pari viikkoa sitten sunnuntaina kävimme puolukassa. Ajoin 70 km ja päädyimme Rautavaaralle. Olemme käyneet niillä seuduin puolukassa ennenkin, mutta edelliskerrasta on vierähtänyt vuosikymmeniä. Emme löytäneet ihan samaa mestaa kuin aikaisemmilla kerroilla – Rautavaara on aika iso paikka. Jätimme kumminkin auton tien varteen ja painuimme metsään. Olin aika hämmästynyt kun jaksoin pari tuntia tosiaan kerätä puolukoita, olkoonkin, etten taaskaan saanut kuin hätäisesti sankon pohjan peittoon. Mutta vaimo kehui puolukoita siivotessaan, että siistiä työtä olin tehnyt, ei ollut sammalia sankon pohjalla kuin nimeksi. Vaimo poimi itse reilun sankollisen ja vielä siivosi puolukat kotona.

Vaimon kotona harrastettiin puolukkapuuroa. Se on mannapuuroa, johon lisätään puolukkaa ja sitten vatkataan puuro tasaiseksi. Lopputulos on samettinen, kuohkeahko ja kerrassaan herkullinen jälkiruokapuuro. Jostain syystä vaimon kotona sitä nimitettiin hillapuuroksi. Minun lapsuudenkodissani sen sijaan nautittiin kaupasta ostettua vispipuuroa. Sitä myytiin pyöreissä muovirasioissa. Näkyy sitä samaa herkkua löytyvän edelleenkin kaupoista. Nöyrästi myönnän, että itse tehty maistuu paremmin.

Minä käytän puolukkahilloa ruuan kanssa. Aikoinaan survoin itse puolukat perunanuijalla ja kai siihen sokeria piti lisätä säilyvyyden vuoksi. Puolukkahillo sopii syötäväksi lihapullien ja erityisesti kaalikääryleitten kanssa. Viime aikoina, kun itse valmistettu hillo oli ollut pitkään lopussa, ostelin kaupasta puolukkahilloa muovipäniköissä. Kyseiset hillot ovat teollisesti valmistettuja ja melko imeliä, mutta kyllä niistä puolukkahillo tulee mieleen. Nautin kaupan puolukkahilloa varsinkin lettujen kanssa.

Halusin uusia puolukkareissun vielä tämän kerran, vaikka oma kuntoni on sitä luokkaa, että kömpiminen metsässä alkaa olla turhan rasittavaa. Kehtasin kumminkin pari tuntia hamuilla puolukoita. Sitten nautittiin kahvit ja totesin, että minulta oli veto aika lopussa. Yritin vielä kahvin jälkeen aloittaa souvin uudelleen muitten mukana, mutta viimeistään hirvikärpästen noukkiminen niskalihoista veti minua muihin maisemiin. Kävin pienellä kävelylenkillä, tosin hirvikärpäset tykkäsivät niskalihoistani sielläkin. Noukin niitä vurriaisia itsestäni kymmenkunta yksilöä, tuntevia olentoja kaikki. Kotimatkalla niitä päästettiin auton ikkunasta takaisin luontoon sikäli kuin nahkoistamme löydettiin.

Ihan kiva reissu meillä oli sinne Rautavaaralle. Sainpahan liikkua metsäisessä maastossa ja komuta vähäisten suonsilmien päällite. Voihan se olla, että saadaan tiemaksu sieltä maksettavaksemme, mutta maksetaan hänet sitten. Ajattelin kirjoittaa tähän kaikista niistä ajatuksista, jotka silloin metsässä mieleeni tulivat, nyt en kumminkaan muista siellä mitään ajatelleenikaan. Ehkä minä vain keskityin puolukanpoimuun ja hirvikärpäset keskittyivät minun niskanahkaini poimuun.

Uskontoa kuunnelmissa

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Veli-Pekka Hänninen: Kuumat munkit. Vuonna 2006 taltioidun kuunnelman ohjasi Sakari Kirjavainen. Kuten jo nimestä voinee päätellä tämä kuunnelma on luonteeltaan juonikkaan irvaileva. Kuvitteellinen Revannon kunta huojuu konkurssin partaalla. Elinkeinoasiamies Teuvo (Mika Nuojua) saa kunnanjohtajalta (Oiva Lohtander) varoituksen, että kulujen säästämiseksi elinkeinoasiamiehen virka on lakkautettava. Teuvo haluaisi tehdä jotain hyvää Revannon kunnan hyväksi. Hän keksii perustaa kuntaan ortodoksiluostarin. Puoliso Liisa (June Hyde) tarjoutuu auttamaan työssä vapaaehtoisena. Rahoitusta löytyy ja jostain ilmestyy myös vapaaehtoinen rakennusmestari Herman (Jari Hietanen), joka taitaa penninvenytyksen lisäksi tuontiruplat. Murphyn laki, joka sanoo, että kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen, jysähtää päälle kuin polyuretaaniset sipulikupolit. Lopulta Teuvo tekee johtopäätökset ja asettuu kasvokkain sielunsa kanssa. Kääntyykö tappio voitoksi. Kesto 58 min. Kuuntelin tämän aikoinaan ja naureskelin ihan mielikseni. Hyvin tuo toimii edelleen. Valitettavasti tämä poistuu Areenasta 14.9.2022.

Arvid Järnefelt: Maria. Järnefeltin vuoden 1897 kohunovellin kirjoitti kuunnelmaksi ja ohjasi vuonna 1969 Ritva Käki. Ritva Oksanen esittää Mariaa. Juttu tapahtuu eräässä Juudean kaupungissa Marian sukulaisen Elisabetin (Elsa Turakainen) luona. Sakarias (Uljas Kandolin) ja Elisabet toivovat lasta, vaikka ovat jo vanhoja. Marialla on toiset toiveet. Hän tuntee kutkutusta miesten puoleen, mutta lapsista ei olisi niin väliksi. Sakariaan saarna, jossa hän esittää oman, kuulemma itämaisittain sävyttyneen tulkintansa luomiskertomuksesta, tekee kumminkin Mariaan syvän vaikutuksen. Sakarias ajattelee, että paratiisin tulee olla ihmisen tavoite, pyrkimys puhtaaseen elämään eikä jotakin, josta on ajauduttu eroon. Näin sen ainakin tulkitsen. Fariseukset sen sijaan odottavat poliitillisella innolla messiasta, joka vapauttaisi Iisraelin roomalaisten vallasta. Tämän jälkeen kuunnelma noudatteleekin evankeliumeista tuttuja latuja tai latupohjia nyt kumminkin. En oikeastaan ymmärrä mitä kohinan arvoista tässä on ollut, mutta se nyt olikin sitä aikaa. Ja minä olen jotain toista aikaa. Kesto 23 min.

Jussi Parviainen: Armo. Vuonna 2015 valmistunut, Parviaisen itsensä ohjaama kuunnelma asettaa kuulijalle ratkottavaksi keisiksi tai ihan vain äimisteltäväksi kaksi mieshenkilöä, joita esittävät Jussi Parviainen ja hänen poikansa Onni Parviainen. Minä jäin lähinnä äimistelemään, vaikka sattuneesta syystä löysin kuunnelmasta yhtymäkohtia eiliseen laboratoriossa käyntiini: oli verta ja vartija ja hoitajia ja sydänfilmi ja ennen kaikkea odotushuone. Yksin armosta, sanoi joku tietäjä joskus. Secula seculorum, sanoi joku toinen. Kuunnelmassa puhutaan armosta, voisi kumminkin sanoa, että aika sekulaarilla tavalla. Jossain vaiheessa nostetaan Jeesuskin esiin, mutta enemmän esillä on käsiase. Odotammeko elämässämme kuolemaa? Onko armo kuoleman toteutumisen hetki? William Saroyan toteaa erään hahmonsa suulla näytelmässä Elämäsi parhain aika, että 23½ tuntia päivästä on odottamista. (Ellen nyt kovin pahasti väärin muista.) Jussin esittämä hahmo sanoo, että se odotettu kuolema, elämän suurin tapahtuma, ei välttämättä lopulta olekaan kovin kummoinen juttu. Ihmiselle käy elämänsä kanssa helposti kuin näytelmän katsojalle, joka odottaa, että lopussa tapahtuu jotain erikoista, mutta eipä sitten tapahdukaan muuta kuin että näytelmä loppuu. Juuri tästä syystä en ole ymmärtänyt miten näytelmällä voisi olla jonkinlainen puhdistava vaikutus katsojaan. Näytelmä on helposti kuin yksi kirja lisää kirjahyllyyn, joka kaipaisi karsimista muutoinkin. Mietin, että toimisiko tämä kuunnelma monologina, mutta arvattavasti tätä vuoropuhelua on kiinnostavampi seurata. Toisaalta sanottavan vuolaus, näkökulmien tai sanoisinko roolien vaihtelu vaatii kuulijalta niin paljon keskittymistä, että käypi harmittamaan, kun ei ehdi paneutua kaikkeen. Kesto 49 min.

Irene Rajala: Lahkosaarnaajan elämä ja kuolema. Vuoden 1969 kuunnelman ohjasi Marja Rankkala. Areenassa kerrotaan kuunnelman perustuvan tositapahtumiin. Saarnamies on kuollut ja Pyhä Henki (Veikko Honkanen) lukee hänelle hänen maallisten syntiensä sarjaa. Olen sitä minäkin syntiä tehnyt, mutta yleensä olen nähnyt vain ne synnit, joihin minua kohtaan on ryhdytty. Siksi vaikuttaa hieman toispuoleiselta, ettei Paulus itse (Kauko Kokkonen) nosta esiin niitä kertoja, kun häntä vastaan on rikottu. Pauluksen elämän suurin synti lienee ollut nuoren neitosen raiskaus. Kuunnelmassa seurataankin pitkän matkaa juuri tämän Kaarinan (Pirkko Peltomäki) raskasta vaellusta aviottoman lapsensa kanssa. Ehkä se sitten on se tositapahtuma? Vaikka toisaalta koen tällaisen kertomuksen helvetillä pelotteluna, olen toisaalta tyytyväinen siihen, että sekin puoli uskonnon rakennetta on vahvasti mukana. Sillä mitäpä olisi taivas ilman helevettiä. Kesto 65 min.