maanantai 31. joulukuuta 2018

Familjen ketjukolaaja firar jul

Vaimoni otti pian loppuunsa kuluvan vuoden joulupäivänä kuvan, jolla somistan vuoden viimeistä tekstiäni. Olimme tulossa anopin luota vierailulta, kun vaimo alkoi ihastella lumisadetta ja otti siitä kuvan. Ihailen vaimoani. Vaikka lumisade todellakin näytti lumoavalta kulkiessamme pimeyden keskellä katuvalojen lempeästi valaistessa lumen peittämää Asematietä, en ehkä itse olisi kehdannut pysähtyä kuvaamaan sitä pimeää kauneutta. Kuvaa katsellessani tunnen kiitollisuutta vaimoani kohtaan tästä otoksesta. Sen symboliikka venyy moneen ja soi kuin sydäntä särkevä kansanlaulu.

Olen pitänyt vanhasta kansanlaulusta nimeltä ”Oi lumi liitele”. Sen voi kuunnella netistä. Tärkeä syy siihen pitämiseen on se, että tätini kertoi miten hänen lapsuudenkodissaan oli tätä laulua laulettu. Kovin paljoa muuta en hänen lapsuudenkodistaan tiedäkään. Äitinikin joutui erkanemaan perheensä luota jo pienenä. Ajat olivat tiukat, sosiaaliturva oli hentoista kuin lastenkodin kauravelli, mutta eteenpäin silloinkin tarvottiin. Siihen saakka kuin päästiin.

Vaimoni ja minä pääsimme jouluillaksi kotiin. Saatiin poikakin kotiin ja saunottiin. Tapaninpäivänä tuli vielä tytärkin ja saunottiin lisää. Minä join aika paljon viinaa ja sammahtelin nojatuoliin. Kinkku oli torilta ostettua korviketta. Vaimo paistoi joulukanaa.  (Tosin tämän tekstin luettaan vaimoni sanoi, että minä olin kuulemma paistanut ne kanat.) Tänään vaimo teki kananjämistä keittoa. Joulun seutuun katseltiin monta elokuvaa. Yritin yhtenä aamuna herättyäni lukea Jaan Krossia, sain tavattua pari sivua, ajattelin ties mitä muita asioita.

Minulla ei ole oikeastaan paljon mitään sanottavaa, mutta luettavaa kyllä riittää. Kunhan vain saan itseni taas asettumaan yksinäisyyteni keskelle, alan varmaan lukea. Onhan se jonkinlainen kiinnekohta, vähän niin kuin kallio, jolle perustaa seuraavanlaisen kuntansa. Tervanjuojien veljeskunnan.

Hyvää Uutta Vuotta!

perjantai 21. joulukuuta 2018

Inga Ābele: Jasmiini

Latvialainen Inga Ābele (s. 1972) kirjoitti vuonna 2003 valmistuneen näytelmän Jasmīns. Vuonna 2007 ilmestyi Anniina Hankkion laatima suomennos nimellä Jasmiini. Suomenkielinen alaotsikko kuuluu Kolminäytöksinen primitiivinen näytelmä. En oikein tiedä mitä primitiivistä tässä näytelmässä on, sillä se kertoo pääosin ihmisistä, tosin pari apinaakin on mukana, ovatko ne ihmisiä primitiivisempiä, en osaa sanoa. Näytösten tai kirjassa osien nimet ovat Sininen, Kulta ja Norsunluu. Näin joulun alla noissa nimissä tuppaa vaistoamaan jotain jouluista, mystistä ja sen semmoista. Mitään peräti mystistä ei kuitenkaan esiin pompsahda ellei sitten ajattele näytelmää joiltain osin sanoilla Deus ex Brasilia. Näitä sanoja ei näytelmässä kyllä mainita, mutta joku muukin lukija tai näytelmän katselija voi ehken tulla niin ajatelleeksi. Tässä syyllistyin kyllä ankaraan spoilaukseen, mitä pyydän kaikilta anteeksi. Puolustuksekseni sanon, että kaikki ratkaisut eivät ole loppuratkaisuja ja sikäli kuin elämästä on kysymys, onko lopullisia ratkaisuja oikeastaan olemassakaan? Sitä paitsi voi mielestäni hyvällä syyllä kysyä, ratkeaako tässä näytelmässä paljon mikään. Sekään ei sinänsä tarkoita, etteikö näytelmä olisi katselemisen tai lukemisen arvoinen. Minulla meni näytelmän lukemiseen kolme päivää, missä ajassa tietenkin intensiteetti vähän kärsii, kun ottaa huomioon, että näytelmä on tarkoitettu esitettäväksi parin-kolmen tunnin aikana väliajat mukaan lukien, jos sellaisten viettämiseen päädytään. Väliaikatarjoilun kannalta väliajat ovat paikallaan, niillä se teatteri vasta nettoaa.

Latvialaisuus tulee näytelmässä esiin sillä tavalla kuin vain vilkkaalla mielikuvituksellani voin arvailla. Ihmiset ovat varattomia tai velkataakan uuvuttamia, heillä on takanaan sotaa ja metsäveljiä, maastamuuttoa, vierastyöläisyyttä ja vanha ompelukone. Nykyisyys pitää sisällään kotimaan pieniä palkkoja, kehnokuntoisia asuntoja, ulosottoa, lasta, joka ei ole paikalla, mutta on läsnä ja tietysti alkoholia, irtosuhteita, riistoa, muistoja, unohdusta ja kuolemaa. Niin ja tietysti läsnä on joki, joka on tulvinut taloon monta kertaa ja soljuu sen ohitse kuin aika. Näytelmä tapahtuu talossa, jonka Ekojen suku on omistanut jo vuosikymmeniä, välillä oleillaan talon sisällä, välillä puutarhassa, jossa kasuaa vanha jasmiinipensas.

Tykkäsin näytelmässä etenkin siitä, että hahmot ovat selkeitä, toisistaan erottuvia. Ainoastaan mieshenkilöistä Artis ja Viktors muistuttivat jonkin verran toisiaan muutenkin kuin naismakunsa suhteen. Kaikki naishahmot tuntuivat miehiä vahvemmilta, tietenkin yhtä miestä lukuunottamatta, onhan kyseessä naisen kirjoittama näytelmä. Nyt kun oikein pysähdyn miettimään, en tainnut samaistua oikeastaan mihinkään hahmoista. Luin siis näytelmän kuin ainakin ulkopuolinen katselija sen näkee teatterissa. Se ei sinänsä ole mikään paha asia. Jalkapallo-ottelua seuratessani, jos kyseessä ovat minulle ei mitenkään värittyneet joukkueet, seuraan lähinnä pelitapahtumia ja pelin kehitystä, eikä minun tarvitse kannattaa erityisemmin kumpaakaan osapuolta. Selostajaa voin välillä korjailla.

Näytelmän päähenkilö Jasmīne on jämähtänyt alavireiseen avioliittoon miehensä Artisin kanssa. Poika Tomās on kesäleirillä, mutta soittelee kotiin. Puutarhassa kukkii ja tuoksuu siementä tekevä jasmiinipensas, mummo Gertrūde on sitä mieltä, että mokoma pensas pitäisi raivata pois ja istuttaa tilalle perunaa, sillä syksy tulee pian. Mummo juttelee kuolleittensa kanssa, näkee heitä päivittäin, saunan taakse ammuttua miestään ja poikaansa. Vuokrahuoneessa kuhertelevat Viktors ja Lana. Kun tähän keitokseen lisätään ulosottomies, pankin täti, Brasilian vieraat ja pari apinaa, riittää siinä hämmennettävää ja hämmästeltävää. Kirjassa on 191 sivua, vietin sen seurassa kolme päivää.

Hyvvää Joulua kaikille! Joulunpyhinä saamme tuttuja vieraita. Jos luen jotain, niin ehkä Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikkaa, josta on vielä tuhatkunta sivua lukemati.

tiistai 18. joulukuuta 2018

Andrejs Pumpurs: Karhunkaataja

Latvian kansalliseepos Lāčplēsis – Latvju tautas varonis ilmestyi vuonna 1888. Sen kokosi ja sepitti latvialaisten kansantarujen ja historiallisten kronikoitten aineksista Andrejs Pumpurs (1841 – 1902). Teoksen suomensi latvian kielestä Latviasta kotoisin ollut liiviläinen, Suomessa elämäntyönsä tehnyt pappi Edgar Vaalgamaa. Runonnuksen viimeistelyssä avusti Anna-Maija Raittila. Suomennos ilmestyi vuonna 1988 nimellä Karhunkaataja. Alaotsikon mukaisesti myyttinen voimamies Karhunkaataja on Latvian kansallissankari. Kirjassa on hyödynnetty kuvituksena Riiassa vuonna 1957 ilmestyneen laitoksen laulujen alkusivuja, joissa olevat puupiirrokset teki Zigurds Zuze. Kirjan alussa Edgar Vaalgamaa kertoo suomennoksen vaiheista. Lisäksi alusta löytyy kuvaus Andrejs Pumpursista sekä aakkosellinen seliteluettelo eepoksessa mainituista taruhahmoista ja todellisista historiallisista henkilöistä sekä paikannimistä.

Eepos tarkoittaa runomittaista kertomusta. Tämä ”latvialaisten Kalevala” on yhtenäinen kertomus, jonka tapahtumat voidaan ajoittaa 1100-luvun lopulle ja 1200-luvun alkuun. Se kertoo aluksi nuoresta voimamiehestä, jota kutsutaan nimellä Karhunkaataja tai lyhyemmin Kaataja. Vaalgamaa selittää, että nimi tarkoittaa karhunrepijää, sillä Kaataja oli kyennyt surmaamaan metsän petoja tarttumalla niitä leuoista ja repäisemällä pedon kuoliaaksi. (Oikeesti niin ei voi tehdä.) Eepos noudattaa vaihtelevia runomittoja, ainakin daktyyliä ja trokeeta on parhaimmillaan käytetty, monin paikoin mitta on vapaampi. Toisin paikoin on venytty loppusointuihin, parhaiten mitallisesti ja loppusointujen kannalta soi Neljäs laulu. Siinä liiviläisten päällikkö Kauppo vierailee Roomassa paavia tapaamassa ja Riian kaupunki perustetaan (vuonna 1201) ynnä muuta tarunomaisempaa. Eepos kasvaa kertomukseksi saksalaisten kalparitarien ristiretkestä Baltiaan, mikä siis tarkoitti kansojen orjuuttamista kristinuskon verukkeella. Baltiasta käytetään välillä saksalaisten keksimän nimityksen, Marian maan, mukaelmaa Māra. Baltiaa asuttavat latvialaiset ja liiviläiset esitetään rauhaa rakastavina viljelijöinä, joita saksalaiset riistäjät saapuvat törkeästi jymäyttämään. Karhunkaataja asettuu puolustamaan kansaansa voimiltaan ylivertaisena.

Täysin sinisilmäisen myönteistä kuvaa Baltian asukkaista ei sentään luoda. Noituus rehottaa ja pirun kanssa tehdään sopimuksia. Muuta juonikkuutta harjoittavat niin latvialaiset kuin liiviläisten päällikkö Kauppokin. Jollain tavoin Kauppoa jopa yritetään ymmärtää, hänen katsotaan tavoittelevan nimensä mukaisesti hyviä kauppoja saksalaisten kanssa. Näin menetellessään hän kuitenkin kääntyy omiaan vastaan. Henrikin Liivinmaan kronikassa Kauppo taistelee naapuriheimoja vastaan saksalaisten rinnalla. Pumpurs mainitsee eepoksessaan myös Henrik Lättiläisen. Vaalgamaakin tuntuu olevan sitä mieltä, että Henrik olisi alkujaan latvialainen eli lätti. Roomassa Kauppo näkee loistoa ja voimaa ja monenlaisia etuja, suutelee paavin tohvelia ja paavi lyö hänet ritariksi lahjojen kera. Samaan aikaan Karhunkaataja eksyy harharetkille Pohjolaan. Monet tapaukset tällä laivareissulla tuovat mieleen kreikkalaisen eepoksen purjehtijat. Samoin eepoksen alussa järjestetty Baltian jumalien kokous.

Kaiken kaikkiaan Karhunkaataja miellyttää tarinan yhtenäisyydellä, joka on seurausta siitä, että kirjoittaja on taitavasti sulattanut tarut ja kronikoitten tiedot samaan keitokseen. Suomennoksen mitan vaihtelukin on oikeastaan ihan piristävää. Viimeisessä eli Kuudennessa laulussa koetaan sekä juhlien riemua että tappion karvautta. Karhunkaataja kaatuu itse, mutta Pumpurs haluaa luoda Latvian kansaan uskoa siihen, että vielä tästä omin voimin noustaan. Karhunkaataja kasvaa latvialaisten vapauden toivon vertauskuvaksi.

Kirjassa on 144 sivua. Se tuli luetuksi muutamassa päivässä.

perjantai 14. joulukuuta 2018

Ensimmäinen joulukuusi

Tarina siis kertoo, että ensimmäinen joulukuusi koristeltiin Riiassa, ja siitä syntyi uusi perinne.
Joku paikalla ollut kirjoitti, että se tapahtui vuonna 1510 jälkeen Kristuksen. Matiaksen, hänen äitinsä ja mestari Johanneksen myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa.
Riian Raatihuoneentorin kiveyksessä on nyt muistolaatta siinä missä kuusi koristeltiin ensi kertaa.

Satu päättyy näin ja lapset käyvät sitä lukemaan tässä puheena olevan kirjan alusta. Kirja on julkaistu kolmikielisenä versiona, suomeksi nimellä Ensimmäinen joulukuusi, latviaksi Pirma Ziemassvētku eglīte ja englanniksi The First Christmas Tree. Tarinan kirjoitti Juris Zvirgdziŋš ja kuvitti Evija Stukle-Zuitiŋa ja se ilmestyi vuonna 2016. Suomentajana Mirja Hovila ja englannintajana Seppo Hovila.

Todellakin on olemassa tarina siitä, että ensimmäisen kerran joulukuusi olisi koristeltu Riiassa keskiajan lopulla. Tässä lapsille suunnatussa kuvakirjassa ei kerrota, että Mustapäitten veljeskunnan, Riian naimattomien kauppiaitten yhdistyksen, miehet lopuksi polttivat sen torille pystyttämänsä ensimmäisen joulukuusen. Varmaan parempi niin, ja ehkä minunkaan ei pitäisi siitä mitään mainita, kun en ollut itse näkemässä. Veljeskunnan miehet olivat huimapäistä joukkoa, joka osallistui taisteluihinkin. Heidän toisessa maailmanpalossa tuhoutunut talonsa rakennettiin jokseenkin uudelleen entiselle paikalleen vuonna 1999.

Tässä kirjassa Mustapäät ovat pienessä, mutta merkittävässä sivuosassa. Päähenkilö on nuori Matias, joka asuu yhdessä äitinsä kanssa Riian kaupungissa. Matias työskentelee nuohoojamestarin apulaisena. Hänen vaarallista työtään ei tarkemmin selitetä lukijalle. Tärkeimmälle sijalle nousee kuusi, jonka Matias käy noutamassa kaupunkiin nuohoustoimia varten. Kirjan kuvitus on kaunis ja avaa keskiajan kaupunkielämään mukavan lempeitä näkymiä. Vaikka kylmyys, köhät ja sudet ja ryövärit mainitaankin, säilyy tunnelma peräti jouluisena. Vai niistäkö se jouluinen vaikutelma juuri syntyy? Matiaksella ja hänen äidillään on kaupungin muurien suojissa oma turvallinen kotipesänsä, joka lämpiää risuilla. Mutta mitä tuumaa nuohoojamestari, kun pojan hakema horminrassauskuusi päätyykin herrojen ilonpidon välikappaleeksi?

Kiva jouluinen kirja, 47 sivua ja suuria, värikkäitä kuvia, luin sen tänä aamuna.

torstai 13. joulukuuta 2018

Anna Žīgure: Latvian maa ja taivas

Entinen Latvian Suomen suurlähettiläs Anna Žīgure (s. 1948) kirjoitti vuonna 2000 julkaistun teoksen Latvian maa ja taivas. Kirjan suomensi Hilkka Koskela. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja sisältää Kertomuksia Latvian historiasta ja nykypäivästä. Alussa on johdanto suomalaiselle lukijalle, siinä Žīgure huomauttaa, että Latviassa kevät koittaa varhemmin kuin Suomessa.

Kirjalla on upea nimi, minä olisin tykännyt enemmän nimestä Latvian pilvenpuskijat. Kuulemma latvialaiset katselevat ihaillen taivaalle ja näkevät pilvissä sekä kauneutta että ennusmerkkejä, pilviä katselemalla voi myös pohtia oman elämän kynnyksellisiä kysymyksiä:

Joka tapauksessa monet ovat Latviassa vieläkin sitä mieltä, että pilvien seuraaminen kehittää mielikuvitusta ja on suositeltavaa vaikeissa elämäntilanteissa, jolloin ongelmiin ei tahdo löytyä ratkaisua. Kuluu vähän aikaa, ja kas: pilvet ovat hajonneet ja ajatukset selkiytyneet.

Muuten Žīgure kertoo Latvian neljästä maakunnasta: Vidzemestä, Kurzemesta (Kuurinmaa), Latgalesta (Latgallia) ja Zemgalesta (Semgallia), niitten ominaispiirteistä ja tärkeimmistä kaupungeista. Mukana on sekä historian parhaita paloja että katkerain menetysten hetkiä – esim. neuvostoaikana latvialaisia kuljetettiin suuria määriä Siperiaan ja muihin kaukaisiin paikkoihin eikä heidän oletettu sieltä palaavan. Monet sinnittelivät kuitenkin hengissä ja palasivat takaisin, toiset läksivät maanpakoon ajoissa ja loivat itselleen uuden elämän kaukana ulkomailla. Paluumuuttajia on Latviaan tullut uuden itsenäisyyden myötä paljon, mutta heidän elämänsä on silti reväisty kahtia pariinkin kertaan, sellaista ei ole helppo kestää.

Jo aikaisempina vuosisatoina sotajoukot ovat trampanneet Latvian yli ja hävitys on ollut kauheaa mennen tullen. Siinä ovat tuhoutuneet monet kodit ja heimot, jäljelle jääneitten asukkaitten on pitänyt yrittää selviytyä miten ovat taitaneet. Latvian kansalliseepos Lačplēsis (Karhunkaataja) kertoo 1200-luvun tapahtumista, jolloin silloisia asukkaita, lättiläisiä ja liiviläisiä, alettiin käännyttää kristinuskoon ja alistaa saksalaisten ritarien toimesta.

Tietysti Žīgure kertoo myös nykypäivästä, joka tarkoittaa monessa kohdin sen korjaamista ja uudelleen käyttöön ottamista, mikä sodan ja sitä seuranneen neuvostoyön aikana sai kärsiä huolenpidon puutteesta. Jonkin verran lisää olisin kaivannut tietoa nuorison pyrinnöistä ja harrasteista. Esimerkiksi nykyisestä urheiluelämästä ei taida juuri löytyä mainintoja. Riian Dynamo on Suomessakin tunnettu jääkiekkoseura. Jopa monet neuvostokiekon suuret nimet pelasivat tai valmensivat Dynamossa. Latvian laulujuhlista on pari mainintaa, enemmänkin olisi voinut löytyä. Mutta sinänsä on ihan kiintoisaa lukea kansasta, joka arvostaa kukkia ja mehiläisiä, pilviä ja hautuumaita.

Kirjassa on 224 sivua, selkeitä, havainnollisia kuvia sekä mainio kartta. Lukemiseen kului muutama päivä. Teksti on sujuvaa kieltä ja vaikka kertoja joissain kohti antaa kerrottavan rönsytä, on perusjaottelu tehty lukijalle todella selkeäksi. Tästä innostuin niin, että taidan vielä lukea muutaman kirjasen Latviasta ennen kuin siirryn saksalaisen romantiikan pariin.

lauantai 8. joulukuuta 2018

Edgar Vaalgamaa: Valkoisen hiekan kansa

Suomessa asunut liiviläinen pappi Edgar Vaalgamaa (1912 – 2003) kirjoitti vuonna 2001 julkaistun teoksen Valkoisen hiekan kansa. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja kuvaa Liiviläisten historiaa ja kulttuuria. Kirjan lopusta löytyy liiviläisen koulutarkastajan Valda Šuvcānen (1923 – 2007) laatima kirjoitus Liiviläiset toisen maailmansodan jälkeen, joka kertoo Latvian Kuurinmaalla Liivinrannaksi nimetyllä alueella elävien viimeisten liiviläisten elämästä toisen maailmansodan aikana, sodan jälkeisessä neuvostoyössä ja sen jälkeen aina vuosituhannen vaihteeseen saakka. Lisäksi kirjassa luetellaan pari sivua liiviläisiä käsittelevää kirjallisuutta. Ihan viimeiseksi on sijoitettu latvialaisen kirjallisuushistorian tutkijan Robert Klaustinšin vuonna 1993 Riiassa julkaistun referaatin pohjalta laadittu selkeä kuvaus Lätin Henrikin Liivinmaan kronikassa selostetusta liiviläisten kristinuskoon ja saksalaisen kalparitarikunnan alamaisuuteen siirtymisen vaiheista.

Edgar Vaalgamaa syntyi Kuurinmaalla tsaarin vallan aikaan. Kuurinmaa sijaitsee Latviassa Riianlahden etelärannalla ja siitä joitain kymmeniä kilometrejä etelään. Kuurinmaan liiviläinen väestö asui Kuurinmaan niemenkärjessä kalastajakylissä (vuonna 1911 liiviläisiä asui siellä 2400 henkeä) rannikkokaistaleella, joka ulottui Riianlahdelta Itämeren rantaan. Aluetta alettiin kutsua vanhan liiviläisasutuksen mukaan Liivinrannaksi, vaikka valtaosa asukkaista olikin latvialaisia. Liivinrannan aluetta ei ilmeisesti pidetty kovin houkuttelevana asuinseutuna, sillä alueen maaperä on hiekkamaata, joka soveltuu hyvin lähinnä perunanviljelyyn. Liiviläiset harjoittivat kalastusta, verkko- ja nuottapyynnin saaliit koostuivat kilohailista ja pikkukampelasta, jota savustettiin säilyvyyden parantamiseksi. Vaalgamaa kuvaa elävästi miten kalastajakylien arki hurisi kalastuksen ja pääosin kotitarpeeseen harjoitetun maatalouden töissä.

Toinen tärkeä aihe kirjassa on vastaaminen siihen kysymykseen, miten oli mahdollista, että liiviläiset, jotka olivat keskiajalla eräs alueen tärkeistä heimoista, olivat Riian pohjoispuolelta kokonaan kadonneet ja Liivinrannallakin heitä laskettiin vuonna 1989 elävän enää 140 henkeä. Sekä Šuvcāne että Vaalgamaa vastaavat tähän kysymykseen sekä esimerkkien kautta että yleisemmin. Vaalgamaa viittaa aluksi siihen, että liiviläiset asuttivat keskiajalla (tuolloin liiviläisiä oli arviolta 20 000) Kuurinmaan lisäksi Väinäjoen ja Koivajoen seutuja, johon Saksasta suuntautunut kristillinen lähetystyö miekkojen ja heittolaitteitten kera iski ensimmäiseksi. Tästä syystä saksalaiset vallanpitäjät nimittivät vuosisatojen ajan nykyisen Latvian ja Viron aluetta Liivinmaaksi. Liiviläiset pitivät aluksi sitkeästi kiinni omasta uskonnostaan ja sitä kautta myös vapaudestaan elää omien perinteittensä mukaisesti. Saksalaiset ammattisotilaat olivat kuitenkin ylivoimaisia. Liiviläiset joutuivat taistelemaan saksalaisten rinnalla Viron monia heimoja vastaan, mikä verotti liiviläisten lukua. Vaalgamaa kirjoittaa:

Edelleen vuosisatojen kuluessa Liivinmaa jäi Baltian alueella käytyjen ja toisinaan vuosikymmeniä kestäneiden tuhoisien sotien tantereeksi, mikä aikaa myöten kulutti pienen heimon elinvoimia. Vieraat sotajoukot toivat mukanaan kulkutauteja, jotka toistuvina vaativat sotien jalkoihin jääneiden keskuudessa runsaasti uhreja.

Vaalgamaa mainitsee taudeista ruton, isorokon ja punataudin.

Latvian itsenäistyttyä ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyi liiviläisyyden nousukausi suomalaisten ja virolaisten tutkijoitten kiinnostuessa Liivinrannasta. Perustettiin Liiviläisten Liitto, joka julkaisi omaa liivinkielistä lehtistä ja Uusi Testamentti käännettiin liivin kielelle. Toinen maailmansota merkitsi kuitenkin tylyä loppua tälle myönteiselle kehitykselle. Saksalaisten vallan aikana moni liiviläinen pakeni ulkomaille, eivätkä he yleensä palanneet Neuvostoliittoon ellei ollut pakko. Neuvostovalta teki Liivinrannasta suljettua rajavyöhykettä, rajoitti asukkaitten liikkumista ja kalastuselinkeinon harjoittaminen siirtyi kolhoosien haltuun. Liivinrannalta oli vaikea löytää työtä ja toimeentuloa, joten nuoret muuttivat sieltä pois. Vaikka 1970-luvulla kulttuuritoiminta alkoi uudelleen varsinkin liiviläisten laulukuorojen myötä, ei se riittänyt kääntämään nuorisoa liiviläisyyden pariin juuri muuten kuin harrasteen tasolla. Kirjan takakannessa mainitaan, että liiviä äidinkielenään puhuvia henkilöitä on jäljellä enää kymmenisen iäkästä henkilöä. Wikipedia tietää kertoa, että viimeinenkin heistä on kuollut muutama vuosi sitten.

Vaalgamaan kirja tarjoaa hienon omakohtaisen kuvauksen liiviläisten viimeisistä ajoista Liivinrannalla. Valokuvat elävöittävät kerrontaa. Kirjassa on 198 sivua. Taisi viikko vierähtää sitä lukiessa. Nyt luen vielä yhden kirjan Latviasta ja sitten on saksalaisen romantiikan vuoro.

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Teeman toinen elokuvafestivaali 2018

Teeman tämän vuoden toisen elokuvafestivaalin ohjelmistosta katselin aika monta elokuvaa, joista esitän seuraavaksi lyhyet itse tekaisemani luonnehdinnat:

Chevalier on kreikkalainen elokuva vuodelta 2015 kertoo mieshenkilöistä seilailemassa huvijahdilla jossakin Egemerellä. Miehet ottavat pelatakseen peliä, jossa he kaikki asettavat toiset kilpailijat arvojärjestykseen monenmoisissa asioissa. Olisi voinut olla hauskakin elokuva mutta ei ollut eikä kai ollut tarkoituskaan olla.

Kulmahammas on kreikkalainen elokuva vuodelta 2009. Siinä kolme aikuista nuorta asuu vanhempiensa kanssa isossa talossa syrjäisellä seudulla. Nuoriso ja heidän äitinsä eivät poistu taloa ympäröivän aidatun alueen sisältä vaan tekevät parhaansa viihdyttääkseen itseään keskinäisillä leikeillä. Isä käy työssä tehtaassa johtotehtävissä. Pari hullunkurista kohtausta, mutta aika vakavana säilyy. Ei imaissut mukaansa.

Mustang on turkkilainen elokuva vuodelta 2015. Viisi villintuntuista tytärtä joutuu kahnauksiin suojelevien kasvattajiensa kanssa. Alkupuoli on vallattoman humoristinen, mutta elokuva kääntyy ikävästi draaman puolelle.

Victoria on saksalainen elokuva vuodelta 2015. Espanjalainen nuori nainen käypi diskossa ja tapaa sen jälkeen kadulla neljä nuorta miestä, joitten seurassa hän joutuu vaaralliseen seikkailuun. Tässä on samantapainen draaman kaari kuin edellisessä turkkilaiselokuvassa: alku lupaa hauskuutta ja kohellusta, loppu kääntyy rikostarinaksi.

The Square on ruotsalainen elokuva vuodelta 2017. Sinänsä selväpiirteinen juoneltaan, mutta minulle tarkoitukseltaan epäselviksi jäävien juonen mutkien kautta etenevä kertomus nykytaiteen museon johtajasta, joka joutuu monien tahojen puntaroitavaksi. Tuli mieleen, että miksei voisi olla olemassa huumoritaiteen museota? Olisi jotain nähtävää niillekin, jotka eivät saa nykytaiteesta ihmeempiä irti.

Oppivuodet pariisilaisittain on ranskalainen elokuva vuodelta 2018. Nuori jannu Lyonista hakeutuu Pariisiin opiskelemaan elokuvataidetta. Hän saa mukavasti yhteyden opiskelutovereihinsa ja löytää asunnon, tutustuu kaupunkiin ja kokeilee oman elokuvan tekoa ja sitten porvarillistuu kuin poro. Oikeastaan elokuva kertoo aikuistumisesta. Elokuvan loppupuolella on lyhyydestään huolimatta hieno kohtaus, jota nimitän sukupolvikokemukseksi. Nuori ihminen tajuaa olevansa vain osa sukupolvien ketjua. Opettaja sanoo sivumennen hienon kommentin: ”taide voi tarjota hetken lohtua, muttei pelastusta”.

Cinema Paradiso on italialainen elokuva vuodelta 1988. Pikkukaupunkia muistuttavassa sisilialaiskylässä toimivan elokuvateatterin ja sen koneenkäyttäjien tarina. Tulipahan katseltua.

Taistelu Algeriasta on italialainen elokuva vuodelta 1965. Merentakainen Ranska elelee mielestään itseoikeutettua valloittajan elämää Alseeriassa, kunnes koittaa korvapuustin aika. Terroria ja sitä vastaan käytyä taistelua on kuvattu melko uskottavan tuntuisesti.

Keskustelu on yhdysvaltalainen elokuva vuodelta 1974. Muita tarkkaileva mies alkaa kärsiä tunnontuskista. Aika pitkästyttävää jaanausta.

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Lauri Kettunen: Kahdeksan matkaa Vermlannin metsäsuomalaisiin

Kielitieteilijä Lauri Kettunen (1885 – 1963) julkaisi vuonna 1960 omakustanteena kirjansa nimeltä Kahdeksan matkaa Vermlannin metsäsuomalaisiin. Värmlantiin suuntautuneet murteen ja kansantarinoitten keruuta käsittäneet matkansa Kettunen teki vuosina 1907 – 1937. Kirjassa matkat tosin jatkuvat vielä tämän jälkeenkin, kuitenkin niinpäin, että Värmlannin ja Norjan metsäsuomalaisväki vierailee Suomessa, jossa heistä oli tullut kiinnostavia hahmoja, joista vielä saattoi aistia hiljaa hiipuvan suomenkielisen kansanrippeen saloseuduilla säilynyttä elämänmenoa. Rautalammilta tehdään sitten vastavierailu Vermlannin ja Norjan metsille.

Kirjassa kuvataan matkat aikajärjestyksessä. Kolme ensimmäistä Värmlannin reissua (ensimmäinen 1907 ja toinen ja kolmas 1909) ja sisältyvät jo Kettusen teokseen Tieteen matkamiehenä. Kolmannen ja neljännen matkan väliä kertyy Kettusen muuanne suuntautuneitten kielinäytteitten keruumatkojen vuoksi peräti 17 vuotta. Vuonna 1926 Kettunen saapuu tuttuun Juhoilan taloon odotettuna vieraana, tosin kovin kauan odotettuna. Metsäsuomalaistalossa, jota asustaa parvi Kettusta vanhempia sisaruksia, on suhtauduttu kielimieheen kuin sukulaiseen. Kaksi talon asukkaista oli jo poistunut muonavahvuudesta, samoin kuin Kettusen ensi matkallaan haastattelema, toisaalla asuva mies, noidan poika. Vähän kerrassaan nautitaan kahvia piistuvan puolella ja tunnelma ujuu entisiin uomiinsa.

Juhoilan talonväen lisäksi Kettunen jututtaa peninkulman päässä asuvaa Niittahon Jussia, joka itse hakeutuu puhutettavaksi ja juuri hän on se suomea puhuvan metsäsuomalaisen malli, jota sittemmin Suomessa kuljetetaan kansan ihmeteltävänä. Juhoilan Jussin ja Niittahon Jussin ohella erittäin tärkeä haastateltava on Kaisa Vilhunen. Hän on kertonut E. N. Setälälle ja nuorten naistutkijoitten joukolle oman versionsa Sampo-myytistä. Sammas on Kaisan mukaan moaliman tolppa, joka menee läpi pilvtaivaan ja tähttaivaan, kolmantena taivaana on ihetaivas eli kultataivas, iheherran asunto. Kettunen saa vahvistusta Setälän esittämiin teorioihin, jotka ovat varmasti pitkälti oikeita.
(Wikipediassa on hyvä artikkeli Sammosta, siinä huomioidaan myös muita vaihtoehtoja.)

Ajan kuluessa siteet haastateltaviin muuttuvat läheisiksi, Juhoilan talon väki vähenee, lopulta jäljellä on enää Jussi-isäntä. Kettunen hommaa hänelle Suomesta piian, toisenkin, kunnes Jussistakin aika jättää. Juhoilan talo jää tyhjilleen, ruotsalaistuneitten sukulaisten omistukseen. Mutta Niittahon Jussi kokee elämänsä ehtoossa, yli 80-vuotiaana kuuluisuuden, Jussi esiintyy norjalaisin voimin kuvatussa elokuvassa Finnskog og trollskap vuodelta 1956. Sen voi näköjään katsella NRK:n sivuilta netistä, jos on parempi nettiyhteys kuin minulla. Jussi pääsee Suomeen vuonna 1957, yöpyy Kettusen kodissa Helsingissä ja saa tavata presidentti Kekkosen.

Lisään vielä, että Kettusen keräämiä murrenäytteitä voi lukea litteroituina tieteellisellä tarkekirjoituksella teoksesta Suomen murteet I Murrenäytteitä (julkaistu vuonna 1930).

Luin tämän 156-sivuisen kirjan sillä tapaa, että ensimmäiset kolme matkaa luin kirjasta Tieteen matkamiehenä ja loput tästä teoksesta, jonka kirjastonhoitaja minulle vahingossa kävi hakemassa varastosta, kun olin lainaamassa Tieteen matkamiehenä -teosta lukeakseni liiviläisistä. Näitten sivujen lukemiseen minulta meni pari päivää. Olen nyt lukenut Lauri Kettusen kielenkeruureissuista kertovia kirjoja toista tuhatta sivua, mikä riittänee tällä erää.

maanantai 26. marraskuuta 2018

Lauri Kettunen: Matkapakinoita ja muita muistelmia

Kielitieteilijä Lauri Kettusen (1885 – 1963) matkakertomusten ja muitten muisteloitten sarjan kolmas osa kattaa vuodet 1925 – 1960 ja se on nimeltään Matkapakinoita ja muita muistelmia. Kirja ilmestyi vuonna 1960 omakustanteena. Samana vuonna ilmestyi pelkästään matkoista Värmlannin metsäsuomalaisten tykö kertova kirja (sekin omakustanne), mutta siitä tuonnempana.

En tiedä osaako Kettunen näissä muisteloissaan kertoa itsestään siten, että hänestä syntyisi lukijalle helposti avautuva kuva. Kettunen vaikuttaa ajautuvan kerta toisensa jälkeen ristiriitoihin toisten tieteentekijöitten kanssa. Syytä siihen lukija voi arvailla, joskin Kettunen osoittaa syyttävän sormensa määräävään asemaan päässeitten voimakastahtoisten kollegoittensa suuntaan. Tämä teema kirjassa nousee loppua kohden yhä vahvemmin esiin, eikä se tee lukemisesta keveämpää eräitä hilpeitä ja meheviä sohaisuja lukuunottamatta.

Kettunen onnistuu silti antamaan tutkimusreissuistaan elävän tuntuisen kuvan. Tosin jäin pohtimaan, kertoiko Kettunen sittenkään ihan kaikkea. Ensimmäisessä muisteloteoksessaan Kettunen on matkoillaan liikkeellä pääosin ilman seuraa. Toisessa kirjassa hänen seuraansa liittyy virolaistutkija. Tässä kolmannessa osassa matkaseurana on usein kaksikin tutkijaa. Neuvostoliittoon vepsäläisiä tutkimaan kesällä 1934 matkusti hänen seuranaan kaksi suomalaista tutkijaa. Lisäksi Neuvostoliitto täydensi seuruetta kahdella henkilöllä: inkeriläisellä oppikirjanlaatijalla ja syntyperältään virolaisella museon etnografisen osaston johtajalla, molemmat kommunisteja. Mitkä lienevät neuvosto-oppineitten tehtävät kaiken kaikkiaan olleetkaan? Ja mitkä suomalaisten...?

Suomen hallituksen salaisissa ja epävirallisissa rauhantunnustelutehtävissä Kettunen käväisi talvisodan aikana Virossa, jonne hän matkusti Tukholman ja Riian kautta. Vaisuissa ja pahaenteisissä tunnelmissa eläneessä Virossa Kettunen tapasi maan korkeita vaikuttajia ja kertoi sitten Suomeen palattuaan keskusteluistaan Paasikivelle. Kenties vieläkin vaarallisempi matka lankesi Kettusen osaksi, kun hän Budapestista käsin kevättalvella vuonna 1942 vieraili saksalaisten valtaamassa Belgradissa. Junamatkan tunnelmaa painosti pelko paikallisen vastarintaliikkeen hyökkäyksistä. Vauhtia ja vaarallisia käänteitä sisälsivät myös kotimaan murteenkeruumatkat: Kettunen kuvaa kirjassa onnettomuutta moottoripyörällä, pelastumista palavasta talosta ja monenmoisia autohavereita. Hän vierailee myös vankiloissa kulkematta lähtöruudun kautta haastattelemassa eri murrealueitten vankeja, he kun ovat visusti paikalla pysyviä kielenoppaita. Myös kunnalliskodit toimivat tässä tarkoituksessa, Kirvun kunnalliskodissa Kettunen on haastatellut mummoni mummoa kesäkuussa 1930. Hyvä, Mari!

Latviassa, Liivinrannalla asuvan pienen liiviläisväestön asia oli Kettuselle tärkeä. Vaikuttaa siltä, että siinä vaiheessa, kun Kettunen sai kielitieteellisen työnsä liiviläisten parissa valmiiksi, hän vissiin ”luovutti” heidän auttamisensa muille tahoille eikä osallistunut Latvian valtion ja suom.-ugr. heimokansojen yhteistyöllä rahoitetun Liiviläisten talon vihkiäisiin vuonna 1939. Peruskiven muurauksessa hän oli sentään ollut mukana. Liiviläisten tarina on sen verran kiehtova, että lainasin jo aiheesta vielä pari muuta kirjaa.

Kuten sanottu, Kettunen sai mielestään kamppailla yliopistourallaan esimiehiään ja kollegoitaan vastaan. Tämä tuntuu erittäin masentavalta. Luulisi tieteen tekemisen olevan totuuden etsimistä eikä valtataistelua tai väittelyä siitä kenen näkemys on enemmistön mielestä oikeampi. Kirjassa on lukuisia ikäviä esimerkkejä siitä miten Kettusen sanojen mukaan ”kulissien takana intrigoiden – yritetään lamauttaa epäsuosiossa olevien miesten pyrkimyksiä.” Oheistan mahdollisen lukijan nähtäväksi lievästi sensuroimani katkelman tekstistä:

Kerran H. minulle vihapäissään kivahti: ”Sinä et ole mikään tiedemies, vain keruutyösi ansiosta olet päässyt professoriksi” ja lisäsi vielä: ”Se on yleinen käsitys”.

Kettusen oman näkemyksen mukaan monet tiedemiehet tekevät tutkimustyötä tutkijankammiossaan kehitellen teorioitaan ulkoistamatta itseään tutkittavan kansan pariin. Kettusesta näin ei todellakaan voi väittää. Ja onhan toki Kettusella ystäviäkin tiedemaailmassa. Ensimmäisessä osassa hän kokee tukijakseen Heikki Paasosen, tässä osassa tärkeä taustavoima vaikuttaa olevan Artturi Kannisto, ugristeja molemmat.

Kirjassa on 437 tekstisivua, hakemisto, sisällysluettelo ja 90 kuvaa. Lukeminen vei minulta reilun viikon elämästäni. Nyt on selkä kipeytynyt vähäisen liikunnan takia. Voi miuta! Mutta alkaa olla jo tuhat sivua Kettusta luettuna.

lauantai 17. marraskuuta 2018

Lauri Kettunen: Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä

Kielitieteilijä Lauri Kettunen (1885 – 1963) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun jatko-osan muistelosarjaansa, jossa hän käy läpi matkoja, joita hän tieteen harjoittajana teki Suomen lähialueilla ja Unkarissa. Tämä toinen osa – Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä on saanut alaotsikokseen Murrosvuodet 1918 – 1924. Kirjassa kuvataan Suomen sisällisodan lopputapahtumia, Viron itsenäistymistaistelua, Tarton yliopiston toiminnan käynnistämistä virolaisin voimin ja Kettusen oman yliopistouran menestyksiä ja vastoinkäymisiä. Matkoja Kettunen tekee varsinkin Latviassa sijaitsevaan Liivinrantaan, jossa hän tallentaa sanastoa ja kertomuksia alueella yhä harvalukuisempina eläneiltä suomen kielisukulaisilta, liiviläisiltä.

Niin kiinnostavaa kuin Tarton virolaisten voimin ylläpidetyn yliopiston vuonna 1919 uudellensa käynnistynyt toiminta voi ollakin yliopistoa tuntevalle, oli siitä lukeminen minulle aikamoista tervanjuontia. Professuureista kilpaillaan, Kettunen onnistuu junailemaan itselleen itämerensuomalaisten kielten professorin pestin. Hieno homma. Kirjan lopussa Kettunen joutuu huomaamaan, että paluu Suomeen ei ole ainakaan Turun tuomiokirkossa kuulutettu. Kirjan lopussa Kettunen äityy sanailemaan peräti katkeransävyisesti:

Mutta jos ei lukijan kanssa enää tavattaisikaan, niin antaisin, pojat, sellaisen neuvon, että jos tahdotte helposti päästä eteenpäin tieteen tiellä ja säästyä ikävyyksiltä, älkää ryhtykö vahvempaanne vastaan tai menkö heikomman puolelle, sillä se kostetaan.

Kettunen viittaa tuossa alussa siihen, että kustantaja ei ollut aluksi halukas jatkamaan Kettusen muisteloitten sarjan julkaisemista. Tilanne kuitenkin muuttui myöhemmin ja vuonna 1960 ilmestyi kolmas osa, jonka esipuheessa tämä kustantajan tenä selostetaan.

Kirjan valoisinta muisteloa edustaa käynti Unkarissa vuonna 1922. Mutta antoisin ja minun eniten odottamani osa ovat vierailut Liivinrannassa. Niitä riittikin sitten kaikkiaan yhdentoista matkan verran, joista matkoista tässä kirjassa kuvattuna aikana tapahtui kolme. Liivinranta on pieni kulmaus Riianlahden (aikoinaan Liivinlahden) eteläisen rannan läntisessä laidassa sekä Irbensalmen eteläpuoleisella rannikolla. Siellä kuuluu vieläkin asuvan liiviläisiä, mutta äidinkielenään liiviä puhuvia ei wikipedian mukaan enää ole jäljellä. Liivinrannan luonnosta ja asukkaitten toimeentulosta Kettunen kirjoittaa mm. seuraavasti:

Tämä talo eli, kuten melkein kaikki liiviläiset, kalastuksesta, miltei vain lestan eli pikkukampelan nuottapyynnistä sekä sen ohella muutamista lehmistään ja hiekkaisista peltotilkuista, erikoisesti perunamaista, joita lannoitettiin myös meren mudalla.

Kettunen matkusti ensi kertaa Liivinrannalle nuoren virolaisen tutkijan, oman oppilaansa, Oskar Looritsin kanssa. Siinä missä Kettunen itse oli kiinnostunut tallentamaan liivin kieltä sen vaihtelevissa muodoissa: sanasto, taivutusmuodot, ääntäminen, oli Loorits innostunut kansantietoudesta, lauluista ja saduista. Tämä intressien eroavaisuus saattoi aiheuttaa jännitteitä tieteilijöitten välillä, lisäksi Kettunen kertoo heidän olleen luonteiltaan jyrkkiä ja suorasukaisia. Kettunen viittaa oppilaansa kohdalla leikkisästi sanontaan, jossa muna yrittää olla viisaampi kanaa. Niinpä osaksi ajasta kaksi tieteilijää jakaantui eri taloihin työtään tekemään.

Liiviläiset pitivät tutkijoista, heistä käytettiin kunnioittavaa nimitystä izand. Mutta eivät tutkijat tietenkään kaikkea liiviläisistä tienneet, mikä herätti hymyilyä. Liivinrannan niemennipukassa sijaitsevan Kuolkan kylän nimen Kettunen arveli olevan sukua sekä suomessa että virossa tunnetulle sanalle kolkka. Paikallinen kielenopas oli kuitenkin eri mieltä:

Hän tiesi paremman selityksen, ikuistipa tietonsa fonografiinkin. Kun näet liiviläiset olivat muinoin tapelleet saksalaisten kanssa, oli yksi liiviläinen nuijinut vähitellen kuusi pakenevaa saksalaista, ja kun viimeinen oli ennättänyt pitkin rantaa niemen kärkeen, oli liiviläinen hänetkin kolauttanut huudahtaen kuol ka, kuole kanssa! – kas siitä muka Kuolka oli saanut nimensä!

Lukemassani teoksessa on 249 sivua, lukuisia kivoja valokuvia ja lopussa kartta, joka nostaa Liivinrannan ja edellisen kirjankin vepsäläis-, vatjalais- inkeriläis- ja setukaiskyläin sijainnin lukijan nähtäville.

perjantai 9. marraskuuta 2018

Lauri Kettunen: Tieteen matkamiehenä

Kielitieteilijä, professori Lauri Kettunen (1885 – 1963) kirjoitti matkoistaan itämerensuomalaisten kansojen pariin vuonna 1945 julkaistun muisteloteoksen Tieteen matkamiehenä. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja kattaa hänen matkoistaan Kaksitoista ensimmäistä retkeä 1907 – 1918.

Jo vuosiluvuista voi päätellä, että mistään pikku piipahduksista ei ollut kysymys. Kettusen kuvausten perusteella tuon ajan matkustaminen tuntuu minusta vaativalta seikkailulta, jossa pitkäkestoisen matkustamisen vuoksikin oli viisainta viipyä perillä hyvän aikaa, kielentutkija Kettusen tapauksessa kuukausia kerrallaan. Kettusen matkakertomukset etenevät aikajärjestyksessä, vaikka ne muisteloita ovatkin. Muisti saa paikoitellen apua vanhoista muistiinpanoista, kirjan loppuvaiheen vierailuissa vepsäläisten luona puheenvuoro siirtyy päiväkirjamerkinnöille.

Kirja alkaa käynnistä professori E. N. Setälän luona. Setälä suosittelee nuorelle opiskelijalle matkaa Ruotsiin, Värmlannin (kirjassa Vermlanti) metsäsuomalaisia tapaamaan. Tätä ennen professori Kaarle Krohn on ohjannut Kettusta opettelemaan viron kieltä. Yön yli mietittyään Kettunen päättää matkustaa Värmlantiin, hän saa Setälän lupauksen mukaan myös yliopistolta avustusta matkaansa varten. Paitsi matkoja ja niitten sattumuksia, Kettunen kuvaa kirjassaan myös tutkijapiirien keskinäistä kakunjakoa, eikä hän aina kätke kärjekkäitä kommenttejaan. Syntyy se vaikutelma, että kielentutkijat olivat jakaneet itämerensuomalaiset kansat omiin marikkoihinsa, joihin toisia tutkijoita ei aina toivottu.

Kettusen kokemus Värmlannin metsäsuomalaisten keskuudessa osoittautuu antoisaksi. Hän solmii lämpimät suhteet Juholan talon väkeen. (Kirjassa talon nimenä on Juhoila, paitsi talon väen itsensä kirjeissä!) Alkaa kirjeenvaihto, jonka perusteella Kettuseen on suhtauduttu kuin sukulaispoikaan. Mutta Kettunen on kiinnostunut myös Virosta. Ensi käynnillä hän luo suhteita paikalliseen oppineistoon ja tutustuu maahan.

Toiselle matkalle hänelle osoitetaan tutkimuskentäksi Kodaveren murre, jota puhuttiin Peipsi-järven rantaseuduilla. Riittävän tutkimusaineiston saavuttamiseksi Kettunen kartoittaa Kodaveren murrealueen ja käy vieläpä keräämässä tietoa murrealueeseen rajautuvien alueitten murteesta. Tutkijana toimiessaan hän ei kysele ihmisiltä niitä näitä, vaan kerää murretta sana sanalta ylös taivutusmuotoineen. Kuten olettaa sopii, kaikki kansan keskuudessa eivät tätä noin vain ymmärrä, eivätkä kaikki puhu puhdasta murretta. Kettunen etsii kielenoppaikseen henkilöitä, jotka ovat mieluiten asuneet samoilla seuduin koko ikänsä ja jotka lisäksi ymmärtävät heidän yhteisen vaivannäkönsä merkityksen. Tässä hänellä on kertomansa mukaan toisinaan hyvää, toisinaan vähän kehnompaa tuuria.

Kodaveren murrealue on lähellä setukaisten asuinseutuja, joten Kettunen ulottaa retkensä myös sinne. Hän liikkuu hiihtäen mikä herättää virolaisväessä ihmetystä. Kuvaus hiihdosta Peipsi-järven lahtien yli kevättalvella jäitten risahdellessa käy ihan kaunokirjallisuudesta. Viron jälkeen on vuorossa Inkeri, jossa Kettunen kerää sanastoa vatjalaisilta. Sen jälkeen ovat vuorossa Äänisjärven eteläpuoliset vepsäläiset. Kettusen vieraillessa vepsäläisten luona tapahtuu Venäjällä bolshevikkien vallankumous ja Suomikin itsenäistyy, mutta lyhyen kotona käväisyn jälkeen tutkija lähtee vuodenvaihteessa 1917 – 1918 uudelleen vepsäläisten luo ääntä vahalieriöille tallentavan fonografin kanssa. Tästä pieni katkelma päiväkirjasta 25.2.1918:

Vieläpä sana Darjasta. Hän oli hauska runollinen mummo, joka vähällä ystävystyi yhteisestä harrastuksestamme ja hyväili hellien fonografin alumiinitorvea: Rjaha sä kurkuinje, oi sinä hopeakurkku! (Hyväillessä muuten taaskin rjaha, vaikka muuten raha.)

Kettunen huomasi, että vepsäläiset liudensivat sanojaan ikään kuin venäjää muistuttavaksi hellitellessään, esim. lapsille. Varsinaista kielitiedettä Kettunen ei ole kirjaansa liiaksi sisällyttänyt, sen vuoksi sitä pystyykin lukemaan kuka tahansa.

Suomen sisällissodasta Kettunen lukee vähän kerrassaan Venäjälle saapuvista Suomen lehdistä vasta helmikuun puolivälissä. Lehdissä olevat tiedot huolestuttavat häntä – sitä paitsi paikallinen väki luulee häntä toistuvasti saksalaiseksi vakoojaksi, sodan ei näet tiedetä loppuneen, vaikka seudulta sotaan lähteneistä monet on jo kotiutettu. Maaliskuun puolivälissä Kettunen palaa Pietarin kautta kotimaahan. Kirja loppuu tähän, mutta tapahtumia sen jälkeen kuvataan kahdessa matkakirjassa, jotka olen hankkinut jo lainaan Kuopiosta.

Kirjassa on 410 sivua + sis.luettelo, takakannessa kaunis lainauskortti vuodelta 1945. Lainasin kirjan 26.10.2018 ja nyt se on sitten luettu. Olen jo vähän selaillut jatkoa... Niin, sekin vielä, että Kettunen oli Kuopion yhteiskoulun oppilaita kuten sittemmin ketjukolaajakin. 
Kiitokset Jorma Jormitolle jälleen kerran hienosta lukuvinkistä!

maanantai 5. marraskuuta 2018

Rob Searsin huumorikirja Putinista

Vuonna 2018 Englannissa julkaistu teos Vladimir Putin – Life Coach by Rob Sears ilmestyi vuonna 2018 Anna Tuomikosken suomentamana nimellä Vladimir Putin: Menestyvän johtajan opetukset. Sain kirjan varhennettuna isänpäivälahjana tyttäreltäni, joka vieraili täällä Savossa pyhäinpäiväviikonloppuna. Kiitos kirjasta, tämä on sopivan lyhyt ja kepeälentoinen teos, niin että se tuli nopsasti lukaistua aamuisin, kun muut nukkuivat vähän pitempään. Hauskat piirroskuvat kirjaan teki Tom Sears. Kirja on laadittu elämäntapaoppaan tapaan ja vaikka se tihkuu auringonlaskunpunaista propagandaa, on se ehken viisainta ottaa huumorin kannalta.

Alussa on lyhyt testi, josta lukija voi päätellä, onko hänessä jo valmiiksi mitenkä paljon Putinin ominaisuuksia. Olen testin mukaan melko tasapainoinen, Putinin ominaisuuksia löytyy sen verran, että kirjan lukemisesta saattaa olla minulle hyötyä. Testin jälkeen kirjassa hahmotellaan kullakin aukeamalla kuvan ja tekstin avulla jotakin Putinin ominaisuutta, jota lukija voi kehittää itsessään ja siten saavuttaa paremmat asemat joko työpaikallaan tai naapurustossa tai vaikka kotioloissa.

Minua puhutteli varsinkin paraatin järjestäminen kotikadulla. Harmittaa kun autossa ei ole vetokoukkua. Peräkärrin saisi varmaan lainattua jostain, siihen voisi sitten lastata uljuuspatteria kyytiin (esim. kolan, lumilapion, uuden pistolapion, rautakangen, haravan, pensassakset, katuharjan, puutarhaletkun ja kasteluvesisaavin). Ruohonleikkurin voisi kiinnittää narulla peräkärrin perään. Vaimo voisi kuvata, kun minä ajaisin kotipolun päästä päähän muutamaan kertaan. Minut voisi myös kuvata ottamassa paraatia vastaan – sen ei tarvitsisi tapahtua paraatin aikana, pieni lavastus varmaan kuuluisi asiaan.

Toinen mielenkiintoinen huomio oli kirjan alkupuolella George W. Bushin esittämä arvio Putinista. Bush oli katsonut Putinia silmiin ja päätellyt sen perusteella, että Putiniin voi luottaa. Tästä haluan oheistaa luettavaksi pienen katkelman:

Condoleezza Rice muisteli myöhemmin kirjassaan No Greater Honour, että Bush oli mennyt halpaan: ”Emme koskaan päässeet vaikutelmasta, että presidentti oli naiivisti luottanut Putiniin ja joutunut sitten petetyksi.” (Asiaa ei juuri auttanut, että Bush alkoi viitata uuteen ystäväänsä lempinimellä Pootie Poot.”)

Tästä tulee mieleen, että jossain määrin Putin on kulloisenkin katsojan silmissä. Joskus kenties jopa silmillä, vaikka venäläisethän käyttäytyvät kovin kohteliaasti. Tietenkin nykyinen epäsopu Lännen ja Venäjän välillä johtuu ennen muuta siitä, että Venäjä miehitti Krimin ja käy epäsuorasti jonkinmoista sotaa Donbassin alueella Ukrainan joukkoja vastaan. Ja kun vielä ampuivat sen turistilentokoneen alas, sitä Venäjän kannattaisi pyytää anteeksi, luulen että sekin jo auttaisi sovunhieronnassa. Tämän kirjan esitystapa on Venäjän presidenttiä leimaava, olkoonkin, että huumorin varjolla. Erityisempiä naurunpurskauksia kirja ei aikaan saanut, eniten hupia tarjosi kuvitus. Kuvissa arkielämän tilanteilla leikitellään hauskemmin kuin mihin tekstin puolella Putinia arvostelevalla pilailulla ylletään.

Kirjassa on 156 sivua. Sen lukemiseen kului pari sumean onnellista aamupäivää.

maanantai 22. lokakuuta 2018

Henrikin Liivinmaan kronikka

Luin vuonna 1227 tai sen jälkeen kirjoitetusta latinankielisestä tekstistä suomennetun teoksen, joka sai suomennettuna nimekseen Henrikin Liivinmaan kronikka. Vuonna 2003 julkaistun suomennoksen tekivät Maijastiina Kahlos ja Raija Sarasti-Wilenius. Tietoni kronikasta ovat peräisin tästä suomennoksesta, jonka alkupuheen kirjoitti Seppo Zetterberg. Alkuteoksen nimenä mainitaan Heinrici Chronicon Livoniae.

Alkuteos on siis 1200-luvun alkupuolelta, joskin vanhin säilynyt versio löytyi vuonna 1862 puolalaisen aatelissuvun kirjastosta. Sen arvellaan olevan kopio, joka on peräisin 1200 – 1300-lukujen taitteesta. Kirjoittajan arvellaan olleen saksalainen pappi nimeltä Henrik. Näin voidaan hyvällä syyllä olettaa, vaikka yhtään ainutta selkeästi ilmaistua tämänsuuntaista tietoa ei tekstissä esitetä. Henrikin on joskus arveltu myös olleen lättiläinen (latvialainen), siihen viittaa hänestä käytetty suomenkielinen nimikin, Henrik Lättiläinen. Zetterberg taitaa suositella nimeksi Lätin Henrik.

Henrikin Liivinmaan kronikka on oman aikansa historiankirjoitusta, tosin täyttä objektiivisuutta ei liene tavoiteltu. Aiheena on Liivinmaalle ennen muuta Saksasta suuntautunut miekkalähetys. Ristiretkiksikin niitä nimitetään. Ristiretki tarkoittaa jonkinlaista pyhää sotaa, nk. pakanoitten käännyttämistä vaikka väkivalloin kristinuskoon. Väkivaltaa kirjasta ei todella puutu. Siitä pieni esimerkki keskikammottavasta päästä:

Karedan kylä oli silloin hyvin kaunis, suuri ja väkirikas, kuten yleensäkin Järvamaalla ja koko Virossa kaikki kylät, joita meidän miehemme vähän myöhemmin tuhosivat ja polttivat. Kolmen päivän jälkeen he palasivat saaliineen ja polttivat lähistöllä sijaitsevat kylät ja maakunnat, nimittäin Mõhun ja Nurmegunden. Viimein he saapuivat järvelle, jonka nimi on Võrtsjärvi, ja jäätä myöten kulkien palasivat hyvillä mielin Liivinmaalle.

Kronikassa kuvattu ajanjakso käsittää vuodet 1184 – 1227. Liivinmaa, latinaksi Livonia, tarkoittaa tässä suunnilleen nykyisen Latvian ja nykyisen Viron alueita. Tuolloin niitä asuttivat heimot, Latvian alueelta tärkeimpinä tekstissä mainitaan suomensukuista kieltä puhuneet, Riianlahden rantoja asuttaneet liiviläiset sekä balttilaiset lätit (yleisnimi ”latvialaisille” heimoille). Viro oli jakautunut maakuntiin, joilla oli osaksi keskenään erilaiset luonteet. Suurin osa kirjasta käsittelee virolaisten käännyttämistä, johon myös liiviläiset ja lätit ottivat osaa. Tärkein ero Saksasta ja muualta Euroopasta saapuneisiin ristiretkeläisiin oli se, etteivät Liivinmaan heimot olleet erityisempiä soturikansoja. Tosin saarenmaalaiset tuntuivat harrastaneen merirosvousta ja muuta kiusantekoa, samoin kuurilaiset Riianlahden eteläpuolella. Liivinmaan eteläpuolen liettualaiset heimot tekivät rosvoretkiä Liivinmaalle hyvin tottuneesti, siellä puuhailivat myös venäläiset.

Vaikka sotilaallinen etulyöntiasema olikin ammattisotilailla – kalparitareilla ja muilla ristiretkeläisillä – oli liivinmaalaisten etuna kansan runsaus valloittajiin verrattuna. Tästä syystä pakanain käännytys kestikin kymmeniä vuosia. Lopuksi paikalle lehahti paavin legaatti Vilhelm Modenalainen. Henrikin kuvailun perusteella vaikuttaa siltä, että kaikki halusivat nähdä ja kuulla häntä. Tulee mieleen paavin hiljattainen Baltian kiertue. Kirjan keskeisin hahmo on kuitenkin kolkytvuotinen Riian piispa Albert von Buxhoevden. Hänen itsepintainen toimintansa mursi lopulta liivinmaalaisten halun olla omia isäntiään ja harjoittaa omaa uskontoaan. Naishahmoista tärkein on Neitsyt Maria. Liivinmaasta käytettiin roomalaiskatolisessa maailmassa nimitystä Marian maa.

Suomennos on sujuva ja helppolukuinen, tosin tekstissä on tiettyä junnaavuutta, kun ne pakanat eivät ota lopettaakseen vastaanhangoittelua. Vaikka erityisempää tapakulttuurin kuvausta ei sotataitoa lukuunottamatta paljoa löydy, antaa teos kuitenkin meitsille mielenkiintoisen kuvauksen keskiaikaisen, esikristillisen ajan Baltiasta.

Kirjassa on 264 sivua. Lukeminen kesti kaksitoista päivää.

maanantai 8. lokakuuta 2018

Vilimit Kuopiossa lokakuussa 2018


Kuopion kaupungissa Savon maalla järjestettiin viime viikon lopulla Scifi-Vilimit-niminen elokuvatapahtuma. Art House Cinema Kino Kuvakukko sai toimia tapahtumapaikkana. Kävin minäkin Kuvakukon katsomossa muutaman elokuvan katselemassa.

Vilimit-tapahtumassa oli tarjolla monta kiinnostavaa elokuvaa, mutta aikaa ja sellaisia istumalihaksia, joissa vielä veri kiertäisi, oli minunlaisellani seniorilla rajallisesti. Niinpä näkemättä jäi amerikkalainen elokuva Kielletty planeetta (Forbidden Planet, vuodelta 1956), joka esitettiin avajaisissa savon murteelle käännettynä (savontaja Olavi Rytkönen). Toivon, että tämä versio voitaisiin esittää televisiossa. Muistelen nähneeni tämän elokuvan suomeksi tekstitettynä joskus tv:ssä muutama vuosikymmen sitten ja olin ainakin tuolloin sitä mieltä, että sen juoni toimi scifi-elokuvaksi varsin mainiosti. Sitä paitsi elokuvassa on taustana hienoa elektronimusiikkia, mikä erinomaisesti sopii elokuvan juoneen ja tunnelmaan. Paikallisessa ilmaisjakelulehdessä kerrottiin elokuvan pohjautuvan Shakespearen näytelmään Myrsky, johon kai Sibeliuskin on musiikkia säveltänyt?

Torstaina ja perjantaina en ehtinyt enkä jaksanut lähteä Kuopioon, mutta lauantaina mennä humahdin katselemaan tšekkoslovakialaisen osittain näytellyn, osittain animoidun ja ennen kaikkea komeesti lavastetun elokuvan Paroni Münchhausenin uskomattomat seikkailut (Baron Prášil, vuodelta 1961). Tykkäsin varsinkin vierailusta Turkin sulttaanin luona niitten lavasteitten vuoksi. Huumori sen sijaan oli aika vanhahtavaa, setämäistä, kenties jonkin menneen aikakauden pojillekin maistuvaa vehnästelyä. Minua se lähinnä alkoi unettaa. Elokuvan jälkeen kiiruhdin jäähallille katsomaan Kalpan naisten jääkiekko-ottelua. Mutta siellä olikin poikain ottelu. Naisten peli olisi luvassa vasta ensi viikon lauantaina. Katselin sitten sen poikain ottelun, Kalpa hävisi Kärpille/Ahmoille 1 – 4. Pelissä oli se hyvä puoli, että erätauko kesti vain kymmenen minuuttia, kun naisilla se on 15 min.

Sunnuntaina tein uuden yrityksen ja läksin jo hyvissä ajoin liikkeelle. Kello yhdeltätoista esitettiin suomalainen tv-sarja Kössi Kenguru avaruudessa, vuodelta 1972. Se osoittautui varsin toimivaksi lastenelokuvaksi. Myös paikalla ollut lapsiyleisö selvästi tykkäsi siitä. Kössi Kenguru lähtee avaruuteen, kun kerran avaruusapinallakin on ihan oikea tekokuu. Tämäkin elokuva sisältää siis myös senkaltaista huumoria, joka avautuu paremmin aikuisille kuin lapsille, mutta tarkoitus lieneekin, että lastenelokuvia katsotaan yhdessä lasten kanssa, jolloin lapset voivat nauraa jo sille, että elokuvan tapahtumat naurattavat aikuisia.

Heti perään esitettiin ranskalainen näytelty, käsinväritetty mykkäelokuva Matka Kuuhun (Le voyage dans la lune, vuodelta 1902). Musiikki elokuvassa oli nykyaikaista ja se toimi hyvin. Ison osan kuumatkan kuvausta sai tähtitieteilijöitten kokouksen voimakas elehtiminen, juhlavat lähtörituaalit ja vähintään yhtä juhlallinen takaisin palanneitten kuunkävijöitten palkitseminen kukkaseppeleillä. Kuussakin käväistiin ja kuulaisille tehtiin selväksi ketkä täällä maalaisia ovat. Tässä elokuvassa samoin kuin Münchhausenin tarinassa nähtiin maatamo Kuun pinnalta. Kössi Kengurussa tällaisen joutavuuden yli oli jo päästy, tosin välillä poikettiin Maassa käymäsiltään hakemassa Masa Myyrä kaivantoa tekemään.

Maatamo oli tärkeänä esillä myös kolmannessa sunnuntain elokuvassa, nimittäin Al Goren ilmastovaroitteluelokuvassa Epämiellyttävä totuus 2 (An Inconvenient Sequel – Truth to Power, vuodelta 2017). Jostain syystä Goren elokuvassa esitellyissä planeetta Maan kuvissa ei minusta näyttänyt lainkaan siltä, että Maa olisi navoiltaan litistynyt! Mistähän ilmiöstä sekin litistymättömyys voi johtua? Joka tapauksessa Gore oli edelleen tuskaisen toiveikas, hän näytti tällä kertaa käyrän, joka osoitti uusiutuvien energianlähteitten käytön eksponentiaalista kasvua, mikä on hieno homma. Toisaalta Yhdysvaltain jättäytyminen pois Pariisin ilmastosopimuksesta sai mielen matalaksi.

Ennen elokuvaa Kuvakukon yleisölle esitelmöi ilmakehätutkija Tero Mielonen. Valitettavasti en kerennyt ihan kaikkea kuuntelemaan, sillä kävin välillä syömässä päivän subin. Otin chipotle-kastiketta. Sympaattisen oloinen Mielonen puhui lyhyesti ja selkeästi mm. sähköpyöristä ja sirkkapihveistä ja sarjakuvista. Lisäksi hän muistutti äänestämisen tärkeydestä, on kuulemma vaalit tulossa. Olen ajatellut äänestää taas Vasemmistoliittoa. En tiedä miten Vasemmistoliiton äänestäminen mahtaa auttaa ilmastonmuutokseen, mutta jospa ei asiaa pahentaisikaan.

Minun oli tarkoitus katsella vielä kaksi maksullista elokuvaa, mutta jostain syystä kävi niin paljon vääntämään mahaa, että minun piti paeta paikalta. Matka Kuvakukosta autolle tuntui matkalta Kuuhun, eikä minulla ollut avaruusmiehen polvipusseja. Istumaan päästyäni olo vähän helpotti, mutta kotona vasta pingoittunut tilani laukesi oikein kunnolla. Ei varmaan olisi pitänyt ahmia aamulla niitä lakritseja. Kyllähän se harmitti, kun jäi ne kaksi kiinnostavaa elokuvaa näkemättä, mutta katselin tv:stä Aronofskyn, Smithin ja kahdeksan astronautin ohjelmaa maapallosta. Välillä kyttäsin tekstitv:stä miten KuPSaa oli pärjännyt jalkapallo-ottelussa Ilvestä vastaan. Voittivat 2 – 0.

Hienon tarjoilun olivat Vilimit-tapahtuman järjestäjät saaneet aikaiseksi. Harmi etten revennyt tämän enempää niistä elokuvista nauttimaan.

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Aino Kallaksen arkaisointia

Luin vuonna 1962 julkaistun kirjan, joka sisältää Aino Kallaksen o.s. Krohn (1878 – 1956) kolme kertomusta tai pienoisromaania, miksipä heitä nimittääkään. Alkuun on lyhyen, mutta antoisan johdannon kirjoittanut E. K. (Eino Krohn?). Hän kertoo virolaisaiheisten novellien ja romaanien tuoneen Kallakselle hänen ensimmäiset kirjalliset voittonsa. Tässä kirjassa yksissä kansissa julkaistuihin kertomuksiin kuulemma perustuu Kallaksen kansainvälinen maine. E. K. kuvailee Kallaksen näissä kertomuksissa käyttämän kielen pohjautuvan 1600-luvun kirjasuomeen. E. K. käyttää myös ilmaisua arkaisoivasti tyylitelty sanonta.

Kahdessa kertomuksessa aiheena on vaimon avioliiton ulkopuolinen rakkaus, yhdessä rakkaus alempisäätyisen kanssa. Helpointa ja turvallisinta on käsittää nämä kertomukset juuri historiallisina kuvauksina siitä miten karkeasti yhteiskunta vuosisatoja sitten tuomitsi perinteisistä tavoista poikkeamisen. Yhteiskunta vietti luutunutta elämää, paattia ei saanut keinuttaa. Hieman rohkeampi tulkinta voisi puhua naisten oikeuksista omiin valintoihin elämässään. Ihmisellä on oikeus päästä irti vääristä valinnoista ja elää ainutkertainen elämänsä kuten parhaaksi näkee. Miksei tarinoita voisi lukea myös kuvauksena virolaisten elämästä menneinä vuosisatoina vieraan vallan alla? Yleisesti kiellettyyn rakkauteen lankeava nainen voisi symboloida Viron kansaa, jonka on alistuttava niin yhteiskunnan jäykkiin ja julmiin sääntöihin kuin aviomiehen ja suvun kotoiseen järjestyksenpitoon. Toisaalta Reigin pappi saa apupapiltaan kuulla Korkean Veisun (kirjoitettu ennen Jeesuksen syntymää) olevan todellisen rakkauden kuvaus eikä vertauskuva Jumalan (kirjassa Kristuksen!) ja seurakuntansa välisestä rakkaudesta.

Reigin pappiHiidenmaalainen tarina. (1926) Ajoittuu Ruotsin suurvalta-aikaan, 1600-luvulle. Päähenkilönä on Paavali Lempelius, Lempäälästä lähtöisin. Hänellä on itseään huomattavasti nuorempi vaimo ja kaksi lasta sekä huippuvirka Tuomiokoulun rehtorina Tallinnan kaupungissa. Elämä hymyilee kuten raamatun Jobille alkuunsa. Hommat kääntyvät alaluisuun surkeitten sattumusten kautta. Lempelius päätyy papiksi Hiidenmaan saarelle, Reigiin. Apupapiksi määrätään kaunis, nuori ruotsalaismies... Mehtäläisenä haluan tähän liittää seuraavan näytteen:

Vaan en minä silti lakannut metsiä samoilemasta, niinkuin ennenkin, sillä niissä on aina minun oikia oloni ollut. Niin minä kuljeskelin, vaikkapa tosin en enää tuliputki olallani, ja panin tähdelle sekä ihmettelin tämän ajallisen ja katoavaisen maailman suuria ja vähäisiä ihmetekoja, ja minulle oli siitä suuri ylösrakennus ja ratto.

Tästä kertomuksesta on valmistunut vuonna 1977 Jüri Müürin ohjaama virolainen elokuva. Muistelen katselleeni sitä nuorna jullina. Olikohan niin, että alussa naisimmeinen huutaa ovelta ulkonaolijoille: ”Sõõma!” Isälläni oli tapana syömään kutsuessaan mölähtää meille poijille suunnilleen niin, vaikkei hänellä mitään Viro-yhteyksiä ollutkaan. Elokuvassa Lempeliusta esittää Mikk Mikiver ja hänen veljensä näyttelee apupappia. Minä kuvittelin Lempeliuksen lukiessani Edvin Laineeksi.

Barbara von TisenhusenLiivinmaalainen tarina. (1923) Ajoittuu 1550-luvulle. Tapahtumapaikkoina pari linnaa Võrtsjärven lähistöllä. Saksalaiseen aateliin kuuluva neitsykäinen rakastuu alempaan luokkaan kuuluvaan kirjuriin. Tärkeässä osassa on Pärnun sopimus, joka kieltää avioliitot säätyläisten ja rahvaan välillä. Yhtä tärkeässä osassa on kertoja, Tisenhusenin suvun perhepappi, Friesner, joka ei ole koskaan naiseen koskenut, mutta katselee Barbaraa miehisin silmin.

SudenmorsianHiidenmaalainen tarina. (1928, balladinäytelmänä 1937) Tapahtuu vuoden 1650 paikkeilla läntisellä Hiidenmaalla. Metsänvartijan nätti ja sutjakka vaimo lähtee joku juhannus susien matkaan ja saa siitä sellaisen menon päälle että ei paljon lampaita naurata. Tämä varhainen ihmissusikertomus on kieltämättä näistä kolmesta lukemastani vavahduttavin. Se myös poikkeaa muista vahvan yliluonnollisen virityksenä vuoksi. Ihmissuden nimittäminen daimoniksi (vrt. Lermontovin runon Daimon) saa lukijan mielikuvituksen liikkeelle. Mitä kirjailija tahtoo sanoa? Onko kyseessä vain kummitusjuttu vai kenties vertauskuvallinen sepite? Onko Metsän henki eli Diabolus sylvarum jonkinlainen raamatullinen paholaishahmo vai viittaako se kenties pakanuuteen? Tai ihmisen eläimellisyyteen? Onko kyse vaarallisesta kapinoitsijasta, metsäveljestä, joka täytyy raivata pois? Ja onko sudenmorsian silloin "susinarttu", vihollisen puolella sotaa käyvä, vihollisen syliin antautuja?

Kaikkia arvoituksia ei saa ratkaistua, ei vaikka joskus mieli tekisi. Kirjassa on 270 sivua. Sen lukemiseen uhrasin kolme elämäni päivää. Sudenmorsiamen olin lukaissut jo aikaisemmin, vaan menihän tuo eilleenniin. Yksittäisistä kertomuksista löytyy useita blogeerauksia, mutta ainakin Usva on lukaissut kaikki tämän kirjan tarinat.

maanantai 1. lokakuuta 2018

Mansikkasauna

Marjukka ja Jorma Eronen toimittivat ja suomensivat vuonna 1979 julkaistun teoksen nimeltä Mansikkasauna. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja on Valikoima tšeremissilauluja. Tšeremissejä kutsutaan nykyään marilaisiksi. Kirjasta ei ilmene ovat laulut niittymarien vai vuorimarien perinnettä.

Koska kirjassa ei ole mitään johdantoa eikä jälkipuheita, jää kulloisenkin laulun käyttötarkoitus – esim. juhlahetki, johon laulu on tarkoitettu – lukijan arvailun varaan. Takakannessa sentään kerrotaan tšeremissirunojen vaikuttavan ”heleällä lyyrisyydellään” enemmän kuin myyttisen taustan kautta. Tämä heleä lyyrisyys tarkoittaa nähdäkseni näitten laulujen osalta sitä, että varsin vähillä kuvailuilla oletetaan lukijan tai kuulijan pääsevän perille siitä, mistä laulussa kerrotaan. Minun kohdallani näin ei aina käynyt, mikä ei välttämättä kerro mitään pahaa sen enempää tšeremissilauluista kuin niitten esittämisestä kirjassa sellaisenaan (toki suomennettuina). Oma rajallisuuteni vastaanottajana asettaa tietenkin esteensä kaikkinaiselle ymmärtämiselleni. Myös pikainen lukaisu saattaa vaikuttaa ymmärtämiseen ja varsinkin ymmärtämättä jäämiseen. Paikoitellen niukka ilmaisu toi mieleeni japanilaiset haiku- ja tankarunot.

Tässä valikoimassa on mukana myös tuntemani Otto Mannisen aikoinsansa suomentama laulu Patam-virrasta ja sen sinikukkasista. Eroset ovat suomennoksessaan ilmeisestikin halunneet pysytellä lähellä sananmukaisuutta, Manninen taas on tyylilleen uskollisena korostanut runon sointia mitallisena. Myönnän, että on makeeta lukea versio, jossa on laulullisuutta. Olen kovasti pitänyt Mannisen suomennoksesta. Erosten suomennoksen nelisäkeinen laulu on Mannisella kuitenkin kahdeksansäkeinen, mitan ja loppusointujen sanelemana. Sitä paitsi Eroset puhuvat Patan-virrasta.

Mitä, että jokin näytekö? On aika vaikeata löytää lyhyistä runoista näytettä, jossa ei lainaisi kokonaista runoa ja josta toisaalta tulisi jotain olennaista esille. Löysin kuitenkin yhden säkeistön, jonka voinen näytteenä esitellä. Runon ensimmäisessä säkeistössä kuvataan miten maataloustyöt voivat joskus edetä nopeastikin. Pianpa jo puidusta rukiista saadaan maltaita. Toisessa säkeistössä paljastetaan mistä tässä oikein säkeitä sepitelläänkään:

Eivät ne maltaita olleet vaan sokeria.
Maltaista panin olutta.
Ei se olutta ollut vaan mettä.
Tätä olutta kutsuin vieraan juomaan.
Ei se vieras ollut vaan lemmittyni.

Usein runoissa on tietenkin aiheena rakkaus. Moni laulu sopisi häitten yhteydessä esitettäväksi. Ja löytyy myös eroa ja surua, kuoleva toivoo pihlajan haudalleen ja laulua ylleen.

Kirjasessa on vain 70 sivua. Lukaisin sen eilen.