Fernando Pessoa: En minä aina ole sama

Pentti Saaritsan suomentama, vuonna 2001 ilmestynyt valikoima esittelee portugalilaisen Fernando Pessoan (1888 – 1935) runoutta. Saaritsa on valikoinut runot, kirja alkaa hänen kirjoittamillaan saatesanoilla, joissa suomentaja esittelee Pessoan erikoista runoilijanolemusta. Pessoan erikoislaatua runoilijana leimaavat hänen omaksumansa heteronyymit, itsekehitetyt hahmot, joitten nimissä Pessoa runoja sepitti ja julkaisi. Saaritsa esittelee Pessoan runoutta runoilijan eri hahmojen mukaan ryhmiteltyinä.

Fernando Pessoa on saanut valikoimaan mukaan kolme nimellään julkaistua runoa. Niistä runo Autopsykografia loihtii kuvan runoilijasta todellisten tunteiden näyttelijänä, taitavana teeskentelijänä, joka teeskentelee myös sen tuskan jonka hän tuntee todella.Tässä runossa havaitsin toisella lukukerralla siihen rakennellut hentoiset loppusoinnutkin.

Alberto Caeiro on lammaspaimen ja puristinen runoilija, jonka mielestä metafyysisten mysteerien ajatteluun, eikä ajattelemiseen ylipäätään tulisi uhrata aivojaan, sillä ajatteleminen on silmien sairautta. Jos Jumala on ilmentänyt itseään kukkina, puina, vuorina, aurinkona ja kuutamona, miksi ihmisen pitäisi Hänelle jotakin muuta kuvaa etsiskellä tai muuksi nimetä? Caeiro korostaa aistihavaintojen merkitystä, hänen mielestään riittää kun ihminen tyynesti ottaa vastaan eikä pyri turhia tuumailemaan.

Ricardo Reis vaikuttaa viehättyneen Caeiron maailmankatsomuksesta. Häntä viehättävät myös antiikin helleenit, joitten tyyliin Reis itsekin runoilee. Reis korostaa kuluvasta päivästä nauttimista, ihmisen kuuluisi ottaa elämä kevyesti, koota kimppu kukkasia ja laskea ne käsistään tuskin niitä vilkaistuaan.

Álvaro de Campos kertoo olevansa laivanrakennusinsinööri. Hän hurmaantuu runoutensa alkutaipaleella niin teknisestä kehityksestä kuin kaikesta inhimillisestä – myös siitä mikä vajoaa kaikkien moraalijärjestelmien alapuolelle. Ympärillä pyörivä inhimillinen elämä kaikkine ilmenemismuotoineen on hänelle omien tunteitten kuvastaja, se mitä luonto merkitsi romantiikan aikakauden kirjailijalle. Goethen Nuoren Wertherin tavoin oman odotetun menestyksen toteutumatta jääminen ja rakkaudettomuus nostattavat runoilija de Camposissa alakulon, jonka kourissa hän sitten riutuu. Kuva maailmasta muuttuu valjummaksi, esiin tulevat sateiset päivät, oman sielun kuvana rikki rämähtävä astia ja ikkunasta näkyvä, vastapäisen talon tupakkakauppa.

Aluksi viehätyin Alberto Caeiron selkeästä metafysiikan kieltävästä metafysiikasta. Ricardo Reis jäi jotenkin etäiseksi, samoin Pessoan omalla nimellään julkaisema pitempi runo. Loppua kohden Álvaro de Camposin pettymyksen ja yksinäisyyden teemat alkoivat puhutella minua vahvimmin ja valikoiman parhaaksi runoksi kohosi kolmanneksi viimeiseksi sijoitettu nimeämätön runo, josta haluan tähän liittää neljä viimeistä säettä:

Sammuta valo, sulje ovi ja lakkaa läpsyttämästä

tohveleitasi käytävässä.

Jää minä yksin huoneeseen oman itseni suureen rauhaan.

Se on halpa maailmankaikkeus.

Kirjassa on 201 sivua ja sen lukemiseen käytin elämästäni pari päivää.

Johan Ludvig Runeberg: Hirvenhiihtäjät

Lukaisin kansallisrunoilijaltamme J. L. Runebergiltä (1804 – 1877) suomennetusta Runoteokset I -nimisestä kokoelmasta seuraavat teokset:

Hirvenhiihtäjät (Elgskyttarne, nio sånger, vuodelta 1832) suom. 1935

Hanna (Hanna, en dikt i tre sånger, vuodelta 1836) suom. 1940

Jouluilta (Julqvällen, en dikt i tre sånger, vuodelta 1841) suom. 1941

Kaikki teokset on kirjoitettu ja suomennettu heksametrimittaisina. Sen vähän pohjalta mitä olen heksametriä lukenut, voin väittää suomentaja Otto Mannisen onnistuneen aivan loistavasti varsinkin Hirvenhiihtäjissä. Mitasta huolimatta tekstiä pystyy parhaimmillaan – ja siis aika usein – lukemaan kuin proosaa. Heksametrirakenteen huomaa aika ajoin ääneen lukiessa, mutta se ei vangitse kuulijan tarkkaavaisuutta liiaksi vaan tekstin mukana kulkiessaan se tuo runoon hauskan, kumpuilevan poljennon, niin että tuntuu kuin seuraisi katseella taitavan hiihtäjän menoa luonnonhankia myöten.

Hirvenhiihtäjien tarinan eräänä sivuun jäävänä pääjuonena on komisarjuksen järjestämä hirvenpyynti. Kyseessä on laiton salametsästys, jota johtaa lainvartija itse. Talvisen metsäretken aikana kuullaan Kurun miehen, Matin, kertomus karhunkaadosta, jossa surma-aseena käytettiin perinteiseen tapaan keihästä. Toinen tarinan pääjuonista on se, kuka voittaa omakseen komisarjuksen piian, Hennan, rakkauden. Mielenkiintoisina sivujuonina kuvataan Ontrein, Arkangelista tulleen kaupustelijan elämää kaukana kotoa ja rutiköyhän kerjuumiehen, Aaron, kohtaloa.

Koko kertomus alkaa savupirtin kuvauksella. Perhe puuhailee ilta-askareillaan, illan rauha laskeutuu torppaan. Heti alkuvaiheista Runeberg saa rakennettua kuvauksen, jossa yhdistyvät kansallisromanttinen ja todentuntuinen viritys. Ulkona on kylmä talvi, elannon eteen on tehtävä kovaa työtä, toisinaan jopa taisteltava petojen kanssa, mutta sisällä, työteliäässä talossa on lämmintä ja sopu antaa sijaa isolle joukolle ihmisiä ja eläimiä. Hirvenhiihtäjät osoittautui nyt lukemistani runomuotoisista kertomuksista vaikuttavimmaksi.

Hanna on kertomus ”arvosan pastorin” tyttären elämään yllättäen saapuvasta suuresta muutoksesta. Kertomus hehkuu täydellisen onnistumisen iloa, jonka takana kuitenkin lymyää tuonen ja toukkien aika. Runebergin kertomuksessa on kieltämättä vetoaviakin jännitteitä, mutta ei ehkä ihan tämmöiseen miehiseen makuun.

Tarinassa Jouluilta jalkapuoli sotavanhus Pistoli mennä könyää lumihangessa joulun viettoon entisen sotatoverinsa, majurin, herraskartanoon peninkulman päähän. (Hän saa kyllä sittemmin kyydin, älkää huolestuko!) Kertomus uhkuu kuoleman viestin odotusta – ovathan sekä majurin kotivävy, kapteeni, että Pistolin ainoa poika sodassa Turkin suunnalla. Majurin ”kuustoistias” tytär Augusta tekee parhaansa pitääkseen yllä kotiväen mielialoja, mutta hän on jokseenkin ylivoimaisen haasteen edessä. Pahimmoilleen jouluaatoksi saapuu kirje, jossa kapteeni kertoo joukkojensa joutuneen kärsimään taajoja miestappioita vihollisen hyökätessä sivustaan. Pistolin muistelot Turkin rintamalta eivät ainakaan rauhoita lukijaa. Toisaalta hänen majurilta saamansa reilu kohtelu sotakumppania kohtaan tuntuu mukavalta. Kertomuksen loppuratkaisu on karski ja se sopii soturitarinalle, mitään huojentavaa idylliä Runeberg ei Jouluiltaan rakenna.

Pituutta näillä runoteoksilla on yhteensä 138 sivua ja niitten lukemiseen kului reilu viikko. Näköjään on myös Teivas Oksala laatinut tuoreet suomennokset Hirvenhiihtäjistä (2001) ja Hannasta (1993). Oksala on suomentanut myös Kuningas Fjalarin vuonna 2005. Suosittelen itseäni tutustumaan mainitsemiini suomennoksiin.

Mia Couto: Plumeriaveranta

Mosambikin maagisen realismin suuri nimi Mia Couto (s. 1955) kirjoittaa portugalin kielellä. Luin hänen vuonna 2004 julkaistusta romaanistaan A Varanda do Frangipani vuonna 2006 julkaistun suomennoksen Plumeriaveranta. Suomennoksen teki Sanna Pernu.

Maagisella realismilla tarkoitetaan nähdäkseni tyylilajia, jossa sinänsä todentuntuiseen kuvaukseen uitetaan siekailematta mielikuvituksellisia, sadunomaisia piirteitä, joille ei välttämättä ruveta keksimään selityksiä, jotka tekisivät niistä mahdollisia yleisesti tunnustetussa todellisuudessa. Tarinoissa siis otetaan itsestäänselvyytenä se, että elämästä voi löytyä tasoja, jotka yleensä pysyvät meidän ulottumattomissamme, mutta jotka tarinoissa voivat olla mukana luontaisina osasina. Couton Plumeriaverannassa nämä oudot tasot ovat vanhoja kansanuskomuksia ja niitten taruolentoja – tosia tai keksittyjä. Ne voivat olla myös luonnonilmiöitä ja eläimiä, joihin liitetään yliluonnollisia voimia. Eräs tällainen eläin romaanissa on muurahaiskäpy.

Plumeria on puu tai pensas, joka tekee valkokeltaisia kukkasia. Kirjan tärkeä tapahtumapaikka on syrjäisen vanhainkodin veranta, jota plumeria varjostaa. Tarinassa plumeria tavallaan sitoo yhteen menneen ajan ja nykyisyyden kuten myös toden ja maagisen. Olisi hauskaa yrittää piirtää kuva plumeriaverannasta, jolla istuvat portugalilaistaustainen Xidimingo ja musta Nhonhoso. Xidimingoa varjostaa hänen rakastamansa plumeria – ainoa seudun puista, joka pudottaa syksyllä lehtensä – Nhonhosoa valaisee aurinko. Verannan alla makailee itseensä käpertynyt muurahaiskäpy ja taivaalla vaanii tarujen käärmehahmo. Nyt ei oikein aika riitä piirtelyyn, vaikka taitohan tietysti riittäisi vaikka mihin.

Plumeriaveranta on jossain mielessä dekkari. Tosin tämä tyypittely ei kata kuin pienen osan tarinaa, vaikkakin romaanin poliisikuulustelut kieltämättä ohjaavat tapahtumia. Enemmänkin tarkastellaan sitä muutosta, joka mosambikilaisten elämässä on tapahtunut maan itsenäistyttyä Portugalin siirtomaaisännyydestä. Asenne menneisyyteen on kaipaava, nykymaailman räikeä riistotalous nähdään oman maan erityispiirteenä.

Couton romaani on sopivaa luettavaa minunkaltaiselleni ennakkoluulottomalle lukijalle, joka arvostaa kirjoittajan kykyä sanoa sanottavansa sivumäärän osalta tiiviissä muodossa ja silti ilmavan runollisella tavalla. Romaanissa on 170 sivua ja lukaisin sen reilussa päivässä. Välillä katselin jalkapalloa. Huomenna Turkuun, perjantaina kotiin.

PS. Kaikessa kiireessä meinasin unohtaa mainita, että kuulin tästä kirjasta ja kirjailijasta Mafalalan blogista. Jos osaisin niin laittaisin tähän linkin hänen teksteihinsä, joissa kirjaa käsitellään. Nyt toivon tämän tekstin lukijalle reippautta etsiä Mafalalan teksti googlen tai oikealla olevan palkin kautta.

Eeva Tenhunen: Rakas perhe

Eeva Tenhunen (s. 1937) on tunnettu dekkarikirjailijana. Minä luin kumminkin hänen rakkausromaaninsa Rakas perhe (vuodelta 1982), koska en ole erityisempi dekkareitten ystävä. Tosin Mustat kalat olen lukenut joitakin vuosia sitten. Itse asiassa Mustia kaloja lukiessa huomasin, että Tenhunen on kivalla tavalla kuvannut nuorten neitosten yhteisasumista Savonlinnan kaupungissa. Ajattelin, että voi kun hän olisikin kirjoittanut enemmän siitä aiheesta, eikä niitä murhajuttuja, joita kyllä löytää muutenkin ihan kivasti. Saattaa olla, että jo silloin netistä huomasin maininnan tästä romaanista, mutta se jäi jotenkin minulta sittemmin unholaan.

Itse asiassa kuvittelin, että Rakas perhe olisi muistelmateos ja siinä tarkoituksessa sen kirjastosta kävin lainaamassa. Heti lainaamisen yhteydessä mukana kirjastossa ollut vaimoni tunnisti kirjan sen kansikuvasta ja sanoi joskus lainanneensa sen – ehkä kirjastoautosta. Hän muisteli jättäneensä kirjan kesken, koska oli kuvitellut sitä dekkariksi. Minä vähän otvailin, että jaksanko minä rakkausromaania lukea, mutta niinpä se vain tuli lukaistua. Ei ole kirjaa rakkausromaaniin katsominen.

”Rakkausromaani” kuvaa romaanin tapahtumia joiltain osin. Suurin osa kirjasta on kuvausta nuorten serkusten, Tuulin ja Maritan, elämästä Turun kaupungissa, jonne kirjan minäkertoja Tuuli on tullut suorittaakseen harjoittelujakson, joka on tarpeen, jotta hän voi alkaa toimia opettajana. Harjoittelujakso eli auskultointi suoritetaan Turun normaalikoulussa, jota kirjassa kutsutaan nimellä Norssi. Opettajan työn opettelun kuvaus on hauskaa ja mielenkiintoista, siinä on vahva itsekoetun tuntu. Kirjassa on tavallaan kaksi minäkertojaa, Tuuli vanhempana ja Tuuli nuorempana. Nuorempi Tuuli kirjoittaa Turusta kirjeitä perheelleen – kirjeitten aloituksista siis kirjan nimi – vanhempi Tuuli kirjoittaa viestejä syntymättömälle tyttärentyttärelleen opiksi ja varoitukseksi.

Tuulin isä on kirjailija, joka on kasvattanut tyttärestäänkin kirjailijaa – eikä tytär vaikuta suhtautuvan ajatukseen torjuvasti. Romaanissa nostetaan esiin monia kirjoja, joista käydään keskusteluja ja joista Tuuli esittää omia lyhyitä huomioitaan. Sen puoleen oivallinen kirja kirjabloggarin luettavaksi. Tuulin huomiot niin kirjoista kuin kanssakulkijoista ovat pisteliäitä, hän on räväkämpi hahmo kuin Mustien kalojen muistaakseni herkempi ja asioita sivusta tarkkaileva Liisa. Henkilöhahmot on kuvailtu tyylitellysti, heistä on rakennettu helposti erottuvia tyyppejä.

Oikeastaan tykkäsin tästä kirjasta. En tiedä mitä se minusta kertoo. Ehkä minulla on latentti romanssianemia. Pitäisiköhän lukea enemmän rakkausromaaneja? Tiedä vaikka löytäisin uuden puolen itsestäni näin viiskymppisenä.

Ensi viikolla käyn Turussa. Koetan etsiä sieltä sen Norssin, ja jos sen löydän, otan siitä kuvan ja liitän sen tämän jutun yhteyteen.

Kirjassa on 212 sivua ja luin sitä pari päivää. Seuraavaksi Mosambikin maagisen realismin pariin.

Tuomas Anhava: Kuuntelen, vieras

Luin Tuomas Anhavan kokoaman ja suomentaman valikoiman vanhaa japanilaista tankarunoutta. Kirjan ostin eurolla Punaisen Ristin Kontista. En löytänyt kirjasta mitään mainintaa edes painovuodesta. Netistä löytämäni tiedon (wikipedia) mukaan kirja olisi ilmestynyt vuonna 1960. Sovitaan niin.

Kirjassa ei myöskään ollut mainintaa hienon, pienimuotoisen kuvituksen tekijästä. Jokainen tankaruno on saanut kuvituksekseen pyöreän noin 1,6 cm läpimitaltaan olevan hämmästyttävän upean graafisen viivasommitelman, joka mukailee runon aihetta. Tätä kirjoittaessani tutkin kirjaa lähemmin ja huomasin, että siitä sivunumeroitten perusteella puuttuu nimiölehti. Kansalliskirjaston Melinda-tietokannasta löytyi sitten kuvittajan nimi: Yki Nummi. Wikipedian mukaan hänen veljensä oli kirjailija Lassi Nummi.

Itse kirjasta sain tietää, kun Booksy kertoi siitä blogissaan Booking it some more. Kun kirja nyt tuli niin lukukelpoisena ja huokeana vastaan Kontin hyllyltä, päätin ostaa sen pois kuleksimasta. Olin ajatellut ottaa kirjan matkalukemiseksi ensi viikolla Turkuun, mutta eilinen, melkein koko päivän kestänyt trooppinen ukkossää pakotti minut keksimään jotain muuta puuhaa tietokoneella istumisen tai tv:n katselun sijaan. (Illalla tosin katselin vaimoni kanssa jalkapallon Confederation's Cuppia. Espanja selviytyi finaaliin Brasiliaa vastaan. Toivottavasti Brasilia voittaa, Neymar Jr. on ollut mielestäni kisojen paras pelaaja.)

Nämä japanilaiset tankarunot ovat aika lyhyitä ja ne on nopeasti luettu. Niistä voi sitten imeksiä ydinmehuja pitempäänkin. Minä en juuri nyt taida olla tankatuulella, on niin paljon muutakin imeksittävää. Mutta kuten todettu, lyhyitä ovat tankarunot. Paljon niissä silti sanotaan ja Tuomas Anhavan jälkipuheitten mukaan alkukielisissä runoissa sanotaan vielä enemmän kuin käännöksissä. Japanin ja ilmeisesti kiinankin kielessä kun samalla sanalla voi olla eri merkityksiä, joten runosta voi parhaimmillaan lukija mielessään muodostella erilaisia vaihtoehtoisia tulkintoja, jotka taas sitten joko tukevat toisiaan tai laventavat runon synnyttämää vaikutelmaa. Näin olin ymmärtävinäni. Runojen kirjoittajia on valikoimassa useita, runojen kirjoitusaika vaihtelee 600-luvulta jopa 1700-luvulle. Painotus on arviolta jossain 800-luvun ja 1200-luvun haarukoissa.

Runojen aiheita – kuten laulujen aiheita yleensä – on kaksi. Rakkaus ja elämän käsittämättömyys. Edellistä en viitsi selittää. Rakkausrunoista kiinnitin toki huomiota siihen, että mandariinisorsat ovat Japanissa ja Kiinassa uskollisen rakkauden vai oliko se nyt aviollisen uskollisuuden vertauskuva. Tämän Anhava mainitsi selityksissä.

Jälkimmäisellä aihepiirillä voi tarkoittaa kuolemaa, yhden yksilön elämän lyhyyttä verrattuna koko systeemin kestoon, koko homman tarkoitusta, sen pohtimista onko kaikki turhaa, onko mitään ylipäätään olemassa muualla kuin meidän kunkin yksityisissä mielikuvissamme. Ehkä tämän minun sepustukseni lukija arvaa, että minua kiinnostivat enemmän tähän jälkimmäiseen aihepiiriin pureutuvat runot. Pohdiskelevista, kenties buddhalaisuuden sävyttämistä runoista pidin eniten Saigyōn, 1100-luvulla eläneen runoilijan tankarunoista. Niitä olikin tarjolla enemmän kuin kenenkään muun tuotantoa eli kahdeksan. Eräässä tankassa Saigyō kuvaa järveen tai jokeen kaatunutta kirsikkapuuta, joka veden alla kantaa kukkia oksillaan. Runo loppuu säkeisiin:

kalastajat soutavat

kirsikankukkain yllä.

Runoteoksen takakannessa Anhavan suomennostyötä ja näitä japanilaisia tankoja ylistävät Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner. Juuri tuosta edellä mainitusta runosta tulee minulle vahvana mieleen Mannerin kokoelma Kuolleet vedet, jossa katsotaan veden peiliin ja nähdään toisenlaisiin maailmoihin.

Kirjassa on 110 sivua, joista kuten todettu, yksi puuttui, muttei sen mukana sentään kaikki.

Kuninkaallisen kesäkuun kenraalipaussi

Kesäkuu 2013 on loppua kohden muuttunut tukalan helteiseksi. Ketjukolaajalta se sujui kuninkaallisen kirjallisuuden parissa. Kirjat, joitten nimissä mainittiin kuningas, muistuttivat jonkin verran toisiaan. Selkeinä poikkeuksina olivat Pekka Kilpisen Kuninkaantien kulkijoista kertova Kuninkaantieltä kerrottua ja Tapani Kuninkaan UFOja Suomen taivaalla, joitten aihepiiri ei käsitellyt kuninkaan elämää ja asemaa – mukavia luettavia silti nekin. Vaihtelua toivat myös lukemistoon ilmaantuneet jokerikirjat: Marko Kilven romaani Elävien kirjoihin ja William Shakespearen näytelmä Juhannusyön uni.

Millainen kuninkaankuva lukemistani kirjoista minulle muotoutui? Mitä yhteisiä piirteitä teosten väliltä on löydettävissä?

1. Ennustus tuntuu olevan kuningaskertomusten vakioelementtejä. Vanhemmat teokset, Sofokleen tragedia Kuningas Paksujalka, Shakespearen näytelmä Kuningas Juhana ja Runebergin runoelma Kuningas Fjalar sisältävät kaikki ennustuksen. Tänään lukemani Haavikon näytelmä Kuningas lähtee Ranskaan alkaa edeltäjiensä mukaisesti ennustuksella, jota kuvaillaan epäselväksi ja syykin epäselvyydelle on selvä: mikäli ennustus on selkeä, sen toteutumista yritetään vältellä. Sen verran ennätin toukokuun lopulla lukaista raamatullisia kertomuksia kuninkaista, että niissä kuninkaat joutuvat usein nenäkkäin profeetan kanssa ja saavat kuulla aikamoiset madonluvut tulevaisuudestaan. Ennustukset myös tuppaavat toteutumaan, sellainen elementti tuo tarinaan kohtalonomaisuutta, se rakentaa kuninkaalle akilleen kantapään, joka on murentava hänen mahtinsa.

2. Valta turmelee voisi olla toinen yhteinen piirre. Sitä voi nähdä jossain muodossa kaikissa kuninkaista kertovissa tarinoissa, jotka luin. Toisaalta voiko kukaan ihminen sanoa säilyvänsä elämänsä ajan turmeltumattomana? Kuninkaan turmeltuneisuus nähdään helposti kauheampana kuin tavallisen kansalaisen, sillä kuningasta pidetään esikuvana ja toisaalta hänellä on valta-asemansa turvin laveammat vaihtoehdot turmeluksen tielle. Lisäksi kuninkaan turmelus koituu rasitteeksi koko kansalle. Useimmat tarinoitten kuninkaista ovatkin yksinvaltiaita. Sofokleen kuningas Paksujalalla (Oidipus) on hallitsijakumppaninaan vaimonsa ja vaimon veli, jotka sittemmin paljastuvat myös hänen äidikseen ja enokseen. Haavikon kuninkaalla, jota nimitetään prinssiksi, on tukenaan pääministeri, joka lukee kuninkaan kirjoittamat puheet.

3. Paras vertaistensa joukossa. Varsinkin Sofokleen, Runebergin ja Topeliuksen tarinoitten kuningas on kuningas, koska hän on joko paras mies siihen tehtävään tai peräti karismaattinen nero, kuten Topeliuksen kuningas Kustaa III. Tähän sarjaan voi joiltain osin lukea mukaan myös Aapo Rapin kuningas Toffeen, joka sarjakuvassa palaa valtaan omilla ronskeilla keinoillaan. Lisäksi hän sivumennen valloittaa koko maailman. Sen sijaan Shakespearen, Vikström-Jokelan ja Haavikon kuninkaat lienevät kaikki perineet valtansa. Kuningas Juhanan oikeus kuninkuuteen (tai sen oikeuden puute) tosin on koko näytelmän kantava teema ja Haavikon kuningas on omasta mielestään juuri sopiva kuningas – ei liian älykäs eikä liian tyhmä.

4. Kukkulan kuningas. Lisäksi kuninkaitten riesana ovat vallantavoittelijat, jotka juonittelevat vimmatusti saadakseen valtaan mieleisensä henkilön tai päästäkseen itse kuninkaaksi. Vallantavoittelu on Shakespearen Kuningas Juhanan ja Topeliuksen Kuninkaan hansikkaan keskeinen teema. Tavallaan vallantavoittelussa toteutuu sama piirre kuin lasten leikissä Kukkulan kuninkaasta. Kaikki tavoittelevat ylintä asemaa vaikka se onkin pitemmän päälle aika rasittava puolustaa.

5. Kuninkaallisen kesäkuun vaakuna. Kuninkaallisen kesäkuun vaakunassa oleva kruunu kuvaa kuninkaan vallan tunnusmerkkejä ja punainen, valuva pohja niitä verivirtoja, joita valtaan pääsy ja vallassa pysyttely tuovat mukanaan. Tarinoista fyysistä väkivaltaa sisälsivät kaikki muut paitsi lasten satukirja Kuningas Tollosta. Väkivallan käytöllä on selkeä tehtävänsä, kuninkaat ovat valtioitten ja sotajoukkojen johtajia. Lisäksi usein kuninkaaksi on valikoitunut porukan rankin soturi. Raamatun kertomuksessa paimenpoika (sittemmin kuningas) Daavid ei pelkästään kukista Goljat-jättiä vaan vieläpä leikkaa häneltä pään irti.

Näinä tasavaltaisina aikoina voi tietysti kysyä mitä virkaa kuninkaista kertovalla kirjallisuudella on enää nykyihmiselle. Itsevaltiaita kuninkaita ei ole, miksi siis miettiä koko asiaa? Eivätkö kuningastarinat ole silkkaa romanttista hömppää menneisyydestä? Voisiko kumminkin ajatella, että niinkuin lapset leikissään tavoittelevat kukkulan kuninkuutta, myös aikuinen ihminen tavoittelee elämässä tiettyä asemaa ja on valmis tekemään yhtä sun toista sen saavuttaakseen. Jotkut perivät asemansa, nepotismi rehottaa kesätyöpaikan haussakin. Vaikka kuninkaita ei enää syöstä vallasta, voivat juonittelut ja salaliitot olla arkipäivää nykypäivän työyhteisöissä. Poliittisista kuvioista voi löytää rakenteita, jotka muistuttavat muinaisten kuninkaitten kohtalokkaita käänteitä. Sanalla sanoen – kuninkaat olivat ihmisiä kuten mekin, jos eivät aina parhaita, niin ainakin tarkkailluimpia kansansa keskuudessa.

No, joo. Päätän raporttini tähän. Heinäkuussa en aloita teemakuuta vaan luen mitä käteen sattuu. Elokuusta olen suunnitellut eläimellistä. Eläinaiheisia kirjoja on kertynyt aika tavalla. Mutta sitä ennen vietän kesäkuun loppuun ja heinäkuun heilun vapaana.

Paavo Haavikko: Kuningas lähtee Ranskaan

Paavo Haavikko (1931 – 2008) kirjoitti vuonna 1974 näytelmän Kuningas lähtee Ranskaan. Minä, ketjukolaaja, luin sen näytelmän vuonna 2013. Aluksi näyte näytelmän lopusta:

       Prinssi (laulaa)

”Niin, jäi Englanti lumeen, upposi,

       ja Ranska kasvaa ohraa.

Koko kolpakko tuodaan, se tyhjenee.

       Se laiva ei uppoa

meren myrskyissä. Riittää miehiä

       sitä tyhjentämään,

ahkeria, nopeita, englantilaisia.”

Näytelmän päähenkilöä nimitetään prinssiksi, vaikka hän taitaakin olla Englannin kuningas. Prinssille tarjotellaan morsioita, vaikka myöhemmin paljastuu, että hän onkin naimisissa. Morsioehdokkaat kulkevat kuitenkin mukana koko näytelmän ajan. He ovat keskenään naisellisesti tukkanuottasilla – milloin toisiaan ihaillen milloin sättien. Toinen merkittävä mieshahmo näytelmässä on vanha pääministeri, jonka kanssa prinssi käy keskusteluja strategiasta.

Huomattavana vaikuttimena tapahtumiin on orastava jääkausi, joka pakottaa prinssin lähtemään Englannista. Mukana seuraa sotajoukko ja matka Ranskaan taittuu Englannin kanaalin ylitse jäitä myöten. Ranskassa sitten soditaan sotaa, jolle ei tunnu olevan mitään erityisempiä perusteita. Tapahtumien ajankohta vaikuttaa aluksi olevan viime sotien jälkeinen aika (Sehän se aina on! Paitsi sodan sattuessa...), myöhemmässä vaiheessa käytävät sotatoimet viittaavat ainakin puolisen tuhatta vuotta varhaisempaan ajankohtaan.

Näytelmän sota on sekä julmaa kuritusta että naurettavaa haahuilua. Sodan päämäärät ovat mitä ovat, prinssin pääasiallisimmaksi saavutukseksi tuntuu nousevan Salisburyn kreivittären valloitus tämän miehen ollessa poissa sotatoimien takia. Senkin lupaa uuden pääministerin avustaja jättää mainitsematta historiankirjoituksessa.

Äkkiä lukaistuna näytelmässä tunnusti olevan monia jänniä aforistisia heittoja, sen tapaisia, jotka ovat minulle tuttuja Haavikon Rauta-aika tv-sarjasta. Niissä ajatus esitetään vähän nyrjähtäneenä, outona, mutta siten, että teknisesti se vaikuttaa iskevältä kuin vaalilause. Mitä sen sijaan merkitsevät näytelmän sota, morsiaimet ja koko selonteko ylipäätään, jää minulle epäselväksi. Kuuntelin youtubesta pari pätkää näytelmän pohjalta sävelletystä oopperasta (säveltäjä Aulis Sallinen) ja sävelmaailma tuntui sopivan näytelmästä syntyvään käsitykseen, joka ei minun tapauksessani ole kovinkaan selkeä.

Lukemassani kirjassa on 98 sivua ja kunhan joku kirjoittaa siihen 30-sivuisen esipuheen tulee uudesta laitoksesta lukemieni Shakespeare-suomennosten pituinen. Luin kirjan tuossa aampäivän aikana.