Kuninkaallisen kesäkuun kenraalipaussi

Kesäkuu 2013 on loppua kohden muuttunut tukalan helteiseksi. Ketjukolaajalta se sujui kuninkaallisen kirjallisuuden parissa. Kirjat, joitten nimissä mainittiin kuningas, muistuttivat jonkin verran toisiaan. Selkeinä poikkeuksina olivat Pekka Kilpisen Kuninkaantien kulkijoista kertova Kuninkaantieltä kerrottua ja Tapani Kuninkaan UFOja Suomen taivaalla, joitten aihepiiri ei käsitellyt kuninkaan elämää ja asemaa – mukavia luettavia silti nekin. Vaihtelua toivat myös lukemistoon ilmaantuneet jokerikirjat: Marko Kilven romaani Elävien kirjoihin ja William Shakespearen näytelmä Juhannusyön uni.

Millainen kuninkaankuva lukemistani kirjoista minulle muotoutui? Mitä yhteisiä piirteitä teosten väliltä on löydettävissä?

1. Ennustus tuntuu olevan kuningaskertomusten vakioelementtejä. Vanhemmat teokset, Sofokleen tragedia Kuningas Paksujalka, Shakespearen näytelmä Kuningas Juhana ja Runebergin runoelma Kuningas Fjalar sisältävät kaikki ennustuksen. Tänään lukemani Haavikon näytelmä Kuningas lähtee Ranskaan alkaa edeltäjiensä mukaisesti ennustuksella, jota kuvaillaan epäselväksi ja syykin epäselvyydelle on selvä: mikäli ennustus on selkeä, sen toteutumista yritetään vältellä. Sen verran ennätin toukokuun lopulla lukaista raamatullisia kertomuksia kuninkaista, että niissä kuninkaat joutuvat usein nenäkkäin profeetan kanssa ja saavat kuulla aikamoiset madonluvut tulevaisuudestaan. Ennustukset myös tuppaavat toteutumaan, sellainen elementti tuo tarinaan kohtalonomaisuutta, se rakentaa kuninkaalle akilleen kantapään, joka on murentava hänen mahtinsa.

2. Valta turmelee voisi olla toinen yhteinen piirre. Sitä voi nähdä jossain muodossa kaikissa kuninkaista kertovissa tarinoissa, jotka luin. Toisaalta voiko kukaan ihminen sanoa säilyvänsä elämänsä ajan turmeltumattomana? Kuninkaan turmeltuneisuus nähdään helposti kauheampana kuin tavallisen kansalaisen, sillä kuningasta pidetään esikuvana ja toisaalta hänellä on valta-asemansa turvin laveammat vaihtoehdot turmeluksen tielle. Lisäksi kuninkaan turmelus koituu rasitteeksi koko kansalle. Useimmat tarinoitten kuninkaista ovatkin yksinvaltiaita. Sofokleen kuningas Paksujalalla (Oidipus) on hallitsijakumppaninaan vaimonsa ja vaimon veli, jotka sittemmin paljastuvat myös hänen äidikseen ja enokseen. Haavikon kuninkaalla, jota nimitetään prinssiksi, on tukenaan pääministeri, joka lukee kuninkaan kirjoittamat puheet.

3. Paras vertaistensa joukossa. Varsinkin Sofokleen, Runebergin ja Topeliuksen tarinoitten kuningas on kuningas, koska hän on joko paras mies siihen tehtävään tai peräti karismaattinen nero, kuten Topeliuksen kuningas Kustaa III. Tähän sarjaan voi joiltain osin lukea mukaan myös Aapo Rapin kuningas Toffeen, joka sarjakuvassa palaa valtaan omilla ronskeilla keinoillaan. Lisäksi hän sivumennen valloittaa koko maailman. Sen sijaan Shakespearen, Vikström-Jokelan ja Haavikon kuninkaat lienevät kaikki perineet valtansa. Kuningas Juhanan oikeus kuninkuuteen (tai sen oikeuden puute) tosin on koko näytelmän kantava teema ja Haavikon kuningas on omasta mielestään juuri sopiva kuningas – ei liian älykäs eikä liian tyhmä.

4. Kukkulan kuningas. Lisäksi kuninkaitten riesana ovat vallantavoittelijat, jotka juonittelevat vimmatusti saadakseen valtaan mieleisensä henkilön tai päästäkseen itse kuninkaaksi. Vallantavoittelu on Shakespearen Kuningas Juhanan ja Topeliuksen Kuninkaan hansikkaan keskeinen teema. Tavallaan vallantavoittelussa toteutuu sama piirre kuin lasten leikissä Kukkulan kuninkaasta. Kaikki tavoittelevat ylintä asemaa vaikka se onkin pitemmän päälle aika rasittava puolustaa.

5. Kuninkaallisen kesäkuun vaakuna. Kuninkaallisen kesäkuun vaakunassa oleva kruunu kuvaa kuninkaan vallan tunnusmerkkejä ja punainen, valuva pohja niitä verivirtoja, joita valtaan pääsy ja vallassa pysyttely tuovat mukanaan. Tarinoista fyysistä väkivaltaa sisälsivät kaikki muut paitsi lasten satukirja Kuningas Tollosta. Väkivallan käytöllä on selkeä tehtävänsä, kuninkaat ovat valtioitten ja sotajoukkojen johtajia. Lisäksi usein kuninkaaksi on valikoitunut porukan rankin soturi. Raamatun kertomuksessa paimenpoika (sittemmin kuningas) Daavid ei pelkästään kukista Goljat-jättiä vaan vieläpä leikkaa häneltä pään irti.

Näinä tasavaltaisina aikoina voi tietysti kysyä mitä virkaa kuninkaista kertovalla kirjallisuudella on enää nykyihmiselle. Itsevaltiaita kuninkaita ei ole, miksi siis miettiä koko asiaa? Eivätkö kuningastarinat ole silkkaa romanttista hömppää menneisyydestä? Voisiko kumminkin ajatella, että niinkuin lapset leikissään tavoittelevat kukkulan kuninkuutta, myös aikuinen ihminen tavoittelee elämässä tiettyä asemaa ja on valmis tekemään yhtä sun toista sen saavuttaakseen. Jotkut perivät asemansa, nepotismi rehottaa kesätyöpaikan haussakin. Vaikka kuninkaita ei enää syöstä vallasta, voivat juonittelut ja salaliitot olla arkipäivää nykypäivän työyhteisöissä. Poliittisista kuvioista voi löytää rakenteita, jotka muistuttavat muinaisten kuninkaitten kohtalokkaita käänteitä. Sanalla sanoen – kuninkaat olivat ihmisiä kuten mekin, jos eivät aina parhaita, niin ainakin tarkkailluimpia kansansa keskuudessa.

No, joo. Päätän raporttini tähän. Heinäkuussa en aloita teemakuuta vaan luen mitä käteen sattuu. Elokuusta olen suunnitellut eläimellistä. Eläinaiheisia kirjoja on kertynyt aika tavalla. Mutta sitä ennen vietän kesäkuun loppuun ja heinäkuun heilun vapaana.