Henrik Ibsen: Villisorsa

Norjalainen Henrik Ibsen (1828 – 1906) kirjoitti vuonna 1885 ensi kertaa esitetyn näytelmän Vildanden. Luin Eino Palolan laatiman suomennoksen nimeltä Villisorsa vuonna 2001 julkaistusta teoksesta. Kirjan alusta löytyvän esipuheen kirjoitti Liisa Lampi.

Lampi kertoo esipuheessa, että Villisorsaa on esitetty ensimmäistä kertaa Suomessa jo vuonna 1892. Lisäksi esipuheessa selviää näytelmän kantava pohjatarina, menneisyydessä tapahtunut vääryys. Tämän paljastaminen ei vie mitään näytelmän jännitteeltä, sillä myös näytelmän ensimmäisestä näytöksestä lähtien on selvää, että jonkin muinoin tapahtuneen vääryyden kautta on tukkukauppias pysynyt vauraana ja samalla hänen hyvä ystävänsä menettänyt pelin täydellisesti. Näytelmä alkaa kuitenkin jonkinlaisen sovinnon eleen kuvauksella: vääryyttä kärsineen ystävän pojan on kutsuttu päivälliselle tukkukauppiaan kotiin. Nuori mies on päivällispöydän kolmastoista vieras, minkä muut vieraat panevat merkille. Hänet on kutsunut päivälliselle tukkukauppiaan poika, jonka korkeat moraaliset vaatimukset tuntuvat olevan jostain ylemmistä sfääreistä peräisin – ihmisistä hän ei löydä totuudessa eläjiä.

Kaikkiaan näytelmän asetelma muistuttaa antiikin draamoja. Tämä pätee muittenkin lukemieni kolmen Ibsenin näytelmän suhteen. Kun jumalten huippuvuorilta tuulee, on ihmisolentojen syytä kyyristyä suojaan sinne mistä sitä suojaa löytävät. Tässä näytelmässä, kuten aikaisemmissakin, suojaksi tarjotaan tosiasioitten peittelyä tai kuten näytelmässä suoremmin sanotaan: elämänvalhetta. Elämänvalhe on metsästettäessä loukkaantunut villisorsa – se elää raajarikkona ullakolla muistamatta menettämäänsä vapautta. Ibsen tuntuu tarjoavan ihmisille kahta vaihtoehtoa: elämänvalhetta tai kuolemaa. Näin hän on samoilla linjoilla kuin vaikkapa Uuno Kailas, jonka talosta ovet avautuvat vain uneen ja kuolemaan (runossa ”Talo”).

Ibsen on taitava ihmisten kuvaaja, hänen hahmonsa tuntuvat tosilta ja eläviltä. Tämänkin vuoksi näytelmän voi lukea vaikka tietäisi mitä siinä tulee tapahtumaan. Itse asiassa antiikin näytelmien katsojat tunsivat hyvin tragedioissa ja komedioissa kuvatut taruaiheet ja silti voin kuvitella näytelmien naulinneen heidät seuraamaan miten se kaikki tapahtuikaan.

Kissa valitsi tämän kirjan luettavakseni nuuhkimalla, kun siltä neuvoa kysyin. Tuntuukin tykkäävän lähinnä linturavinnosta, joten villisorsakin taipuu siltä pohjalta. Kirjassa on ainakin 154 sivua. Eilen tai toissapäivänä aloitin lukemaan, mutta simahdin jo esipuheen ja muutaman sivun jälkeen. Tänään sitten paremmilla voimilla lukaisin koko näytelmän.

Muitten blogin pitäjäin lukukokemuksia edustakoot Läs! Lue! ja Nuharupi.

Marguerite Duras: Agatha

Ranskalainen Marguerite Duras (1914 – 1996) kirjoitti vuonna 1981 julkaistun näytelmän Agatha. Vuonna 2000 ilmestyi Jussi Lehtosen laatima suomennos saman nimisenä.

Alussa kirjailija kuvailee lavastusta sivun verran. Näytelmässä on vain yksi näytös, koko toiminta ja sitä tukeva vuoropuhelu tapahtuvat kahden henkilön välillä samassa huoneessa. Olen kuullut sanottavan, että toiminta on taikasana. Tämän näytelmän toiminta on hidasta liikettä tai sulkeutumista, tavoittelua ilman kosketusta. Mies ja nainen istuvat vastakkaisilla sohvilla autiossa merenrantahuvilassa, Villa Agathassa. Huvila on nimetty naisen mukaan. Mies on hänen veljensä.

Kyseessä on rakkaustarina. Eroottinen rakkaus sisarusten välillä. Kyseessä on erotarina. Ikuisesti toisilleen uskollisten rakastavaisten ero. He eroavat toisistaan lopullisesti kuin kädet. Molemmilla on pitkät ja sirot sormet, mutta vain mies osaa soittaa pianiinoa. Loiren rannalla kasvaa poppeleita, muistot tulivat sisään kuin talvisen meren kuohut. Valo näytelmässä on valohämyä, kelmeää talven valoa. Näytelmän henkilöt vääntelehtivät kielletyssä suhteessaan kuin Duras'n pari vuosikymmentä aikaisemmin käsikirjoittaman ja Alain Resnais 'n ohjaaman elokuvan Hiroshima, rakastettuni avausjakson pari tuhkassa ja kuumuudessa. Joo, voi olla kaukaa haettu, mutta tulipahan kumminkin mieleeni. Siitäkin huolimatta, että mihinkään keholliseen break-komentoon ei Agathassa synny aihetta.

Kuten Hiroshimassa, myös Agathassa hahmot muistelevat menneisyytensä ratkaisevaa kohtaamista – kaunista kesäpäivää, jolloin he olivat rakastelleet.

Aika vähän jäi minulle käteen tästä näytelmästä. Ehkä ajatuksena on, että saadessaan maistaa kiellettyä hedelmää sisko ja veli ovat saaneet toisensa, mutta menettäneet itsensä. Voiko asia olla näin yksinkertainen? Tuskin.

Lukeminen ei ole oikein maistunut viime aikoina. Olen ratkonut ristisanatehtäviä ja pelannut nettipelejä. Tämäkin näytelmä jäi kesken melkein kuukausi sitten ja nyt lukaisin sen loppuun, että pääsen aloittamaan jotain muuta. Kissa valitsi nuuhkimalla seuraavaksi luettavakseni Ibsenin näytelmän Villisorsa. Mutta tänään on aikomus käydä jalkapallopelissä ja huomenna kirkossa. Puutarhatöitäkin näkyy löytyvän, sillä vaimo on kesälomalla.

Agathassa on vain 84 sivua. Sanoisinko lukemisen kestäneen kuukauden?

Alapitkällä museossa ja Iisalmessa

Suomen Asutusmuseo, Alapitkä

Olimme varustautuneet matkustamaan tänä kesänä Uudellemaalle vieraillaksemme ensi kertaa Tammisaaressa ja Hangossa. Kun koronaluvut alkoivat kohota, rupesimme empimään. Päätimme lyhentää kolmipäiväiseksi sovittua vierailuamme, mutta käyttämämme nettivarausjärjestelmä ei hyväksynyt muutosta. Näin ollen peruimme koko reissun. Ehkä se joskus toteutuu.

Lohduksi itsellemme päätimme käydä päiväreissulla jossain lähialueella. Valitsin tähän tehtävään Iisalmen, jonka museaalista tarjontaa kohentelin Lapinlahden kunnan alueella, Alapitkän kylässä, sijaitsevalla Suomen Asutusmuseolla. Vaimoni hyväksyi ehdotukseni, vaikkei hän innokkaimpia museoissa luuhaajia olekaan.

Asuimme aikoinaan evakossa Alapitkällä, kun taloamme remontoitiin. Tästä on aikaa yli kaksi vuosikymmentä. Kuulemma asutusmuseo täyttää vasta tänä vuonna 20 vuotta, joten tuolloin emme olisikaan siellä voineet vierailla. Useita kertoja on kumminkin tullut ohi ajettua viitostietä pitkin, mutta eipä ole joutanut pysähtymään.

Suomen Asutusmuseo, Alapitkä

Vierailu Suomen Asutusmuseossa oli antoisa. Luovutetusta Karjalasta sodan jaloista nykyisen Suomen alueelle siirtyneet evakot saivat asuttavakseen tiloja, jotka turvasivat heidän toimeentulonsa sodan jälkeisinä aikoina. Asutusmuseo on katsaus itäisestä Karjalasta, Salmin pitäjästä Alapitkälle muuttaneen sisarusparin elämään. Heidän Alapitkälle vuonna 1947 noussut maatilansa, jonka maat he olivat saaneet haltuunsa maanhankintalain nojalla, päätyi heidän kuoltuaan asumattomaksi. Vuonna 2000 tilan pihapiiristä valmistui museo, joka aitojen, hyvin säilyneitten rakennusten, esineitten, valokuvien ja asiakirjojen kautta valottaa nykykansalaiselle miltä sotien jälkeen uusiin oloihin siirtyneitten ihmisten elämänpiiri on näyttänyt. Asutusmuseon lähellä sijaitsevan tsasounan edustalle on pystytetty asutustoiminnasta vastanneen Veikko Vennamon pysti, jonka teki muinainen naapurimme Herman Joutsen.

Panimomuseo, Iisalmi

Iisalmessa vierailimme pikaisesti Panimomuseossa. Pidän oluesta, joten aihe kiinnosti. Paljon hauskoja mainospaloja osui katseltavaksemme. Usein toistui iskulause: ”Iisalmesta ihmeen hyvää”. En saanut selville onko lause Olvin käyttöön kehitetty vai aikaisempaa perua. Esittelyä ei ollut, mutta museo olikin jo kiinni menossa, joten meidänkin oli riennettävä matkallamme eteenpäin.

Kustaa Adolfin kirkon kellotapuli, Iisalmi

Menimme Iisalmen vanhalle kirkolle, joka on nimeltään Kustaa Aadolfin kirkko. Kirkko oli tietenkin suljettu. Hautuumaan työntekijät taisivat livahtaa kahvitauolle, joten emme päässeet kurkistamaan sisään tähän vuonna 1780 avattuun kirkkoon. Sen sijaan otin kuvan kellotapulista, jonka seinässä kerrottiin sen olevan vuodelta 1700. Wikipedian mukaan olisi 1700-luvun puolivälistä.

Sitten kävimme Juhani Ahon museossa Koljonvirran maisemissa. Katselimme Ahojen aikoinaan isännöimää pappilaa ja sen esineitä virsikanteleesta kirjoituskoneeseen. Kiersimme Suomen sodan vaiheista kertovan polun, jonka varrella oli jonkin verran itikkata. Lopuksi einehdimme grillillä viitostien varressa ja ajelimme kotiin.

Tämä lyhyen reissun anti ilmensi minusta omalla pienimuotoisella tavallaan Suomen asemaa Venäjän ja Ruotsin välissä. Suomen historiaan liittyvät sota, uskonto, kotirauha, työ sekä pyrkimys kehitykseen, vaikka sitten vaatimattomillakin keinoilla.

Matteuksen evankeliumi – pergamentilta filmille

Katselin teema-kanavalla esitetyn italialaisen Pier Paolo Pasolinin  ohjaaman, vuonna 1964 valmistuneen elokuvan Il vangelo secondo Matteo, joka tunnetaan suomeksi nimellä Matteuksen evankeliumi. Elokuva pohjautuu Raamatun Uuden Testamentin aloittavaan tekstiin, joka tunnetaan vuoden 1992 suomennoksena nimellä Evankeliumi Matteuksen mukaan. Evankeliumi tarkoittaa ilosanomaa, jonka tarkoitus lienee toivon herättäminen koko kristikunnassa. Luin kyseisen evankeliumin ja se herätti minussa ristiriitaisia tunteita.

Sen verran evankeliumin perusideasta, että se kertoo Jumalan pojan, Jeesuksen, elämästä maan päällä. Maan päälle ihmiseksi syntymisen kantava idea tuntuisi olevan Jumalalle mieleisten uskovien hemmojen ikuisen elämän varmistaminen. Tärkeä yksityiskohta on se, että iloinen ikuisuus ei ole tarkoitettu kaikille vaan usein toistuu Jeesuksen puheissa ennustus, jonka mukaan kadotukseen joutuvat itkevät ja kiristelevät hampaitaan alemmissa kerroksissa. Viimeisenä päivänä näet ihmiset jaetaan vuohiin ja lampaisiin, joista vuohet viskataan tuliseen järveen, jossa hyö sitten itkevät ja kiristelevät hampaitaan.

Pasolinin elokuva on kuvattu mustavalkoisena. Se ei sikäli vaikuta erityisemmältä ilosanomalta. Henkilöhahmot eivät häikäise kauneudellaan – ehkä nuorta Mariaa lukuun ottamatta. Jeesuksen kulmakarvat ovat kasvaneet yhteen. Hän vaikuttaa tosikolta. Äitään ja veljiään hän ei julistusreissullaan halua tavata vaan nimittää seuraajiaan veljikseen, sisarikseen ja äidikseen. Pasolini on sisällyttänyt mukaan aika paljon Jeesuksen yhtäjaksoista julistusta. Se tuntuu jokseenkin yhtä puuduttavalta kuin luettu evankeliumi siltä osin. Sitä paitsi välillä näyttää kuin Jeesus lukisi puheensa joltain pahvilta. Yksityiskohtia pitäisi pysähtyä miettimään, Jeesuksen vertaukset mennä hutkeltavat ohitse ja kuulostavat täten enemmän mystisiltä kuin että ne toimisivat katselijalle opetuksena. Ehkä elokuva onkin tarkoitettu niille, jotka tuntevat nämä jutut entuudestaan läpikotaisin.

Evankeliumiteksti alkaa Joosefin esi-isien luettelolla. Kyseessä on isälinjan sukujohdos. Kellään ei ole samaa nimeä kuin edeltäjällä. Sukututkimusta hieman harrastaneena tämä tuntuu täydellisen mahdottomalta. Sitä paitsi miksi luetella Joosefin esi-isiä, kun Jeesus on kerran Jumalan poika! Tällaisia merkillisiä kompastuskulmakiviä tekstistä löytää kiusallisen paljon. Onneksi Jeesuksen opetuslapsissa sentään on pari Jaakob- ja pari Simon-nimistä. Koulussa minulla oli koulukavereina 5-6 Jaria samalla luokalla.

 

Maaningan kirkon vanha alttaritaulu, jossa Johannes kastaa Jeesuksen.

Jeesuksen vertaukset eivät yleensä avaudu minulle. Laupiaan samarialaisen tarinaa on mielestäni hienosti selittänyt Martin Luther King. Matteuksen evankeliumissa selitys jää keskeneräiseksi. Miksi pappi ja leeviläinen eivät pysähtyneet auttamaan? Tämän tajuaminen on nähdäkseni oleellista koko vertauksessa. Vielä vaikeampi on käsittää vertausta peltoon kätketystä aarteesta. Miksi mies halusi koko aarteen itselleen, jos kerran Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre? Miksei mies perustanut kommuunia ja kutsunut kaikki nauttimaan kanssaan? Entä sitten rikas mies, joka antaa talentit palvelijoilleen ja toruu sitä palvelijaa, joka ei ole keinotellut haltuunsa uskotulla omaisuudella vaan on haudannut sen maahan. Miksei rikas mies vienyt itse rahojaan pankkiin? Olivatko ne jotain harmaita talentteja? En ymmärrä. Minulla ei liene korvia kuulla?

Mutta Jeesus ainakin pääsee Taivaaseen ja meille muille jää ilosanomat ihmeteltäviksi. Ennen Pasolinin elokuvaa joku ohjaaja kertoi, että sen voisi vaikka ottaa mukaansa autiolle saarelle. Noh, onhan siinä niitä luola-asumuksia kuvissa, ehkä niistä voisi ottaa jotain arkkitehtuurivinkkejä saarensa regulariteetin suunnitteluun.

Heini Junkkaala: Kristuksen morsian

Heini Junkkaala (s. 1975) kirjoitti vuonna 2010 kantaesitetyn näytelmän Kristuksen morsian. Vuonna 2013 valmistui Junkkaalan käsikirjoittama ja Kari Paljakan (s. 1958) ohjaama samanniminen tv-elokuva. Elokuvan katselin eilen, sen voipi katsella Yle Areenasta vielä jonkin aikaa. Näytelmän luin tänään. Kuten odottaa sopii poikkeaa elokuva jonkin verran näytelmästä, vaikka aihepiiri on molemmissa sama – puheena on Suomen luterilaisen kirkon suhtautuminen naispappeuteen ja homoseksuaalisuuteen.

Kristuksen morsiamella tarkoitetaan Raamatussa käsittääkseni seurakuntaa tai samassa merkityksessä kirkkoa. Junkkaala laventaa uhallaan morsiamen tarkoittamaan myös vihittävää naisimmeistä. Koska naispappeus oli kirjan kirjoittamisen aikaan jo voitettu kanta luterilaisen kirkon liberaattoreille, puhutaan tässä piispaksi vihkimisestä. Minulle henk.koht. on aivan sama vaikka arkkipiispa ja paavikin olisivat naisia, tuskin koskaan olen heidän kanssaan missään tekemisissä. Myös homoseksuaalisten henkilöitten kirkollinen vihkiminen kävisi minun puolestani. Ihmettelen tosin, miksi homoseksuellit eivät vain vihkiydy maistraatissa, koska avioliitto on kuitenkin isolta osin oikeudellinen sopimus. Mutta tietysti uskovat ihmiset haluaisivat heillä olevan mahdollisuus vihkiintyä siinä missä muillakin. Koska itselleni tällaiset sakramentit ovat vähemmän tärkeitä, kuulostavat lähinnä ihmisten keksimiltä, arvoltaan heikentyneiltä virtuaaliepoleteilta, en osaa panna niille paljon painoa. En käy ehtoollisellakaan, koska en koe kuuluvani täysillä porukkaan. Mutta veisaan kirkossa virsiä ja saatanpa jututtaa pappiakin sekavine kysymyksineni.

Junkkaalan näytelmässä puhutaan paljon sekä naisten kärsimästä epätasa-arvosta että uskonasioista. Moni puheenvuoro tuntuisi vähän muokattuna sopivan muillekin nykypäivän kiistelyjen osa-alueille. Seuraavassa näyte:

Kylmä fakta on, että me eletään totalitaarisessa, yksiäänisessä yhteiskunnassa, jossa ko. elämäntavan kritisointi on kriminalisoitu poliittisen korrektiuden nimissä.

– – – –

Ja missä on niiden ko. henkilöiden oikeudet, jotka eivät halua toteuttaa ko. elämäntapaa?

Elokuva on jotenkin turhankin nätti rakenteeltaan, näytelmä tuntuu jotenkin miellyttävästi rosoisemmalta, tosin näytelmän loppukuviot ovat ehkä hieman yliampuvat.

Eikös tässä nyt olekin jotain tästä. Kirjassa on 127 sivua ja toisten kirjojen mainoksia siihen päälle.

Pallo pysyy pyöreänä

Kävin tänään katselemassa jalkapalloilua livenä Kuopiossa. Keskuskentällä, tai mikä se nykyään lieneekään nimeltään, pelasivat vastakkain kakkosdivisioonan ottelussa KuFu (Kuopio) ja VIFK (Vaasa).

Lähtökohtaisesti KuFu oli ennakkosuosikki. VIFK pisti kuitenkin kaiken peliin ja oikeastaan se hallitsi ottelua alusta loppuun. Vaasalaisten kannalta oli todella harmi, ettei edes tasapeliä saatu aikaiseksi.

Kaksi kertaa oli ylähirsi KuFun maalivahdin apuna, kerran VIFK:n maali hylättiin tuomarin ja linjalla olleen avustavan tuomarin neuvottelun jälkeen. En tiedä ovatko jalkapallon säännöt muuttuneet, mutta KuFun puolustaja syötti nähdäkseni pallon omalle maalivahdilleen, joka sitten otettuaan pallon haltuun jalallaan, nosti sen käsiinsä. Ennen tällaisesti taidettiin viheltää epäsuora vapaapotku? Sentään tuomari näytti oikeutetusti punaista korttia KuFun pelaajalle, joka kaatoi sääntöjen vastaisesti yksin läpi menossa olleen VIFK:n hyökkääjän. Tästä johtuen KuFu pelasi yhden miehen vajaana yli puolet ottelusta.

KuFu siirtyi taitavien hyökkääjiensä ja varsinkin oikealla laidalla viilettäneen Bruno Rodriguesin tarkan syötön ja hänen itsensä viimeistelemän toisen osuman ansiosta 2 – 0 johtoon. VIFK ei lannistunut vaan kavensi pelin lukemiin 2 – 1 vielä ensimmäisellä puoliajalla. VIFK pelasi energisesti, kävi ylhäältä kiinni KuFun puolustajiin, jotka jäivät tuskastuttavassa määrin pallottelemaan keskenään omalla kenttäpuoliskolleen. Kuka sellaista haluaa katsella?

Toisen puoliajan VIFK jatkoi siitä mihin ekalla oli jääty. Sinnikäs yritys toi tuloksen ja tasoitus syntyi melko pian tauon jälkeen. Sen jälkeen peli oli pääosin VIFK:n hallussa. Erinomaisesti pelannut ja joukkueensa parhaana palkittu Markus Nordman järjesteli hyökkäyksiä, mutta KuFun sumppua ei saatu murrettua ihan maalintekoon saakka. Ja koska pallo on edelleenkin pyöreä, onnistui KuFu yhdellä hyökkäyksellä siinä missä VIFK ei onnistunut jatkuvalla rynnistyksellä. Todella komealla vedolla KuFun voittomaalin laukoi numero kutonen tai seiska, enpähän muista.

Ottelu oli oikein mukavasti järjestelty tapahtuma. Mitään istumapaikkarajoituksia en huomannut, pääkatsomon alakerrassa oli puoliajalla kahvio, jossa oli myös makkarata grillattuna, minä nautin pullakahvit. Vessat olivat siistit, käsidesiä oli tarjolla kaikkien pääkatsomon sisäänkäyntien edustalla.

Lapsukaisena kun kävin Koparien harjoituksissa keskuskentällä, esitimme kerran, että harjoitukset järjestettäisiin välillä muualla, kun Puijonlaaksosta oli niin pitkä matka keskuskentälle. Valmentaja totesi, että äkkiähän tuon matkan pyörällä huokasoo. Joku tuumasi siihen, että kun ei oo pyöree. Valmentaja siihen, että ”no, soekeella sitten!” Eikä siinä osannut muuta kuin nauraa. Pallo sentään pysyy pyöreenä, olivatpa ajat mitkä tahansa.

Catullus: Kaikki runous

Rooman valtakunnan pääkaupungissa runoutta rustannut Gaius Valerius Catullus (n. 87 – 57 eaa.) on ilmeisesti tullut aika monille tutuksi. Sen verran samansävyistä tekstiä olen ollut lukevinani esim. netistä, että Catulluksen fanittajia nähtävästi löytyy. Luin Jukka Kemppisen laatiman suomennosvalikoiman Catulluksen tuotannosta. Kirja ilmestyi vuonna 1990 nimellä Kaikki runous. Itselleni Catullus oli jäänyt tuntemattomaksi, mutta nytpähän tiedän mistä tämmöinen, sanoisinko ”rävellysrunous” juontaa juurensa. Ennen kuin joudun uudelleen vetäisemään henkeä, on lisättävä, että Catulluksen runojen joukosta löytyy syvästi tuntevaa ja herkkääkin, vaikka silmille roiskahtava rivo panettelu on se mikä herättää minun huomioni ensilukemalta, niin ihmisrakas kuin olenkin.

Kemppisen valikoima ei sisällä kaikkia Catulluksen kirjoittamia runoja. Eipä tietenkään. Tuskinpa keltään antiikin kirjoittajalta on voinut säilyäkään koko tuotanto näihin koronaisiin aikoihin. Lisäksi on Kemppinen kertomansa mukaan jättänyt pois toistoa ja joitakin pisempiä runoja, joista on pari näytettä mukana tosin. Uskon Kemppisen valinneen ne kiinnostavimmat. Ensimmäinen pitkä runo kertoo myyttisestä kreikkalaismiehestä (Attis), joka ilmeisen puutteellisella harkinnalla päättää kuohita itsensä. Myöhemmin hän katuu asiaa ja menettänee järkensä, koskapa katoaa metsiin. Toinen vielä pisempi runo kertoo jostain pariskunnasta helleenien mytologiassa (argonautti Peleus ja merenneito Thetis). Runon homeerisen tehokkaasti ilmaistu (ss. 79 – 94) sanoma kiteytyy siihen, että ennen jumalat saattoivat vierailla maan päällä ihmisten pidoissa, mutta kun ihmiskunta kieroutui eli kun veli surmasi veljensä ja oikea ja väärä sekoittuivat synnin hulluudeksi, jumalat päättivät pysytellä poissa ihmisten iloista eivätkä kärsi paljasta valoa.

Tärkeimmän osuuden muodostanevat kumminkin kaikkien lukijain mielestä kuvaukset roomalaisten varsin vapaasta irstailusta. Catulluksen runoissa roomalaiset hässivät paljon eikä monikaan muoto tässä harrasteessa vaikuta heille vieraalta. Homosuhteiden kuvauksissa kuultaa jonkinmoinen väheksyntä tätä seksuaalisuuden ilmenemää kohtaan, tosin kuvauksia on sen verran paljon, että mistään vähäisestä ilmiöstä ei liene ollut kyse.

Toisinaan Catullus kirjoittaa Lesbia-nimisestä naisesta, jonka kanssa hänellä on suhde. Näitten runojen tyyli vaihtelee erittäin uskottavalla tavalla hellästä, palvovasta rakkaudesta piikittelevään ivaan, pettymykseen ja riuduttavaan kaipaukseen. Lemmen kohdetta ei kuvata pyhänä rakastettuna vaan kyse on selkeästi seksisuhteesta.

Ennen kaikkea Catullusta voi kuvailla teräväkieliseksi. Hän käyttää säkeitään koston välineenä ja sivaltelee runoilla niitä, joihin on pettynyt. Myös huonot runoilijat saavat osansa. Ylistysrunoutta ei juuri ilmene. Itseäänkin Catullus nimittää kaikkein huonoimmaksi roomalaiseksi runoilijaksi. Tämän voi tosin käsittää myös käänteisenä heittona. Ehkä tällainen kepeä heittely onkin juuri se, mikä Catulluksessa on vedonnut lukijoihin vuostuhanten jälkeenkin. Hän kirjoittaa samoin kuin kuppilan nurkassa olisi voinut kuulla jonkun heittävän läppää esikoronaisina aikoina. Syljen roiske tuo muassaan maukkaita tölväisyjä, joita ehkä sitten kansanedustajana saa pyydellä anteeksi jälkikäteen, mutta jotka sillä hetkellä vain naurattavat pureutuessaan lävitse yhtä hyvin käsittelyssä olevan kohteen kuin kuulijankin moraalisen julkisivun. Catullus on kuin muinaisaikain hovinarri, jonka hullunkurisille jutuille kuningas nauraa, kunnes narrin röyhkeys ylittää kuninkaan sietokyvyn ja narri päätyy hirteen. Catullus eli kolmekymppiseksi.

Kirjassa on 126 sivua. Eilen illalla aloitin ja tänä aamuna lukaisin loppuun.