Vesikriisi sihisi Siilissä

Pitkään jatkuneet helteet tuppaavat toisinaan päättymään ukonilmoihin ja rankkasateisiin. Näin kävi nyt mm. täällä Siilinjärvellä, josta tuttavien kesken käytetään nimitystä Siili. Siilinjärven vedenottamo sijaitsee nk. kuivalla maalla soraharjualueella ja hyödyntänee ainakin osaksi luonnonsuodatusta. Tietysti vedenottamolla on tiivis allas, mutta kuten kaikella muullakin myös tiiviydellä on heikot hetkensä. Tällä kertaa rankka vesisade lienee päässyt jostain kohdin tunkemaan jotain vähäistä orgaanista jutuntuttua vedenottamoon, mikä johti siihen, että pieni bakteerikanta livahti juomaveden joukkoon.

Tiedottaminen asiasta ei ollut kovin päällekäypää, mutta viidakkorummun välityksellä mekin saimme kuulla vedenkeittokehotuksesta ja levitimme tärkeää sanomaa niille, joita pidämme meille tärkeinä yksilöinä. Siilinjärvellä vettä myypi nykyään Kuopion Vesi Oy. Järjestely on varsin uusi ja ehkä siitä ja loma-ajoista sekä bakteerien ilmaantumisesta viikonlopun alkajaisiksi johtui hieman kantrinkaipuun sävyinen tiedotusnopeus. Jotkut olivat kyllä olleet asiasta tietoisia, sillä ainakin Siilinjärven Lidlissä minulle kerrottiin, että kanistereissa ja pulloissa myytävä vesi oli loppunut kaupasta puolessa tunnissa. Koska asumme Kuopion kuppeessa ei ollut autolla ajamista suurempi työ käydä hakemassa pari-kolme kanisteria vettä Päivärannan Citymarketista.

Sieltä Citymarketista kotiin ajellessa muistelin miten kerran eräs uskova ihminen oli kirjoittanut netissä Raamatun kohdasta: ”Uhkuuko lähde samasta silmästä makeaa ja karvasta vettä?” (Jaakobin kirje 3:11, vuoden 1938 suomennos) Olin tuolloin korskeana huomauttanut, jotta ihmiskunta on keksinyt tähänkin kysymykseen ratkaisun, johon voi tutustua netissä hakusanoilla ”vesikriisi nokia”. Nyt ei niinkään naurattanut. Toisaalta perimmäinen luontoni on luja kuin entisajan ooppelin akku, en hermostu ihan pienestä tai vaikka sisälläni hermostunkin, jaksan pysytellä ulkoisesti tyynenä. No, ehkä akkuvertaus hieman onnahtaa.

Siilinjärven S-marketissa käydessään vaimoni huomasi ilmoituksen, jonka mukaan Siilinjärvellä jaetaan juomavettä kunnantalon takana olevalla parkkipaikalla. Sittemmin uusikin jakelupaikka ilmaantui laajalle parkkipaikalle Siilinjärven keskuskortteliin. Siellä jo sunnuntaina vierailimme.

Veden bakteerimäärät eivät ole kovin huolestuttavat, alunperinkin puhuttiin varotoimenpiteestä. Varmasti olimme ehtineet juoda vesijohtovettä ennen kuin tieto juomaveden keittokehotuksesta meidät tavoitti. Niin oli juonut moni muukin. Vatsatautiaaltoa ei ole ilmaantunut. Keitämme kahvit siihen veteen, jonka olemme hakeneet joko kaupasta tai veden jakelusta. Käymme suihkussa ja pesemme astiat astianpesukoneella. Ruuanlaittoon tarvittava vesi on yleensä itse keitettyä vesijohtovettä. Sen keittäminen ei ole kovin kummoinen homma, mutta jäähdyttäminen on vaivalloista eikä jäähdytetyn veden taso vaikuta täysin vakuuttavalta. Saadun ohjeen mukaan ruuanlaitossa voi käyttää vesijohtovettä, joka lisätään ruokaan ja sitten ruokaa vain keitetään vähintään viisi minuuttia. Tähän ohjeeseen suhtaudun hieman epäillen.

Nesteitten nauttiminen on tärkeää. Keskiajalla kuulemma juomavesi oli usein saastunutta, joten munkitkin nauttivat enimmäkseen viiniä tai oltta. Tämä ratkaisu voisi tuntua kiehtovalta ellei takana olisi kuuma kesä, jonka kestäessä näitä vaihtoehtoisia nesteitä tuli jo harrastettua ihan riittämiin. Kotikalja on ihan kiva kompromissi.

Kirsi-Marja Myöhänen: Hymykuoppa & Kyynel

Kuopiossa ja Leppävirralla asuva Kirsi-Marja Myöhänen (s. 1941) on kirjailija ja kuvataiteilija ym. Hän asustaa toisinansa myös Espanjan aurinkoisemmilla rannoilla. Luin hänen runokokoelmansa nimeltä Hymykuoppa & Kyynel, joka ilmestyi vuonna 2012. Kirjan sivuja koristavat runoilijan tekemät mustavalkoiset kuvat, joissa esiintyy kasveja ja joitakuita perhosia.

Myöhäsen runojen tyyli on tässä kokoelmassa sangen hillitty. Runojen sanoma käy yleensä melko selvästi ilmi. Runot ovat paikoin mietelauseenomaisia, ne sisältävät selkeitä ajatelmia. Toisinaan tietysti runoilija piilottaa tarkan kohteen lukijalta. Silti tykkäsin eniten niistä runoista, joissa kerrotaan pitkästä parisuhteesta ja sen arkipäivästä. Ne eivät ole mitään kipeää tilitystä, eikä useimpien ihmisten arkipäivä sellaista kaipaakaan.

Elämä miehen seurassa kivettää kenet tahansa, huomaan sen vaimostani, mikä ei suinkaan tarkoita että asiassa olisi jotain pahaa. Pitkä parisuhde ei ainoastaan hio särmiä puolisoitten väliltä vaan auttaa myös huomaamaan ne, niin että niihin voi oppia suhtautumaan huumorilla. Tällaisia kivoja pikku huomioita luen runoista Eedenistä se alkoi, jossa luomistyön jatkuminen tulee kuulemma selkeästi esille miehen touhuiluja seuratessa. Aihetta laventavat runot Miehen mieli, jossa uudenlainen, sosialistinen aate herää miehessä hälventyäkseen saman päivän mittaan ja Erilaisuudesta, jossa mies pakkaa reppunsa ja ilmoittaa lähtevänsä pyhiinvaellukselle sekä Siis poissa, jossa mies on muutama viikko sitten lähtenyt matkalle ”katupölyä pakoon” – liekö mennyt sinne Espanjaan? Näille velmuileville runoille tärkeänä vastapainona toimii runo Nyt vasta, jossa runon minältä on kulunut likemmäs puoli vuosisataa sen hahmottamiseen, että mies on parasta mitä minälle on tapahtunut. Meille miehille tämä antaa toivoa siitä, että nainen voi jossain vaiheessa oivaltaa oman parhaansa. Mieskö lienee se hahmo runoilijan elämässä, joka kehottaa rajoittamaan lausevoimistelua

ennen kuin

kaurapuurosta tulee hernesoppa ja
hillopullasta läskisoosi

runossa Arkijumppaa. Muutamia muitakin kivoja osumia runoista löytyy, tykkäsin mm. Espanjan ja Suomen joukkuepelien humoristisesta vertailusta – olkoonkin, että on pesäpallo-otteluihinkin saatu säihkettä, vaikkei niitä yleensä klassikoiksi kuule nimitettävänkään.

Kirjassa on 65 sivua. Se tuli lukaistua tänään.

Leena Raveikko: Jalat hengittävät

Kuopiossa asuva Leena Raveikko (s. 1955) kirjoitti runot vuonna 2017 julkaistuun runokokoelmaan Jalat hengittävät. Senpä minä lukaisin.

Raveikon runokokoelmalla on selkeä, yhtenäinen aihe: liikkuminen luonnossa. Siinä missä minun liikkumiseni luonnossa on supistunut viime aikoina kytketyn kissan ulkoiluttamiseen, on Raveikko harrastanut aktiivista liikkumista, hän kertoo runoissaan pyöräilystä, patikoinnista ja hiihtämisestä. Liikunnan tarkoituksena runoissa on työmatkan suorittaminen, pitkät ulkoisille maille suuntautuvat pyöräretket, patikointi ja retkeily metsissä sekä yksinäiset, mediteeraavat hiihtoretket lumisissa maisemissa. Kokoelma on jaettu kahteen osastoon: ensimmäinen käsittää liikunnan sulan kelin aikaan kun taas toinen osasto keskittyy talvisiin näkymiin.

Sulalla kelillä kuljetaan perhosen seurassa kohti luostaria, pyöräillään Kuninkaantiellä, härkätiellä, Runon ja rajan tiellä, eksytään Espanjassa ja välillä tuskastutaan koko hommaan. Patikkaretkellä tukahduttaa suopursun tuoksu, nautitaan sienisadosta ja mehukkaiksi paleltuneista puolukoista. Talvirunoissa pakkanen ja kävely uhkaavat katkaista porsliinivarpaat, mutta takkatuli sulattaa jäiset hiihtäjät. Myös luistimilla saa kovaa kyytiä, retkiluistelusta järven jäällä lienee kyse. 

Lukemiseni pysähdytti talvi-osaston keskivaiheilla, sivulla 51 (kuin elomme keskimatkaan ehtineenä ) runo, jossa runon Sinä vaikuttaa tutulta muukalaiselta, josta kulkija saa nähdä vain loittonevan selän. Tästä runosta lähtien luin Raveikon runoja hitaammin, tarkkaillen jotain samankaltaista merkkiä, jota en kuitenkaan selkeästi löytänyt. Mutta talvi-osaston runot vaikuttavat monasti hiljaisemmilta, talviseen myteröön käpertyviltä, vaikka omat vauhdikkaatkin hetkensä niistä löytyvät. Mietin uudelleen myös sulan vuodenajan osaston päättävää runoa, jossa runon sinä naulaa runon kertojan väsyneet vaelluskengät lintupöntöiksi.

On hienoa, että tämänkaltaisesta aiheesta kirjoitetaan näin runollisesti. Viittaus Henry Thoreaun kävelyä ylistävään teokseen ei ole liioiteltu.

Kirjassa on 73 sivua, lukaisin sen parissa päivässä.

Solja Krapu: Minä tarvitsen bussikuskia

Suomesta Ruotsiin ja takaisin muuttanut Solja Krapu (s. 1960) kuuluu asuneen Uumajassa ja nykyään ehken Kuopiossa(?). Hän kirjoittaa ruotsiksi. Vuonna 2002 ilmestyi hänen runokokoelmansa Jag behöver busschauffören. Suomennos ilmestyi vuonna 2004 nimellä Minä tarvitsen bussikuskia suomentajana Harri Rinne. Luin sen suomennoksen.

Krapu on menestynyt lavarunoilijana. Hän on voittanut Ruotsin ja Suomen mestaruudet. En ole koskaan seurannut lavarunokisoja, enkä usko että aion sellaiseen ratketakaan. Minusta runot ovat parhaimmillaan yksin luettuina.

Kirjan kannessa Kravun runojen sanotaan olevan selkeäsanaisia ja helppotajuisia. Niitten sanotaan silti olevan monikerroksisia. Voi olla, että osasin lukea nämä runot juuri siten, että pääsin putoamaan selkeitten sanojen ja helppojen tajuisuuksien väliin ja sitä tehen sitten monen kerroksen läpi suoraan katutasolle. Ehkä runossa Törmällä olin huomaavinani jotain erotiseeraavaa sivuviritystä, mutta muutoin kerrosteisuus jäi minulta havaitsematta. Käsitin kyllä, että runoilija ei aina puhu omalla äänellään, että runojen minä ei välttämättä tarkoita runojen sepittäjää.

Millaisilta runojen kertojat sitten vaikuttivat? Kokoelman alkupuolella tunnutaan kuvaavan nykyihmistä, sinkkua, joka hakee täydellistä sopivuutta potentiaaliselta kumppaniltaan. Loppupuolen runot vaikuttavat kertovan muista asioista, sinkkuelämä on päättynyt tai ei ole vielä alkanut, yhteinen elämä rakkaan kanssa saa muutamassa runossa tilaa, samoin muistot lapsuudesta. Viitisen sivua tilaa tarvinnut kokoelman nimiruno on varmaankin tarjonnut lavarunon kuulijoille veikeitä tunnelmia ja esittäjälle mahdollisuuden pelata rytminvaihdoksella, sillä loppua kohti runo tuntuisi kiihdyttävän vauhtiaan ja johtaa humoristiseen lopputulemaan.

Kirjassa on 95 sivua. Lukaisin sen läpi muutamien päiväin aikana.

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen

Antti Tuuri (s. 1944) on tuottelias ja arvossa pidetty suomalainen kirjailija. Olen lukenut hänen tuotannostaan valitettavan vähän, mutta monet hänen kirjojensa tarinat ovat siirtyneet elokuviksi, kuten Talvisota, Pohjanmaa, Ameriikan raitti ja Ikitie. Viime vuonna luin pari Tuurin näytelmää ja joitakin kuunnelmia. Tykkäsin erityisesti kuunnelmasta Lintujen kesyttäjä (1978). Joskus aiemmin luin romaanin Kylmien kyytimies (2007). Halpa-Halliin oli ilmestynyt viime viikolla muitakin kuin kristillisiä kirjoja. Lyhyen valikoinnin jälkeen ostin itselleni romaanin Aavan meren tuolla puolen, vuodelta 2018. On tässäkin kirjassa hengellinen ulottuvuutensa, joka lopussa vaikuttaa vahvistuvan.

Tuurin romaani kertoo Ruotsiin 1960-70-luvuilla siirtyneistä suomalaisista maahanmuuttajista, joita olemme tottuneet nimittämään siirtolaisiksi. Romaanissa viljellään tarkoituksella sanaa maahanmuuttajat, sillä vertauskohtana suomalaisten kokemukseen Ruotsista tuodaan esiin myös muilta maailman rannoilta kansankotiin saapuneitten maahanmuuttajain eloa. Tuuri kirjoittaa maahanmuuttajajoukkioista, joitten väkivaltainen toiminta on saanut ruotsalaiset pyörtämään aikaisempaa sallivaa asennettaan kuningaskuntaan tulijoihin nähden. Toisaalta romaanissa myös ymmärretään uudempien tulijoitten näköalattomuus ja toivottomuus. Riikinruotsalaisia hahmoja romaanissa on kovin vähän. Suurimmaksi osaksi suomalaiset saavat setviä omia näkemyksiään omasta ja toisten ryhmien maahanmuutosta. Muut väestöryhmät ovat mukana vain sivuhahmoina, peilailemassa suomalaisten asenteita.

Romaanin juonellisen rungon muodostaa kaksi dramaattista tapausta eläkkeellä olevan hanurinsoittajan perheessä. Ensin soittaja itse kuolee kotonaan ja sitten vielä hänen tyttärentyttärensä tytär katoaa kouluun tehdyn polttopulloiskun jälkeen. Mikään dekkaritarina ei kyseessä ole. Romaanin henkilöitä kuohuttavat tapahtumat sattuvat samana päivänä kuin poikain muurahaispesään heittämät kävyt. Saman päivän aikana myös jonkinlainen ratkaisu molempiin asioihin alkaa hahmottua. Minulta 222-sivuisen romaanin lukeminen vaati kyllä kolme päivää, mikä voi johtua lukemisen ajoittumisesta viikonloppuun. Sen sijaan näkökulman tai kertojan vaihtelu ei häirinnyt vaan pikemminkin piristi.

Tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan ja Skövdeen, jossa ainakin olivat Volvon tehtaat. Lienevätkö vielä, int vet jag. Tehtailla työskenteli vuosien saatossa paljon suomalaisia maahanmuuttajia, myös iso osa romaanin henkilöhahmoista.

Laitan tähän häntään tekstistä lainauksen, joka mielestäni kuvaa hyvin myös lukemisen ymmärtämisen vaikeutta:

Olin kerran Dramatenin aikaan kurssilla, jossa henkilökuntaa koulutettiin puhutun ymmärtämiseen. Se on vaikein laji, mitä ihmisten välisessä kanssakäymisessä on olemassa. Moni miettii jo toisen ihmisen puhetta kuunnellessaan, kuinka vastaisi tai kuinka alkaisi selittää omia asioitaan ja kuinka todistaisi toisen ihmisen mielipiteen vääräksi.

Mainiosti sanottu.

S. I. Baranovski: Suuriruhtinaanmaa Suomi

Luin venäläisen tiedemiehen Stepan Ivanovitš Baranovskin (1817 – 1890) kirjoittaman teoksen, joka julkaistiin Venäjällä vuonna 1882 osana Venäjän keisarikuntaa maantieteellisesti kuvailevaa sarjaa Живаписная Россия. Отечество наше (Maalauksellinen Venäjä – meidän isänmaamme). Kyseessä on 20-osaisen kirjasarjan toinen osa, joka käsittelee Venäjän luoteiskolkkaa, Suomen suuriruhtinaskuntaa.

Kirjan alussa kerrotaan teoksen ”uudelleen löytymisen” vaiheista, esipuheen kirjoittaja Rainer Knapas kertoo, että 1990-luvun alussa itärajan takaa alkoi tupsahdella Suomen kirjakauppoihin näköispainoksina mielenkiintoisia kirjoja ja yksi niistä oli tämä Suomea kuvaileva osa Maalauksellista Venäjää. Knapas kertoo laajasti teoksen historiasta, Suomi-osan kirjoittajasta, kirjasarjan päätoimittajasta (P. P. Semjonov) sekä kirjan painattajasta (M. O. Wolff) – varsinkin kuvien osuus on kuvailtu tarkoin piirroin. Kirjan kirjoittanut Baranovski asui useita vuosia Suomessa ja toimi Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston (nykyään Helsingin Yliopisto) professorina. Hän oli innostuneesti keskusteleva henkilö ja osallistui suomalaisten sivistyksellisten hankkeitten edistämiseen. Kirjan suomentaja ja toimittaja Marja Itkonen-Kaila huomauttaa, että Baranovski kirjassaan monessa kohden hyödyntää päälähteenään Suomen Tilastollisen toimiston viisivuotiskatsausta vuosilta 1871 – 1875. Jotta eiköpä liene luotettavaa tietoutta, vaikka joitakin kohtia on suomennoksessa korjailtukin.

Voisin kuvailla tätä kirjaa pitkäpiimäisesti jakso jaksolta, mutta koska piimäni alkaa jo olla vedellä jatkettua sintua, poimin joukosta vain muutamia sykähdyttävimpiä kohokohtia. Aluksi kumminkin sen verran kirjan rakenteesta, että alusta löytyy oikein mukavan pituinen historiajakso, josta pidin selvästi eniten. Kirjan lopun yhteenveto kiteyttää venäläisen näkemyksen Suomesta ja ehkäpä siitäkin mikä on Suomelle parhainta eli elo Venäjän keisarikunnan osana ja sitä tehen sitten taloudelliset hyödyt, joita hyötyjä en itsekään haluaisi kiistää. Varsinainen Suomen maantieteen kuvaus jää hieman pliisuksi harppomiseksi, tosin mitäpä kuvailtavaa Suomen maantieteessä olisi – kun olet yhden pajukon nähnyt, olet nähnyt ne kaikki. Baranovski tekee kuitenkin asiaa Suomen vesireiteistä. Lopussa sitten huomautetaan, että aika monia vesireittejä ei pääse kovinkaan pitkälle. Saimaan kanavaa sentään kehutaan, sehän valmistui Venäjän vallan aikana. Ja sitä pitkin Kuopioonkin on saatu kuljetettua kaiken maailman tavaraa, meillekin pitäisi tulla acaziapuinen tv-taso tuossa kuun vaihteessa, jos ei Suezissa satu olemaan rekka poikittain.

Historiakatsauksessa huomiotani herätti selkeän myönteinen näkemys Suomen suuriruhtinaskunnalle myönnettyjä erioikeuksia kohtaan. Suomi sai säilyttää Ruotsin lait, oman uskontonsa ym. Baranovski jopa toteaa Aleksanteri Ⅰ:n ajatuksia arvaillen:

Keisari näki selvästi, ettei hänen suuri Venäjänsä vielä ollut valmis niihin tärkeisiin parannuksiin, joita hän piti tarpeellisina ja toivottavina. Mutta kun hän havaitsi, että Suomessa oli jo lujasti juurtuneena sellaista mitä hän olisi toivonut myös koko omalle kansalleen, oli luonnollista, että hän päätti säilyttää tämän hyvän ja sen vuoksi hyväksyä toistaiseksi tuon erottamattomasti Venäjään yhdistetyn maan erityisaseman.

Minua hämmästytti Baranovskin tarkkanäköisyys hänen tarkastellessaan Suomen lehmien lukumäärän ja lehmänvoin tuotantomääriä suhteessa kilpailijamaihin. Pietarissa vuonna 1879 pidetyn maitotalousnäyttelyn perusteella Suomi sijoittui molempien osalta Euroopassa kärkikolmikkoon maitten väkiluvut huomioonottaen. Suomen maitotaloudella on siis perinteitä! Eipä ihme, jotta juustossa löytyy! Ilman talouspakotteita venäläiset söisivät Suomen meijerit ruplaähkyyn.

Kirjan päättävässä loppukatsauksessa, joka on laitettu kirjasarjan päätoimittajan nimiin, sävyt terävöityvät. Suomalaiset nähdään eristäytyneenä ja itseensä sulkeutuneena heimona, jolta on puuttunut kyky muodostaa itsenäistä valtiota ja joka on siten joutunut alistumaan voimakkaampien naapureittensa valtaan. Suomen talous nähdään paitsi riippuvaisena Venäjästä, myös selkeästi ja monin tavoin Venäjän kaupasta hyötyvänä.

Tämä kirja on alle 200 sivua pituudeltaan, mutta lukeminen kesti joitakin viikkoja. Alku sujui ihan liukkaasti, maantieteen kuvaus rupesi sitten tökkimään. Kirjasta on kertonut näkemyksensä myös Jorma Jormito. Hän on löytänyt paljonkin mielenkiintoista kirjasta, ehkä minulta pääsi hitaasti lukiessa keskivaiheen jutut vähän unohtumaan?

Porgy and Bess

Ylen Teema-kanava esitti tänään Metropolitan-oopperassa tallennetun esityksen George Gershwinin säveltämästä oopperasta Porgy and Bess. Wikipediasta luin, jotta ooppera perustuu näytelmään, jonka kirjoitti Du Bose Heyward. Oopperan käsikirjoittajana on toiminut laulutekstien kirjoittaja, säveltäjän velimies Ira Gershwin. Ooppera esitettiin ensi kertaa vuonna 1935. Teeman nettisivulla kerrotaan, että tapahtumapaikkana on Charleston, kaupunki Yhdysvaltain itärannikolla.

Minun pitäisi tässä luetella kapellimestarin nimi ja orkesterin nimi ja pääroolien laulajat ja esityksen ohjaaja, mutta en jaksa etsiä niitä netistä. Hyvin osasivat kaikki tehtävänsä ja esitys oli onnistunut, kestikin melkein kolme tuntia.

Ooppera tapahtuu köyhien mustien asuinkorttelissa nimeltä Catfish Row. Lavasteet esitykseen oli laadittu siten, että kahdessa kerroksessa olevien asuntojen sisään pystyi helposti näkemään. Asunnoissa oli vain tukirakenteet osoittamassa missä kohdin seinät, ovet ja ikkunat sijaitsevat. No, oli niissä tietysti lattiatkin. Vain yksi pitempi jakso sijoittui muihin maisemiin.

Lähes kaikki esiintyjät olivat mustia. Poliisit ja kuolinsyyntutkija olivat ihonväriltään eurooppalaisia. Tavallaan esitys siis kuvasi omassa melko suljetussa elinpiirissään elävän mustan yhteisön eloa. Sillä tavoin se muistutti musikaalia Viulunsoittaja katolla, joka kuvaa elämää juutalaiskylässä jossain Ukrainassa. Kun näissä molemmissa tarinoissa on mukana paljon hahmoja, saadaan vissiin syntymään elävän tuntuinen kuvaus pienen yhteisön omasta maailmasta. Minun näkökulmastani hankalaa on se, että tällainen kuvaus ei muodostu riittävän kiinnostavaksi. Sekä Porgy and Bess että Viulunsoittaja katolla sisältävät hyviä musiikkiesityksiä, jotka antavat minulle ihan kivoja elämyksiä, mutta kun tarinan jännite ei tunnu riittävän jää taidenautinto epätasaiseksi.

Halusin katsella tämän oopperan, sillä nuoruudessani olin tullut hankkineeksi kasetin, jossa on niitä hittikappaleita ja kiinnosti tietää millainen tarina niitten ympärille oli rakennettu. Minulla on myös Miles Davisin levy, jolla hän esittää omia versioitaan näistä tunnetuista sävelmistä. Janis Joplinin herkkä Summertime sekä muutamia hänen hittejään tuli joskus 1980-luvun alussa radiosta ja nauhoitin ne ja niistä tuli minulle tärkeitä ja kuuntelin niitä usein eli minun tapauksessani useammin kuin kerran vuodessa keskimäärin.

Oopperasta jäi minulle sellainen vaikutelma, että noin puolet lyhyempänä se saattaisi toimia paremmin. Jos keskityttäisiin vain perustarinaan, saavutettaisiin tehoja kerrontaan eikä katsoja välttämättä jäisi kaipaamaan oopperan yhteisöllistä puolta. Joskus muuten senkin saa välittymään hyvin pienin maininnoin – semmoinen voi synnyttää taiteennauttijaan eräänlaisen nälän saada tietää lisää. Poliisin osuus oli kuvattu tällä tavoin erittäin tehokkaasti, samoin oopperan kahden muun pahiksen.

Olen nyt muutaman kerran katsellut näitä Metropolitanin esityksiä kuuluisista oopperoista ja musikaaleista. Wagnerin Sormus-trilogia tuli joitakin vuosia sitten ja youtubesta sain katsella South Pacific-musikaalin (se taisi olla taltioitu Carnegie Hallissa), joka oli todella upea, olisi kiva nähdä sekin tv:ssä. Todella kiva, että näitä esitetään, sillä mihinkään teattereihin en taida enää viitsiä lähteä vaikka miten tautitilanne hellittäisi.