Powered By Blogger

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Ketjukolaajan mätäkuun loppulitviikki


On se niinkin, että huonoillakin ajatuksilla on aikansa ja siten myös loppunsa. Julistan täten, että ketjukolaajan mätäkuu oli ja meni. Siskokset Sumeus ja Unhoitus ovat saaneet haltuunsa ketjukolaajan mätäkuun kaikkine oikeuksineen ja toivottavasti myös velvoitteineen sikäli kuin niitä ilmenee. Joku huonommalla huumorintajulla varustettu voi esittää asiaan eriävät väitteensä – sellainen kuuluu elämään – mutta notkeaksi minä kutsun sitä, joka tällaisen mielensä vesiesteen alittaa.

Nojaa, sanoi selkä. Kohdistan katseeni eteenpäin, se lienee viisainta. Häntäänsä jahtaamaan ryhtynyt koira saattaa helposti nirhaista omaa säärtään. Mätäkuun aikana haavat tahtovat märkiä, ne muuttuvat ilkeän näköisiksi ja alkavat haista. Paras siis lopettaa helteisen sään aikana. Kun lopettaa ajoissa, voi jatkaa tietyissä rajoissa, saattaisi tuntematon mätäkuun sananlasku toitottaa.

Siispä vilsa päähän ja menneisyyteen, ketjukolaajan mätäkuu! Aika aikaa kukin mätäkuu!

torstai 24. heinäkuuta 2014

Uusi Valamo

Tämä kirjoitus loppuu sanoihin: ”Illalla join puoli pulloa viskiä.” Siitä lukija voi arvata, että kyse on mätäkuun jutusta, vaikkakin se mitä tässä kerron edustaa totuutta sellaisena kuin katson sopivaksi julkisesti tunnustaa.

Kaikki alkoi siitä, kun eräänä päivänä lehden lukaistuani (Olemme saaneet anopilta lahjaksi Savon Sanomat postilaatikkoon toimitettuna kuuden viikon ajaksi. Lahja sisältyy anopin vuosia voimassaolleeseen kestotilaukseen ja on siten katsantotavasta riippuen hänelle täysin ilmainen. Meille lahja on merkittävä, sillä Savon Sanomat on erittäin hyvää syttypaperia.) ehdotin vaimolleni: ”Eiköhän käydä Valamon luostarissa!” Olin tainnut lukaista sivumennen jutun Tito Collianderin Ristisaatosta. Vaimoni, joka on jaksanut rinnallani jo yli neljännesvuosisadan, mukautui nytkin tahtooni noin vain. Kun jälkeenpäin ajattelen asiaa, saattaa hyvinkin olla, että mikäli hän olisi asettunut nyreälle kannalle ehdotukseni suhteen, Valamon retkestämme olisi saattanut tulla pakotetun oloinen, tuskastuttava odysseijja. Tosin en muista sellaista useinkaan tapahtuneen. Vaimoni on yleensä aidosti rinnallani. Hän on uskollinen ystäväni.

Päätimme lähteä matkaan keskiviikkona, sillä silloin sain työttömyyskorvaukseni. Oli meillä muutoinkin rahaa, mutta varma on aina varmaa. Varmaan. Laittauduimme matkaan kotoamme Siilinjärveltä kello yhdeksältä. Emme ihan kerenneet aamuruuhkiin, joten saimme ajella rauhassa. Ensimmäinen pysähdys tehtiin jo Kuopion Pitkässälahdessa sijaitsevalla S-ketjun monipuolisella tankkausasemalla. Ostimme sieltä Boney M. -yhtyeen ja Juice Leskisen cd-levyt matkamusaksi yhteensä 18 eurolla. Ajoimme kohti Leppävirtaa vanhaa viitostietä pitkin Juicen laulaessa kappaleessa 3.30 ”Tänään liikenteessä kuolee jonkun teräsvartalo. Vieläkö meillä on kaljaa?” Mietin ajellessani miten moni suomalainen mahtaakaan osata ulkoa tuon säeparin. Musiikki oli minulle tuttua kuin viitostie Kuopion ja Varkauden välillä. Se sai mielen nöyräksi ja kunnioittavaksi.

Leppävirralla kävimme hautausmaalla kastelemassa kukkia, jotka olimme istuttaneet äitini ukin ja isomummon haudalle kesäkuun lopulla. Iloksemme huomasimme, että joku muukin oli käväissyt haudalla samoissa puuhissa luultavasti edellisenä päivänä. Tästä hyvästä kastelimme myös lähellä olevan tutun haudan begoniat, jotka olivat jääneet vähemmälle kastelulle. Itikat joivat vertamme ahnaasti. Pysähdyimme lyhyesti myös Leppävirran kirkolla, joka ei ollut ihan vielä auki, joten katselimme sitä ulkoapäin.
Leppävirran sillan ylitettyämme päähäni pälkähti käväistä yhdellä mäellä, jossa on kaunis kylänraitti ja upeat näkymät Leppävirran suuntaan. Ajoin kylän läpi kahta-kolmeakymppiä ja pysähdyimme hetkeksi katselemaan avaraa maisemaa ja haistelemaan lietelannan tuoksua. Sitten suuntasimme Heinävedelle päin ja laitoimme Boney M:n soimaan. Ajoimme tapojemme vastaisesti ikkunat auki, koska helle oli melkoinen. Ohittaessamme nätin järven tajusin unohtaneeni uikkarit kotiin.
Kävimme tutustumassa Heinäveden kirkkoon. Nurmialueita valmisteltiin kirkastusjuhlia varten. Lehmuksissa oli valtavasti kukkia. Kirkko sijaitsee mäellä ja sieltä on näkymät jollekin järvelle. Kirkon huomattavin piirre minun silmiini ovat sen avarat ylätilat, joita näyttiin nimittävän parveksi. Ylätilat ulottuvat kirkon kolmelle laidalle ja ne ovat niin laajat, että syntyy vaikutelma kahdesta päällekkäisestä kirkkosalista. Varsinkin kirkkaalla, aurinkoisella säällä valoa tulvehtii kirkkoon niin paljon, että se tuntuu soveltuvan kirkastusjuhlien kirkoksi erinomaisesti. Nyt kirkkoa markkinoidaan taidekirkkona, ympäriinsä on esillä kudottua ja maalattua taideteosta. Arvioin kirkon olevan 1890-luvun rakennus, ja esittelijä sanoikin sen olevan vuodelta 1892. En viitsinyt kysyä arkkitehdin nimeä. Sytytin kynttilän. Maksoin 2 euroa, kun ei ollut euron kolikkoa. Kirkon tornikoristeessa on kuvattuna Heinäveden vaakunan ruorikuvio siten, että siitä tulee mieleen ruusuikkuna. Kirkon parkkipaikalla nautimme vaimoni valmistamat eväät, jotka koostuivat neljästä leipäviipaleesta kummallekin. Kasviksina nautimme tomaatit. Lisäksi join Virosta tuodusta muovipullosta puoli litraa raanavettä.
Tiukan liikenteellisen tilanteen hämäämänä ajoin ohi Valamon luostariin johtavasta risteyksestä. Vaimo kyllä ennätti sanoa, että siinä tienviitassa luki Uusi Valamo. Mutta vaimokaan ei ehtinyt havaita mitään mainintaa luostarista. Voi olla, ettei sitä ollutkaan. Ehkä nykyään kaikki eivät tiedä miksi luostaria nimitetään Uudeksi Valamoksi? No, ajoimme siinä sitten joitain kilometrejä Viinijärven suuntaan kunnes käännyimme soratielle, joka kyllä ennen ihan hirveän pitkää johti sekin Valamoon. Olimme perillä. Parkkipaikka oli aika täynnä mutta vielä sinne yksi huntsikka mahtui.

Luostariin johtavan tien varressa oli kansallispukuinen nainen kertomassa meille päivän tapahtumista. Hänen esittelynsä johdattamina kävelimme luostarin vanhaan kirkkoon kuuntelemaan Konevitsa-kvartetin pientä kirkkokonserttia. Neljän miehen kokoonpano esitti vennäänkielistä, kirkollista laulumusiikkia, oli siinä joukossa yksi kreikankielinenkin ja lopuksi encorena tuli suomenkielinen ylistys Valamon saariluostarille, sille vanhalle Valamolle Laatokassa. Kaunista laulantoa, jota olisi voinut ostaa kotiinkin vietäväksi 20 euron kannatushintaan. Arvelimme kannattaneemme Konevitsan luostaria jo pitkäaikaistyöttömän perreelle riittävästi kun kymppi maksettiin konsertin sisäänpääsystä. Ilahduttavana yksityiskohtana jäi mieleen, miten eräällä laulajalla oli jalassaan muoviset pistokkaat, jotka toisinaan näkyivät kaavun alta. Itsekin ostin aidot crocsit Leppävirralta juuri sinä päivänä, kun käytiin istuttamassa ne hautakukat, joita reissullamme kävimme kastelemassa. Sain kengät kahdellakympillä, ne ovat taivaansiniset, vaimo sanoo että turkoosit. Nyt minulla oli jalassani joskusmustat kävelykengät, joita käytin myös edellisenä päivänä ruohoa leikatessa. Helteillä kannattaa käyttää jalkineita, joissa on kotonaan.

Kävimme luostarin pääkirkossa. Ostin sieltä kahdella eurolla tuohuksia. Poltan niitä kotona milloin on aihetta aivan erityiseen kiitollisuuteen.

Matkamuistomyymälästä ostimme yhtä sun toista tavaraa kannatushintaan. Kannatimme noin kolmenkympin edestä. Viinipullo pantiin mustaan kassiin, muut ostokset punaiseen.

Luostarin aukiolla oli taulu, jossa kerrottiin mitä ei luostarissa haluttaisi suvaita, mutta ilmeisesti olosuhteitten pakosta näyttiin suvaittavan. Siinä mainittiin sortsit ja valokuvaaminen ja ties mitä. Kun ensimmäisen kerran vierailin Uudessa Valamossa 1970-luvulla, siellä oli samanlainen taulu, jossa lueteltiin samanlaisia asioita. Muistan osoittaneeni sormellani kohtaa, jossa kehotettiin välttämään valokuvaamista, kun isäni otti kuvaa minusta ja veljestäni. Meillä oli silloin Bonita-merkkinen, muistaakseni espanjalaisvalmisteinen laatikkokamera. Siinä oli ihan tyylikäs nahkakotelo. Taidettiin jossain vaiheessa antaa jollekin tyypille se kamera koteloineen päivineen.

Lopuksi nautimme munkkikahvit ja jäätelöt. Minä sain päärynäjäätelöä, vaimo mansikkaa.
Kotimatka tuntui aika pitkältä. Ajoin melko kovaa. Auto ponnahteli käsissäni töyssyisellä tiellä. Boney M. muistutteli meitä useampaan kertaan Belfastista. Tuusniemellä edellä ajava auto ohitti peräkärrillisen traktorin molemminpuolisen ohituskiellon kohdalla. Minulla oli ikkuna auki, joten kuulin miten traktorinkuljettaja esitti protestinsa äänimerkillä. Traktorimies kääntyi edestämme pihatielleen vasemmalle satakunta metriä myöhemmin.

Kotiin tultuamme vaimo valmisti meille broileririisiä. Minä lämmitin saunan. Illalla join puoli pulloa viskiä.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Urbanus Kalipostros: Delfiinin kieli

Altalöytyvässä kirjoituksessa esiteltyjä roomalaisen varuskunnan raunioita ei taida olla olemassa. Jos jotkut rauniot sopivat kuvaukseen, ne eivät ole tarkoittamani rauniot. Eikä tietääkseni ole olemassa kirjailijaa, jolle jälkimaailma olisi antanut allamainitun nimen. Siten ei ole olemassa myöskään hänen sepittämäkseen väittämääni runokokoelmaa. Kyseessä on humoristinen kirjoitus. Naurakaa siis vapaasti.

Kuvan palmut huojuvat Kreetalla
Vuonna 1977 löydettiin Pohjois-Afrikasta puolivuoristoiselta seudulta muinaisen roomalaisen varuskunnan rauniot. Rauniot sijaitsevat ilmastoltaan nykyään varsin kuumalla ja kuivalla, autioituneella alueella osaksi hiekkaan hautautuneina. Iso osa raunioitten eloperäisestä aineksesta on aikojen saatossa kivettynyt, joten sitä voidaan tutkia kuin tiilenmurikoita. Varuskunnan vankityrmän vahtikopista löytyi yllättäen kivettynyt vartija hapan hymynkare huulillaan. Mies oli syventynyt lukemaan pergamentille kirjoitettua runokokoelmaa, eikä hän ilmeisesti ollut huomannut vuosisatojen vierimistä. Kolmihenkinen erikoisasiantuntijaryhmä sai isolla vaivalla kyseisen runokokoelman sisältävän kivettyneen pergamentin avattua. Runot paljastuivat tuntemattoman runoilijan teelmiksi. Runoilijalle annettiin jälkeenpäin nimeksi Urbanus Kalipostros. Luin kyseisen runokokoelman, jonka suomensi Roineri Lehmitalas nimellä Delfiinin kieli.

Vaikutelmani kokoelman runoista ei ole kovin selkeä. Ymmärsin sanat ja niitten pintamerkityksen, mutta mitään varsinaista runollista avaruutta niitten kautta ei auennut eteheni. Voi olla, että kulttuurin erot vaikuttavat asiaan. Antiikin Roomassahan oli tapana kylpeä tuntemattomien kanssa ja käydä rupattelemassa julkisissa käymälöissä. Itse en pidä ajan erilaisuutta niinkään merkitsevänä tekijänä, onhan maailmassa edelleenkin kansoja, jotka elävät syrjässä siitä sivistyksestä, jonka tuntomerkkinä toimii runsas sähkölaitteitten käyttö.

Laitan tähän joitakin esimerkkejä näistä olemattomista runoista, jotta mahd. lukija voi päätellä niistä jotain tai sitten ei. Runoissa saattaa teemana olla rakkaus ja muutamat muut ihmisen elämänmenoa sivuavat aiheet, päätelkää itse.

Esität olevasi kulunut maitoruukku
mutta pullean kylkesi delfiinit
näyttävät minulle kieltään.

* * *

Kohtelet minua kuin ketounikkoa
joka polkusi varteen pian kuivettuu
kun turha kukoistus haihtuu.

* * *

Mikä on elämä?
Tuuli kuljettaa murtuneen kiven pölyn
tiilentekijän lantaan.

* * *

Viikuna suussa minä nauran
ja viini rinnalle valuu
kun hullu symbaali soi.

* * *

Karavaani toi tullessaan suolaa
toisesta autiomaasta. Täältä se vie
vettä keitaitten varjoon.

Lueskelin tätä herkästi kivettynyttä runokokoelmaa melkein päivän.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Monnaliisa Pastalainen: Vetovoima

Tässä kirjoituksessa mainittua kirjailijaa ei ole olemassa. Siten ei ole olemassa kyseistä novellikokoelmaakaan.

Bongattuaan kosmoskesta snagarin
kosmonautti koki olevansa gagarin.
Kotimainen prosaisti Monnaliisa Pastalainen (s. 1986) on lyhyehkön uransa aikana erikoistunut novellien kirjoittamiseen. Hänen toinen novellikokoelmansa on saanut nimekseen Vetovoima. Se julkaistiin viime vuonna ilman kunniamainintoja.

Pastalaisen novellit eivät poikkea vanhasta novelliperinteestä pätkääkään. Tästä syystä hänen novellinsa eivät ole ihmeemmin herättäneet huomiota. Korkeintaan joku voisi kysyä eikö tätä sorttia ole jo kirjastot pullollaan! Kunnon novellisti ei tietenkään kirjoita kirjojaan kirjastoille, vaikka toisaalta usein kirjoittaakin kirjoista, kirjoittamisesta tai kirjastoista. Tämän kokoelman novelleja yhdistävänä teemana toimii kuitenkin vetovoima monenlaisissa merkityksissä. Pastalaisen novellikokoelmassa on hetkensä ja luultavasti teen ihan reilusti kaikkia kohtaan, kun keskityn tässä kirjoituksessani kertomaan vain kertomisen arvoisista hetkistä.

Kokoelman huomattavin novelli on nimeltään Varjoisa kuppila katedraalin vieressä. Tapahtumapaikkana on Campeonago de Angosturadon kaupunki latinalaisessa Amerikassa.
Novelli on kertomus kahdesta miehestä ja kuten tunnettua ei kahta kolmannetta. Kolmas mies on tässä novellissa meitä vähäisimpiä veljiä, hänen nimensä on Pepeto. Hän on pitkäaikaistyötön, hidasälyinen nuori mies, joka osaa toisinaan yhdistellä asioja sopivasti. Toiset miehet ovat kuitenkin novellissa pääosassa. Heillä lanttu leikkaa totutummalla tavalla. Augusto on arvostettu liikemies ja tunnettu naistenmies. Augusto pitää Pepetosta, koska tämä ei muodosta minkäänlaista uhkaa kenellekään. Niinpä Augusto auttaa Pepetoa tämän elämän solmukohdissa, joita aiheuttavat asunnottomuus ja alkoholiongelmat. Auguston elämänasenteen mukaan menestyvät ihmiset ovat kauniita. Hänen mielestään jo lapsesta voi nähdä, tuleeko hän menestymään vaiko ei. Toinen vahva mies novellissa on pappi, isä Hippolito. Isä on lähtöisin Espanjasta, mutta hän on tullut Angosturadoon papiksi lähes kolme vuosikymmentä sitten. Myös isä Ippolito pitää Pepetosta, sillä tämä ei koskaan naureskele uskonkysymyksille. Isä antaa Pepeton joskus nukkua sakastissa ja jakaa toisinaan ehtoollisviinin rippeet Pepeton kanssa. Ippoliton elämänasenteen mukaan paha on kaunista, joten kaunista pitää välttää. Lukijalle syntyy Ippolitosta kuva elämäänsä pettyneestä miehestä, joka on vain keksinyt selityksen vaivalloiselle elämälleen. Asetelma ei ole kuitenkaan aivan näin yksinkertainen. Novellilla on kekseliäs loppuratkaisu, mutta koska en nyt viitsi keksiä sitä, jätän novellin spoilaamatta. Jos kuitenkin huomiseen mennessä keksin jonkun kivan ratkaisun, liitän sen tähän jatkoksi. Minusta esim. se, että Pepeto olisi Auguston poika ei olisi vähääkään kekseliästä vaan hemmetin tylsää ja ihan niin perinteisestä novellista ei ole kyse.

Kaksi muutakin novellia ansaitsee tulla mainituksi. Novelli Vaari kertoo nuoresta perheestä, jonka isän isä on kuollut jo ennen lasten syntymää. Pienestä pitäen isä vie kerran kesässä perheensä vaarin haudalle piknikille. Siellä isä esittää joka kerta pienen videoleikkeen vaarin elämästä. Leike on joka vuosi eri kohdasta videota. Lapset oppivat vähän kerrassaan tuntemaan vaariaan ja alkavat odottaa hautapiknikkiä saadakseen tietää vaarista lisää. Kun lapset ovat jo isoja, isä esittää videon kokonaan. Tämä muuttaa lasten käsitystä vaarista.

Novellissa Radiohiljaisuus kuvitteellisen maailman kosmonautti leijailee kaukaisessa ulkoavaruudessa pienessä, kompaktissa aluksessaan. Hän on katkaissut kaikki yhteydet Maahan saadakseen olla rauhassa. Kosmonautti uskoo voivansa aukaista yhteydet niin halutessaan, mutta hän ei ilmeisesti uskalla yrittää sitä, koska pelkää epäonnistuvansa. Niinpä hän keskittyy kuuntelemaan musiikkia vanhoilta äänitteiltä. Pääasiassa hän kuuntelee piano- tai kitaramusiikkia, etupäässä klassillista tavaraa. Joskus kosmonautin tekisi mieli käväistä ulkona, vaikka nakkikioskilla. Ulkoavaruudessa ei kuitenkaan ole snagareita joka poronkuseman välein. Lopulta hänen aluksensa saapuu ihan pienen ja mukavannäköisen planeetan vetovoimaan. Kosmonautti antaa aluksensa laskeutua planeetan kamaralle ja huomaa siinä melko lähellä, Kelan ja verotoimiston takana, ilmiselvän nakkikioskin. Tuntikausia hän pohtii mitä tehdä, kunnes hänen on saatava tietää onko paikallisessa sinapissa riittävästi ytyä ja onko kurkkurelississä sopivasti paprikaa. Lukija voi tulkita tarinan mielensä mukaan, sillä se loppuu kesken kaiken. Tunnelma on silti ihan oukkelidoukkeli.

Lueskelin kirjaa pari päivää. Nyt on aika hiostavat lukukelit, luulisin.

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Kinttu Nausikka: Viikonvaihdeompelutyyny

Allaolevassa kirjoituksessa mainittu runoilija on tosiasiassa olematon. Myöskään blogiarvioni aiheena olevaa kirjaa ei ole olemassa. Kyseessä on humoristinen kirjoitus. Jos huumorini ei uppoa lukijaan, kannattaa siirtyä lukemaan jotain muuta.


Olin lukevinani lisää runoilija Kinttu Nausikan tuotantoa. Tällä kertaa haaviin kahahti lastenkirja nimeltä Viikonvaihdeompelutyyny. Kirja on ilmestynyt vuonna 2009 ja se on tekijän itsensä kuvittama.

Helmimarkus on ompelutyyny, jonka kaksi ihmissisarusta nimeltä Ilmi-Urho ja Lepoleinikki ovat yhdessä kirjoneet ja hellitelleet kotonaan pienestä tyynyvauvasta asti. Helmimarkus on viettänyt pitkän ja mukavan elämän sisarusten rakastettuna lemmikkinä. Yhdessä on koettu monta hauskaa tapausta ja Helmimarkus on molemmille sisaruksille se kaikkein parhain kaveri. Sitten koittaa hetki, jolloin Lepoleinikki on lähdössä toiselle paikkakunnalle talouskouluun. Ilmi-Urho jää edelleen kotiin pelaamaan tietokoneella ja hän olettaa saavansa nyt huolehtia Helmimarkuksesta yksin. Mutta Lepoleinikki haluaakin Helmimarkuksen mukaansa talouskouluun, jossa hänelle on luvassa tilava oppilasasunto. Sisarusten kesken syntyy asiasta aikamoinen kina, joka muistuttaa lasten huoltajuuskiistoja (eroparien taloudellisia järjestelyjä lukuunottamatta).

Viikonvaihdeompelutyyny on kaiketi eräänlaista terapiakirjallisuutta lapsille. Vaikka se onkin toisaalta myös tarina muitten joukossa, on sen täsmätehtävänä auttaa lapsia selvittelemään ajatuksiaan omien tai kavereitten vanhempien erotapausten suhteen. Ompelutyynyasetelmalla pehmennetään ja etäännytetään syntyvän ristiriitatilanteen aiheuttamaa tuskaa. Toisaalta sillä saadaan lapsi kiinnostumaan tarinasta ja kenties samaistumaan hellyttävään tyynyhahmoon. Lisäksi vanhempien tilalle vaikeaan asemaan sijoitettuihin sisaruksiin on lapsen ehkä helpompi saavuttaa vertaisvaikutelma kuin mikäli kyseessä olisivat kaikkitietävät aikuiset. Eläimiä on kautta aikojen käytetty vertauskuvina saduissa ja tarinoissa. Ompelutyyny lemmikkinä toimii ihmisten eläinlemmikkien säädyllisenä korvaajana. Samalla se asettaa huoltajuudesta riitelevät sisarukset katsomaan asiaa ennen kaikkea viattoman ompelutyynyn kannalta. Vaikka tunneside ompelutyynyyn toimii tässä tilanteessa sisarusten välistä yhteyttä rakentavasti, ei ratkaisu silti ole helppo kenellekään osalliselle.

Kirjan kuvitus on tasoltaan vaihtelevaa, mikä seikka osaltaan tukee tarinan vaikeita teemoja. Kyseessä ei ole pelkkä leppoisa iltasatu. Viikonvaihdeompelutyyny saattaa hyvinkin mönkiä lasten uniin ja leikkeihin tummana juonteena. Paljastettakoon kuitenkin että tarinalla on ratkaisunsa, mikä on sille hyväksi. Onko loppu onnellinen, surullinen vai siltä väliltä riippunee lukijan odotuksista.

Kirjassa on 46 sivua ja lukaisin sen parissa tunnissa. Välillä nautin kahvit.

torstai 17. heinäkuuta 2014

Katsuhiko Fāsutofūdoka: Kuningasrapu

Tässä blogiarviossa kuvailtavaa runoilijaa ei ole olemassa. Samannimisiä henkilöitä saattaa olla ja jotkut heistä saattavat olla runoilijoita, mutta tässä puheena oleva Katsuhiko Fāsutofūdoka on minun keksimäni henkilö. Mitään tässä esiteltyä Kuningasrapu-haikurunokokoelmaakaan ei ole olemassa. Ainakaan minä en tunne sellaista, niin että jos sellainen on olemassa, kyseessä ei ole tämä minun itse keksimäni fiktiivinen kokoelma. Niinikään en tunne kuningasrapujen pyyntitapoja enkä tiedä niistä paljon muutakaan.

Kuvan seutu (Pohjois-Unkari) ei liity tekstiin
Sumuntäysiä
puolivuoriston rinteet,
katseeni peilit.

Japanilainen Katsuhiko Fāsutofūdoka (s. 1978) on työskennellyt jo joitakin vuosia laivaköksänä Pohjoisen jäämeren ravunpyyntialuksella Norjassa. Hänen suloisesta koti-ikävästä kertovat haikurunonsa ovat tehneet hänestä suuren nimen juuri Norjassa. Niinpä ei siis ole ihme, että runoilija Kinttu Nausikka on suomentanut hänen haikurunoteoksensa Kongekrabbe (vuodelta 2011) norjan kielestä, vaikka Fāsutofūdoka kirjoittaakin japaniksi.

Fāsutofūdokan haikurunot ammentavat aiheensa pääosin kahdesta isommasta altaasta. Ensiksikin hän on runoilijana keskeislyyrikko, iso osa runoista käsittelee hän omaa tunnemaailmaansa, hänen syviä toiveitaan ja mieluilujaan. Fāsutofūdoka tunnustaa rehdisti potevansa koti-ikävää, mikä synnyttää kauniin surumielistä kaukokaipuuta kotiin. Toisaalta tämän kokoelman etuna on se, että runot käsittelevät myös toista, täysin erilaista aihetta, nimittäin Fāsutofūdokan työmaata: merta, pyyntialusta ja merimiehiä. Nämä runot viehättävät paitsi ajoittaisella huumorillaan, myös jostain kaukaisuudesta kumpuavalla, merimiesromanttisella syvällisyydellään.

Kuten haikurunot alunperin, myös Fāsutofūdokan runot toimivat puheenvuoroina. Tässä keskustelijoita on vain yksi, runoilija itse. Yksistään Jäämeri lisäisi runojen syvämietteisyyttä, nyt tietä syvyyksiin viitoittavat meren pohjalla käyskentelevät jättiläismäiset ravut ja niitä jahtaavat, pinnalla killuvat pyyntialukset. Keskustelua käydään paitsi runoilijan itsensä kesken, myös ympäröivän luonnon ja sitä kansoittavien hahmojen välillä. Tästä pieni esimerkki:

Kapteeni käskee.
Tottelevatko tuulet?
Kuuleeko meri?

* * *

Turskia täynnä
pyyntialuksen ruuma,
miehistön jutut.

* * *

Laupias meri
sallii itseään kyntää
jättiläisravun.

Lukija saa itse päättää tarkoittaako viimeisen runon jättiläisrapu meren pohjalla möyrivää, ekosysteemin ulkopuolelta tullutta kuningasrapua vai pinnalla poukkoilevaa pyyntialusta. Loppuun vielä runo, joka sopinee vastaukseksi blogiarvioni alussa olleeseen runoon.

Aurinko kantaa
pienen, kostean vuoren
sumusta sumuun.

Kirjassa ei ole turhan monta sivua, joten lukaisin sen parissa tunnissa.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Clothilda Moonday-Thorsday: Sattuman sankareita ja sydämen

Allaoleva kirjoitus käsittelee kirjailijaa ja näytelmää, joita ei ole olemassa. Kaikki yhteydet olemassaoleviin ja jo ennen meitä tunnettuihin kirjailijoihin ja näytelmiin ovat sattumanvaraisia ja tarkoituksettomia etten sanoisi tahattomia. Kirjoitus liittyy sarjaan mätäkuun juttuja, joissa esittelen väsäämiäni blogiarvioita kirjoista ja kirjoittajista, joita ei ole olemassakaan.

Koska ei löytynyt tekstiin sopivaa kuvaa, laitan tähän taas pioni-kuvan
Heroes by chance and by the heart on täysin tuntemattoman Clothilda Moonday-Thorsdayn (1592 – 1648) jälkiä jättämättä kadonnut näytelmä. Clothilda Moonday-Thorsday lienee Shakespearen ajan Englannin näytelmäkirjailijoista tuntemattomin, ainakaan itse en ole hänestä kuullut kuunaan. Mutta niinpä vain on suomentaja Kinttu Nausikka löytänyt hänestäkin yhtä sun toista mielenkiintoista kerrottavaa. Moonday-Thorsdayn on arveltu kirjoittaneen vain kaksi kadoksiin joutunutta näytelmää, ennen kuin hän katosi itsekin vuonna 1648. Lukemani suomennos Sattuman sankareita ja sydämen on rekonstruoitu postuumien aikalaishaastattelujen perusteella ja näytelmän nähneet kertovat aikaansaadun version vastaavan surullisen uskollisesti heidän repaleisia muistikuviaan alkuperäisestä näytelmästä.

Clothilda Moonday-Thorsday tunsi voimakasta viehtymystä nk. Uuteen Maailmaan eli Amerikkaan. Hänen kaikissa kahdessa näytelmässään matka Uuteen Maailmaan kajasteli tarinan hahmojen mielessä kuin vapaaehtoinen seikkailu Suureen Tuntemattomaan.

Sattuman sankareita ja sydämen tapahtuu kuitenkin kokonaan Englannissa. Se kuvaa kahden ylimyksen keskinäisiä, omaisuuden ja lemmenmieluilujen kautta yhteenkietoutuneita juonitteluita. Asetelma on kovin kaavamainen, Donoughtshaw'n jaarli kosiskelee serkkunsa loordi Farthfeethin kanssa samaa Roseanne-neitoa, joka asuu isänsä kanssa köyhtyneessä kodissa. Palvelijoita Roseannen linnassa on tuskin armeijan vertaa ja välillä Roseannen ja hänen isänsä on tyydyttävä viinin sijasta olueen. Loordi Farthfeethillä on toinenkin rauta tulessa, nimittäin hänen lähiseuduillaan rappiolinnassa majaileva Belinda-neito. Koska loordi on Belindan isän pahin velkoja, kuittautuisivat velat sujuvasti naimakaupalla. Tytön isä kuitenkin vihaa loordia minkä muilta töiltään kerkeää eikä aio suostua mistään hinnasta antamaan tyttärensä kättä Farthfeethin kaltaiselle nylkyrille. Kosiopuuhissa toimii välittäjänä koominen hahmo nimeltä Adrian. Hän työskentelee aluksi Farthfeethin palveluksessa, mutta siirtyy vähän kerrassaan setvimään parhaansa mukaan molempien herrojen lemmenkiemuroita.

Kesken kaiken Belindan isä kuolee jättäen jälkeensä testamentin, jossa lupaa tyttärensä käden miehelle, joka varustaa laivan Uuteen Maailmaan. Isän tarkoitus on ollut saattaa Belinda-neito eroon loordi Farthfeethistä, mutta hän on kippistellessään unohtanut lisätä testamenttiin ehdon, jonka mukaan tyttären olisi saatava matkustaa laivan mukana. Tämä tarjoaa Farthfeethille mahdollisuuden napata Belinda puolisokseen, mutta sitä ennen hänen olisi löydettävä retkikunnalleen luotettava johtaja. Tällainen löytyykin Donoughtshaw'n jaarlin linnasta, jossa majailee köyhtynyt aatelismies John. Jotta näytelmän jännite ei lerpahtaisi ihan käsiin, alkaa Donoughtshaw'n jaarli ihan piruuttaan kiristää loordi Farthfeethiltä roimaa siirtokorvausta Johnista. Vakuuttuakseen Johnin soveliaisuudesta loordi kutsuu hänet vierailulle linnaansa. Siellä John tapaa sattumalta Amanda-neidon, joka on palveluksessa loordin hovissa. Nuoret rakastuvat ja paljastavat Adrianille haluavansa keskenään naimisiin. Jonkin omituisen, nykyään jo unohtuneen lain perusteella nainut mies on vapaa lähtemään minne eukko hänet määrää. Adrian tajuaa, että tämä lainkohta vapauttaa Johnin jaarlin palveluksesta ilman erilliskorvausta. Loordi Farthfeeth järjestää mahtavat kaksoishäät. Loordi ja Belinda-neito sekä John ja Amanda menevät vihille. Yllättäen paikalle ilmestyvät myös jaarli ja Roseanne-neito. Kaikki kolme paria vihitään ja jaarli ja loordi varustavat yhteisen retkueen Uuteen Maailmaan johtajanaan John. Myös Amanda pääsee matkalle rapakon taa. Näytelmä loppuu onnen helinään ja katsojien kuorsaukseen.

Jos tästä näytelmästä jotain hyvää koettaa löytää niin onhan se ihan mukavaa, että ratkaisu ja näytelmän varsinaiset sankarit tulevat kokonaan päähenkilökatraan ulkopuolelta. John ja Amanda ovat mukana tapahtumissa vain hyvin lyhyen ajan, mutta nousevat kumminkin ratkaisijan rooliin niinkuin terävät kolmosketjun hyökkääjät jääkiekko-ottelun jatkoajalla.

Lukaisisin kirjan päivässä. Siinä olisi aika monta sivua.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Héctor Heuleusou: Ravintopilleri

Minun tietääkseni kyseistä kirjaa ei ole olemassa. Uskoakseni myöskään kyseistä kirjailijaa ei ole olemassa. Myös kirjan päähenkilönä professori Boucheonde on omaa keksintöäni, hän ei oikeastaan seikkaile kovin pitkään enää minun mielikuvituksessanikaan.

Kuvan pilleri ei liity tekstiin
Ranskan kansallispäivän kunniaksi luin Héctor Heuleusoun scifi-romaanin Le comprimé Boucheonde, joka olisi saattanut ilmestyä vaikkapa vuonna 1997. Romaanin olisi hyvinkin voinut suomentaa Reino Pakasviima. Suomennos olisi ilmestynyt vuonna 2008 nimellä Ravintopilleri.

Kuten sanottu kyseessä on scifi-romaani, joskin sen sävy on melko humoristinen tai mikäpähän lie satiiri, minkä vuoksi kovakasvoisimpien scifistien ei ehkä kannattaisi tämän kirjan pariin iskeytyä. Tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavanlainen: ravintotutkija, professori Boucheonde on kyllästynyt kaikkiin ruokailutaukoihin, jotka vievät hänen kallista aikaansa tuhottomasti. Professori Boucheonde kehittää aikaasäästävän ravintopillerin, joka sisältää kaiken hänen päivittäin tarvitsemansa ravinnon. Pilleri osoittautuu eräänlaiseksi nykyajan ihmelääkkeeksi, sillä se ravitsee professoria juuri oikealla tavalla. Hän hoikistuu ja tervehtyy, hänen kuntonsa paranee joka suhteessa.

Professori on hetken aikaa onnellinen ja viihtyy erinomaisesti rakastamansa tutkimustyön ääressä. Eräänä aamuna metrossa hän huomaa lehdessä laihdutuspillerimainoksen. Kun professori Boucheonde näkee pillereitten hinnan, hän älyää keksineensä lääkkeen, jolle olisi olemassa valtavat markkinat. Parin vuoden paperisodan jälkeen Boucheonde perustaa lääketehtaan ja alkaa valmistaa kehittämiään pillereitä laihdutusvalmisteina. Boucheonde-pillereitten televisiomainoksessa mainitaan sivumennen, että pillerit myös säästävät aikaa, sillä niitten käyttäjän ei ole enää tarpeen syödä mitään. Mainoksen vaikutus on kahdella tapaa murskaava: pillereitten kysyntä ylittää tarjonnan monituhatkertaisesti, mutta koko ranskalainen gastronomia räjähtää vastalauseitten myrskyyn. Kansa jakautuu kahtia pillerinsyöjiin ja perinteisen ruuanvalmistuksen kannattajiin. Hetkessä jakautunut kansa pystyttää barrikaadinsa ja on valmiina ryntäämään vastapuolen kimppuun. Iskulauseet lennähtelevät, Ranskan kansallislaulu saa uudet sanat, joissa alun ”Matkaan, isänmaan toivot!” muuttuu muotoon ”Syömään, isänmaan toivot! Patongit on paistuneet!” Boucheonden pillerien kannattajat muuntavat vanhan kansanlaulun muotoon ”Sillalla nautitaan boucheondeita aina vaan.” Lopulta Boucheonden tehdas poltetaan ja kauhistunut professori pakenee Müncheniin. Rajan yli Baijeriin saavuttuaan professori huomaa helpotuksekseen, etteivät baijerilaiset tiedä mitään koko boucheonde-pillereistä. Hän tarttuu tarjottuun kolpakkoon ja siemaisee pitkät hörppäykset iloisena vaahtoavaa olutta.

Minusta tarina professorista ja pillereistä kuulostaa lähinnä aikuisten sadulta. Toisaalta olen itsekin usein kauhistellut miten älyttömän pitkät ajat käytämme ruokakaupassa käymiseen, ruuanvalmistukseen, syömiseen, tähderuokien oikeaoppiseen säilyttelyyn tai vastaavasti miten paljon aikaa kuluu ravintola-ateriointiin. Jos kaikki tämä aika olisi muussa käytössä, ehtisimme pitkästyä paljon nykyistä nopeammin! On merkillistä, että vaikka ihminen on käynyt Kuussa ja monessa paikassa muussa, ei ravitsemusta pystytä hoitamaan tehokkaalla ja terveellisellä tavalla. Mikäli ihminen ei hakisi nautintoa ruuasta ja juomasta, paljon nykyistä useampi ihmisyksilö joutuisi tunnustamaan olemassaolonsa joutavanpäiväisyyden paljaampana ja ilmiselvempänä kuin nyt. Kun joka nurkalla meille tuputetaan pullaa ja kahvia, jätskiä ja limpparia, olutta ja kaljaa sekä kaikenlaisia kivoja pikkusuolaisia herkullisista juustoista puhumattakaan, meille syntyy valheellinen mielikuva siitä, että maailmalla todellakin olisi meille jotakin annettavaa. Ihmisen olisi hyväksi tajuta elämän kertakaikkinen tyhjyys ja todella miettiä löytyisikö kenties sittenkin jotakin kivaa puuhaa grillaamisen sijasta.

Kirjassa voisi olla 135 sivua ja lukaisisin sen yhdessä Ranskan kansallispäivässä.

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Kinttu Nausikka: Poutapilviä

Tässä kirjoituksessa mainittua runoilijaa ei ole olemassa. Myös runokokoelma on olematon. Mahdolliset jo olemassaolevia runoja muistuttavat ainekset ovat mukana esimerkkirunoissa johtuen perinteisen runoilmaisun tavoittelusta tässä pikaisesti väsätyssä kirjoituksessa.


Olin vaihteeksi lukevinani runoja. Kotimainen nykyrunoilija Kinttu Nausikka (s. 1961) olisi värkännyt runokokoelman, jonka aiheena ovat poutapilvet. Kokoelma olisi ilmestynyt vuonna 2012 nimellä Poutapilviä. (Toistelemalla itsestäänselvyyksiä voi blogiarvioonsa saada lisää rivejä mikä lisää vaikuttuneisuuden tuntua.)

Poutapilvet liitetään helposti haaveiluun ja kesäiseen leppoisuuteen. Näin tehdään myös monessa puheenaolevan kokoelman runossa. Olisi hieman tylsänpuoleista mikäli tämä olisi vallitsevana sävynä koko kokoelmassa. Ehkä juuri siksi on hyvä, että kokoelman alusta löytyy runoilijan haastattelu, jossa kitkeriäkään sävyjä ei peitellä. Nausikka on siitä harvinainen nykyrunoilija, että hän kirjoittaa mitallista, loppusoinnuteltua runoutta, toisin kuin suurin osa muista tämän päivän runoilijoista. Tämän tiimoilta pieni näyte Nausikan haastattelusta:

Niin että on se yhtä ryhmähalittelua, kun runon lukijan on osattava koko runouden historia, että voisi tajuta mistä näissä uuden polven runoissa on kyse! Eikä sekään vielä riitä vaan on osattava selvittää ties mitä arvoituksia tietääkseen mitä milläkin kielikuvalla tarkoitetaan. Perinteisen runon väitetään tulleen tiensä päähän jo sotien jälkeisellä ajalla. Kuitenkin monissa maissa mitallista ja loppusoinnuteltua runoutta arvostetaan edelleenkin ja sillä tyylillä kirjoitettu runous pystyy ilmaisemaan saman minkä uuden polven runotkin ja usein jopa ilmeikkäämmällä, koskettavammalla tavalla.

Nausikka on sitä mieltä, että ollakseen todella kapinallinen, on runoilijan näinä päivinä palattava perinteeseen ja oltava reilusti vanhanaikainen. Pääasiassa Poutapilviä on kokoelmana todellakin niin vanhanaikainen, että lukiessani heräsin välillä omaan kuorsaukseeni. Toisaalta uni oli makoisaa, en nähnyt unia, joissa kirjakaupan myyjä olisi kyllästyneenä palauttanut minulle rahat takaisin nähdessään minunkin astelevan sisään uutuusrunokirja kourassani. Päinvastoin, Poutapilvien seurassa pääsin lyyrillisille tripeille turvallisen, pelvottoman leijailun myötä. Tästä pieni esimerkki:

Sinun sylissäs' pehmeä, pullea
hymy lymyy ja kohoilee pallea.
Elän ensimmäistä ja viimeistäni,
voit lukea onnea ilmeistäni.
Voit sulkea kirjani, suudella suun,
joka unohtui uneen ja haaveiluun.

Nausikan runoissa uni vertautuu pilviin ja pilvet uneen. Välillä unia on useampia, voihan taivaallakin havaita useita pilviä yhtä aikaa. Kuten pilvet, myös unet muuttuvat hitaasti, velton liikehtimisensä myötä. Näissä runoissa kaikki on valuvaa, muotoaan muuttavaa vuota, joka uiskeltelee ilman päämäärää hiljaisuuden olemattomissa mainingeissa. Rantakuohujen mukana voi pehmeälle hietikolle ilmestyä pullopostia yhtä hyvin menneisyydestä kuin tulevaisuudestakin.

Mikä meni, on mennyttä kunnes hän saa
liki lipuen pintaa sen koskettaa.
Mikä vielä on tulevaa, mitä ei nää,
selän takaa voi tuutien tervehtää.

Kirjassa olisi 89 sivua ja olisin lueskellut sitä muutaman aurinkoisen päivän jossain puistossa.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Esko Avainkäsi: Harmaakourien unelmat

Puppua, pelkkää puppua on allaoleva kirjoitus. Älkää uskoko siitä mitään, olen keksinyt koko homman omasta päästäni. Jos joku on keksinyt osan siitä aikaisemmin, voin vain ilmaista osanottoni.
Kuvan puolivuoristoinen seutu (Pohjois-Unkari) ei liity mitenkään kirjoitukseni varsinaiseen aiheeseen
Pohjois-Amerikan intiaanikansa Harmaakourat on useimmille tuntematon. Suomalaistutkija Esko Avainkäsi (s. 1954) on kuitenkin perehtynyt tämän ehkä pienimmän Pohjois-Amerikan alkuperäiskansan elämään ja kulttuuriin. Hänen kirjansa Harmaakourien unelmat ilmestynee vuonna 2024 monen tarkastuskierroksen jälkeen, jos silloinkaan.

Avainkäsi kuvannee kirjassaan harmaakourien historiaa, josta on hankala löytää juuri mitään kuvauksia varhaisemmasta kirjallisuudesta. Harmaakourien perinteet ovat aina edellyttäneet heitä pysymään erossa muista ihmisistä, useimmiten myös heistä, jotka kuuluvat heidän omaan kansaansa. Heidän kielensä koostuu suppeasta sanavarastosta, jolle on tyypillistä taipumus muuttua mielivaltaisesti, niin että sanakirjojen laadintaa mielekkäämpää on perehtyä harmaakourien maailmankatsomukseen ja elämäntyyliin noin ylipäätään.

Harmaakourat olivat jäädä Yhdysvaltain viranomaisiltakin kokonaan huomaamatta. Kun intiaanikansoja suljettiin reservaatteihin, joutuivat harmaakourat rohkaisemaan mielensä ja vaatimaan itse itselleen reservaattia. Omasta epähuomiostaan säikähtyneet viranomaiset myönsivät harmaakourille pienen reservaatin vaikeakulkuiselta, puolivuoristoiselta seudulta, joka ei ketään muuta kiinnostanut. Valinta osoittautui harmaakourien kannalta sekä onnekkaaksi että vaiviinnuttavaksi. 1970-luvun hippiliike näet rantautui ihan silkkaa huolimattomuuttaan juuri kuvatunkaltaisille syrjäisille seuduille, joissa heidän elämäntapaintiaanina oleskeluaan ei asetettu kyseenalaiseksi. Hippiliikkeen myötä harmaakourien reservaattiin rantautui pikkuhiljaa muutakin toimeliaisuutta. Seudun luonnonkauneus ja koskemattomuus herättivät matkailijoitten huomiota ja pian alueelle ryhdyttiin perustamaan kansallispuistoa. Puiston perustamisen myötä rakennettiin tie ja syntyi tarvetta monenlaisille palveluille. Harmaakourat joutuivat tapojensa vastaisesti mukaan tuottaisaan turistibisnekseen. Tänä päivänä vain muutamasta perhekunnasta koostuva kansa omistaa hotelleja, ravintoloita, pelihalleja ja tankotanssilavoja. Harmaakourat eivät kuitenkaan itse työskentele liikeyrityksissään vaan työntekijäkunta koostuu laittomista maahanmuuttajista, jotka ovat syrjäisellä seudulla kuin kotonaan.

Harmaakourien syrjäänvetäytyvä käytös on peräisin heidän maailmankatsomuksestaan, joka perustuu onaniaan. Tästä syystä on merkityksetöntä pohtia, onko harmaakourien yhteiskunta patriarkaalinen vai matriarkaalinen, tärkeämpää kunkin harmaakouran kohdalla on, onko hän oikea- vai vasenkätinen. Kansa viettää paljon aikaa omissa oloissaan, kukin omassa huoneessaan ja kartiinit ikkunoissa. Harmaakourat ajattelevat, että Luoja on antanut kaikille ihmisille vain yhden mahdollisuuden ja se siitä. Niinpä heidän käsityksensä mukaan pariskunnan kuuluu tehdä korkeintaan yksi lapsi. Kaikki muut ovat erehdyksiä. Erehtyminen on harmaakourien yhteiskunnassa sallittua mutta verrattain harvinaista.

Avainkäsi asettuu kirjassaan vankasti tukemaan harmaakourien kulttuurista omaleimaisuutta, vaikka hän toteaakin, ettei länsimaisella ihmisellä tätä nykyä ole niinkään paljoa opittavaa harmaakourilta. Toisaalta, kuten Avainkäsi toteaa, elämä ei ole pelkkää korvakynttilöitten polttelua.

Kirjassa saattaisi olla 243 sivua ja voisin lueskella sitä viitisen päivää.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Bezerk Herumschweber: Välimuoto

Tässä kirjoituksessa mainittua romaania tai sen kirjoittajaa ei ole olemassa. Koko homma on keksittyä. Ei edes Lemek-palkintoa ole olemassa. Tietääkseni. Jos on niin yhteydet siihen todelliseen palkintoon kiistetään. Palkinnon nimi on valittu Raamatun Vanhan Testamentin 1. Mooseksen kirjan mukaan, jossa Lemek huomauttaa kostavansa kokemansa vääryyden 77-kertaisesti.

Tiilenpäänlueskelija?
Da Zwischenform oli itäsaksalaisen Bezerk Herumschweberin (1922 – 1966) romaani, jolla hän tavoitteli läpimurtoa länsimaisille kirjamarkkinoille. Kirja ilmestyi vuonna 1964 hieman hankalaan ajankohtaan, sillä kylmä sota teki kaikenlaiset läpimurrot lännen suuntaan täysin mahdottomiksi. Voimakkaan inhimillisen teemansa vuoksi kirja vedettiin hetimiten pois Itä-Saksan markkinoilta kapitalistisen dekadenssin ilmentymänä. Vuonna 2008 kirja ilmestyi uudelleen ja vaikka se olikin tyylillisesti vanhentunut, kirjalle myönnettiin uutena ilmestymisvuonnaan Lemek-palkinto vuoden parhaasta kostoa käsittelevästä kaunokirjallisesta teoksesta. Kirja ilmestyi vuonna 2011 Anni-Helinä Orjanmarjan suomentamana nimellä Välimuoto.

Välimuodon teemana on siis kosto. Kirjan päähenkilö, päivänpaisteista nuoruutta viettävä Rüdiger kuuluu aivan ilmeisesti sodanjälkeiseen ikäluokkaan. Hänen ajatuksensa eivät askartele poliittisissa teorioissa eikä hävityssä sodassa. Tärkeintä Rüdigerin elämässä on elää yhtenä muitten joukossa, sen kummemmin ongelmilla mieltään vaivaamatta. Hän on tavallaan nykyisen, sosiaalisen nuoren kaiffarin varhainen ossiversio. Rüdiger kuuntelee myönteistä, tyhjäsisältöistä musiikkia, soutelee joella ja pyöräilee. Hänen erityinen harrasteensa on perhosten keräily. Vaarilta peritty perhoskokoelma on kuin ihmeen kaupalla säilynyt sodanjälkeisen vaikean ajan ja se on Rüdigerin tärkein omaisuus, jota hän piilottelee kodissaan eikä näytä sitä edes parhaille kavereilleen.

Eräänä päivänä Rüdiger onnistuu pyydystämään erikoisen perhosen, harvinaisen risteymän, jota ei hänen tietääkseen ole ennen tavattu. Matkalla kotiin hän kertoo innoissaan perhosesta sattumalta vastaantulevalle kaverilleen Albertille ja mainitsee varomattomasti myös vaarin perhoskokoelman. Albert kertoo asiasta muille ja pian sen tietävät kaikki. Kun koulun johto saa tietää tapauksesta, sekä harvinainen risteymä että vaarin perhoskokoelma sosialisoidaan koulun käytettäviksi opetustarkoituksiin. Rüdigerin maailma romahtaa. Toivuttuaan järkytyksestään hän päättää kostaa koululle, Albertille ja kaikille kavereilleen.

Ennen kuin kosto on mahdollinen, kuluu vuosia. Aikuisena Rüdiger pääsee opettajaksi samaan kouluun, jossa hänen perhoskokoelmaansa säilytetään ja jossa hänen kavereittensa lapset ovat oppilaina. Hän saa kostaa, mutta koston myötä seuraavat itsesyytökset ja huonommuuden tunne. Kostaja osoittautuu omissa silmissään samanlaiseksi lurjukseksi kuin ne, joille hän halusi kostaa, tässä tapauksessa paljon pahemmaksi. Lopulta myös hänen ovellaan odottaa joku, joka haluaa kostaa.

Kirjassa olisisi 174 sivua ja lukaisisin sen päivässä.

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Portefølje Pekka: Tähtitarkastaja

Tässä kirjoituksessa kuvailtua kirjaa ei ole olemassa. Koko kirjoitus on puhdasta palturia, eikä sitä ole tarkoitettu otettavaksi vakavasti.
Minulla ei ole kuvaa tähdistä, joten laitan tähän kuvan pionista
Norjassa löydettiin vuonna 1982 erään asuinkerrostalon ullakolta vanha nahkainen salkku, joka sisälsi savusilakoitten käärepaperin, postimerkin vuodelta 1947 sekä tuntemattoman romaanin käsikirjoituksen. Salkusta ei löytynyt mitään tietoja omistajasta, eikä kukaan talon asukkaista tiennyt kenelle salkku kuului. Käsikirjoitus oli tehty norjaksi, mutta kirjoittaja ei ollut norjankielinen, niin paljon kielioppivirheitä se sisälsi. Kukaan ei lehdissä julkaistuista ja radion välityksellä tehdyistä pyynnöistä huolimatta ilmoittautunut salkun omistajaksi saati sitten käsikirjoituksen kirjoittajaksi. Tuntematon kirjoittaja sai Norjassa nimekseen Portefølje Pekka, sillä oikeinkirjoituksen ja kielioppivirheitten perusteella hänen on arveltu olleen suomalainen, mahdollisesti tilapäistöillä elellyt kuljeskelija, joita Norjaan ilmestyi toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Yleisön pyynnöstä tämä salaperäinen romaani lopulta julkaistiin vuonna 1999 kaikkine kielioppivirheineen nimellä Stjerninspektjørn. Vuonna 2005 romaanista ilmestyi Kinttu Nausikan laatima suomennos nimellä Tähtitarkastaja. Suomenkielisen laitoksen alusta löytyy suomentajan kuvaus käsikirjoituksen kiehtovasta historiasta sekä arvioita sen sisällöstä.

Tähtitarkastaja on romaani, jonka tyylilajin luonnehdinta on hankalaa varsinkin mikäli ei ole tarkoitus paljastaa kovin paljoa kirjan juonesta. Kun käsikirjoitus oli löytynyt, saatiin vihiä, että se sisältäisi scifiä. Tavallaan tälle väitteelle on perusteensa, joskin kuka tahansa kirjan lukija huomaa, ettei se ole lopullinen totuus, sikäli kuin sellaista nyt on olemassakaan. Kirja on kuvaus erikoisesta ystävyydestä, mestari-oppipoika -asetelmasta ja maailmasta, jota on vaikea ymmärtää, niin että kannattaneeko tuota oikeastaan yrittääkään. Itse asettaisin kirjan luokkaan pehmeä absurdismi. Asettaisin myös itseni samaan kategoriaan.

Kirjan päähenkilö Mauritz ei ole norjalainen. Hän kuuluu johonkin vanhaan sivistyskansaan, joka on valinnut asuinpaikakseen lämpimän seudun kirkkaan, sinisen meren rannikolta. Mauritz on ammatiltaan tähtitarkastaja. Hänen tehtävänsä on tarkkailla tähtitaivasta ja ilmoittaa siinä havaittavista virheellisyyksistä. Ilmoitukset Mauritz tekee suoraan executiivitasolle eli niihin tähtiin, jotka ovat vähänkin väärässä paikassa tai näkyvät liian sumeina. Tähdet korjaavat sitten asemiaan ja säätävät kirkkauttaan Mauritzin ohjeitten mukaisesti. Kuten tunnettua tähtien asemat ovat tärkeitä merenkulkijoille ja astrologeille. Pienetkin poikkeamat saattaisivat saada aikaan suuntimavirheitä ja synkeitä ennustuksia.

Vaikka Mauritzin työ on yksinäistä, hän tapaa kerran vuodessa harvoja ammattikuntansa edustajia. Marraskuussa tarkkaan säädettynä päivänä Uuden Kastilian ylängöllä, Toledon kaupungissa, kokoontuvat kaiken maailman tähtitarkastajat pyöreän pöydän ääreen. Syyksi paikan valintaan ilmoitetaan kirjassa se, että tuolloin saa Toledossa herkullisia kuumia kastanjoita. Ajattelin kuitenkin itse, että saahan niitä kastanjoita muulloinkin ja muualtakin Euroopassa? Sen sijaan jotkut nuorna nautittavat punaviinit kyllä kypsyvät myyntikuntoon marraskuussa. En tosin tiedä olisiko juuri Toledo ainoa mahdollinen paikka niitten nauttimiseen. Tähtitarkastajien illanvietosta kerrotaan vain, että he istuvat yhdessä hyvässä hengessä ja lausuvat hiljaisella äänellä vanhaa pavlikaanista runoa, joka kuvaa aamuruskoa.

Yksinäinen työ saa Mauritzin joskus masentuneeksi. Hän saattaa istua päiväkaudet kotonaan salaisen murheen murtamana. Hän laiminlyö tehtävänsä eikä muista nauttia virvokkeita. Kunto romahtaa. Mauritzilla on kuitenkin yksi ystävä, joka aina silloin tällöin käy häntä tervehtimässä. Jorgos on Mauritzia parikymmentä vuotta nuorempi mies. Kirjassa ei kuvata sitä, miten Jorgos ja Mauritz ovat tutustuneet, eikä Jorgosin elämää käsitellä kirjassa muutenkaan paljoa. Joka tapauksessa Jorgos auttaa ystäväänsä parhaansa mukaan milloin hän huomaa, että Mauritz istuu kotonaan masennuksen vallassa niin ettei viitsi tulla edes avaamaan, kun ovikello soi. Jorgos pudottelee Mauritzin postiluukusta suffelipatukoita, pillimehuja ja vitsikirjoja. Ennen pitkää Mauritz nauttii saamistaan herkuista ja masennus hellittää. Tätä varten ihmisellä on ystäviä. Koska Mauritzilla ei oikein muitakaan kavereita ole, hän alkaa pitää Jorgosta oppipoikanaan ja neuvoo tälle ammattinsa salat. Vaikka Jorgos aluksi suhtautuu Mauritzin työhön salaivan vinkein, niin kirjan lopussa Jorgos jo huomaa miettivänsä miltä Uuden Kastilian ylängöllä mahtaakaan näyttää marraskuussa.

Kirjassa on 164 sivua ja lukaisin sen parissa päivässä.

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Osmo Laatukallio: Jumalan palvelija lempeästi hymyilevä Varvara

Tässä kirjoituksessa kuvailtua kirjaa ei ole olemassa. Ei ole olemassa myöskään kirjan kirjoittajaa. Onko ollut olemassa lempeästi hymyilevä Jumalan palvelija Varvara, sitä en minä tiedä ja voineeko tuota kukaan muukaan tietää. Niin paljon eilen tapahtunutta on jo tänään unohtunut. Mitä tapahtui Sardesin kaupungissa vuonna 123 jaa tai jonain muuna vuonna? Mistä sitä tietää! Itse asiassa omistan tämän kirjoituksen kaikille Jumalan palvelijoille, joista kukaan ei tiedä yhtään mitään. Olen varma, että omistan kirjoitukseni erittäin suurelle joukolle hyvää tarkoittaneita ihmisiä. Ehkä heitä voisi nimittää Herran hiljaisiksi? Ehkä he ovat juuri sitä mitä minä lähimmäisellä otaksun tarkoitettavan.


Toinen toisiaan tukevia rukouskynttilöitä

Sardesin kaupungissa nykyisen Turkin alueella elänyt Varvara, jonka tarkempia henkilötietoja ei tunneta, on kristinuskon merkkihahmoista noin muutoinkin varsin vähän tunnettu. Kristinuskon myyttien tutkijan Osmo Laatukallion (s. 1956) teos Jumalan palvelija lempeästi hymyilevä Varvara esittelee tämän kristinuskon varhaisen merkkihenkilön asiasta kiinnostuneille lukijoille.

Koska Varvaran elämänvaiheista tiedetään kovin vähän, on Laatukallion kirjakin melko lyhyt ja sellaisena miellyttävää luettavaa vaikka mätäkuun aikana. Laatukallio on paneutunut aiheeseen vakavissaan ja kuvallista informaatiota on tarjolla roppakaupalla. Kirja esittelee Sardesin kaupungin menneisyyttä ja nykyisyttä, jotka kietoutuvat tietyllä tavalla yhteen Varvaran tarinan kanssa.

Laatukallio ajoittaa Varvaran elämän jonnekin 100-luvun alkupuoliskolle. Varvaran elämästä tunnetaan näet vanhana perimätietona vain yksi tapahtuma, jonka mukaan häntä jonkin aikaa pidettiin merkittävänä kristittynä. Noin vuonna 123 jaa Sardesin kaupungissa vieraili kristitty saarnamies, jonka nimi on valitettavasti aikain saatossa painunut unholaan. Kyseinen sananjulistaja oli kenties matkastaan väsynyt tai muuten kankeakielinen, sillä puhuessaan hän sekosi jutuissaan pahan kerran, niin että osa kuulijoista repesi nauramaan. Tästä puhuja kimpaantui ja olisi voinut syntyä melkoinen käsirysy, ellei kuulijoitten joukosta olisi noussut esiin nainen, jolla oli”syvä ääni kuin laulu erämaakaivosta”. Lempeästi hymyillen varhaiskristitty Jumalan palvelija Varvara oli ohjannut puhujan takaisin oikeille jäljille ja tyynnyttänyt myös ivanaurut. Koko tilaisuuden ajan oli puhuja siitä lähtien pysynyt helposti aiheessaan eikä hän ollut osoittanut enää väsymyksen merkkejä. Taru kertoo, että jatkossa kyseinen puhuja oli aina takellellessassaan muistanut Varvaraa, rauhoittunut ja saanut asiansa esitettyä. Pitkän aikaa kristityt Bysantissa pitivät Varvaraa Jumalan palvelijana, jolta he rukouksissaan pyysivät apua esiintymisjännitykseen. Kuulemma Varvaraa muistivat rukouksissaan myös baritonilaulajat hänen tummanpuhuvan äänensä perusteella.

Miksi Varvara sitten on jäänyt pois kristinuskon merkittävimpien hahmojen joukosta? Luulisi nykyäänkin löytyvän ainakin joku esiintymisjännityksestä kärsivä (baritonilaulajista puhumattakaan), joka kaipaisi puhuessaan tukea sieltä mistä sitä vain suinkin on nyhtäistävissä? Tästä Laatukallio esittää oman valistuneen arvionsa. Ensiksi huomio kiinnittyy siihen, että Varvara naisihmisenä on joutunut kilpailemaan asemastaan kirkonisien maailmassa. Kenties se, että nainen olisi opastanut miestä sananjulistuksessa, oli ajatuksellisesti pari vuosituhatta ajastaan edellä alkukirkonmiehille? Toinen selitys on poliittinen. Varvaran kotipaikka oli näet myöhemmin osmanien valtakunnan kaupunki, joten Bysantissa suhtauduttiin nyreydellä kaikkeen siltä suunnalta tulevaan. Lisäksi Varvaran arvellaan olleen isaurialainen, siis ei juutalainen eikä kreikkalainen. Tätä kautta Varvaran legenda sai väistyä muitten kyseeseen tulevien kertomusten tieltä. Vuosisatojen myötä yhä harvemmat muistivat kaanonin ulkopuolelle pudotettua Jumalan palvelijaa. Nykyään ainoastaan Sardesin kaupunginpuiston kätköistä löytyy pieni, kolhiutunut veistos, jonka arvellaan esittävän Varvaraa. Tosin monet väittävät sitä Artemis-jumalattaren patsaaksi, joksi veistos on virallisesti nimettykin.

Kuten sanottu kirja on nopeaa kesäluettavaa, sivuja on 74, joten lueskeluun kului minulta vain pari päivää.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Beaivi Buorre: Yle Ođđasiid

Tässä kirjoituksessa puheenaolevaa kirjailijaa ei ole olemassa, kuten myöskään ei ole olemassa lukemaani kirjaa. Ylen kanavilla voi katsella saamenkielisiä uutisia, joitten nimenä on Yle Ođđasat. Allaoleva kuva viittaa olemattomissa novelleissa kuvatun tyttären haluun etsiytyä mukaan muun maailman menoon ja isän haluun pysytellä siitä muusta maailmasta syrjässä.


Beaivi Buorre (s. 1990) on saamenkielinen kirjailija, jonka esikoisnovellikokoelma Yle Ođđasiid ilmestyy kaiten joskus vuonna 2019. Kokoelman suomentanee Kinttu Nausikka jonakin vuonna nimellä Yle Ođđasiid. Nimi tarkoittaa Ylen uutisia.

Yle Ođđasiid kertoo useamman novellin kautta elämästä seudulla, josta katsoen koko muu Suomi on eteläistä Suomea. Osassa novelleista tapahtumapaikkana on se eteläisempi Suomi, jonne nuori neitonen on asettunut asumaan. Kokoelman niminovellissa nuori saamelaisnainen kuuntelee syrjästä, miten oululaiset nuoret miehet naureskelevat baarissa tv:n saamenkielisille uutisille ja niitten paikallisuudelle. Sen jälkeen miehet alkavat rehennellen puhua Kärppien jääkiekkopelistä. Läheskään kaikissa novelleissa ei sama pikkusiskoasetelma toistu, mutta selvää on, että ellei lappilainen nuori ihminen halua hakeutua työhön poronhoitoalalle tai matkailubisneksen apuhommiin, hänen on lähdettävä etelään. Tämä merkitsee valtaväestön kielen ja kulttuurin opeskelua, takaisin kotiseuduille palaavat yhä harvemmat ja hekin usein vain käymään.

Tykkäsin itse niistä novelleista, jotka kuvailevat nuoren ihmisen kulttuurisia törmäilyjä etelän mailla. Kuitenkin kaikkein parhaat palat osuivat niihin pikku kuvauksiin, joissa nuori saamelaisneitonen on vierailulla isänsä kodassa. Tästä pieni esimerkki:

Isän kodassa kaikki oli kuten ennenkin. Isä nojasi kyynärpäihinsä tuijun valossa. Hänen hiuksensa roikkuivat ja mustat viikset näyttivät yhtä mustilta kuin hiipuvalla nuotiolla lepäävä nokinen kahvipannu. Isä kehotti minua käymään peremmälle ja puhalsi pölyt kuksasta, jonka sitten ojensi minulle. Huomasin, että muffinsit oli halkaistu kahtia. Ehdin jo toivoa, että isä olisi viimeinkin ryhtynyt laihduttamaan. Mutta kahvia juodessaan hän söi konemaisesti kolme puolikasta ja sanoi sitten: ”Oho!” Myöhemmin isä kertoi paloitelleensa muffinsit, koska ne olivat nykyään niin kalliita.

Vaikka näitten novellien toukokuun yössä lentelevät riekot hauskasti äännellen ja sopulit joutuvat napaketun saaliiksi, on tarinoitten painopiste kuitenkin siinä yleisinhimillisessä lämmössä, jolla kertoja kuvaa aikuistuvan tyttären ja hänen leski-isänsä suhdetta. Isä toimii samalla myös Lappiinsa unohtuneen paimentolaisen vertauskuvana, kun taas tytär edustaa uutta, dynaamista saamelaisuutta, joka ei tyydy huolella hoitamaan porotokkaansa vaan haluaa elämältä enemmän. Kumpi on oikeassa vai onko kumpikaan väärässä, sen saa lukija itse ratkaista.

Kirjassa on 217 sivua ja lukaisin sen parissa päivässä.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Terho Hansikas: Indiisioummetus

Allaolevan tekstin aiheena olevaa kirjaa tai kirjailijaa ei ole olemassa. Kesädekkareitten lukeminen on kelpo harrastus.

Kotimaisen kesädekkarikirjallisuuden suuri nimi Terho Hansikas (s. 1955) on minullekin tuttu nimi, vaikken aikaisemmin ollut hänen kirjojaan lukenutkaan. Hansikas on kirjoittanut tätä ennen 112 samantyyppistä kesädekkaria, joissa kaikissa rikoksia ratkoo siististi käyttäytyvä ja asiallinen ostoreskontranhoitaja Arvi Leperi. Näissä dekkareissa ei kuulemma ryypätä, ei juosta naisissa eikä AA:ssa. Joskus käväistään kastelemassa hautakukkia ja joskus vieraillaan itsekseen elelevän vanhan äitimuorin luona. Leperin harrasteena on ratkaista rikoksia siinä missä joku toinen ratkoo sudokuja. Koska asetelma jo sinällään kuulostaa yhdentekevältä, en ole ryhtynyt näihin kirjoihin lainkaan. Nyt kuitenkin sain luotettavalta taholta kuulla, että tämä uusin, 113. kesädekkari, sisältäisi jotain uutta, joten päätin kokeilla sitä.

Kirjassa ei ole kuin 199 sivua, mikä sopii minulle. Aika pitkään sain lukea, ennen kuin jotakin tavallisesta kesädekkarista poikkeavaa alkoi tapahtua. Suurin osa kirjaa kuvaa Leperin jokapäiväistä elämää. On kesä, mies odottaa lomaansa, mutta tilitoimiston kirjanpitäjä sairastuu omalla lomallaan ja Leperin on tuurattava häntä kahden viikon ajan, mikä johtaa hänen oman lomansa siirtymiseen elokuun puolelle. Toimistossa nautitaan paljon mustaa kahvia mikä kuvastanee päähenkilön mielialoja. Mielenkiintoa lukukokemukseen tuovat Leperin vierailut äitinsä luona. Myrnakupillisten lomassa maistellaan marjapiirakkaa ja muistellaan menneitä. Vanhan äidin muistelot johdattavat Leperin lopulta katselemaan ratkaistavana olevaa rikosta toisesta näkökulmasta. Mielikuvituksen lukot aukenevat ja jokivarren sokea lehtimyyjä jää kiinni tekemästään ovelasta rikoksesta. En nähdäkseni paljasta tässä mitenkään liikaa, sillä jätän kokonaan kertomatta kenet kirjassa murhataan.

Jännittävin ja ilmeisesti kirjailija Hansikkaan kesädekkarikerrontaa uudistava (tai sen kokonaan lopettava?) jakso sijoittuu kirjan viimeisen neljänkymmenen sivun osalle. Jakso alkaa siitä, kun Leperi huomaa, ettei hän ole keksinyt yhtäkään mysteeriä avaavaa todistetta. Hautakukat on hoidettu hyvin, työ on tehty tiptop kuten aina ja kesäloman alkuun on enää pari työpäivää aikaa. Todisteet – tai kuten Leperi huvikseen niitä kutsuu ”indiisiot” – sen sijan puuttuvat täysin. Äidin kertomus nuoresta paimenpojasta, joka alkoi leipätyönsä ohessa valmistaa tuohitorvia matkailijoille, mutta tuli ahneeksi, avaa Leperin mielikuvituksen salvat moneen suuntaan. Indiisiot roiskahtavat esiin melkoisella ryöpsähdyksellä. Kirjan loppujaksossa Hansikas asettaa Leperin pohdiskelemaan rikoksenratkaisuharrasteensa mielekkyyttä. Tästä pieni katkelma:

On se vaan kumma homma mitenkä tuokin kahvi maistuu vaikka on tällainen kuuma kesäpäivä. Toivottavasti ei tule ketään asiakkaita nyt iltapäivällä. En viitsisi vastailla taas samoihin kysymyksiin. Kaikki tuntuu niin samantekevältä. Nämäkin rikokset, joita olen selvitellyt... Mitä se on hyödyttänyt? Näitten 23 vuoden aikana, mitä olen rikoksia selvitellyt, on paikkakunnan väestöstä 5 % murhattu ja toiset 5 % lukittu vankilaan. Jokaisella ihmisellä on sentään vain yksi elämä.
Jaa-a, taidanpa kotimatkalla ostaa sudokulehden.

Kirjassa on 199 sivua ja lueskelin sen parissa päivässä.

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Bossa nova – Kuntamolan kansalaisopiston kirjoittajapiirin parhaimmat novellit

Tässä kirjoituksessa mainittua Kuntamolan kuntaa ei ole olemassa, kuten ei ole olemassa sen kansalaisopistoa tai siellä opiskelleita ja tekstissä kuvattuun kirjaan kirjoittaneita kirjoittajia tai heidän tekstejäänkään. Mikäli on olemassa Euroopan Nyyhkyrahasto, jolta voi hakea rahoitusta kuvatunkaltaisiin hyödyllisiin hankkeisiin, pyydän kertomaan asiasta minulle.

Kuntamola voisi olla pieni kunta keskisessä Suomessa. Vuonna 2011 Kuntamolan kansalaisopiston kirjoittajapiirin kirjoittajat yhdistivät taitonsa ja Euroopan Nyyhkyrahastolta saamansa rahoituksen julkaisemalla yhteisen novelliantologian nimeltä Bossa nova.

Kirja sisältää 30 novellia, kirjoittajia on 17. Mitään yhteistä teemaa ei ole valittu, novellien aihepiiri vaihtelee ja tapahtumat sijoittuvat toisinaan Kuntamolaan toisinaan muualle maailmankaikkeuteen. Kirjoittajien joukossa on heitä, jotka ovat omaäänisempiä kuin toiset ja näin syntyvä äänien sinfonia vastaa luultavasti matkaa Kuntamolan mielenmaisemaan paremmin kuin vierailu paikkakunnalla. Tästä voi päätellä, että ainakin paikoitellen tykästyin lukemaani.

Räväkintä meininkiä pitävät ilokseni maanviljelijät, joita onkin joukossa kaksi isäntää, yksi emäntä sekä maatalouslomittaja. Aunuksen Karjalasta kotoisin oleva lomittaja Oleksi Ryabin kertoo kiirehtimättömällä tavalla elämästä maaseudulla Venäjän Karjalassa. Hänen novellinsa Poikkisarvinen on tarina lehmän ja sen hoitajan yhteydestä. Kirjoittaja antaa yksityiskohtien kirjon suodattua lukijan tuntemaan suomalaiseen todellisuuteen eleettömästi ja osoittelematta. Milla Nikkarainen vie lukijan mukanaan maaseudun talveen. Lämpimässä tuvassa kissa venyttelee lattialla ja uunissa kypsyy emännän taputtelema kalakukko. Ulkona pakkanen huurtaa navetan ikkunoita ja traktorin murrosnivelen kanssa taistelevan isännän partaa. Isäntä Mikko Ilolassi ihmettelee novellissaan Luonnon sylissä miksi kaupunkilaiset tulevat maalle metsästämään hirviä, vaikka näkyvät olevan itse niin hyvässä lihassa. Isäntä Antero Jynkäre sen sijaan laskee ravakasti leikkiä EU:n maatalouteen kohdistamista valvontatoimista. Ilman mustaa huumoria novelli tuntuisi pääasiassa ammatillisesti värittyneeltä mielipidekirjoitukselta. Muista kirjoittajista tekee mieli nostaa esiin maansiirtoyrittäjä Keijo Kemppala. Hänen novellinsa pienyrittäjän päivästä muistuttaa rehellisyydessään eräänlaista tunnustuskirjoitusta. Talousvaikeudet, ihmissuhdeongelmat ja alkoholin runsas käyttö kietoutuvat yhteen vihjailevien kyläpuheitten kanssa. Oman mausteensa tuovat poliisin ja verottajan yhteydenottopyynnöt.

Antologiaan sisältyvistä kirjastonhoitajien ja heidän asiakkaittensa kirjoituksista näkyy lukeneisuus ja halu kokeilla jonkun toisen kehittämiä tyylillisiä kikkoja. Yläasteen opettaja kirjoittaa kasvavista nuorista, ala-asteen opettaja pupujusseista ja ketusta, erityisopettajan novellissa nuorukainen on kaupungin askarteluliikkeessä valitsemassa harrastukseensa sopivaa vahvaa lennokkiliimaa.

Bossa nova on Lauri Hartiolan tekstiä. Hartiola on pitkäaikaistyötön, hänen novellinsa valitseminen antologian niminovelliksi kertoo hienolla tavalla siitä menneitten aikojen solidaarisuuden ilmapiiristä, joka Kuntamolassa vallitsee. Toisaalta saattaa johtua siitäkin, että pitkäaikaistyöttömän novellin ansiosta eurooppalaiset tukipesetat ovat saattaneet irrota helpommin? Hartiolan novellissa ulkoavaruuden oliot saapuvat lohduttamaan kuusen alla itkeä tihuuttelevaa keski-ikäistä pitkäaikaistyötöntä. Ritamari Kennonen hyödyntää scifi-teksteistä tuttuja juttuja viidessä raapaleessaan, jotka kertovat hauskoista asiakaspalvelutilanteista marketin lihatiskillä.

Kirjassa voisi olla sanokaamme 248 sivua ja olisin saattanut lueskella sitä viitisen päivää.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Gabhardt Čüttkiş: Kalkkiviivan tuoksu

Tässä kirjoituksessa käsiteltyä kirjaa, henkilöitä ja maata ei ole olemassa. Kirjoituksen kaikki yhteydet fyysisen elämän saati sitten jalkapallon todellisena pidettyihin ilmiöihin kiistetään.


Jopa suomalaisillekin jalkapallodiggareille melko tuntematon Gabhardt Čüttkiş (s. 1977) on kotimaansa Arpaduurian jalkapalloikoni, monille lajia seuraamattomillekin eräänlainen puolijumala. Luin Čüttkişin omaelämäkerrallisen muistelmateoksen Nalkhaanaŝ, jonka haamukirjoittajana on toiminut Edžardt Ellon. Kirja on melko tuore, se ilmestyy arpaduurin kielellä mahdollisesti ensi vuonna jos silloinkaan. Kirja ilmestynee suomeksi vasta tämän vuosikymmenen lopulla nimellä Kalkkiviivan tuoksu. Suomentajaa ei ole vielä päätetty.

Kuten olettaa sopii Gabhardt Čüttkiş kertoo kirjassaan paljon jalkapallosta. Kirjan nimi, Kalkkiviivan tuoksu, viittaa hänen lapsuuteensa ja sieltä kumpuavaan jalkapalloinnostukseen. Čüttkişin perheen isä toimi paikallisen jalkapallokentän vartijana ja vastasi myös kentän hoidosta ja kunnostuksesta. Koska koko perhe asui kentän katsomorakennuksessa sijainneessa talkkarin asunnossa, sai pikku-Gabhardt jo varhain tuntuman nurmikenttään, sen hoitoon ja kalkkiviivojen vetoon. Čüttkiş kertoo miten jalkapallokentän tuoksut painuivat hänen mieleensä taianomaisena sekoituksena. Kirjan lapsuutta kuvaava osuus on lähinnä kaunokirjallisuutta etenkin uskottavuutensa osalta.

Sen mielenkiintoisemmaksi kirja käy, kun kerrotaan miten nuori Gabhardt Čüttkiş aloitti pelaamisen ja näytti pelimiehen elkeensä kaikkien hämmästeltäväksi. Vähääkään kursailematta Čüttkiş kertoo miten hänet valittiin maansa kaikkien aikojen nuorimpana pelaajana, jo 16-vuotiaana, Arpaduurian A-maajoukkueeseen. Ensimmäisessä maaottelussaan hän teki yhden maalin ja otti varoituksen suunsoitosta. Askelkuviot kansainvälisille areenoille olivat siis heti valmiit, Čüttkiş tunnetaan nykyään molempien suuntien pelaajana: hän sekä astelee kentälle että ajetaan sieltä ulos. Mutta tulosta syntyy. Värikkäästä pelaajaluonteestaan huolimatta Čüttkiş on erittäin tehokas maalintekijä, josta Euroopan pienilevikkiset seurajoukkueet tappelevat keskenään, milloin ei satu olemaan mitään mielekästä tekemistä. Kirja sisältää useita pitemmän päälle aika puuduttavia kuvauksia siitä miten Čüttkiş on lähes yksinään ratkaissut otteluita oman joukkueensa hyväksi – jopa silloinkin kun hänet on jälleen kerran ajettu pois kentältä!

Kaikkein kiinnostavin osio kirjassa käsittelee kansainvälisen jalkapalloilun henkilökemioita ja filologiaa. Jokainen Suomessakin tietää, etteivät pelaajat kuuntele pelin aikana niitä ohjeita, joita valmentaja kentän laidalta heille pää punaisena karjuu. Erotuomarit tosin joskus käyvät huutoja kommentoimassa. Sen sijaan minulle aivan uutta oli kirjan väite siitä, että huolimatta varsin pitkistäkin sanallisista neuvonpidoista, joita usein esiintyy kentällä pelaajien ja tuomarien kesken, eivät pelaajat ja tuomarit yleensä ymmärrä toistensa puhetta, sillä yhteistä kieltä harvemmin löytyy. Sanallisen viestinnän sijasta tärkeällä sijalla ovat katseet, äänenpainot, ilmeet ja kansainväliset tukiviittomat, myös eläinten ääniä matkimalla voidaan viestiä välittää! Tämä saa minut kyllä virittymään aivan uudella tavalla jalkapallo-ottelujen katseluun.

Summaa samentaakseni Gabhardt Čüttkişin muistelmateos on omaääninen puheenvuoro jalkapallokenttien raikulipojalta, joka pelittelee omilla kalkkiviivoillaan hyvässä ja pahassa.

Kirjassa tulee luultavasti olemaan kolmisensataa sivua tai vähemmän ja luullakseni lueskelen sitä ainakin viikon.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Magda Puuhuus: Paperinukkien selät

Jokseenkin kaikki tässä kirjoituksessa kerrottu on puppua. Kyseistä kirjaa ei ole olemassa, eikä sen kirjoittajaa tai suomentajaa westjakkikansasta puhumattakaan.

Perinteinen westjakkiryijy kuvattuna salaa westjakkein kansanmuseossa.
Westjakkikansaan kuulunut saksalaiskirjailijatar Magda Puuhuus (1970 – 1991) kirjoitti lyhyen elämänsä aikana vain yhden romaanin, ja senkin postuumisti vuonna 2018. Romaanin westjakinkielinen nimi on Släät pappkuliikkitte. Minä luin Inna Olkikoiran laatiman suomennoksen, jonka ilmestyy ehken vuonna 2019 nimellä Paperinukkien selät.

Westjakit ovat pieni suomensukuinen kansa, joka elelee vaikeakulkuisella, puolivuoristoisella alueella Saksassa Sveitsin rajan tuntumassa. He puhuvat omaa suomalaisugrilaista kieltään. Toisen maailmansodan aikana Saksan natsihallinto ei varsinaisesti vainonnut westjakkeja, mutta heidän oli syytä puhua yksinomaan saksaa.

Paperinukkien selät kertoo tarinan Anikasta, joka kirjan alussa on 6-vuotias tyttönen. Anikka asuu pienessä westjakkikylässä 1930-luvulla ja puhuu puhtaasti äidinkieltään westjakkia. Saksalaistamistoimien myötä Anikasta tulee koulun alkaessa Agda. Hän joutuu opettelemaan uuden kielen eikä saa käyttää äidinkieltään edes kotonaan. Agda oppii lukemaan ja kirjoittamaan saksaksi, leikeissä koulutovereitten kanssa hän puhuu vain saksaa. Mutta kotona, omissa hiljaisissa leikeissään Agda käyttää kaikilta salaa westjakin kieltä.

Agdan rakkain harrastus ovat paperinuket. Nuket hän on itse leikannut kahvipaketeista ja hän valmistaa niille vaatteita äidiltä liikenevistä vanhojen vaatteiden tilkuista. Agda supattelee nukeille westjakiksi, nuket kun eivät osaa itse puhua lainkaan. Yksinäisen leikin lomassa Agda tulee tutkineeksi nukkien selkäpuolta, jossa on saksankielistä mainostekstiä. Saksankieliset tekstit alkavat elää omaa elämäänsä, niitten avulla Puuhuus johdattelee lukijan harhaan ja sekoittaa todellisuuden. Romaani jakautuu ajallisesti kahtia. Lukijan annetaan ymmärtää, että jotakin todella kammottavaa tapahtuu Anikan lapsuudessa ja lukija haastetaan selvittämään mitä.

Romaanin jälkimmäinen puolisko sijoittuu 2000-luvulle. Anikka on sairastunut nopeasti etenevään sairauteen, joka on jo vienyt häneltä liikuntakyvyn. Sairaus jätetään nimeämättä. Anikalla on Matius-niminen poika, joka ei työnsä vuoksi ennätä huolehtia vanhasta äidistään. Hän käy kuitenkin tapaamassa Anikkaa hoitolaitoksessa, jonne palkataan nuori Magdalena huolehtimaan erityisesti Anikasta. Magdalena puhuu jonkin verran westjakkia, mutta ei täydellisesti. Hän oivaltaa, että Anikan menneisyydessä on synkkä salaisuus, jonka Anikan oma mieli on torjunut vuosikymmenien ajan. Magdalena aloittaa varovaisen lähestymisen avatakseen Anikan salaisuuden, mutta aikaa on vähän, sillä sairaus heikentää potilaan puhekykyä ja vaikuttaa myös muistiin. Romaanin eräs teema on se, että yhdessä Matius ja Magdalena saisivat Anikan avautumaan, mutta he eivät pidä toisistaan, joten yhteistyö ei ota sujuakseen. Lukija on tässä suhteessa avainasemassa. Paljastuuko Anikan mysteeri edes lukijalle, sen jätän tässä kertomatta. Kaikki muuhan tuossa jo tulikin.

Kirjassa on 211 sivua ja viihdyin sen parissa kolmisen päivää.