Portefølje Pekka: Tähtitarkastaja

Tässä kirjoituksessa kuvailtua kirjaa ei ole olemassa. Koko kirjoitus on puhdasta palturia, eikä sitä ole tarkoitettu otettavaksi vakavasti.

Minulla ei ole kuvaa tähdistä, joten laitan tähän kuvan pionista

Norjassa löydettiin vuonna 1982 erään asuinkerrostalon ullakolta vanha nahkainen salkku, joka sisälsi savusilakoitten käärepaperin, postimerkin vuodelta 1947 sekä tuntemattoman romaanin käsikirjoituksen. Salkusta ei löytynyt mitään tietoja omistajasta, eikä kukaan talon asukkaista tiennyt kenelle salkku kuului. Käsikirjoitus oli tehty norjaksi, mutta kirjoittaja ei ollut norjankielinen, niin paljon kielioppivirheitä se sisälsi. Kukaan ei lehdissä julkaistuista ja radion välityksellä tehdyistä pyynnöistä huolimatta ilmoittautunut salkun omistajaksi saati sitten käsikirjoituksen kirjoittajaksi. Tuntematon kirjoittaja sai Norjassa nimekseen Portefølje Pekka, sillä oikeinkirjoituksen ja kielioppivirheitten perusteella hänen on arveltu olleen suomalainen, mahdollisesti tilapäistöillä elellyt kuljeskelija, joita Norjaan ilmestyi toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Yleisön pyynnöstä tämä salaperäinen romaani lopulta julkaistiin vuonna 1999 kaikkine kielioppivirheineen nimellä Stjerninspektjørn. Vuonna 2005 romaanista ilmestyi Kinttu Nausikan laatima suomennos nimellä Tähtitarkastaja. Suomenkielisen laitoksen alusta löytyy suomentajan kuvaus käsikirjoituksen kiehtovasta historiasta sekä arvioita sen sisällöstä.

Tähtitarkastaja on romaani, jonka tyylilajin luonnehdinta on hankalaa varsinkin mikäli ei ole tarkoitus paljastaa kovin paljoa kirjan juonesta. Kun käsikirjoitus oli löytynyt, saatiin vihiä, että se sisältäisi scifiä. Tavallaan tälle väitteelle on perusteensa, joskin kuka tahansa kirjan lukija huomaa, ettei se ole lopullinen totuus, sikäli kuin sellaista nyt on olemassakaan. Kirja on kuvaus erikoisesta ystävyydestä, mestari-oppipoika -asetelmasta ja maailmasta, jota on vaikea ymmärtää, niin että kannattaneeko tuota oikeastaan yrittääkään. Itse asettaisin kirjan luokkaan pehmeä absurdismi. Asettaisin myös itseni samaan kategoriaan.

Kirjan päähenkilö Mauritz ei ole norjalainen. Hän kuuluu johonkin vanhaan sivistyskansaan, joka on valinnut asuinpaikakseen lämpimän seudun kirkkaan, sinisen meren rannikolta. Mauritz on ammatiltaan tähtitarkastaja. Hänen tehtävänsä on tarkkailla tähtitaivasta ja ilmoittaa siinä havaittavista virheellisyyksistä. Ilmoitukset Mauritz tekee suoraan executiivitasolle eli niihin tähtiin, jotka ovat vähänkin väärässä paikassa tai näkyvät liian sumeina. Tähdet korjaavat sitten asemiaan ja säätävät kirkkauttaan Mauritzin ohjeitten mukaisesti. Kuten tunnettua tähtien asemat ovat tärkeitä merenkulkijoille ja astrologeille. Pienetkin poikkeamat saattaisivat saada aikaan suuntimavirheitä ja synkeitä ennustuksia.

Vaikka Mauritzin työ on yksinäistä, hän tapaa kerran vuodessa harvoja ammattikuntansa edustajia. Marraskuussa tarkkaan säädettynä päivänä Uuden Kastilian ylängöllä, Toledon kaupungissa, kokoontuvat kaiken maailman tähtitarkastajat pyöreän pöydän ääreen. Syyksi paikan valintaan ilmoitetaan kirjassa se, että tuolloin saa Toledossa herkullisia kuumia kastanjoita. Ajattelin kuitenkin itse, että saahan niitä kastanjoita muulloinkin ja muualtakin Euroopassa? Sen sijaan jotkut nuorna nautittavat punaviinit kyllä kypsyvät myyntikuntoon marraskuussa. En tosin tiedä olisiko juuri Toledo ainoa mahdollinen paikka niitten nauttimiseen. Tähtitarkastajien illanvietosta kerrotaan vain, että he istuvat yhdessä hyvässä hengessä ja lausuvat hiljaisella äänellä vanhaa pavlikaanista runoa, joka kuvaa aamuruskoa.

Yksinäinen työ saa Mauritzin joskus masentuneeksi. Hän saattaa istua päiväkaudet kotonaan salaisen murheen murtamana. Hän laiminlyö tehtävänsä eikä muista nauttia virvokkeita. Kunto romahtaa. Mauritzilla on kuitenkin yksi ystävä, joka aina silloin tällöin käy häntä tervehtimässä. Jorgos on Mauritzia parikymmentä vuotta nuorempi mies. Kirjassa ei kuvata sitä, miten Jorgos ja Mauritz ovat tutustuneet, eikä Jorgosin elämää käsitellä kirjassa muutenkaan paljoa. Joka tapauksessa Jorgos auttaa ystäväänsä parhaansa mukaan milloin hän huomaa, että Mauritz istuu kotonaan masennuksen vallassa niin ettei viitsi tulla edes avaamaan, kun ovikello soi. Jorgos pudottelee Mauritzin postiluukusta suffelipatukoita, pillimehuja ja vitsikirjoja. Ennen pitkää Mauritz nauttii saamistaan herkuista ja masennus hellittää. Tätä varten ihmisellä on ystäviä. Koska Mauritzilla ei oikein muitakaan kavereita ole, hän alkaa pitää Jorgosta oppipoikanaan ja neuvoo tälle ammattinsa salat. Vaikka Jorgos aluksi suhtautuu Mauritzin työhön salaivan vinkein, niin kirjan lopussa Jorgos jo huomaa miettivänsä miltä Uuden Kastilian ylängöllä mahtaakaan näyttää marraskuussa.

Kirjassa on 164 sivua ja lukaisin sen parissa päivässä.