Kissan kehto (Cat's cradle) on amerikkalaisen Kurt Vonnegutin (1922 – 2007) romaani vuodelta 1963. Kirjan suomensi vuonna 1975 Marjatta Kapari. Valitsin kirjan luettavakseni scifi-haasteeseeni liittyen, koska sattumalta bongasin kirjan amerikkalaisessa elokuvassa The Family Man. ”Sattui niin kuin tarkoitettu oli”, sanoisi Bokonon.
”Kissan
kehto” kuuluu tieteiskirjallisuuteen, tyylinä satiiri.
Tapahtumat käynnistyvät Yhdysvalloissa, jossa kirjan
minäkertoja on lähettänyt kirjeen atomipommiakin
kehittelemässä olleen (kuvitteellisen) Nobel-palkitun
fyysikon, Felix Hoenikkerin, lapsille saadakseen heiltä tietoja
tästä tieteen suurmiehestä. Kertoja saa selville yhtä
sun toista Hoenikkerista, mm. sen, että hän on keksinyt
jotain atomipommiakin vaarallisempaa, nimittäin
poikkeuksellisesti kiteytyvän vesimolekyylin nimeltä
jää-yhdeksän.
Paitsi
luonnontieteitä kirjassa käsitellään erityisesti
uskontoa ja filosofiaa. Romaanissaan Vonnegut luo kuvitteellisen
uskonnon, bokononismin, jota
harjoitetaan vain pienellä ja tietenkin kuvitteellisella
Karibian saarella, San Lorenzolla. Uskontoon viitataan siinä
määrin että kuvaus uskonnosta vaikuttaa minusta kirjan
pääsisällöltä, jota keksintöön
liittyvä juoni johdattelee eteenpäin.
Bokononismi
on uskonto, joka perustuu häpeämättömille
valheille. Tämä tosiasia (?) todetaan heti kirjan alussa –
myös Bokononin kirjan alussa. Siitä huolimatta uskonnolla
on oma oppijärjestelmänsä, jonka termistöä
kertoja tiputtelee esiin sopivissa kohdissa. Bokononismin perusajatus
on toisaalta kohtalonusko, luottamus Jumalan ihmiselle määrittelemään
tehtävään, toisaalta selkeä käsitys siitä,
ettei ihminen tule tuota tehtävää elämänsä
aikana selville saamaan.
Pieni
näyte Bokononin ajattelusta:
”Kavahtakaa
häntä, joka pyrkii ankarasti pääsemään
perille jostakin, onnistuu siinä, eikä ole yhtään
entistä viisaampi”, sanoo Bokonon. ”Hän on
täynnä pakottavaa kaunaa niitä kohtaan, jotka ovat
tietämättömiä mutta eivät ole tulleet
tietämättömyyteensä vaikeuksien kautta.”
Ihmiset
kiinnittyvät toisiinsa kuin sattumalta sinookiensa,
elämänsä kärhien kautta ja muodostavat
tehtäviensä perusteella ryhmiä, karasseja,
joitten pohjimmaisen tarkoituksen, wampeterin, selvittäminen
on karassiin kuuluvillekin mahdotonta. Niinpä luontevinta on
turvautua valheeseen, fomaan, jota koko uskonto itsessään
on. Bokononisti hakee tajuntojen yhdistämistä toisen
bokononistin kanssa (ja sitä kautta lohtua) boko-marun avulla
eli asettamalla paljaat jalkapohjansa toisen paljaita jalkapohjia
vasten.
Romaanissa
käsitellään sivumennen monenlaisia teemoja, kuten
hakemistojen laatiminen, aviopuolisoitten yhteinen ajattelutapa,
neron eksentrisyys, eroottisesti kiinnostavat naiset, klarinetin
soitto, pienoismallit, pienikasvuisuus, hautamuistomerkit, teollinen
kolonialismi, yhteiskunnalliset jännitteet tarkoituksellisena
ilmiönä, kuolemantuomiot, amerikkalaisvastaisuus ja
tunnetut indianalaiset. Eräs kirjan hahmoista on suomalainen
arkkitehti. ”Kissan kehto” tarkoittaa kirjassa leikkiä,
jossa sormien väliin pingotetuilla naruilla muodostetaan kaiketi
kehtoa muistuttava kuvio, joka näyttää pitävältä
ja kestävältä, mutta onkin vain tyhjä rakennelma.
Marjatta Kapari on kääntänyt karibianenglannilla
ilmaistut kohdat eestin kielelle. Kirjassa on 127 hauskasti
nimettyä lukua, mikä pätkii kerrontaa kivasti
välipalataukoja ajatellen.
Kirjassa
on 216 sivua. Lueskelin sitä kolme päivää.
Hei, rohkeana tyttönä haastoin sinut lukemaan. Käy katsomassa blogiani. Kerro jos et halua ottaa haastetta vastaan tai jos olet kirjan jo lukenut.
VastaaPoistaVoi miten elävästi tästä jutustasi palaavat mieleen Vonnegutin kirjat! :-) Ehkä pitää ottaa jokin kesällä uusintalukuun ja katsoa vieläkö ovat minusta yhtä ihania kuin ennen.
VastaaPoistaTämä kirja maistui minulle. Hämmästyttävän hienosti sekä juonenkuljetus että uskonnon kuvailu pysyivät kirjailijan hallussa. Eikä ollut läkähdyttävän pitkä tarina.
VastaaPoista